ENGLANTILAINEN.

Olin niin paljon kuullut ja lukenut englantilaisesta onkimataidosta,
että jo kauan olin toivoskellut tilaisuutta päästäkseni näkemään,
kuinka englantilainen oikein onkii. Viime kesänä tämä toivo vihdoinkin
toteutui.

Vaikka kirjallisuuden avulla koettaisikin päästä esim. heittotekniikan
ja perhoskäsittelyn perille, ei se kuitenkaan onnistu samassa määrin
kuin omin silmin nähden. Onkimisen taitohan on Englannissa kehittynyt
korkeammalle kuin missään muualla maailmassa. Se on siellä muihin
maihin verraten niin korkealla, että jos tahtoisi arvata englantilaisen
kulttuurin tasoa sen mukaan, se olisi korkein maailmassa. Tunnen sitä
oikeastaan vain urheilukalastusvälineitä valmistavien liikkeiden
luetteloista ja niistä tuotteista, joita niissä esitetään ja joista
osan olen saanut itsellenikin hankituksi, mutta se antaa minulle jo
sekin aavistuksen, mitä tuo kulttuuri mahtanee olla muillakin aloilla.
Ei tarvitse muuta kuin avata sellainen hienolle kiiltopaperille
painettu luettelo, niin avautuu siellä onkijalle ihmemaailma mitä
ihanimpia valmisteita pitkästä kahdenkäden lohivavasta, jolla otetaan
satain kilojen jättiläiskaloja, niinkuin masheer ja tarpon, hentoon
yhdenkäden vapaan, joka hyttysen kokoisen tekohyönteisen avulla tuo
maihin vastaavan kokoisen pikkumullosen. Tarjotaan jouhenhienoja
silkkisiimoja ja vielä hienompia melkein näkymättömiä perukkeita,
joilla kuitenkin saa uuvutetuksi villeimmänkin kilon kalan. Näkee
kuvattuina mitä herkullisimpia virveli- ja perhosrullia. Mutta ennen
kaikkea perhoja, joista jokainen on hienojen naishyppysten taideteos,
joiden höyhenet ovat kerätyt ja valikoidut Huippuvuorilta Hyväntoivon niemeen
. Toiset niistä, kaikkein pienimmät kuivaperhot, ovat niin
pieniä, että ovat käsiteltävät pihtien avulla, toiset, lohiperhot, taas
suuria ja loistavia kuin paratiisilinnut. Näiden kuvat luetteloissa
ovat väripainotaidon mestariteoksia — mitä sitten alkuperäiset!
Ennenkuin nämä valmisteet on voitu saada aikaan, on niitä valmistavan
teollisuuden täytynyt läpikäydä vuosisatain kehitys, on tarvittu
tutkimista, kokeilua ja monien miespolvien yhteistä ja jatkuvaa
älyllistä ponnistusta, uupumatonta harrastusta lempiasiaan,
lempiurheiluun, jonka harjoittamiseen ei yllytä vain saaliinhimo, vaan
jalostettu aatteellinen intohimo hienoon aseeseen, seurusteluun luonnon
kanssa, rakkaus siihen ja pyrkimys sen salakammioiden avaamiseen näiden
avaimien avulla. Että tämä tällaisia tarpeita palveleva teollisuus
kannattaa sinä suurteollisuutena, mitä se on, se todistaa osaltaan
sekin, että tuon harrastuksen ja rakkauden on oltava laajalle levinnyt
ja kaikkiin kansankerroksiin juurtunut — niinkuin se onkin sekä Albionin saarilla
että sen siirtomaissa, koko anglosaksisessa maailmassa.

Ei muutoin saisi kannatustaan myöskään se kirjallisuus, minkä
onkimaurheilun harrastus on luonut englanninkielellä. Sehän on hyvin
monipuolinen, laaja ja perinpohjainen. Se on osaksi tieteellistä
kalojen, hyönteisten ja vesieläimistön tutkimista, mitä
yksityiskohtaisimmin ammatillista heittotaidon opettamista, sekä
myöskin kaunokirjallista onkijan tunnelmain tulkitsemista ja luonnon
helmassa elämisen ylistystä sekä runoin että suorasanaisesti. Se on
spesialisoitunut suurissa ja monissa teoksissa käsittelemään urheilun
eri haaroja, mitkä lohenongintaa, mitkä mullosen ongintaa, mitkä
kaikenlaisen muun kalan. On eri teoksia, jotka usein toisiaan vastaan
väitellen esittävät esim. mikä märkäperholla, mikä kuivaperholla
kalastamisen etuja mitä perinpohjaisimmalla asiantuntemuksella ja
asiaan innostumisella molemmin puolin.

