V.

Kaksi vuotta on Junnu elänyt mökissään korpiensa ja rämeidensä takana,
eikä kukaan ole tullut häntä häiritsemään.

Mutta kun hän kolmantena kevännä istuu lammen rannalla ongella, kuulee
hän outoa ääntä korven synkimmältä perukalta. Se on kuin kaukana
hakkaavan kirveen ääntä, ja sitten se on kuin kaatuvan puun parahdusta.
Mutta kuka tähän aikaan hakkaa halkoja? kysyy hän vähän kummastellen.
Hän kuulostaa tarkemmin ja on varma siitä, että siellä monin miehin
kaadetaan tukkeja. Metsä on äänessä koko päivän, ja seuraavana aamuna
tuntuvat ne jo olevan lähempänä. Kolmantena aamuna kiipeää hän mäelle
mökin taa ja näkee suuren hongan ensin huojuvan ja sitten suistuvan.
Eikä aikaakaan, kun kaatuu toinen suorassa linjassa häneen päin.

Hän miettii kauan, menisikö ottamaan selkoa siitä, ketä ne ovat, jotka
sieltä tulevat. Miettii sitä pihaan tullessaan, työtä tehdessään,
syödessään ja vielä maata pannessaankin. Ja kun ei saa siltä unta
silmiinsä, nousee hän ylös ja lähtee käymään sitä kohti, mistä kuului
hakkausta ja haastelevain miesten ääniä.

Metsässä ei ole ketään, mutta puita on kaadettu aina vähän matkan
päähän toisistaan suoraan riviin ja pystytetty kuorituita keppejä kuin
mittarin linjaan. Mutta eihän tässä pitäisi kulkea kenenkään maan raja.
Tämähän pitäisi kaikki olla isännän metsää. Olisikohan se myönyt täältä
metsäpalstan jollekulle? Tulisiko hänelle tänne naapuri?

Mutta kun hän kulkee vähän matkaa linjaa myöten, näkee hän, että se
mäen kävyn kierrettyään ojentuu menemään suon rantaa ja juoksee sinne
yhtä suorana niin pitkälle, kuin silmä kantaa.

Junnu palaa kotiinsa, mutta valvoo arveluissaan vielä auringon
noustessakin tulematta mihinkään selvyyteen. Työ käy huonosti, aina
täytyy hänen kuulostaa, ja aina hän kuulee yhä lähenevää hakkausta,
kunnes se lauantaina puolilta päivin lakkaa.

Sunnuntaina hän menee uudelleen linjalle. Se on tullut jo paljoa
lähemmä ja näyttää pyrkivän laaksoa pitkin aivan hänen mökkiään kohti.

Mutta kun hän maanantaina aamiaisen aikana tulee aidanpanosta
korpiniityltään, kuuluu hakkaus aivan läheltä pellon takaa metsän
rinnasta. Siellä haastellaan, kirveet paukkavat ja yht’äkkiä kaatuu
suuri honka metsästä ulos, samalla kuin pari miestä astuu esiin.

Kun he lähtevät tulemaan peltoa pitkin pihaan, siirtyy Junnu, joka on
seisonut liikkumatonna nurkkajuuressa, pirttiin ja vetää oven perässään
kiinni. Mutta kun hän ei malta olla ikkunasta katsahtamatta, näkee hän
herrat keskellä peltoa pystyttämässä siihen jotain kummallista
kolmijalkaista kapinetta, jonka päällitse tähtäävät ensin metsään ja
sitten hänen pirttiään kohti; niinkuin aikoisivat ampua häntä ikkunan
läpi suoraan silmään.

Samassa kulkee joku ikkunan ohitse, tarttuu oven ripaan, ja Tahvo astuu
sisään. Hän tulee hevelästi kättelemään, istuu penkille ja sanoo:

— Minä toin tänne Junnulle harvinaisia vieraita.

— Mitä ne on nuo miehet? kysyy Junnu.

— Ne on insinöörejä.

— Mitä teillä on täällä tekemistä?

— Me aukaisemme rautatielinjaa. Samassa tulevat herratkin sisään.

— Päivää, päivää! sanovat he rehevästi. Täällähän on talo, vaikkemme
siitä tietäneetkään ... tekö olette tämän talon isäntä?

— Tämähän se on itse sekä isäntä että emäntä, joka viljelee maansa ja
hoitaa hevosensa ja lehmänsä, selittää Tahvo, sill’aikaa kun Junnu
pankon kupeeseen vetäytyneenä seisoo ja katselee tulijoita osaamatta
selvitä mihinkään päätökseen siitä, mitä ne ovat ja mitä ne täältä
tahtovat, vaikka hänestä tuntuu siltä, kuin hän olisi ne jossain nähnyt
tätä ennen.

Herrat, kaksi nuorta insinööriä, ottavat pirtin haltuunsa kuin omansa,
päästelevät vaatteitaan vähemmäksi, asettelevat tavaroitaan penkeille
ja nauloihin, ja Tahvo kantaa eväslaukun pöydälle.

— Saisikos maitoa talosta? kysyvät he.

— Mene, Junnu, hakemaan maitoa herroille, kehoittaa Tahvo.

Junnu tottelee vaistomaisesti, kaataa koneellisesti maidon pytystä
tuoppiin, näkee aitasta pihan yli palatessaan pellon pientareelle
kaatuneen hongan ja pellolla tuon kummallisen kolmijalan, joka yhä
tähtää hänen pirttiään kohti, ja vie sitten maidon pirtin pöydälle
herrojen eteen. Taas asettuu hän pankon eteen seisomaan ja katselee
siitä vieraitaan, hermostuneesti tupakoiden.

