VI.

Jonkin kuukauden Helsingissä oltuaan Heikki alkoi huomata, että kaikki
täällä oli entisestään paljon muuttunut. Suomalaisen puolueen
johtavissa piireissä, ylioppilaitten kesken, kaduilla ja kokoussaleissa
elettiin entistä rauhallisemmin, — niinkuin tuosta kansaan
sulautumisesta ja lähestymisestä ei olisi koskaan mitään puhettakaan
ollut. Ihmisille näytti sillä välin ilmestyneen muita huolia ja puuhia.
Puhuttiin vain kunnallisista ja valtiollisista vaaleista ja
niitten tuloksista. Kansallisuuskysymyksen kärki oli poistunut
ylioppilaspiireistä, jossa sen merkkinä oli ollut sininen laulajalippu
ja heränneestä kansanrakkaudesta hurmaantunut mieli. Se oli siirtynyt
kunnallisen ja valtiollisen elämän aloille. Ja siellä se viritti aivan
uusia tulia. Siellä voitto tai tappio liikutti ihmisten aineellisen
edun kysymyksiä. Ja siellä jo hymyiltiin isällisesti kaikelle
poikamaiselle innostukselle ja aatteille. Sillä kysymys siellä ei ollut
semmoinen, että se olisi kaivannut innostusta tai aatteita. Se koski
ainoastaan tapaa, millä parhaiten saisi vastustajan kumotuksi ja
itsensä hänen sijalleen.

Ja ylioppilaat puolestaan näyttivät kyllästyneen kokouksiin,
yllyttelyihin ja puheisiin. He alkoivat ajatella velkojansa ja pyrkivät
sentähden pois luentosaleista leipäänsä ansaitsemaan mikä missäkin.
Hekin jo nauroivat innostusta ja aatteita: — kansan rakkaus — olihan se
kaunis aate, — mutta ei se elätä!

Oli vain muutamia siellä täällä, jotka jatkoivat vielä samaan henkeen,
pitivät innostuneita puheita ja joivat isänmaanmaljoja. He uskoivat,
että into vielä uudestaan viriää, ettei kaikki ole vielä sammunut. Ja
siinä toivossa he valvoivat öitä kuunnellen toisiansa ja ottaen
aamuauringon vastaan joka kerta niinkuin se olisi ensi kertaa noussut
heitä tervehtimään. — —

Sitten oli semmoisia, jotka olivat ottaneet kaikki asiat ihan uudelta
kannalta. He eivät olleet niitä entisiä, jotka lauloivat innostuneina:
”Vi själva må förgätna dö vagen i sjö!” He eivät olleet niitä,
jotka viis välittivät kaikesta yksilön sielunelämästä, kunhan yhteinen
asia vain meni eteenpäin. He tahtoivat löytää totuuden juuri sieluista.
Eivätkä he uskoneet, että sitä siellä ollenkaan on, jolleivät saaneet
sitä esille käsin tunnusteltavaksi. Ja sentähden he eivät säästäneet
yhtäkään tunnetta ihmisessä, vaan mielellään tunkeutuivat äärimmäisiin
inhimillisiin vaikuttimiin. Seuloivat näitä vaikuttimia ja sanoivat
itseään pessimisteiksi, kun eivät löytäneet mieleisiään. Sanoivat, että
kaikki näyttävät perustuvan egoismiin, itsekkyyteen. He olisivat
tahtoneet semmoisia, jotka olisivat perustuneet altruismiin. Eivätkä
sanoneet löytävänsä.

Ja yhteisestä asiasta he olivat vähän eri mieltä. Mutta rohkeimmat
tunnustivat suoraan olevansa kosmopoliitteja. He ottivat vähintäkään
arvelematta isänmaanrakkaudenkin epäilevän arvostelunsa alaiseksi.
Selittivät, että sekin on oikeastaan vain egoismia. Viittailivat
tällöin erityisiin valtiollisen ja kunnallisen elämän henkilöihin,
joitten toiminta osoitti, että isänmaan nimi on vain kaunistuksena
heidän vallanhimoisille pyrinnöilleen, maineen ja rikkauden
tavoittelulle.

                                                  ⸻

Olli, jonka kanssa Heikki joutui asumaan, oli tämmöisiä. Hänkin oli
niitä, jotka silloin Snellmanin juhlassa olivat syrjästä ivanneet
muiden innostusta. — Mutta hän oli kehittynyt toiseen suuntaan kuin
Eemil. Olli ei tahtonut kuulla puhuttavankaan mistään aatteista. Hän ei
uskonut mitään, ei aatteita eikä jumalia. Hän luki lääketiedettä ja
seurusteli toveriensa kanssa ravintoloissa. Joskus hän ei Heikkiä
nähnyt pitkiin aikoihin — kun oli joutunut pitemmille juomaretkille.

Mutta kummallisesti Heikki häneen kiintyi ensi hetkestä.

Eivät he, Heikki ja hän, missään kysymyksessä olleet yhtä mieltä
milloin Heikin onnistui saada hänet vähäksi aikaa kuuntelemaan. Ei
Heikki tahtonut saada hänelle mitään selitetyksi. Olli keskeytti aina
jo puoleen lauseeseen alituisella: kyllä, kyllä ymmärrän. Hän otti
liian kevyeltä kannalta kaiken, mitä Heikki sanoi.

Kun Heikki keskusteli Antin kanssa, sulivat he kokonaan toisiinsa. He
ottivat ja antoivat ajatuksia. Antti käsitti ja osasi omaksua ne
aatteet, jotka Heikki sai esille. Mutta samat aatteet, jotka näin
Anttiinkin vaikuttivat, otti Olli vastaan aivan jokapäiväisellä
arvostelun myminällä, katsahtamattakaan Heikkiin, ikäänkuin hänellä
olisi ollut heti käsillä kaikenlaisia painoja vaa’an toiseenkin päähän.

Ja siksi Heikiltä aina hänen seurassaan aivan kuin katkesi kesken
elokas ajatuksen lanka. Korkeista aatteiden ilmakerroksista hän putosi
keskelle käytännöllisen järjen selviä, mutta monimutkaisia polkuja. Hän
oli aivan vieras täällä. Ei voinut sanoa sitä eikä tätä. Ei tiennyt
mitään. Jokainen poikanulikka olisi voinut nolata hänet ja solmia hänen
omiin sanoihinsa. Hänen siipensä olivat kuin katkaistut. Hän ei voinut
kohota enää. Ja sanomaton tyhjyys levisi samassa ympärille.

Milloin Olli oli kotona, oli hänen tapana lukea maaten selällään
vuoteessansa — jalat ojona sängyn selustalla. Ja muutenkin hän
enimmäkseen virui vuoteellaan tappaakseen kalvavaa ikävää, josta hän
näytti aina kärsivän.

Semmoisena hän oli ivallisin. Hän laski usein kirjan alas mahallensa,
otti lasit nenältään, hieroi intohimoisesti silmiään ja kääntäen
päätänsä Heikkiin päin, joka luki pöydän ääressä ikkunan luona, sanoi
jotakin, jota oli kauan hautonut, jotakin ilkeätä, myrkyllistä, joka
karmi Heikin sydäntä.

Hegeliä ei Olli voinut ollenkaan kärsiä. Filosofeista hän voi suvaita
vain Schopenhaueria ja historioitsijoista vain Bucklea. Muuten hän
tunnusti oikeastaan vain luonnontieteilijät, oli darvinisti kiireestä
kantapäähän, luki Häckeliä ja Büchneriä. Ja Heikki oli varma siitä,
että Olli oli mennyt johtopäätöksissään pitemmälle kuin nämä. Sillä
Ollille ei riittänyt se, että ihminen on kehittynyt apinantapaisesta
olennosta, vaan hän väitti, ettei ihminen edes ole sanottavasti apinaa
kehittyneempi. Kaikki inhimilliset tunteet, hienoimmat ja jaloimmatkin,
hän selitti kummallisen aineellisesti, riippuviksi erinäisistä
fysiologisista edellytyksistä.