Olin viettänyt monet sen kirjallisuuden seurassa. Ongintani
oli siitä saanut sekä teoreettisesti että käytännöllisesti tukevampaa
pohjaa ja silmäni olivat auenneet näkemään ilmiöitä, joita ennen vain
hämärästi aavistin tai joista siihen asti minulla itseoppineella ei
ollut aavistustakaan.

Mutta, niinkuin sanoin, en ollut nähnyt englantilaista onkitaitoa
käytännössä. Varsinkin olisin halunnut nähdä onkimista kuivalla
perholla. Märkä- ja lohiperholla onginnan, jotka tapahtuvat jotenkin
samalla tavalla, luulin osaavan jotakuinkin. Se on kirjainkin avulla
pian opittavissa. Märkäperhon heittäminen on verrattain helppoa, kun
vapa vain on sopiva ja se ja siima painoltaan ja paksuudeltaan
sointuvat yhteen. Kun virta on saanut viedä siimaa jonkin verran ulos
vavan kärjestä, nostetaan vapa niin paljon, että se taipuu hiukan
taapäin, annetaan samalla nousseen vavan oikaista siimaa niin suoraksi
kuin se on mahdollista, jolloin vapa sen jälkeen samassa viedään
eteenpäin. Perho silloin putoo veteen joko poikki kosken tai viistoon,
kuinka tahdot. Veteen pudonnut perho saa sitten upota niin paljon kuin
tahtoo ja kulkeutua kaaressa virran mukana, kunnes se siiman
suoristuessa pysähtyy, jolloin tehdään uusi hiukan pitempi
heitto j.n.e. Tämä on sitä, mitä englantilaiset nimittävät
wetflyfishingiksi. Se on hiukan umpimähkäistä lätkimistä, kosken
piiskaamista paikasta toiseen. Onkija laskeutuessaan ylhäältä alas ei
tiedä koskaan varmasti, onko kala siinä, mihin hän heittää, ja kun otto
tapahtuu syvässä, ei hän näe, milloin ja millainen kala ottaa,
ainoastaan tuntee sen ensin siiman tiukkenemisesta ja sitten vavan
kärjen taipumisesta.

Kuivaperholla onkiminen eli n.k. dryflyfishing sitävastoin on paljon
hienompaa ja mutkallisempaa. Sitä harjoittaessa heitetään perho
ylävirtaan eikä se saa upota. Ennenkuin käsi tuntee kalan käyneen
kiinni, näkee sen silmä, ja käsi tekee vapaa nykäisevän liikkeen
samassa tuokiossa. Olin koettanut tätäkin konstia, mutta kun minulla
oli pitkä kahdenkäden vapa, ei käden vastaus kalan ottoon ehtinyt
tarpeeksi pian, josta oli seurauksena, että kala melkein aina pääsi.
Huomasin pian, ettei se käy, ennenkuin saan yhdenkäden vavan, ja oli
siinä hiukan muutakin, jonka nyt sain oppia englantilaiselta.

Hän saapui koskellemme erään kalastustoverini seurassa, jäntevä,
solakka, tyyni, arvokas, ystävällinen gentlemanni, samaa tyyppiä, jonka
olin nähnyt ja jota ihaillut monissa kuvissa heikäläisistä onkimiehistä
sekä kirjoissa että aikakauslehdissä. Hän oli puettu ruskeanharmaaseen
takkiin ja polvihousuihin, hattu pehmeää huopaa. Ketterä, keski-ikäinen
mies. Olin juuri tullut koskelta mukanani kymmenkunta kilon mullosta ja
vähän suurempiakin, jotka olin saanut salakalla. Tarjosin
vastatulleille salakkavarastoni, koska mulloset nyt nähtävästi ottivat
täkyä. Englantilainen kiitti, mutta sanoi mieluummin koettavansa
perholla ja ryhtyi heti panemaan kuntoon vehkeitään.

