KUVAELMIA ELÄMÄSTÄ.

NUKKUVALLE TYTÖLLE VUORISTOSSA.

Niin puhtaana tuossa sä uinahdat,
Kevät-nuortean vartalon oi’ennat
Ävärrikkaalle nurmikollen;
On hengitys helppo ja hiljainen
Ja kasvosi ilme on rauhainen:
Lie huokea noin sun ollen.

Tuoss’ allasi nurmikko nuortea on,
Hete vieressä kirkas ja tahraton,
Kevät-taivonen päälläs päilyy.
Ylä-ilmassa leivonen lauluksi lyö,
On kaukana kaiho ja loittona yö —
Kai täällä sun henkes säilyy.

Kai säilyvi myrskyltä maailman
Tuo kukkanen kentältä taivahan
Niin tuoksuvan tuores, hento.
Elon synkeät synnit ja murheet sen
Urat uurtais otsahan impyisen,
Joka noille on vieras vento.

Nuku lapsonen nurmella keväimen,
Puron varrella puhtahan lähtenen,
Nuku kukkain keskessä aina.
Tähän vuorilta tuuloset vilppaat käy,
Kylän raition ruokottuus ei näy,
Kylän raskahat ilmat ei paina.

Kunis häipyvi surkea siivottuus,
Kunis koittavi puhdassa päivyt uus,
Sinis nukkuos piilossa täällä!
Kera tuoksuvan kentän ja keväimen,
Kera kukkien, lähteen ja leivosten,
Sinut tapaaki vain maan päällä.

Sua onnessa tuossa en häiritseis,
Vaikk’ katsees kylläkin murheeni veis
Pyhän, puhtaan uinuthan unta.
Ihastella mun kainoutta sentään suo,
Jota kertovi kasvosi kaunihit nuo —
Sydän lie myös valkeempi lunta.

Ihasteltua hetkisen, kunnes sun
On syöpynyt piirteesi mieleen mun,
Pois loittonen kiertäen kaarteen;
Taas tultua myrskyhyn, maailmaan,
Minä kummana kaikille kertoa saan,
Ylimaat min kätkevät aarteen.

Nuku, lapsonen, helmassa vuoriston,
Kevyt huokua syyttömän rinnan on —
Kevät-taivonen päälläs päilyy.
Ylä-ilmassa leivonen lauluks lyö —
On kaukana kaihon ja synnin yö —
Kai täällä sun henkes säilyy.

Harz’in vuoristossa elok. 1889.

LAULAJATAR.

Sali täytehen kansaa tulvii
Niin kilvalla kiirehtäin,
Sijan parhaimman ett’ saisi,
Sais nähdä ja nähdyks näin.

Kaunottaret loistoisilla
Pukimillahan kiistailee,
Käsi hansikan verhoina pieni
Siro-viuhkalla viittailee.

Läpi kiikarin keskehen naisten
Tuoss’ herrat ne tutkii nyt:
Kuka herttaisin, kuka kaunein,
Kenen suopeat silmäilyt.

Ja impi sen keksivi kohta,
Noin kääntyvi puolittain,
Punastuupi ja laittavi huulet
Yhä hurmaavammiksi vain.

— Mut tuossapa laulajatarkin
Sulo-äänekäs ilmautuu:
Kuin keijutar eespäin väikkyy,
Hymynaurussa viehkeä suu.

Ja hän katsovi kansaa kohden,
Ihan tyyni ja huoleton on,
Vaikk’ tietää, että on yksin
Hän kiintänyt huomion.

Sävel alkavi ensiks hiljaa
Värähdellen ja uinaillen,
Vaan kohtapa kuin satakielen
Liverryksenä helmeillen.

Jo syttyvät mustat silmät,
Olentonsa jo tulta saa,
Elävyyttään intosa rinta
Tunteissahan aaltoaa.

Autuutta hän nuoruuslemmen
Laulussa nyt tulkitsee,
Miten nuortuvi intohimosta,
Koko hengen se hallitsee.

Mut nuoruus rientävi tietään,
Kaipausta se jättää vain,
Pois häipyvi lemmen into
Pian muistona ruskottain.

Tätä laulajatar kuvatessaan
Taas ääntähän vaijentaa,
Värähdellen se kaihoa kertoo,
Kunis heikkona pois vajoaa.

Ja kun ukkonen äkkiä puhkee
Nyt suosio irralleen:
Alttiiksi hän tunteen kielet
Oli saattanut laululleen.