Heikin olisi tehnyt mieli sanoa, että isänmaallista tunnetta ei toki
apinoilla ole. — Mutta hän suorastaan pelkäsi Ollia siinä kohden. Olli
olisi ehkä nauranut hänelle vasten silmiä. Olli oli ennenkin pilkannut
isänmaallista innostusta. Ihmiset ovat kaikki samanlaiset; miksi
rakastaisi toisia enemmän kuin toisia? Hän sanoi, että se kaikki vie
kansalliseen itserakkauteen ja luo ihmisiin inhottavaa bismarckilaista
henkeä, semmoisiinkin pikkuherroihin kuin kansakoulunopettajat ovat. Ei
mitään hän inhonnut niinkuin virallista isänmaallisuutta. Ei edes
oikein voinut sulattaa isänmaallisia lauluja. Sanoi, että ne häneen
vaikuttavat niinkuin jonkinlainen urhoollisuuden kerskaus. Suurimmat
pelkurit ovat aina urhoollisia vain ajatuksissaan ja innostuvat vain
ajatuksistaan.

Kerran hän kuvasi Anttiakin suureksi pelkuriksi; pelkurimaisuus oli
Antin luonteen pääominaisuus, sanoi hän.

Heikki ei voinut kyllin ihmetellä tätä luonnekuvausta. Antti pelkuri!
Antti, joka katsoi kaikkien yli, joka oli rohkeus itse!

Mutta Olli selitti, että kaikki tuo ulkonainen menettely on vain tapa
peittää sisällistä pelkuruutta. Se on teeskentelyä alusta loppuun, — sen
tarkoituksena on häikäistä vähemmin tarkkasilmäisiä ihmisiä.

Mikä kumma vaikutus Ollilla olikaan Heikkiin! Hänen puheensa tuntui
sisältävän huutavaa vääryyttä Anttia kohtaan. Ja kumminkin Heikki tunsi
selvästi, että hänen oli mahdoton nostaa Anttia omissa silmissään
entiselle sijalle. Oli niinkuin jokin olisi takaa lyönyt Anttia polven
alle. Hänen miehekäs olentonsa lutistui ja notkahti alas. Ja
auttamattoman naurettavilta tuntuivat samassa kaikki hänen
korkealentoiset puheensa, hänen eteenpäin viittaava kätensä ja hänen
katseensa, joka oli silmäilevinään laajan isänmaan yli niinkuin olisi
pitänyt hallussaan koko sen tulevaisuuden ja onnen.

Antti, joka oli tehnyt koko Heikin elämän siksi, mikä se oli!

Oh, kuinka tunteettomasti, ilkeästi Olli tuossa kaikessa menettelee!

— Kun sinä noin arvostelet Anttia, sanoi Heikki, — olisipa hupaista
tietää mitä minusta sanot.

Olli katsoi kummastuen Heikkiin. Hän ihmetteli, että tuo oli voinut
Heikkiä loukata. Ja sentähden hän nauroi vastatessaan:

— Sinun olisi pitänyt syntyä naiseksi, Heikki.

Hän nousi, ojentihe, vihelteli jonkin aikaa ja lähti sitten ulos
kävelylle.

                                                  ⸻

Naiseksi; niin juuri!

Jospa Olli tietäisi, kuinka paikalleen hän oli osunut!

Heikissä ei ollut edes sen verran miestä, että hän olisi osannut olla
yksin, irtautua Ollista.

Ollin mentyä alkoi tässä huoneessa kaikki tuntua vieraalta ja kylmältä.
Uh, jos täällä sairastuisi ja joutuisi vuoteen omaksi! Silloin Olli
tietysti muuttaisi pois. — Ollin mielestä on luonnollista, että kukin
hoitakoon itsensä ja vastatkoon omasta puolestaan. Hän on aina elänyt
itsekseen eikä hän voinut osoittaa tunteellisuutta. Hänessä näytti
olevan vain järkeä ja arvostelua. — Eikö olisi ainoatakaan semmoista
ystävää, joka ottaisi itseään vaivatakseen? — Mikä hirvittävä
irtonaisuuden tunne! Täytyy olla ystäviä! Pois tästä yksinäisyydestä!

Ja Heikki riensi ulos.

Alakuloisena hän kulki monta katua edestakaisin. Aleksanterinkadulla
hänen ohitsensa meni useita tuttuja ylioppilaita. He tulivat luennoilta
ja kiirehtivät iloisina mikä minnekin. Heikille he nyykäyttivät päätään
tuskin ennättäen vilkaistakaan. Mitä he hänestä! Heillä oli kaikilla
omat ajatuksensa ja hommansa.

Kun olisi sittenkin tavannut Ollin! Olihan Olli kumminkin juuri ennen
lähtöään nauranut ystävällisemmin. Ja ulos mennessään viivähtänyt oven
suussa niinkuin sanoakseen: pyytäisinköhän sinutkin mukaan? Ehkä
hänessä sentään oli jotakin ystävyyttä Heikkiä kohtaan. Ehkä hän
silloin tällöin ajattelikin Heikkiä työskennellessään anatomiasalissa,
aasiksella, taikka istuessaan kovaäänisten toveriensa keskellä
olutkuopassa.

Kun Olli ei tahtonut Heikkiä mukaansa, niin näytti se olevan siksi,
että hän ikäänkuin ei hennonut loukata Heikin viattomuutta. Heikki
tunsi sen selvästi. Olli nauroi joskus hänelle aivan kuin lapselle.

Ja siinä se oli oikeastaan koko se kirous, joka seurasi Heikkiä. Se
ujous, se naisellisuus, joka oli esteettömästi siellä maalla päässyt
kehittymään, se se juuri tekikin Heikin luonteen niin toisenlaiseksi
kuin suurten henkilöiden luonne oli. Olisiko näille koskaan,
niinkuin Heikille, kodista eroaminen voinut muuttua miksikään
elämänkysymykseksi! Tai olisivatko he koskaan panneet semmoista
merkitystä läheisimpään ympäristöönsä, surreet ystäviä ja kaivanneet
lämpimyyttä tovereilta!

Sama kaksinaisuus asui vieläkin Heikin sydämen pohjalla.

Miksi suurten tulevaisuudentoiveiden ohella hänelle pitää olla
välttämätöntä, että Olli häntä rakastaa; että nuo, jotka kulkevat
ohitse häntä huomaamatta, rakastavat häntä! Suuren isänmaankin rakkaus
on vain tyhjyyttä, kun Olli ja nuo muut eivät hänestä välitä. Tuntuu
taas täälläkin niinkuin olisi jäljellä vain yksi tie: tekeytyä tieten
tahtoen pieneksi ja vähäpätöiseksi niinkuin siellä maalla. Se
rauhoittaisi omaatuntoa ja sovittaisi paljon!

Mutta samalla se olisi äärettömän järjetöntä: miksi Heikki sitten olisi
tullut pois kotoa!

Ei! — Siinä kohden oli hänen elämänsä ratkaistu. Oli yksi tie ja se oli
selvä: hänen täytyi voittaa pikkumaisuutensa, täytyi taas oppia
ajattelemaan ja tuntemaan rohkeammin piirtein, oppia olemaan yksin,
kylmänä, — lakata tavoittamasta yksityisten rakkautta!

                                                  ⸻

Samassa ajoivat hänen ohitsensa avonaiset vaunut.

Niissä istui Fanny veljensä Artturin kanssa.

He eivät huomanneet Heikkiä.

Fanny oli mustissa vaatteissa. Toisennäköinen kuin siellä maalla.
Hänen kalpeutensa pisti nyt paremmin näkyviin. Se sopi hänelle
sanomattomasti.