Seurasin uteliaana hänen valmistuksiaan. Hänen perhosvarastonsa mahtui
pieneen laatikkoon, jossa ne, kaikki pieniä pystysiipisiä kuivaperhoja,
olivat kiinnitetyt laatikon korkkipohjaan. Otettuaan niistä muutamia
kiinnitti hän ne takkinsa hihan suuhun. Ne olivat siis ne, joilla hän
aluksi aikoi koettaa, väriltään samanlaisia kuin ne, joilla täällä
yleensä oli ongittu, mutta paljon pienempiä. Hän sanoi, että niitä
Englannissa pidetään suurina, hänellä on toisia vielä pienempiä. Sitten
hän otti esille rullansa, joka oli kääritty sitä varten tehtyyn
nahkapussiin. Se oli minun rulliini verrattuna pienoinen kääpiörulla,
jossa oli päästään kapeneva hienohko siima, johon verraten minun
siimani oli ankkuriköyttä. Aloin käsittää: tietysti täytyy pinnalla
pysytettävän kuivaperhon siimakin olla kevyt ja hieno. Vedettyään sitä
rullalta jonkin verran siveli hän villaisella rievulla siihen rasvaa.
Rullan jarrun ääni oli miellyttävän hyrisevä, kaukana siitä kahvimyllyn
räminästä, minkä meikäläisten rullat tavallisesti päästävät. Se oli
Hardyn rullia, parasta tekoa, paljon käytetty ja koko lailla kulunut,
ilmaisten, että minulla oli edessäni vanha kalastaja: uudet, vasta
tehtaasta tulleet kapistukset ilmaisevat tavallisesti tulokasta ja
nousukasta, tämä englantilainen oli kaikesta päättäen onkijana vanhaa
rotuaatelia. Vavassa oli yhtä vähän uutuuden kiiltoa kuin rullassakaan.
Se oli nähtävästi nähnyt monet tuulet ja sateet, ja todellakin oli
sillä kalastettu sekä Norjassa että Etelä-Afrikassa. Sen sisäiset
ominaisuudet tulivat heti ilmi, kun sain pyynnöstä sitä koettaa. Se oli
splitbamburuokoinen yhdenkäden vapa, kevyt kuin höyhen, tyvi ja kärki
miellyttävässä tasapainossa, kärki hieno kuin sukkapuikko, taipuen ja
oieten ja tehdessään työtä ranteen käskemää sen heikoimmankin komennon
mukaan, vavahdellen hentouttaan samalla kuin osoittaessaan sisäistä
jäntevyyttään — suloinen ase, oman, mielestäni kylläkin kevyen vapani
rinnalla kuin leikkikalu, mutta kaikesta päättäen tarkoitukseensa
erinomaisen sopiva. Melkein ilman mitään vaivaa kaareili siima hienosti
vihellellen ilmassa ja tehden nöyrästi ja tottelevasti ne kierrokset,
joilla tällaiseen tottumatonna uskalsin sitä rasittaa. Ennenkuin olin
luovuttanut sen takaisin omistajalleen, oli minulle selvinnyt, että jos
ensi kesään eletään, minulla on oleva samanlainen oma. Vapaa
koettaessani oli sen omistaja heittänyt olalleen kalalaukun, josta
riippui kokoon käännettävä helposti irroitettava haavi, minkä varteen
voitiin kiinnittää myöskin iskukoukku. Oltiin valmiit lähtemään
koskelle, jonne pyysin saada seurata mukana, esittääkseni vieraan maan
miehen täkäläisille tuttavilleni, mullosille.

Minne hänet nyt vien, viedäkseni hänet parhaaseen paikkaan? Ei ollut
ajattelemistakaan päästää hänen vapaneitoaan Välisuvannon oriurhojen
karkeloon. Jos siinä voimakkaassa vedessä ottaisi vähänkin suurempi,
edes kilonkaan kokoinen varsa, ei sitä voisi mikään suistaa, alas se
menisi ja joskaan ei veisi vapaa, niin ainakin perhon. Olihan minulla
juuri äsken ollut tarpeeksi tekemistä suurellakin vavallani,
metalliheittosiimalla ja lujilla kolmikoukuillani. Kovassa koskessa
sitäpaitsi kuivaperho ei pysyisi pinnalla ja tuskin siinä pintaperhoa
ottaisikaan siksi, että vesi on syvä. Vien hänet Saarensalmeen. Se on
hänen vapansa vettä.