Yhä raivoo suosion myrsky,
Yhä häntä nyt huudellaan;
Kun syttyvi tunteet kerran,
Vähitellen ne tyyntyy vaan.

Mut turhaan vuottavi kansa:
Pois riensi jo mainio maan,
Hän ulkona vilpastuttaa
Sydäntulta ja -tunteitaan.

Oman nuoruutensa hän kertoi,
Oman lauloi rakkauden:
Siks lämpö ja into ja voima,
Siks kyynele kaipauksen.

KÄYNTINI VERSAILLES’ISSA.

(Keväällä 1890).

Versailles’ kevätvihree luonto loisti
Niin väririkkahana silmää hyväillen,
Vain hienon taiteen henkee huokui kaikki,
Mihin mä heittänenkin katsehen.
Kuin kevätkenttä luonnon-voiman laista
Tuhansin turpeestansa kukkaisia luo,
Niin luonut kukkaisina kulttuurinsa
On ihmishenki taideteokset nuo.

Kohoupi tummaa taustaa vasten tuossa
Antiikin puhtaan valkee marmorinen työ
Ja kierrätellen suuren käärmeen lailla
Välitse metsäin kulkee teitten vyö.
Tuhansin värein välkkää päivää vasten
Säteiset kaarteet suihkulähdetten
Ja harmaa maurilainen pylväs-holvi
Välistä sintää vanhain lehmusten.

Mä hurmauneena taiteen ilmaa hengin
Ja raa’at aistit häipyy, hienonee,
On taide muodon-saaneen aatteen ilme,
Maailman varmaan vihdoin hallitsee;
Näät luojastaan jos luopuu jalo henki,
Niin uskokseen hän taiteet valitsee,
Kulttuurin kaunein kukkahan on taide,
Se ihmisaatteet, -tunteet tulkitsee.

                                                   ⁂

On luonto tyynnä, äärellen
Tähän istun mä penkereen
Ja ympäristöni työhön saa
Mun mielenkuvitteen.

Nään käytävillä käyskivän
Nuo kuulut kuninkaat,
Ja hovineidot hienot nään
Ja herrat heilakkaat.

Ja illan tullen puistossa
Tuhansin tulta nään
Ja metsän tumman peitossa
Nään parin lemmekkään.

Hienoissa silkki säihkyää,
Mi immen verhoaa,
Ja suudellessa sulhasen
Se hiukan kahahtaa.

On puku hieno, valittu,
Ja puhe myös on niin —
Mä noita ajan tuotteita
Vertaisin perhosiin.

— Ei työtä he tee, ei kehräile,
Vaan luoja ne ruokitsee
Ja onnessa lemmen ja rikkauden
Elämästä he nautitsee.

Ja linnasta soitto mun korviin käy
Niin viehkeä, kiihtynyt,
Parit väikkyvät parkettiliuskoilla,
Siell’ onpihan tanssit nyt.

Ja Maria Antoinette’n myös
Minä hurmaavaisena nään,
Kädet pienet kevähän keijuisen
Ja Miilon Veenuksen pään.

Kas, mahtava Ludvig loistossaan — —
Joku äkkiä häiritsee:
”Vous voulez visitez le château, monsieur,
je suis un guide, s’il vous plait?”

                                                   ⁂

Niin kylmänä vastahan löyhähti ilma,
Kun astuimme suurihin suojiin noihin,
Avaroina ja jäykkinä seisoi seinät;
Vaan lämpöä uhkusi taulut, joihin
Juur aurinko hellivän suukkosen suopi
Ja ilmehen maalarin työlle luopi.

Sali toisensa takaa tuoss’ avauupi,
Tuhansittain tauluja silmäni kohtaa —
Ja liukas kuin allani parkettilaitos
On oppaani kieli, mi käyntiä johtaa;
Tais Ranskan taistot hän taruista asti
Ja Louis’t ja Henrikit moitteettomasti.

Oli kierretty varmaan jo tunnittaisin,
Monet mestari-taulut jo tutkisteltu;
Ihasteltu jo Canovan kaunista työtä
Ja Vernet’n voimia paljosteltu,
Niin oppaamme pieneen suojahan johti,
Johon tultua viuhtoi seinää kohti.

”Voilà Captive, monsieur, le malheureux chanteur
de la ”Jeune”, André Chénier!
C’est lui qui a célébré par ses chants.
La liberté de l’esprit et la vraie république”[1]
— Näin laulaen oppaani tauluhun viittaa,
Hänen loruista sentään en enää mä piittaa.