Sattumako lie ohjannut nuo vaunut hänen ohitsensa juuri nyt!

Mutta se ratkaisi paljon. Sen merkitys tuntui ihan tuossa sydämessä.

Sillä Fannyhän oli juuri se ihminen, jonka puoleen Heikin oli
käännyttävä tässä yksinäisyydessään.

Heikki muisti Fannyn lämpimän käden hänen käynnistään maalla.

Yhtä lämmin oli koko hänen olemuksensa.

Kaikki hänessä oli niinkuin luotu toista rakastamaan.

Hän oli sittenkin ainoa, joka oli osoittanut jonkinmoista huomiota
Heikin sisimpään sielunelämään — siellä maalla.

Mitä hän sanookaan nyt tavattaessa?

Fanny ymmärtää hänet hyvin — Fanny, joka oli ajatellut sielujen
näkymätöntä yhteiselämää ja sanoi uskovansa siihen. Fanny ehkä nyt
sanoisi: ”No, enkö arvannut oikein, eikö teidän ole parempi olla siinä
paikassa, missä teitä ymmärretään?”

Silloin Heikki vastaisi naurahtaen: ”Neiti, semmoista paikkaa ei ole
kuin yksi ainoa!” — ”Mikä sitten?” — ”Teidän vieressänne.”

Taikka jotakin semmoista.

                                                  ⸻

Heikki tapasi sitten Fannyn suurissa ylioppilashuveissa.

Heikki oli ollut kuin toinen ihminen siitä saakka kun hän näki Fannyn
ajavan ohitse.

Jotakin varmuutta oli tullut hänen olemukseensa.

Ja nyt seistessään väentungoksessa ylioppilassalissa, — seistessään
jälleen noitten pilarien juurella häikäisevässä kaasuvalossa, — oli
niinkuin kajahdus entisten innostusten ajoilta jälleen olisi mielessä
liikahtanut.

Hänessä oli ehkä vain ollut liian vähän luottamusta itseensä.

Taikka hän oli tahtonut kaikkea yhdellä kertaa. Hän oli tahtonut
tyydytystä nykyhetkessä.

Kas noita muita, kuinka he kaikki valmistelevat elämäänsä! He eivät
välitä siitä, että nyt ovat pieniä ja huomaamattomia. He ajattelevat
tulevaisuutta. Vaikka he näyttävät vähäpätöisiltä, on heidän jokaisen
sydämessä salainen suuruudentoivon itu.

Kuinka hyvin Heikki tunsi joka pienimmänkin ajatuksen, joka heitä
askarrutti, kun he kiiruusti vetivät hansikkaita kömpelöihin käsiinsä
ja toisiltaan neuvoa kysellen laittelivat kauluksiaan ja kaulahuivejaan
ja nykivät frakkejansa tiukemmalle. ”Minä olen tosin vielä kömpelö, en
osaa kumartaa, en sulavasti kätellä enkä taitavasti tanssia; mutta
tulevaisuus on minun, minä opin vähitellen tuon kaiken ja kerran olen
minäkin liikkuva vapaasti tuolla väljemmällä puolen salia; minäkin
tahdon olla noiden ylhäisten piireissä tunnettu, tahdon merkitä jotain
heidän seuroissaan!”

Mutta Heikki menisi toista tietä. Hän alkaisi uransa julkisella
esiintymisellä. Hän valloittaisi yleisönsä ylhäältäpäin eikä alhaalta,
niinkuin nuo. Eihän kysymys ollut oikeastaan muusta kuin tuon ujouden
voittamisesta, aivan niinkuin silloin siellä ylioppilasjuhlassa, jossa
Heikki oli ensimmäisen puheensa pitänyt. Kuinka paljon hänellä nyt
olisi sanomista näille ihmisille! Hän perustaisi sanoin
selittämättömän, syvän ymmärryksen heidän ja itsensä välille. He
tuntisivat hänet, koko hänen sydämensä; — sillä hän olisi pannut sen
heidän eteensä, tuonut heidän nähtäväkseen sisimmän ytimensä. Hän olisi
kuin vannoutunut yleisön lempilapseksi, hän tuntisi sen toiveiden, sen
lämpimän rakkauden kietoutuvan ympärilleen. Mikä teko silloin olisi
liian vaivalloinen, kunhan sillä voi tätä yleisöä palvella! Kuinka
ihana olisi itse kuolemakin, jota tämä yleisö itkisi! Kuolema yleisön
lämpimään syliin!

— Aseta tarkoitusperäsi korkealle! kajahti Heikissä taas selvänä
Snellmanin lause.

Niin juuri, se oli oikea elämä, se oli elämä tulevaisuudessa!

Valmistua, valmistua vain täydellisesti!

Fanny ja rakkaus häneen — se kaikki oli sittenkin vasta toinen asia.

Ja nuo ihmiset tuossa, jotka tunkeilevat edestakaisin, jotka nyt ovat
valmiit mennessään työntäisemään vähäpätöisen Heikin syrjään, jotka
eivät häneen katsahdakaan, — ne ovat kerran kaikki kääntävät kasvonsa
häneen, heidän täytyy kuulla mitä hän sanoo, seurata joka lauseen
käännettä, hyväksyä, innostua. — —

                                                  ⸻

Sieltä ovesta tuli yhä uusia ihmisiä, vaikka esitelmä oli jo pidetty.

Nyt vasta tuli Fannykin. Taas veljensä seurassa.

Kaikki ovensuussa-olijat huomasivat heti heidät. Fanny oli hyvin
huomiotaherättävä kalpeutensa vuoksi, tummine silmineen.

Ja kun he menivät, tunkeutuivat muut heidän jälkeensä niin että
sulkivat tien ja jättivät Heikin taaksensa. —

Siinä oli noussut paljon kihinätä ja puuhaa Fannyn tähden, aivan kuin
vesipyreitä suuren kalan jälkeen. Heikki hänet kumminkin tunsi, ja
noista tuskin kukaan!

Fanny oli näyttänyt vähän hermostuneelta, niinkuin hän ei olisi oikein
sietänyt tätä osaa salista. He pyrkivät sinne perälle, missä oli
väljempää, mistä kaikki mitättömämmät pysyivät poissa, missä ihmiset
tunsivat toisensa, hymyilivät ja jo kaukaa osasivat nyykäyttää päätä
tervehdykseksi, missä ei kömpelyyttä näkynyt eikä kukaan toista silmiin
tirkistänyt tai syrjään sysännyt. Siellä olivat ne suuret ja ne
tottuneet, jotka eivät joutuneet hämille, jos sattuivat vahingossa
sylinterinsä maahan pudottamaan.

Jos sinne menisi Heikki, heille outo ja vähän kömpelö olento, he
katsoisivat hänet maan alle. Jotta siellä voisi, turvallisena liikkua,
pitäisi olla silmiä joka taholla. Ja tottumuksella saavutettu
pettämätön varmuus joka jäntereessä!

Taas sama ujous!

Se nousee vastaan joka askeleella ikäänkuin sulkeakseen kaikki tiet ja
osoittaakseen kuinka mahdoton hän on kaikkeen, — kaikkeen!

Mutta samassa soitettiin lehteriltä tanssin alkua. Musta, ovensuussa
viihtyvä frakkijoukko rupesi hitaasti vyörymään salin perälle päin. Ne
olivat kaikki nuoria, vasta-alkajia tanssipermannolla. Niinkuin
aristunut lammaslauma ne puristuivat siellä kokoon. — Kokoelma ujoja
maalaispoikia, joitten rakenteen kömpelyyden frakki ja hansikkaat
vaivoin saivat peitetyksi.