Me kuljemme ensin sillan yli, jonka alitse kuohuu suuri koski. Siltaa
edestakaisin kävellen siinä jo uittelee salakkaansa toverini, eikä
minua ihmetyttäisi, jos sieltä piankin, jahka täky on ehtinyt tarpeeksi
alas vanhaan, varmaan kalahautaan, jämähtäisi suurikin. Sillan yli
tultuamme ja kuljettuamme myllyn ja vanhan meijerin ohitse ja kauppiaan
puodin editse ja navetan päitse ja saunan sivu me saavumme pellon
piennarta veräjälle ja olemme sen yli noustuamme perillä. Olemme
paikassa, joka minusta tässä koskessamme on eniten englantilainen,
mikäli olen heidän onkivesiään nähnyt kuvattuina heidän kirjoissaan. Se
on kosken vasen sivuhaara, joka Välisuvannossa eroo suuresta koskesta
ja kiertää saaren ympäri ja sitten sillan alitse Alasuvantoon,
pyörittäen ennen sinne putoamistaan myllyä. Ennenkuin ryssät siinä
kaatoivat melkein koskemattoman rantametsän, oli se kosken suloisin
paikka. Pitkät puut sekä saaressa että mantereen puolella kätkivät sen
kaikilta katseilta, niin että siinä ollessaan saattoi kuvitella
olevansa jossakin kaukana erämaassa. Itseään koskea eivät ryssät
kuitenkaan kyenneet hävittämään ja vähitellen alkavat taas rannatkin
vesottua. Ja niinpä vesi siinä lepikon välitse edelleenkin ensin virtaa
sileänä niskana ja kaatuu sitten vähäisenä putouksena ja sen alisina
hyrskypäinä pieneen suvantoon, joka on pikku mullosten mitä mukavin
olinsija ja ruokailupaikka. Kaiken, minkä koski ylempää kantaa,
levittää se siinä kuin pöydälle ja on pieninkin hyönteinen siinä
helposti nähtävissä ja saatavissa. Yhtä mittaa pistelee pikkuturpia
vedenpintaan, läiskähtelee herttaisia pyrstöjä ja silloin tällöin
luikkaa kellanpunainen pulloposki kätköstään korkealle ilmaan näpäten
lennosta perhon.

Tämänhän pitäisi olla mitä ihanteellisinta kuivaperhovettä, ja minä
näenkin, että englantilaisen silmässä välähtää ja poski hiukan
punehtuu, ja minä olen varma siitä, että hänen sisässään myöskin
värähtää, vaikka hän kuinka hyvin osanneekin liikutuksensa kätkeä. Ne
odottavat siinä häntä, satain penikulmain päästä tullutta, laivoissa
keinunutta, rautateiden retuuttamaa, autolla läpi Suomen yötä päivää
tänne ajanutta ainoastaan tätä tilaisuutta varten, saadakseen
vihdoinkin kokea sen sensation, kun mullonen iskee ja alkaa päristellä
vapaa — minkä veroista elämystä intohimonsa armoittamalla kalamiehellä
ei ole toista.

Mutta hän ei pidä kiirettä, ei touhua ennen aikojaan niinkuin
ensikertalainen, saalis on siinä, mutta ei riitä, että se otetaan,
miten tahansa, se on otettava taidollisesti, kaikkien taiteen sääntöjen
mukaan oikein, elegantisti. Saisihan sen siitä ”märästikin”, mutta
hänen ohjelmaansa kuuluu, että se on otettava ”kuivasti”.

Hän tekee viimeiset valmistelunsa. Hän kiertää vapansa tyvestä esiin
sen onteloon kätketyn keihään kärjen muotoisen piikin, jonka avulla
vapa voidaan pistää maahan pystyyn, tarvitsematta laskea sitä minkään
varaan. Kun hänellä näin on molemmat kädet vapaina, ottaa hän pyöreästä
aluminiumrasiasta siinä kostean huoparievun alla lionneen heittosiiman,
joka on kaikkein hienointa x-gutia ja johon hän solmiaa yhden hihassaan
olleista perhoista. Sitten hän rinnassa riippuvasta lasipullosesta
sivelee perhon siipiin hiukan öljyä, jotta se pysyisi paremmin
pinnalla, ja on vihdoinkin valmis tekemään heittonsa.

