TOINEN LUKU

Seppälän kestikievarin isoa salia lakaistiin ja siivottiin, sillä sinne
odotettiin pitäjän miehiä. Vaivaisjohtokunta oli päättänyt pitää siellä
huutokauppaa, ja huudolle pantavat olivat Antin-Liisan lapset. Liisa oli
päässyt pois maallisista vaivoistaan, mutta Iiri, jota hän pelkäsi
jättää tänne maailman myrskysäitä koettelemaan, jäi sisarensa ja
veljensä kanssa vaivaisjohtokunnan huostaan ja oli pantava
huutokaupalle.

Kulkuset kuuluivat, ja Seppälän piika kurkisti akkunasta ulos. Näkyipä
sieltä hevonen ja reki, mutta eihän sitä erottanut vielä, tuliko siellä
matkustavainen vaiko pitäjän miehiä. Emäntä raotti ovea, huutaen:
”Hanna, mitä siellä kurkistelet? Tomuastia ja luuta ovat lattialla
vielä, ja rovasti ajaa tuossa paikassa pihaan!”

”Onko se rovasti? En minä häntä oikein tarkkaan tuntenut.” Ja nyt
kiirehti Hanna kokoomaan viimeiset tomut ja juoksi sitte huoneesta pois.

Emäntä meni rovasti Nurmea vastaan, joka jo oli ennättänyt pihaan.
Siellä isäntä vierasta auttoi reestä, ja nyt he tulivat yhdessä saliin.
Kestikievarin isäntä kuului myöskin johtokuntaan.

”Rovasti on hyvä ja pistää piippuun, sillä välin kuin tässä muitakin
varrotaan”, sanoi isäntä.

”Kiitoksia! Mihinkähän nyt saatanee nuo lapset? Ikävä, että heidät
täytyy erottaa, sillä luultavasti ei kukaan ota heitä kaikkia.”

”Ei ikään. Jos heistä maksettaisiinkin vähän runsaammasti, niin ehkä
sitte olisi ottajia, mutta se maksu on niin vähäinen, ettei siitä hyödy.
Muijani tahtoisi tuon Hely tytön — se nyt jo tekisi asioitakin, ja on
se sievänmuotoinen tyttö, jota saattaisi panna herrojakin passaamaan.
Mutta mitäs niistä toisista, emme niitä tarvitse.”

Ovi aukeni, ja sisään astui kaksi johtokunnan miestä, kirkkoväärti ja
herastuomari. Rovasti läheni heitä lausuen hyvää päivää.

”Kah, eikö täällä vielä muita olekaan”, sanoi herastuomari.

”Ei ole vielä”, virkkoi Seppälä, ”lienee siellä tietkin vähän tukossa,
oli niin kauhea tuisku illalla.”

”Kukahan nyt tulee?” sanoi kirkkoväärti. ”Olleekohan posti, koska
porokellon ääni kuuluu?”

”Ei, se meni jo aamulla”, vastasi kievarin isäntä.

Kauan ei ukkojen tarvinnutkaan tuumata, kuka matkustaja oli tulossa,
sillä sisään astui nuorukainen, joka katseltuaan ympärilleen sanoi
kohteliaasti kumartaen: ”Suokaa anteeksi, olen erehtynyt; nämä huoneet
eivät näy olevankaan matkustavaisia varten.”

”Kestikievarihuoneet ovat rakennuksen toisessa päässä”, sanoi Seppälä,
”jahka minä tulen näyttämään”. Hän aikoi juuri lähteä, mutta samassa
nuorukainen huomasi rovastin ja huudahti: ”Kas, rovasti Nurmi! Joko Ahto
on lähtenyt Helsinkiin?”

”Nuori Aateli Ihalasta — vai niin! Enhän aikonut tuntea. Ahto lähti jo
viikko takaperin, luennot yliopistossa ovat alkaneet. Menette kai
Helsinkiin tekin?”

”Menen, mutta nyt lähden ensiksi setäni, eversti Aatelin luo. En saanut
kyytimiestäni tulemaan sinne asti, vaan minun täytyi tämän pienen matkan
tähden vielä poiketa tänne. Kyytimieheni sanoi kulkeneensa hevosellaan
jo niin monta matkaa, ettei tahtonut tulla edemmäksi, kun on tietkin
tukossa. Mutta mitä täällä tehdään, koska tänne kokoontuu noin paljo
väkeä ja enimmiten miehiä?”