Heikki rohkaisi mielensä. Hän ei tahtonut kuulua noitten joukkoon. Jos
hän oli jättänyt maaseudun, niin ei hän ainakaan noitten kanssa
tahtonut yhteyttä tuntea. Hän oli jättänyt sen toisesta syystä kuin
nuo. Jotakin alentavaa oli siinä asemassa, johon heidän ujoutensa
heidät saattoi. Aivan kuin he olisivat tunnustaneet talonpoikaisen
alemmuutensa ja madelleet sen ylemmyyden edessä, johon he kaikin voimin
pyrkivät!

Ja Heikki erottautui sisäisen inhon tuntein siitä jonosta, joka oli
hänet tuonut mukanansa.

Hän ei ollut enää ujo.

Varmoin askelin hän lähestyi sitä paikkaa, jossa Fanny oli. Se ei ollut
kaukana puhujalavasta, ovenpielessä vasemmalla. Siinä Fanny seisoi
puhellen pitkän mustaviiksisen herrasmiehen kanssa, joka juuri teki
lähtöä pois. Fanny piti häntä kädestä ja pudisteli iloisesti
puhuessaan, niin että herra sai lykätä lähtönsä yhä tuonnemmaksi eikä
hänen kumarruksillaan ollut mitään seurauksia.

Heikistä oli tässä heidän tavassaan jotakin kaunista. Hän tahtoi heti
tervehtiä Fannyä, kun he vain olisivat eronneet. Hän tahtoi samalla
tavalla. —

Mutta Fanny vastasi Heikin tervehdykseen aivan toisella katseella kuin
äsken puhuessaan tuon herran kanssa. Hymy oli samassa kokonaan
siliytynyt hänen kasvoistaan. Hän sipristi hienostaan silmänsä ja
kumarsi vain tuskin tuntuvasti päällään.

Heikki oli kumminkin tullut niin lähelle, ettei hänen sopinut peräytyä
sanomatta jotakin.

Fanny ilmeisesti ei tuntenut häntä.

Heikki hämmentyi ja sopersi nimensä. —

— Ah, aivan niin, sanoi Fanny niinkuin olisi muistanut jotakin
vuosikausia sitten tapahtunutta; — se oli silloin huvimatkalla. Ja hän
pani kätensä Heikin olalle valmistuakseen tanssiin.

Hän oli niin käsittänyt Heikin kumarruksen.

Heikki ei ollut varma valssista. Ja tällä kertaa hänen jalkansa eivät
tahtoneet mitenkään virkaansa tehdä. Oli niinkuin ne olisivat
sotkeutuneet nuoriin.

Fanny kiitti ensimmäisen kierroksen tehtyään ja herkesi tanssimasta.
Hän joutui heti toisten, taitavampien käsiin.

Suuri, varmaliikkeinen ritari otti hänet Heikiltä ja otti niinkuin
lyseolaiselta, joka oli liian aikaisin tunkeutunut aikaihmisten
aloille.

Ei silmäystäkään Fannyn puolelta, kun hän Heikin jätti. Päinvastoin hän
teki sen eräänlaisella hermostumisella ja peitti sen siihen hymyyn,
jolla vastasi uuden ritarinsa kumarrukseen.

Heikki oli masennuksissa. Epätoivoinen häpeä nosti veren hänen
päähänsä.

Mitä hän olikaan kuvitellut! — Että Fanny olisi muistanut häntä, — että
olisi muistanut, mihin silloinen keskustelu oli pysähtynyt, keskustelu
siellä Honkavaaran pihkaisella penkillä!

Ja ratkaiseva hetki oli tullut.

Joko paeta tätä häpeää, ryöstäytyä ulos tästä salista, juosta — juosta
kunnes sortuisi hengästykseen ja mykistyisi kuolleeksi kiveksi.

Taikka —? Masentaa häpeä, kukistaa ylpeys ja koettaa vielä!

Voittaa hetken katkeruus ja ajatella, että tässäkin asiassa on
tulevaisuutensa!

Jollei nyt, niin kerran Fanny vielä huomaa hänet.

Ei koskaan eikä mistään asiasta ollut Heikki ollut niin varma kuin nyt
siitä, että juuri Fannyn täytyisi kerran häntä rakastaa.

Tai ainakin siitä, että kaikki muu oli hänelle itsellensä ihan
arvotonta. Niin — isänmaa ja kaikki ne ajatukset sinnepäin, niitä ei
enää ole olemassa.

Ei ole elämää ilman Fannyn rakkautta!

Ja siksi ei ole nöyryytystä eikä häpeää.

Heikin täytyi vielä tavata Fannyä, — vielä tänä iltana!

Ja Fannyn täytyi muistaa, elää uudestaan se Honkavaaran hetki ja
uteliaasti tiedustella Heikin aikeita. —

Jollei nyt, niin kerran!

                                                  ⸻

Samana iltana Heikki vielä tapasikin Fannyn.

Se tapahtui pukueteisessä.

— Ah, herra Vuorela, sanoi Fanny hänet huomattuaan. — Tahdotteko sanoa
veljelleni, että olemme poislähdössä.

Heikki toimitti pian asian.

Artturi istui siellä tovereineen eikä ollut tietääkseenkään mistään
poislähdöstä, pyysi vain Heikkiä ilmoittamaan, että hän tahtoi jäädä.

Fanny rypisti hienosti silmäkulmiaan, mutta naurahti sitten Heikille
kiitokseksi.

— Te olette jättänyt maaseudun? hän kysyi sitoessaan vaippaa päänsä
ympärille.

— Niin, olenhan minä, vastasi Heikki vain.

Ja Fanny nyykäytti päätänsä iloisessa naurussa hänelle hyvästiksi ja
lähti saattajinensa.

Hän siis muisti kumminkin silloisen keskustelun. Hän oli ehkä vain
tanssisalissa tahtonut välttää pitempää keskustelua.

Kuinka kaunis Fanny oli!

Ja sitten hänellä oli jotain hermostunutta ja kärsivää silmissä, jotka
vähän levottomina katsoivat ympärilleen. Ne sisälsivät sanomattoman
kyvyn toisen käsittämiseen. Ne paloivat niinkuin olisivat vain siksi
palaneet, että olisivat aina valmiit edeltäpäin arvaamaan toisen
sisimmän ajatuksenjuoksun. Tuo saattoi hänessä olla aivan tiedotonta ja
ehkä juuri sen vuoksi, ettei siihen ollut kukaan osannut panna täyttä
arvoa. Ei kukaan ollut tähän asti kaivannut hänen rakkauttaan.

Eikö Heikissä ollut kylläksi ainetta Fannyn rakkaudelle?

Oo, jospa Fanny tietäisi mitä sisällistä elämää Heikki eli!

Eikä muuta tarvittukaan kuin että Fanny vain saisi sen tietää. Hänen
täytyisi silloin rakastaa Heikkiä, — juuri sitä, mikä oli Heikille
ominaista, mikä oli sisäisintä Heikkiä, mikä oli Heikin syvintä
olemusta. — Juuri Heikkiä hänen täytyisi rakastaa. Mahdotonta oli,
etteivät juuri he kaksi olisi luodut toisiansa varten.

Ja kun Fanny kerran tuntisi Heikin ja rakastuisi häneen!

Mikä suuri ihana maailma sieltä vyöryi kuin loihtimalla esille — uusi,
ennen aavistamaton, vienoine, mutta äärettömän ihanine väreineen! — Ja
sen auetessa oli kuin tuhannet viulut olisivat korkeimmasta diskantista
aloittaneet hiljaisen väräjävän sävelvirran. Se oli kuin uuden aamun
koitto, — ilman suruharsoa. — —

                                                  ⸻

Heikin tultua kotiin oli Olli vielä poissa. Missä lieneekään taas
ollut, ei ainakaan iltahuveissa häntä ollut näkynyt.

Hänen vuoteensa oli laitettu, uutukaiset lakanat olivat ihkasen
sileinä. Ja kello oli jo kaksi aamulla.

Oli jotakin naurettavaa tuossa sängyssä, joka odotteli Ollia.