Olemme pysähtyneet jonkin matkaa rannasta. Vaikka tiedänkin, että se
onkiessa yleensä on välttämätöntä, minä harvoin tulen noudattaneeksi
tätä varovaisuussääntöä, osaksi huolimattomuudesta, osaksi siitäkin
syystä, että on hankalanlaista saada kahdenkäden vavasta siima ulos
päästämättä sitä ensin jonkin verran veteen. Yhdenkäden vavalla se,
niinkuin heti huomaan, tapahtuu ilmassa. Pitäen oikealla kädellä vapaa
hän vasemmalla pitää perhoa hyppystensä välissä, päästää sitten perhon
irti ja alkaa hiljalleen huojutella vapaa. Samalla kun oikea käsi näin
käyttää vapaa, vetäisee vasen siimaa rullalta. Joka heitolla ilmassa
oleva siima pitenee, ja kun sitä on niin paljon, että sen päässä oleva
perho alkaa ulottua rantaan ja siitä hiukan ulomma, tekee hän
lopullisen heiton. Se on tehtävä niin, että perho putoo noin kyynärän verran
kalan eteen siinä, missä se seisoo pohjassa ruokaansa pinnalta
vaanien. Vavan huojuessa ja siiman liikkuessa edestakaisin ilmassa on
hän huomannut jonkin matkaa rannasta hiukan ylöspäin kalan taas
pistävän. Hän tietää nyt tarkalleen, missä kala on, tähtää siihen,
tekee muutamia ilmaheittoja, kunnes saa siiman suoristumaan ylävirran
suuntaan. Perhon on pudottava veteen ennen kuin siiman. Sitä varten hän
oikaisee siiman mutkaa nostamalla hiukan vavan kärkeä ja niin hän
todellakin elegantilla pyyhkäisyllä on saanut perhon putoamaan veteen,
jossa se siivet hajallaan alkaa liukua alaspäin niin pettävästi
luonnollisen näköisenä, että ainakin minä kalan sijassa en hetkeäkään
epäilisi tunnustamasta sitä oikeaksi ja käymästä siihen kiinni.

Ollaan ongintanäytelmän kaikkein jännittävimmässä kohtauksessa, siinä,
mihin on valmistuttu, jota varten on lähdetty liikkeelle, uhrattu rahaa
ja aikaa, joka sekin on englantilaiselle rahaa, ratkaiseva hetki on
tullut, perho liukuu liukumistaan alas, on pian kalan näköpiirissä, sen
suippilon sisässä, jota ulomma kalansilmä ei kuonnu näkemään, mutta
jonka sisässä se näkee tarkasti kuin suurennuslasilla. Hyväksyykö kala
sen, ottaako se sen vai hylkääkö ja antaa mennä ylitsensä ja ohitsensa?

Hei, se otti, niitä karkaa sitä kohti kaksikin, meidän mulloset eivät
ole tottuneet pelkäämään näin viekottelevia herkkuja, vesi pärskähtää,
pyrstöt lätkähtää ja kala on kiinni, toisen jäädessä odottamaan
vuoroaan. Taitava onkija on pitänyt varansa, että se ei ainoastaan
ottaisi, vaan myöskin pysyisi, jottei siima virran alkaessa sitä
kuljettaa höllenisi, hän nostaa vapaa sitä mukaa, ja kun kala avaa
suunsa nielläksensä perhon, hän tekee ranteellaan nopean nykäyksen ja
tartuttaa koukun. Jollei hän sitä tekisi eikä tekisi sitä oikealla
hetkellä, sylkisi kala suustaan jo ottamansa perhon, heittäisi
kuperkeikan ja vilauttaisi hyvästiksi ylenkatseellista häntää.

Kala on pieni, mutta sisukas. Sen tempoessa hento vapa taipuu luokille
aivan yhtä paljon kuin lohivapani ison kanssa. Muutenkin sillä on samat
temput kuin suurella, se ammahtaa ilmaan, ajaa suvannon ristiin
rastiin, hakee sopivan lepohaudan, jyrää siinä; alkaa uupua, tekee
kierroksensa yhä lyhyemmin, kunnes englantilainen, joka on irroittanut
ja avannut haavinsa, on taitavasti uittanut siihen saaliinsa.

Mullonen täyttää parahiksi laillisen mitan, kaksikymmentä viisi senttiä,
mutta englantilainen on kalastanut kotimaansa vesissä, joissa
se tavallisesti ei kasva paljoakaan suuremmaksi. Kaikkihan on
verrannollista, ja varmaa on, että tuollaisella vavalla ja noilla
vehkeillä ja noilla heitoilla ja noin hienosti ja elegantisti otettu
kaksisatagrammainen kala on urheilukannalta katsoen yhtä arvokas kuin
kymmenkertaisesti niin paljon painava suuri.

Hän tarjoo minulle vapansa. Ei suinkaan, jatkakoon hän vain ... ainahan
minä ... nyt ovat koski ja sen kalat hänen.