Herrain syödessä Tahvo kertoo hänelle, että tästä kautta se nyt
rakennetaan rautatie, että nyt avataan linja ja että syksyllä jo
alkavat työt. Se tulee tästä menemään, aivan tätä suuntaa, ihan kuin
ampuen tämän pirtin päällitse...

— Pirtinkö päällitse? saa Junnu viimein sanotuksi.

— Saatte vähän väistyä, sanoo toinen herroista.

— Peltosi ja niittysikin saat siirtää toiseen paikkaan.

— Siirtääkö toiseen paikkaan?

— Niinpä niin, ei siinä auta, kun ruunu käskee.

— Ruunuko käskee?

— Se kun käskee, niin ei auta muu kuin totella pois.

Tahvo näyttää kuin ilkkuvan, hänen silmissään näyttää vahingonilo
kiiluvan, ja epäluuloisesti tarkastelee Junnu vuoroin häntä vuoroin
herroja. Kyllä ne nuo ovat niitä samoja herroja, jotka toissa talvena
olivat tappaa häneltä hevosen. Kun eivät vain liene tulleet muissa
salaisissa aikeissa ... ja kun ei vain lie kaikki sen Tahvon vehkeitä.

Kysymättä puhuu Tahvo edelleen tulleensa kaupungista saakka näiden
herrain apumiehenä. On siellä muitakin miehiä, on kymmenkunta linjan
aukaisijata jälempänä metsässä, ja palkat maksetaan hyvät, kolme markkaa
päivältä omassa ruuassa, ja ovat luvanneet työtä hänelle niin
kauan kuin sitä vain riittää, sittenkin kun varsinainen työ alkaa.
Eivät ne ole mitkään työt niin edullisia kuin ruunun savotat. Hevosen
kun saisi hankituksi, niin sillä sitä rahaa vetelisi.

— Vaan sinulla se on hevonenkin? Senhän kuuluit ostaneen sen vanhan
nimikkoruunasi...

Junnu ei vastaa.

— Ja lehmä sinulla on kanssa. Sen maidosta ne vielä hyvät rahat saat,
kun työ joutuu tänne sydänmaalle ... ja eikö tuo pian joutunekin. Kai
sitä rupeat sitten ruunun työhön sinäkin?

— Eipä häntä haluta.

— Eikö liene pakosta rupeaminen, kun vievät tästä parhaat peltosi ja
pitää purkaa rakennuksesi rautatien tieltä.

— Vaan jos minä en pura.

— Pakosta se on purkukin, kun niiden ei auta väistyminen siitä
suunnasta, mistä ruunu on käskenyt kulkemaan. Purattaneet ne ovat
suurempiakin taloja. Ne eivät kierrä muita kuin kirkkoja.

Junnu ei rupea inttelemään. Mikä niiden tietää, mitä ne ovat.

Mutta kun herrat ovat syöneet, alkavat he tehdä lähtöään, heittävät
maidosta rahan pöydälle, ja menevät pellolle kolmijalkansa luo, jonka
siirtävät nyt keskelle kartanoa. Tahvo pistää kepin peltoon sille
sijalle, missä kone on seisonut, toisen pihamaalle ja kolmannen metsän
rantaan toiseen päähän peltoa. Herrat huutavat mennessään, että niitä
keppejä on sakon uhalla kielletty liikuttamasta paikoiltaan, ja
katoavat metsään.

Heidän mentyään tulee muita miehiä jäleltä päin kirveineen, nekin
kulkevat pellon yli ja pihamaan poikki, eivät ole näkevinäänkään
Junnua, joka seisoo pihamaalla kuin älytönnä heidän jälkeensä
katsellen, ja alkavat metsän laitaan tultuaan taas hakata.

Vasta kun kaikki ovat kadonneet, rupeaa Junnulle vähitellen selviämään,
mitä on tapahtunut.

Eiväthän ne olisi suotta tulleet tänne niin suurella joukolla.

Ne ovat ehkä sittenkin niitä rautatien tekijöitä ... ehkä on totta se
uhkaus, että ne vetävät sen tästä kautta hänen mökkinsä yli ...
purkavat hänen rakennuksensa ja penkovat hänen peltonsa ... tänne tulee
satoja työmiehiä ... hän sortuu heidän jalkoihinsa ... hän joutuu kuin
keskelle kirkonkylää.

Se selviää hänelle kuin päähän jysähdellen, aina yksi asia kerrallaan,
niinkuin kivi kiven perästä putoaisi hänen päälaelleen.

Hänenkö täytyy väistyä, hänenkö joutua taas kululle, sotkettavaksi
maailman jalkoihin...?

Mutta hän ei väisty! Hän ei hievahda paikaltaan? Tulkoot vain, niin hän
upottaa koivuisen korennon jok’ikisen kallosta sisään!

Veri nousee hänen päähänsä. Ne ovat häneltä kysymättä hakanneet hänen
metsäänsä ja tallanneet hänen vastakylvettyä peltoaan! Ja tuossa ne
rehentelivät hänen pöytänsä päässä ja kehuivat purkavansa hänen
pirttinsä! Miksei hän upottanut hiilihankoa heidän hartioistaan sisään?
Miksei hän antanut heille sitä lähtöä, etteivät toista kertaa tulisi?

Vielä hän ne tavoittaa...!

Hän aikoo jo karata heidän jälkeensä, mutta pysähtyy sitten...

Ei tässä sillä tavalla ... ei tappelulla eikä väkivallalla. Eikä sitä
ole tarviskaan. Hänellä on oikeus puolellaan! Tulkoot he ensin!
Aloittakoot he ensin tappelun! Hän ei pelkää ruunua eikä ruunun
renkejä!

Hän käy seipään, jonka ne ovat pellolle pystyttäneet, kiskaisee
pihamaastaan sen, joka on siihen pistetty, ja kantaa ne pirtin uuniin
palamaan.