Kuinka monta kertaa oli Heikki ennen nähnyt näin yöllä tuon sängyn
samalla lailla tyhjänä; ja odotellut Ollia ja ajatellut häntä
ikävöiden, surrut sitä, ettei Olli viitsinyt hänen kanssaan liikkua,
vaan piti parempana muitten toveriensa seuraa!

Mutta nyt Heikkiä melkein nauratti. Kaikki tuo oli nyt äärettömän
vähäpätöistä. Miksi Heikki oikeastaan olikaan pitänyt suhdettansa
Olliin niin tärkeänä? Aivan kuin Ollin kaltaisia ihmisiä ei olisi kuin
yksi ainoa, Olli itse; vain tuo Olli pitkulaisine kasvoineen, jotka
punersivat tiheistä täplistään, ruskeine silmineen, joitten ympärykset
kuumottivat alituisesta hieronnasta.

Fannyn nimi huulilla Heikki vihdoin nukkui.

                                                  ⸻

Mutta aamun jo sarastaessa Olli kopisteli sisälle.

Heikki heräsi puolivalveille ja näki, että hän oli kovasti juovuksissa.

Heikki kääntyi hermostuneesti toiselle kyljelleen päästäkseen Ollia
näkemästä.

Mutta Olli oli huomannut Heikin inhon.

— Niin, niin, sinä Heikki, sanoi hän riisumatta päällystakkiaan ja
pitäen käsiään syvällä sen taskuissa, — mutta vaihetaanpa, Heikki,
vaihetaanpa! Ota sinä minun elämäni ja anna minulle omasi! Minulla ei
ole kotia, anna se minulle; saat kaikki minulta, tuon saappaan ja
rillit ja kaikki mitä tahdot — minulla ei ole kotia, vaihetaan!
Kuuletko? In vino veritas!

Ja hurjasti pudisteltuaan päätänsä hän retkahti istualleen vuoteellensa
ja heltyi itkemään.

Tämä tämmöinen tapahtui Ollille oikeastaan jo toisen kerran. Ensi
kerralla oli Heikki ottanut asian hyvin totiselta kannalta. He olivat
yhdessä istuneet kaulatuksin aamuun asti, ja Heikkikin oli kuunnellut
kaikkea, mitä Ollilla oli sanottavaa.

Mutta seuraavana päivänä oli Olli hirmuisesti hävennyt heltymistänsä.
Ei ollut voinut Heikkiä silmiin katsoa ja näytti kärsivän vain tästä
häpeästänsä eikä ollenkaan yöllisestä kodittomuudestaan.

Heikkiä nyt melkein inhotti, kun Olli aloitti jutun uudelleen.

Ja sitäpaitsi vaikutti Ollin esiintyminen häiritsevästi Heikin
nykyiseen mielialaan!

Hän ei vastannut Ollille sanaakaan.

Olli nukkui vähitellen nyyhkytyksiinsä, vaatteet yllä.

Heikki sammutti lampun, huoahti keventyen ja uppoutui oman vuoteensa
lämpimäin lakanain väliin.

                                                  ⸻

Tämä merkillinen ilta ja näin valvottu yö ratkaisi paljon Heikin
elämässä.

Se ei loppunut auringon nousuun, vaan se ikäänkuin levittäytyi ajassa
paljoa ulommas ja väritti koko seuraavan pitkän jakson Heikin elämässä.

Samat surulangat näyttivät kumminkin pian jälleen kietoutuvan ympärille
kuin ennenkin.

Ne olivat niin samat luonteeltaan, ettei niissä ollut mitään, mikä
olisi ne entisistä erottanut. Tuntui alituisesti sama kaipuu, sama
saavuttamattomuus. Ja kumminkin oli sen aiheena nyt kokonaan toiset
syyt.

Fanny ei näyttänyt taipuvaiselta mihinkään lähestymiseen eikä
osoittanut halua tutustua Heikkiin sen syvemmältä.

Mutta se vain yllytti Heikkiä ja sytytti hänen olennossaan kaiken, mikä
siinä oli palavaa. Ja niin se alkoi.

                                                  ⸻

Hän tuli orjaksi. Häneen syntyi ominaisuuksia, joita hän inhosi, jotka
olivat vastoin hänen luonnettaan.

Fannyn läheisyyteen päästäkseen hän tahallisesti lähestyi Artturia ja
tekeytyi hänen ystäväkseen.

Ja onnistui siinä, niinkuin kaikessa, mitä täydellä voimalla tahtoo.

Artturi kiintyi Heikkiin hyvin pian. Hän toi Heikin kotiperheeseensä
niinkuin minkäkin löydön. Heidän kotonaan kävivät vain jotkut valitut,
semmoiset, jotka osasivat esiintyä seuroissa ja ylhäisön saleissa.
Artturin isä oli korkea virkamies, vanhaa aatelissukua ja niitä
harvoja, jotka säädystään huolimatta olivat ankaroita suomenmielisiä ja
sanoivat itseänsä ”kansanvaltaisiksi”. Aatteessa hän salli mentävän
vaikka kuinka pitkälle. Mutta käytännössä hän ei kärsinyt
kasanvaltaisuutta silloin, kun näki sitä todellisuudessa silmäinsä
edessä, — kun näki kaikenlaisten käsityöläisten ja aliupseerien pyrkivän
”suomalaiseen seuraan”. Sitä väkeä oli joka tapauksessa pidettävä
määrätyn välimatkan päässä, koska sillä muuten oli taipumus aina pyrkiä
liian lähelle. Ja mikä oli iljettävämpää kuin pomaadalla voideltu
aliupseeri taikka frakkiin pukeutunut käsityöläinen!

Nuorempi väki Artturin kotona puhui henkisestä ylimystöstä, johon
kuuluivat kaikki henkisesti hienot ihmiset. Talonpoikakin saattoi olla
semmoinen. Varmaan oli talonpoikienkin joukossa todellisia hengen
ylimyksiä. Mutta kaikki nuo, jotka ”pyrkivät”, jotka koettivat näytellä
sivistyneitä, — ne olivat ”plebsiä”.

Kun nämä tuttavat puhuivat, että talonpoikienkin joukossa saattaa olla
oikeita, tunsi Heikki, että he tahtoivat samalla saada sanotuksi, että
hänkin oli henkisesti ylimys. Ja Heikki yhtyi heidän puheeseensa ja
luetteli koko joukon ihmisiä, joista toiset muka olivat ylimyksiä,
toiset plebsiä, ja he ihmettelivät ja sanoivat, että Heikki löysi hyvin
sattuvia esimerkkejä. Selvää oli, mitä he ajattelivat Heikistä
itsestään.

Se oli ihan uutta maailmaa Heikille tuo hienojen tapojen ja
taiteellisen hengen taltuttama ympäristö.

Siellä esiintyivät kaikki täysin tietoisina siitä, että he juuri
edustivat sitä ihmisten piiriä, joka oli kaiken muun huipulla, johon
muut pyrkivät, johon pääseminen ja jossa eläminen oli ainoa elämän
järjellinen tarkoitus. Ja siksi he, jotka olivat siellä, katsoivat
alaspäin kaikkiin muihin.

Ja eikö hienostuminen ja jalostuminen olekin elämän tarkoitus!

Mutta vaikka he olivat hyvin suosiollisesti ottaneet Heikin vastaan,
vaikka he vapaasti ja välittömästi antautuivat hänen tuttavuuteensa,
tunsi Heikki kumminkin alituista arkuutta heidän seurassaan, ikäänkuin
pelkoa, etteivät he vain katsoisi hänen pyrkivän liian lähelle heitä.
Oli niinkuin tuo hänen henkinen ylimyksellisyytensä perimmältään olisi
riippunut juuri siitä, että hän osasi olla arka ja varovainen
suhteessaan heihin. Hänen asiansa oli vain ymmärtää heitä, osata
erottaa heidän hienot ajatuksensa, kuunnella heidän tunteittensa
leikkiä, osoittaa nopeaa käsityskykyä ja valmista myötätuntoisuutta.
Mutta jos hän olisi sanallakaan tuonut tähän piiriin omaa itseänsä,
valittamalla puhunut sisällisestä surustaan tai kertonut jotakin omasta
elämästään, niin hän olisi varmaan menetellyt taitamattomasti, olisi
tunkeutunut liian lähelle heitä.