— Jollen saisikaan muuta kuin tämän, olisin tyytyväinen.

— Ettekö olisi vielä tyytyväisempi, jos saisitte toisen, kolmannen,
kymmenen...?

— Kymmenen, liika paljon.

— Tahdoin vain sanoa, että otatte niin paljon kuin itse haluatte.

— Kiitos, otamme siis ainakin vielä sen, joka olisi ottanut, vaan ei
ehtinyt.

Hän ottaa sen samasta paikasta kuin äsken, ottaa vielä muitakin. On yhä
enemmän ilo nähdä, kuinka taitavasti hän heittää, kuinka vaivattomasti
ja tarkasti hän käsittelee asettaan, kuinka herkullisesti perho kelluu
sileästi vilisevässä virrassa, kuinka täsmällisesti hän vastaa
nykäisyyn. Hän yhä pidentää heittojaan, saa siimansa menemään toiselle
rannalle, tekee kerran oikein mestariheiton vapa vedenpintaa pitkin,
niin että perho ei ylhäältä, vaan sivulta putoo rannasta ulos pistävän
pajupensaan alle. Jokainen heitto ei tietystikään tavoita kalaa. Joko
se ei ota ollenkaan tai ottaa ja ei tartu tai tarttuu ja pääsee.
Silloin perho kastuu ja painuu, jonka jälkeen hän ei heti uudista
heittoaan, vaan kuivaa siitä veden häilyttämällä sitä ilmassa. Suurin,
minkä hän saa, on kilon painoinen. Hento vapa ei voi sitä pidättää, se
menee alas toiseen putoukseen ja sen alle ja on uuvutettava niinkuin
konsanaan suuri Välisuvannon lohi. Hentoudestaan huolimatta pitää vapa
ihmeellisesti puolensa ja vie lopulta voiton.

Englantilainen kalastaa koko Saarensalmen, askel askeleelta ylöspäin
nousten. Kuivaperholla kalastamisella on märkäperhoon nähden sekin etu,
että kalaa otettaessa ei peloteta toisia, koska se tapahtuu jo
kalastetussa vedessä. Sen monista viehätyksistä on ehkä suurin se, että
kalan aina näkee ottavan. Toistelen toistelemistani itsekseni, että
minun täytyy, maksoi mitä maksoi, saada samanlainen vapa ja samanlaiset
muutkin vehkeet, josta minulle on alkava uusi onkijakausi uusine
iloineen. Sillä on paljon edellytyksiä tässäkin koskessa, kaikissa sen
puroissa ja pienissä väylissä, kaikkialla muualla paitsi suuressa
koskessa. Mutta onhan minulla sen jättiläisiä varten kahdenkäden
lohivapani ja siihen kuuluvat muut vehkeet.

Olemme istuneet levähtämään piiput sauhuten englantilaista navy
cutia, jota ”Fishing” erikoisesti suositellaan
onkimiehille. Saalis on vieraan maan miehestä aivan ennätyksellinen. Se
lepää kalalaukussa vihreällä lehtivuoteella. Jokainen mullonen on
punnittu mukana olleella käsivaa’alla ja merkitty kirjaan, paino,
pituus, sukupuoli, aika, ilma ja perhon nimi.

                                                  ⸻

Vesakossa kuuluu liikettä ja toverini, englantilaisen ystävä ja opas,
ilmaantuu luoksemme.

— No? kysyy hän.

— Kymmenen, katso ... entä sinä?

— Ainoastaan yksi.

— Ah!

Toverini viheltää, lepikko aukeaa ja sieltä ilmaantuu kaksi poikaa
kantaen koukun varressa välissään sitä yhtä, jonka pyrstö viistää
maata ja joka painaa — seitsemän kiloa.

Meidän piippumme lakkaavat hetkeksi savuamasta.

— Siunatkoon, sanoo englantilainen, silmät pyöreinä.

— Sillalta?

— Yes.

— Salakalla?

— Yes.

Toveri tarjoo hänelle vapaansa. Välisuvannossa tässä lähellä olisi
tilaisuus koettaa salakalla. Englantilainen miettii hetken, vetäisee
savun piipustaan, nielee ja päästää sen verkalleen sieraimistaan ulos
ja sanoo sitten, että hän kalastaa mieluummin omalla vavallaan ja
kuivaperholla.

Olihan minusta turha olla sellainen puristi, mutta oli se minusta
samalla yhtä tyylikästä kuin hänen ongintansa yleensäkin.