[1] Kas tuolla, herrani, on André Chénier,
”Jeune Captiven” onneton laulaja,
Se on hän, joka meille niin kauniisti lauloi
Tasavaltaisuutta ja hengen vapautta.

Chénier! se on hän! Sun katseesi tunnen,
Sä lempeä, rohkea, vapaa miesi,
Tuo korkea otsa ja aatelisleuka
Ja ylpeä suukin se uljuutta tiesi.
Tuon näköinen ollakin täytyy sen kyllä,
Ken kuolohonkin käy hymyilyllä.

Koen oppaasta päästä, niin jään minä yksin:
— Voici quelque chose pour vous, monsieur!
”Vous restez donc ici? mais il y a en encore!...”
— Oui, oui, je le sais, mais pourtant ... adieu! —
Näin sain hänet pois, oli nautinto kallis,
Ja tuo ei suultaan mun nauttia sallis.

Voi kuinka tuntuu kummalta
Mun täällä yksin olla!
— On päässäin paljon aatteita
Kuin nuorella morsiolla.

Vain tauluun tuonne mä tuijotan:
Se vankilahuonehen näyttää,
Etualalla nään André Chénier’n,
Muut vangitut huoneen täyttää.

— Olet heimolainen sä Helleenein,
Olet, Chénier, kuulua juurta,
Kai imit jo äitisi maidossa
Sinä vapauden runoutta suurta.

Sun miehevän uljaana eessäni nään,
Nuo silmäsi säihkyvän luulen,
Sun Robespierrelle itselleen
Lain pyhyyttä puoltavan kuulen.

Ja säikkynyt ketään sankari et,
Toit kaikille aattees julki,
Myös itsenäisistä aatteistas
Sun hallitus tyrmäänki sulki.

Jalon töit’ ei pakolla määräillä,
Ei suljeta mieheltä suuta;
Joll’ei vain vangita, murhata,
Ei keksitä keinoa muuta.

Sun hienon henkesi sulkevat
Näin yhteen roistojen kanssa,
Mut hengen kukkapa puhkeskin
Juur’ siellä se umpustansa.

Ihanimmat laulusi kumpusihan
Sun henkesi tyrmässä tässä,
”La jeune Captive” on tehtynä näät
Ihan roistojen räyhännässä.

Niin tyynenä kuuntelet tuomion myös,
Joka teilattavaksi sun määrää;
Et orjistu koskaan seuraamaan,
Mikä alhaista on sekä väärää.

Syvä silmäsi syvemp’ on entistään
Ja poskesi kalvakkaammat,
Vaan entistä jalompi katsees myös
Ja piirteesi voimakkaammat.

Kera lörpöttelevän Rogers’in
kärrihin käydä suovat,
Läpi rahvaan taajahan tunkeuneen
Luo teilauspaikan he tuovat.

Syvä kaikkialla on hiljaisuus,
Kun nouset sä porraspuita,
Sua tuhannet katseet tähtäävät,
Ei huomata uhreja muita.

Jalon, kärsivän, säälivän katsees sun
Näkeväin niin selvähän luulen,
Niin nuorena pyövelin viereen käyt — — —
— ”On ferme” — oven luota ma kuulen.

                                                   ⁂

En tiedä kuinka tullut lien taas ulkoilmahan;
Näin kevät-illan hämärän, ja rusko taivahan
Valosta päivän juorus vain; ol’ tyyntä, hiljaisaa,
Ja tunteet nuorta rintaani tuhannet kuohuttaa.

Kuin monta kuolon uhria on vapaus vaatinut,
Kuin monta miestä parhainta sen vuoksi uhrannut
Elonsa ruusut, toivonsa, henkensä kukkivan!
— Voi kun on kallis kuitenkin edistys maailman!

Vapauden kultahe’elmät on hurmeella ostetut,
Vapauden kultakukkaiset verell’ on kastetut,
Mut kaikki moiset sankarit ne raivaajoita on,
Nimensä heidän säilyttääkin muiston Pantheon!

MEMENTO MORI.

(Veistokuvaryhmä Lontoon Kristallipalatsissa.)

Rintaan voimakkaasen nojauupi
immyt hienon hento, ihanainen,
silmissänsä autuus kuvastuupi —
tällä hetkellä hän vain on nainen:
murheet maailman hän unhottaapi,
noin kuin uinahtaa hän tuossa saapi
sulhon rintaa vasten.
— Elo autuasten
tunteen täysi valta yksin on.