Kerran sanoi Fanny kaikkien seurassa:

— Herra Heikki, opettakaa minua rakastamaan kansaa. Tunnustaakseni minä
en ymmärrä edes mitä sillä tarkoitetaan. Jos pitää rakastaa
talonpoikia, niin en oikein tiedä miltä kannalta sen ottaisin; minulla
ei ole mitään tunteita heihin; he ovat minulle aivan kuin joitakin eri
olentoja.

Heikki oli mennyt tulipunaiseksi heti ensi sanoista.

Fanny oli vetänyt hänet ja hänen talonpoikaisen maailmansa ihan
odottamatta esille.

Ja ainoastaan vaiti olemalla ja sitten hienosti kääntämällä puheen
toisiin asioihin Heikki pelastui.

Fanny rupesi kerran Heikin kanssa kahdenkesken ollessaan puhumaan
samasta asiasta.

Hän ei aavistanut minkä syvän ironian hänen pyyntönsä sisälsi Heikille
ja että se haavoitti ihan sydämeen asti. Fanny ei tiennyt mitä pyysi.
Ei tiennyt, että se oli sitä toista elämää, sitä, joka on ulkoapäin
näkymätön, mutta itsessään sisältää loppumatonta valoa ja muuttaa
satunnaisen ihmiselämän ikuisuudeksi. Eikä tiennyt, että Heikki juuri
oli tämän elämän jättänyt ja mateli nyt hänen edessään, hänen
rakkauttaan tavoitellen!

Mutta eniten Heikki varoi ilmaisemasta, mitä tunteita hänellä oli
Fannyä kohtaan. Ei kukaan saanut aavistaakaan mitään sellaista.

Ainoastaan Fanny itse oli nähtävästi huomannut kaikki tyynni. Mutta
ikäänkuin jostakin säälistä Heikkiä kohtaan piti hänkin tyystin salassa
tämän heidän välillänsä vallitsevan tietämyksen. Silloin vain, kun
Heikki yksin oli näkijänä, osoitti hän selvää kylmyyttä. Muulloin hän
saattoi olla ystävällinen, jopa helläkin.

Siinä se juuri oli Heikille koko vaikeus: ymmärtää, milloin Fanny
tarkoitti, niinkuin olisi ollut vain kahden kesken Heikin kanssa, ja
milloin hän vain siksi oli iloinen ja ystävällinen, että muita oli
samassa seurassa. — Toisinaan tuntui kuin olisi Fanny ihan selvään
osoittanut hellyyttä, ihan kuin vain sen heidän salaisen ymmärryksensä
perustuksella, vain heidän keskensä. Mutta kun Heikki päästäkseen
varmuuteen koetti saada vieläkin selvempää osoitusta, kohtasi hän
Fannyn puolelta melkein loukkaavaa kylmyyttä.

                                                  ⸻

Kesän tultua Heikki pyydettiin kotiopettajaksi heidän luokseen maalle
perheen nuorimpia lapsia avustamaan.

Ja siellä maalla oli Fanny hyvin altis ystävyyteen. Häntä ei olisi
voinut tuntea samaksi ihmiseksi. Hän oli melkein rajattoman avoin ja
luottavainen.

Mutta kun tuon ihanan kesän jälkeen jälleeen muutettiin kaupunkiin, oli
kaikki kuin pois puhallettu. Fanny osoitti täällä melkein selvää
hermostumista Heikin seurassa, — aivan kuin olisi kärsinyt siitä,
etteivät Heikin tunteet rajoittuneet tavalliseen ystävyyteen, jota
vastaan hänellä ei kyllä mitään olisi ollut. Kun tämä oli Heikille
mahdotonta, teki Fanny kokokäänteen, alkoi karttaa hänen seuraansa ja
erittäinkin tapaamista kahden kesken.

Eläessään vielä omissa entisissä tulevaisuudentuumissaan Heikki oli
monesti nauranut niitä aikamiehiä, jotka rakastuneina saattoivat jättää
kaikki totisemmat harrastuksensa, myydä ikäänkuin koko entisyytensä
jonkun tyttöletukan tähden.

Nyt hän oli itse kaikissa suhteissa noiden järjettömien kaltainen.

Kaikki haaveet suurista töistä, joitten palkintona sitten olisi koko
kansan rakkaus, mitä ne enää olivat hänelle! Jos hänen työnsä vielä
kaikkea tuota tarkoittikin, niin vain Fannyn rakkauden ansaitsemiseksi.
Kansaa, isänmaata, — niitä ei hänellä enää ollut.

Elämällä ei voinut olla mitään muuta tarkoitusta enää. Jollei Fannyn
rakkautta, niin ei mitään. —

Ei yksin Fannyn, vaan koko sen ympäristön, jossa hän hengitti. Sillä
sen tunnustus oli välttämätön, jotta Fanny koskaan voisi tunnustaa.
Heidän täytyisi kerran tunnustaa hänet itsenäiseksi jäseneksi heidän
piirissään, — että hänkin kulki siellä elämän huipulla ja ettei hänen
tarvinnut katsoa heihin alhaaltapäin — —

Eikä hän nähnyt edessään mitään muuta tarkoitusperää.

Näissä tulevaisuuden unelmissa vieri vuosi, toinen. Vieri vuosia ilman
ainoatakaan nykyhetkeä. Ensin oli se tulevaisuus, joka väritti kaiken
työn, joka oli kaiken työn järki ja ajatus, vaikka se olikin kaukana
ulkopuolella tämän työn luonnetta, eikä sillä ollut sen kanssa mitään
sisällistä yhteyttä; — sitten se tulevaisuus, joka haaveena liikkui
mielessä työn lomahetkinä, joka etäisyydellään teki mielen
alakuloiseksi; ja vihdoin se tulevaisuus, joka oli lähin, joka poltti
mieltä ja saattoi sen kuumeeseen. Se oli kesän odotus.

Mutta kun toinen sitten vihdoin tuli, kohtasi häntä se
onnettomuus, että Fanny oli melkein kaiken aikaa ulkomailla ja hän
yksin lasten opettajana maalla.

Sitten tuli pitkän talven perästä kolmas kesä.

Nyt oli jo sekin lopussa.

                                                  ⸻

Tänä kolmantena kesänä olivat Fannyn ja Heikin välit olleet taas
entistä ystävällisemmät. He eivät olleet puhuneet paljoa keskenään ja
vähimmin mistään tunteellisista asioista. Mutta kumminkin oli heidän
välilleen perustunut vanha ystävyyden ja keskinäisen ymmärryksen side.
Ja Heikki tiesi, että se olisi voinut katketa vähänkin varomattomasta
kosketuksesta; sentähden hän mieluummin pysyi kauempana.

Kunpa vain saisi iäksi jäädä tänne maalle eikä koskaan lähestyä
rauhatonta pääkaupunkia! Heikki voisi iäksi tyytyä siihen suhteeseen,
joka oli perustunut tänä kesänä. Se oli sanomattoman hienoa sopusointua
joka tapauksessa. Se antoi aavistaa edes jotakin mahdollisuutta
jossakin tulevaisuudessa — ja juuri sentähden, että se oli niin pyhän
koskematon!