”Täällä vaivaisjohtokunta pitää huutokauppaa — ikävää tointa. Niitä on
kolme lasta, kaksi tyttöä ja yksi poika, jotka nyt pannaan huudolle ja
annetaan vähimmän vaativalle kasvatettavaksi.”

”Suokaa anteeksi, mutta eikö rovasti laske leikkiä? Eihän ole
mahdollista, että meillä myydään ihmisiä?”

”Valitettavasti se on tosi, nuori herrani. Minä olen aivan samaa mieltä
kuin te, että se on kauheaa, mutta ei ole muuta keinoa; niin sitä
tehdään joka paikassa, ei meillä ole asiat huonommalla kannalla kuin
muuallakaan.”

Nuori Aateli punastui, hänen ruskeat silmänsä iskivät tulta, ja häntä
olisi haluttanut sanoa rovastille: ”Koettakaa vaikuttaa
seurakuntalaisiinne! He varmaankin antaisivat vähän suuremman summan
vaivaisten kassasta jollekulle kelvolliselle ihmiselle, joka ottaisi
lapset kasvattaaksensa”, — mutta hän huomasi samassa olevansa vielä
liian nuori opettamaan vanhaa miestä. Sentähden hän sanoi vain: ”Minä
olen ollut lapsi näihin asti enkä ole tietänyt kaikista epäkohdista,
joita vielä löytyy — mutta suokaa minun olla läsnä tässä huutokaupassa.
Niin inhottava kuin se lieneekin, tahtoisin kuitenkin nähdä, mitenkä se
käy päinsä.”

”Kyllä”, sanoi rovasti, ”se sopii aivan hyvin”.

Väkeä oli kokoontunut koko joukko, muutamat saadaksensa jonkun noista
lapsista — eli sen rahan, joka niistä maksettaisiin, — toiset
uteliaina näkemään, mihinkä heidän entisen tuttavansa Antin-Liisan
lapset joutuisivat.

Huutokauppa alkoi, ja vasaramies ryhtyi toimeensa, kysyen ensiksi, mitä
vanhimmasta vaadittaisiin. Mutta juuri kun alkuun päästiin, huusi
Renkalan isäntä, jonka talo oli vähän matkan päässä kirkonkylästä:
”Tuokaa tänne kauppakalu vain, eihän sitä sikaa säkissä osteta,
täytyyhän nähdä, mitä tavaraa teillä on, häh, häh” — ja isäntä nauroi
omaa sukkeluuttaan niin, että hänen lihava vatsansa hölkkyi.

Nuori Aateli sanoi hiljaisella äänellä rovastille: ”Suokaa anteeksi,
että lausun mielipiteeni, mutta eikö olisi yhdentekevää, jos vain
mainittaisiin lasten ikä.”

”Kyllä, siksi en olekaan tahtonut heitä tänne.” Ja nyt sanoi rovasti
kansalle: ”Kun tietää lasten iän, niin ei minun mielestäni ole
tarpellista tuoda heitä nähtäviin. Vanhin tyttö ori kolmentoista-,
toinen yhdentoista-vuotias, ja nuorin kahdeksan vuoden vanha poika.”

”Saaneehan heitä katsellakin sentään”, virkkoi Renkala taas, ”toinen on
enemmän, toinen vähemmän roteva, tuokaa tavara tänne vain — hihi hii
—”

Aateli punastui. Hänen muotonsa ilmaisi suurinta inhoa tuota miestä
kohtaan. Näkyipä, että hänen oli vaikea olla ääneti, mutta hän oli
vieras tässä, jolla ei ollut mitään sanottavaa asiassa.

Hetken perästä tuli kestikievarin emäntä sisään, tuoden nuo kolme orpoa
muassaan. Hely oli sievännäköinen tyttö, jolla oli punaiset posket ja
niissä syvät veitikkamaiset kuopat, mutta Iiri oli iäkseen pitkä, hento
ja kalvakka ja hänen suuret harmaat silmänsä näyttivät niin
surullisilta, ettei häntä säälimättä saattanut katsella. Martti poika
seisoi vakaana kädet taskussa ja näytti välinpitämättömältä, ikäänkuin
olisi hänelle ollut yhdentekevää, minne joutui.