Mutta nyt oli kesä päättynyt. Huomenna olisivat nämä hiljaiset seudut
jo jätetyt ja puhaltamassa levoton kaupunkilaistuuli. Syyspuvut, hatut,
hansikkaat, esplanadi kappeleineen ja sähkövaloineen — —! Siellä ei
pysy muistossa hieno kesähattarain ja rantakaislikkojen kutoma sydänten
side —

Muistuttamatta!

Oh! Alkaisiko taas sama hirveä talvi! Pitäisikö Heikin taas näytellä
syrjäytetyn ja unohdetun osaa, alituisesti vahtia sopivaa tilaisuutta,
milloin muistuttaa Fannylle olemassaolostaan, hakea hänen suosiotansa
ja asettua hänen silmäystensä eteen, mihin hän katselleekin, milloin
iloita myhähdyksestä, jonka hän on ohimennen suonut, milloin taas
katkeroitua vieraille suodusta huomiosta — ja alituisesti, alituisesti
tavoitella vain tuota saavuttamatonta, alentua, nöyrtyä tuhat kertaa ja
sittenkin vain tavoitella!

He istuivat kaupunkiinlähdön edellisenä iltana kaikki kokoontuneina
suurelle verannalle, jonne näkyi tyyni, ruskoisia pilviä kuvastava
järvenpinta ja jonne puutarhan ruusut tuoksahtelivat pienimmänkin
henkäyksen käydessä.

He kuuntelivat pianonsoittoa, joka kuului eteishuoneesta verannalle.

Aurinko oli jo aikoja sitten laskenut, taivas rusotti, työväki oli
vaiennut ja kadonnut. Hiljaiset yöperhoset vain silloin tällöin
lentelivät lentojaan.

He istuivat hiljaa, puhumatta sanaakaan keskenänsä, kukin omalla
mielisijallaan eri paikoissa suurta verantaa. Fanny istui kaukana
verannan päässä molemmat kyynäspäät nojaten kaidepuihin ja kädet
korvain takana.

Soittamassa oli Fannyn täti, vanhanpuoleinen, pitkäkasvuinen neiti.
Hänellä oli tapana näin iltaisin soittaa heille kaikille. Hän saattoi
istua tuntikausia pianon ääressä kadottamatta hetkeksikään
kuulijoittensa huomiota. Pitkillä, laihoilla ylimyssormillaan hän
soitteli, ilman nuotteja ja ilman valoa, silmät enimmäkseen kiinni ja
ruumistansa rytmin mukaan tuuditellen. Hän oli Fannyn näköinen,
vanhanaikainen väritys koko olennossaan, jo harmahtavat hiukset
nostettuna päälaelle, ilman mitään otsatukkaa, hän oli sanomattoman
kaunis soittaesaan. Silloin vain hän oikein elikin.

Hän rakasti erikoisesti vanhaa musiikkia. Jumaloi Beethovenia ja soitti
yhtä täydellä hartaudella Chopinia ja Schumannia, joihin sai valetuksi
ylimyksellistä väritystään. Uutta musiikkia Wagnereineen hän ei voinut
sulattaa. Hänellä oli tapana sanoa, että tuo uusi suunta oli tuonut
sanoja musiikkiin. Hänen mielestään ne eivät olleet missään niin
vieraat kuin musiikissa, joka oli sanattomuuden maailma. Sanat
vaikuttivat siinä niinkuin taulussa alastomuus, joka vieraita aisteja
herättämällä hämmentää taiteellista puhtautta. Ja uusin musiikki oli
hänestä pahin kaikista: se oli alentunut alttiiksi vain semmoisille
tunteille, joita oli kiihotettu esiin sanalla, palveli vieraita
jumalia.

Perheen nuoremmat jäsenet antoivat hänelle anteeksi nämä hänen
ominaisuutensa. Silloin tällöin he vain yltyivät hänen kanssaan
kiistelemään ja masensivat hänet silloin enemmistöllään. — Kauan he
kaikki aina valvoivat, kun täti alkoi soittaa, ja soiton päätyttyäkin
kesti vielä puhetta ja muistelua pitkälle yöhön.

Heikki oli heidän seurassaan saanut kuulla vähitellen kaikki mitä
musiikissa oli kauneinta. Musiikki oli vaikuttanut syvästi hänen
surunsekaiseen tunne-elämäänsä; milloin se tyynnytti sydäntä, milloin
taas repi sen auki: milloin synkistäen, milloin puhaltaen uutta toivoa.
Ja joskus! — mihin taivaisiin se saattoikaan nostaa mielikuvituksen,
mitä aavistamattomia uusia maailmoita se saattoi avata, — joita ei
mikään sana, ei mikään näkö, ei mikään tieto koskaan olisi voinut
loihtia esiin!

Heikki ei ollut vielä kertaakaan lausunut mielipidettään mistään
soitantoa koskevasta asiasta. Hän ei edes aina ymmärtänyt, mitä muut
sanoivat; ei voinut aina seurata, kun he alkoivat arvostella ja puhua
viittauksin, kun he vertailivat ja pyysivät uudestaan soittamaan ja
kuuntelivat ja keskeyttivät ja äkkiä alkoivat kaikki yhtaikaa puhua
jostakin, mistä eivät olleet yhtä mieltä.

He saattoivat niin antautua taiteeseensa, että näytti kuin ei mikään
muu maailmassa olisi voinut heidän harrastustansa herättää. He
ikäänkuin elivät näitä iltoja varten.

Sillä päivä helteisine aurinkoineen ja häikäisevine hattaroineen heissä
vaikutti vain veltostusta ja hermostusta.

Keskipäivällä he eivät voineet mihinkään ryhtyä eikä mitään täydellä
todella ajatella. Vasta hämärtäessä alkoivat he elpyä ja vähitellen
savukkeitansa sytytellen kerääntyä verannalle. Vähitellen alkoi
sananvaihto, punousi ajatus ajatuksesta, kehittyi jotakin määrättyä
suuntaa kohden ja vihdoin jätti jälkeensä kuin kokonaisen rakennuksen.
Kuinka he saattoivat innostua puheistansa! Se oli kuin sisällistä
tarvetta heille. He ikäänkuin tyyntyivät vasta saatuaan tuon
jokailtaisen rakennuksensa pystyyn; ikäänkuin sillä olisivat
sovittaneet päivän toimettomuuden.

Ja niin tuli sitten musiikki, tuo taivainen, joka viehkeästi,
tainnuttavasti kajahteli hämärään ulkoilmaan ja suli syyskesäyön
heikosti siristävään tähteen. — —

Se oli heidän aikansa tuo; — ylimyksellinen aika, jolloin kaikki päivän
lapset, kaikki kyntäjät ja ojankaivajat ja paimenet ja lypsäjät olivat
vaienneet ja vaipuneet unen maailmaan tuolla alapihan matalammissa
rakennuksissa. Ne olivat niitä eri olentoja.

Ja alettuaan soittonsa he tavallisesti unohtivat Heikin kokonaan.

Niin nytkin tänä iltana, — viimeisenä iltana ennen muuttoa.

Heikki istui muista erillään eräässä verannan sopukassa, jonne soitto
kuului hyvin. Jokin levoton aavistus hänellä oli siitä, että vielä tänä iltana
kaikki ratkaistaan.

Mutta tänä sointui soitto entistäänkin ihanammin. Ja he olivat
äärettömän kaukana kaikesta muusta.

Sitten alkoi Artturi soittaa viulua pianon säestyksellä.

Kappale oli Wagnerin ”Träume”.

Hän soitti erinomaisesti. Viulun väräjävä ääni kajahti vuolaisevasti
ulos öiseen viileään ilmaan, puiston hiljaisten haapain lomitse, ja
hävisi jonnekin pimeään, jossa aloitteleva laulurastas sen vaihtoi
omiinsa. —

Kuinka oli ihanaa tuo viulun sävel, sen surullinen värähdys siellä
kaiken hienouden, kaiken elämän huipulla!

Mutta sydämen hurmautuessa sitä samalla kouristaa jokin salainen
ahdistus. Niinkuin hän, Heikki, nauttisi täällä jotakin kiellettyä,
johon hänellä ei ole rehellistä oikeutta.

Hänen takanaan oli olevinaan suunnaton joukko kuuntelevia olentoja,
niitä, jotka eivät vielä ymmärtäneet, — korvat höröllään, suu puoleksi
avoinna. Silmissä heillä paloi outo liekki ja kasvoissa paloi ääretön
totisuus. Hän tunsi useita heistä. Ne olivat hänen maalaistuttujaan —
myöskin Liisa ja isä. Jotkut heistä olivat käsittäneet tämän hetken
rukoushetkeksi ja olivat tulleet virsikirja kädessä. Kaikki he
seisoivat liikkumattomina, syvimmässä hartaudessa. — — Ne raukat, raukat
siellä maalla!

Mutta sitten joku alkoi puhua, ja Heikki ihan säpsähti heidän
puolestansa. Hän ajoi mielikuvituksen heti hajalle; hän tahtoi heidät
pois mitä pikimmin, jottei kukaan täällä saisi heitä nähdä.

Ja kuinka turha oli kumminkin hänen säpsähdyksensä ja pelkonsa!

Ei täällä kukaan hänen haaveitansa aavistanut. Hänet he olivat ihan
kokonaan unohtaneet, — niinkuin häntä ei olisi koskaan heidän
maailmassaan ollutkaan. Hän melkein pelkäsi liikahtaa nurkassansa,
jottei olisi heidän kummastustaan herättänyt ja siten ehkä häirinnyt.
— Niin yksin, niin yksin oli Heikki heidän keskuudessaan. — He
kerääntyivät mielikuvituksessa ihmisryhmäksi, jonka jäsenet osasivat
vain toisiansa ymmärtää, — niin, ehkä rakastaakin vain toisiaan!
Ihankuin he olisivat olleet jotakin eri olentoja. — Ja Heikki samassa
vajosi niitten joukkoon, jotka olivat tulleet virsikirjoinensa. — —

Oh, he eivät tuntuneet ainoastaan vierailta, se tunne oli vihaa,
sammumatonta vihaa, jota piti ihan väkisin estää kehittymästä
rajattomaksi! — —

Mutta kaikessa kiihkossaan se viha oli kumminkin vain ohimenevä tunne.
Miksi ei olisi antanut noille ylhäisille anteeksi? He olivat kasvaneet
semmoisiin katsantotapoihin. Ja heissä saattoi olla mahdollisuutta
enemmän kuin muissa. Jospa vain saisi kerran heidän tunteensa
liikkeelle, värähdyttäneeksi heidän hellyyttänsä.

Olihan Fanny kerran itse pyytänyt, että Heikki opettaisi häntä
rakastamaan kansaa. Se ei voinut olla mitään leikkiä hänen puoleltaan.
Hänellä täytyi olla jokin tiedoton, sisäinen tarve siihen, — tarve
vapautua elämästä, joka ei ollut muuta kuin nautintoa, — tarve palvella
ja hyödyttää.

Ja kyllä Heikki opettaisikin koko sielustaan ja sydämestään. Sitten kun
Fanny ensin on hänen!

                                                  ⸻

Ja mistä hän lieneekään saanut voimaa ja rohkeutta, mutta ensimmäisessä
sopivassa tilaisuudessa hän lähestyi Fannyä ja sanoi onnistuneen
välinpitämättömästi:

— Fanny, minä tahtoisin puhua sinun kanssasi. Tuletko puutarhaan
kävelemään?

Fanny katsahti vähän kummastuen, mutta naurahti sitten:

— Ohhoh, kylläpä tuo kuuluu juhlalliselta!

Hän nouti kumminkin paksun olkavaippansa, kääriytyi siihen
huolellisesti ja virkkoi rappusilla:

— Mennään! — Paino oli viimeisellä tavulla.

Ja heidän mennessään hän mymisi äskeisiä säveleitä. Hän eli aivan vielä
niissä.

Vasta puutarhassa, kun Heikki seisahtui ja pyysi häntä penkille
istumaan, hän vaikeni.

— Niin, niin, sanoi Heikki keskeyttäen aloittamansa lauseen, — minä
arvasin, että sinusta tämä on hyvin odottamatonta. Enkä minä olisi
milloinkaan ruvennut puhumaan, jos se olisi minulle ollut mahdollista.
Mutta minä tahdon vain lyhyen vastauksen — voithan itse tehdä tämän
hetken niin lyhyeksi kuin tahdot.

Mutta Fanny oli vaiti.

— Minä jos kukaan, sanoi taas Heikki, tahtoisin säästää sinua tästä
sinulle vastenmielisestä hetkestä. — Minua se vaivaa itseänikin. Sinä
autat siis minuakin, jollet viivyttele, — ainoastaan ihan lyhyesti: niin
taikka ei —

— Enhän ole itsekään selvillä, Heikki, sanoi Fanny vihdoin. Hänen
äänessään oli hienoa hermostusta. — Minä en oikein tiedä, mitä sinä
tarkoitat, — ja katsoi poispäin.

Heikki vavahti. Hän ojentautui, nosti otsansa ja sanoi päättävästi:

— Mitä tarkoitan, on helposti sanottu. Minä tahdon sinulta kysyä,
rakastatko sinä —

Fanny aristui. Hän ei ollut nähnyt Heikkiä tuommoisena. Ensi kertaa hän
tunsi Heikin vaikutusta häneen. — Ja hän aloitti melkein anteeksi
anovalla äänellä:

— Sinä erehdyt Heikki, jos luulet, etten sinusta pidä. Ei ole ketään,
josta niin pitäisin. Minusta tuntuu usein kuin en koskaan olisi ollut
kenenkään kanssa niin todellinen ystävä kuin sinun. Eikä kukaan ole
minulle ollut niin hyvä kuin sinä; ei kukaan ole minua ymmärtänyt
niinkuin sinä; — mutta —

— Sinä et sittenkään voi minua rakastaa?

— Rakkautta siinä merkityksessä minä en ole tuntenut. Niin, Heikki, en
sinuakaan kohtaan.

— Ja sinä olet varma siitä, ettet sitä tule koskaan tuntemaan minua
kohtaan?

— Niin, minä — minä vain tiedän — olemme ehkä kasvaneet eri piireissä ja
eri oloissa, — mutta on jotakin, joka tekee minun puoleltani sen
rakkauden mahdottomaksi. Ah, Heikki, älä loukkaannu minuun, mutta
sinähän olet itse pyytänyt suoraa vastausta, — minä en voi! — — —

                                                  ⸻

Näin he erosivat.

Fanny ei siis rakastanut!

Heikiltä jäi vain yksi asia hänelle sanomatta, ja se jäi sitä
painavammin hänen omalle sydämelleen.

Muuten se olikin semmoista, joka ei sanoja kaivannut. Sillä se oli
teko, — semmoinen teko, joka kyllä puhuu puolestansa — ikuisen totista
kieltä!

Ja se on Fannyllekin puhuva, — se on aukaiseva hänen sydämensä! Silloin,
ainakin sinä hetkenä hän ajattelisi Heikkiä koko sydämestään — ei mitään
muuta kuin Heikkiä, kokonaan! Olkoon se hetki kuinka lyhyt tahansa,
kunhan semmoinen hetki vain on! Mutta mahdollisesti se jättää ikuiset
jäljet Fannyyn — niin, se on luultavaakin. Fanny jää ainiaaksi
ajattelemaan Heikkiä!

Kaikki tuo ei ole kuin ajan kysymys. Jos ei tänään eikä huomenna, niin
ylihuomenna. —

Ja toinen kysymys: Kuinka?

Mutta sekin oli melkein itsestään selvä. Tietysti — ampumalla. —