”Vanhin tyttö on jo koko riski, mutta tuota toista saa kyllä syöttää
turhaan vielä”, tokaisi Renkala.

”Ei Renkalan ole pakko huutaa kumpaakaan”, sanoi herastuomari.

Nyt alkoi huutokauppa uudestaan. Kestikievari huusi Helyn, ja sitte tuli
Iirin vuoro. Samassa kun alettiin huutaa, juoksi tyttö raukka
vasaramiehen luo, huudahtaen sydäntä vihlovalla äänellä: ”Älkää panko
minua huudolle! Älkää, älkää! Seppälän emäntä, ottakaa minutkin ja
Martti veljeni!” Näin sanoen hän polvista syleili Seppälän emäntää.

Huuto lakkasi hetkeksi. Emäntä sai kyyneleet silmiinsä ja sanoi: ”Hyvä
lapsi, en minä teitä kaikkia saata ottaa, ei teistä paljoakaan anneta,
mutta sen oitis äitinne kuoltua päätimme, että yhden teistä ottaisimme.”

”Ottakaa Martti kuitenkin!”

”No otetaan poika sitte”, sanoi kestikievari. ”Saatammehan panna hänet
kyytiä viemään jonkun vuoden päästä.”

”Annetaan huudon käydä järjestyksessä”, sanoi kirkkoväärti.

”Seppälän emäntä, tehkää hyvin ja viekää lapset pois! Ne ovat jo
kylliksi olleet täällä”, lausui rovasti.

Emäntä vei lapset huoneesta, ja kun hän palasi, oli Seppälän isäntä
huutanut myöskin Martin, mutta Renkala Iirin.

Aateli jätti hyvästi rovastin, sanoen: ”Tämä oli surkein tilaisuus,
minkä minä olen nuorella iälläni nähnyt. Kun taas tulen kotiin, täytyy
minun oikein tutkistella meidän olojamme R:n pitäjässä, ovatko nekin
yhtä huonolla kannalla.”

”Varmaankin”, sanoi rovasti, ”miten saattaisivatkaan olla paremmalla? Ei
sellaisia asioita niin helposti muuteta.”

”Saadaanpa nähdä”, uskalsi nuorukainen vastata ja läksi sitte pois.

Nuori Aateli meni kestikievarihuoneeseen. Hän kulki edestakaisin, sanoen
itseksensä: ”Meidän kurjat, meidän orpo raukat! Nyt minä olen iloinen
siitä, että olen tuleva suuren tilan haltijaksi, sillä sellaisena saatan
enemmän vaikuttaa hyvää siinä, missä epäkohtia havaitsen. Ihminen
huutokaupalla — kuinka alentavaista! Se on varma, että tuosta pitää
ainakin meidän seurakunnassamme loppu tuleman, jahka minä kartanoa
hallitsemaan rupean; kentiesi ennenkin. Isäni ei ole kova
vanhoillaanolija. Mutta jopahan hevonen on valjaissa.” Kiireesti
kirjoitettuaan päiväkirjaan nimensä läksi Arvo Aateli ulos. Pihalla
istui Renkala reessään ja huusi Iirille:

”Tule nyt joutuun, tyttö, ei sitä usein huutotyttöä isännän rinnalle
rekeen aseteta, hihi hii” —

Iiri riensi rekeen, kyyneleet vierivät hänen silmistään, hän katsoi
vielä kerran taaksensa, isäntä huimasi piiskallaan hevosta, ja Iiri
läksi uutta kotiansa kohti.

Arvo katsoi heidän jälkeensä. Eräs pihalla seisova vanha kyytimies, joka
myöskin loi silmänsä samaan suuntaan, sanoi: ”Kyllä tuo lapsi sen tulee
tuntemaan, että on orpo.”

”Niin, minäkin ajattelin”, vastasi Arvo, ”että eiköhän kyyhkynpoikanen
ole joutunut haukan pesään?”

”No niin, en sitä juuri tahdo sanoa, paremmin nämä tänne jääneet ovat
haukan pesään joutuneet. Harvoin kestikievarissa nuoret menestyvät.
Mutta en minä sentään lastani tahtoisi nähdä kumpaisessakaan paikassa.”

Arvo istui rekeensä alakuloisena ja ajoi pois Seppälän kestikievarista.