Aatos vuoroon seisahtuvi heillä,
Vuoroon vallatonna kauas väikkyy,
Väikkyy tunteen tuottamilla teillä
Tai myös aallokossa lemmen läikkyy
Sen he tuntee vain, ett’ aina, aina
Sylitysten ois he autuaina.
Maailmassa tässä
Ihmis-elämässä
Lemmen valta varmaan suurin on.

Vaan memento mori! kuolo uhkaa,
— Lemmenkinpä voittaa kuolon valta —
Ethän ihmisparka oo kuin tuhkaa,
Pelkkä laina kaiken tuottajalta!
Vaikka onnes itse autuus oiskin,
Vaikka hetket hempeimmät se soiskin,
Kaikk’ on katoovaista —
Tästä luonnon laista
Lempikään ei poikkeusta tee.

Juur’ kun rintaa vasten rinta sykkii
Ja kun silmän katseen silmä kohtaa,
Juur kun nautinnosta suonet tykkii,
Punahuulet suudelmista hohtaa,
Silloin juuri, lemmen autuudessa,
Ihmis-intohimon vallitessa,
Huutaa tuonen valta
Maasta turpeen alta:
Ihmislapsi, kuolla täytyy sun!

Lontoossa 12/6 1890.


HUUTOLAISTYTTÖ KEHDON ÄÄRESSÄ.

Tuuti lasta keinumin,
Tuuti toisen lasta,
Orjaks täytyi tulla mun,
Vapa olin vasta.

Tuutilulla, hussa-aa!
Et sä lapsi kulta
Itkullasi viedä saa
Muistojani multa.

Tuuti lasta, tuuti vain!
Äsken vielä leikin
Tuolla kotipihallain
Kanssa veikko.

Tuuti lasta unelaan,
Nuku kiltti Kalle! —
Vanhempani Tuonelaan
Saivat mullan alle.

Tuutilulla, hussa-aa,
Pientä lasta tuuti!
Itku mun jo valtoaa
Minut herra huuti.

Elä itke! Muuten on
Rouvan torat mulla,
Silloin oon mä onneton,
Tuuti, tuutilulla!

Tuutilulla, sydämein,
Nuku siki-unta,
Mistä saisin surullein
Unhotuksen lunta?

Hussalulla! — Aina vain
Mielessäni säilyy,
Kuinka kotilahdellain
Tyynnä vesi päilyy.

Tuuti, lapsi! — Siellä on
Äitikullan hauta —
Taas sä itket, onneton,
Lauluni ei auta.

Lapsi, miksi nuku et!
Vaiko itket siksi,
Että laulut huomannet
Orvon kyyneliksi?

Taikka ei sun uni lie? —
Nuku kaikitenkin!
Muuten mun jo paha vie,
— Tuossa rouva onkin!

MYRSKYLINTU.

Kun myrsky mylvii ja laine laulaa
Ja vasten louhia loiskuaa,
Kun honka huojuu ja näre notkuu
Ja vahto pärskyen roiskuaa,

Mä silloin nautin ja riemurinnoin
Mä halki ilmojen kiitelen
Ja laulan luontoa, maailmoita
Ja elontaistoa ihmisten.

Kun viima vinkuu ja mastot laulaa
Ja laivan touvissa tuuli soi,
Kas silloin kuoroon mä myöskin yhdyn.
Ja myrsky säistäen mellakoi.

Tuo myrsky poistavi mustat pilvet,
Ja taivon sintävän seijastaa,
Ja ilma muuttuu ja tuuli tyyntyy
Ja meri rantoja heijastaa.

On muiden mielehen luonto tyyni,
Ja leivon laulu ja illansuu,
Mä nautin parhain kun myrsky pauhaa,
Kas silloin nuortuu ja norjistuu.

Siis vello vahtoa aallon Ahti
Ja sävel soios sä myrskysään!
— Mä lennän laulaen ilman halki
Ja kiidän kilvalla tuulispään!

Paris 29/3 1890.

SUNNUNTAINA.

Kaunis, kirkas nyt on aamu,
Aamu armas sunnuntain.
Tuolla siintää kirkon haamu,
Kaikuu kellot kumahtain.

Venhot viiltää järven pintaa,
Kaikki kirkkoon kiirehtää.
Valkovaate peittää rintaa,
Juhlahuivit välkähtää.

Minä kurja synnin lapsi
Astun arkivaatteissain,
Paljas rinta, takkuhapsi,
Eikä pappi aatteissain.

Minä kuljen kukkulalle,
Jolla nurmi vihannoi;
Istun sinne kuusten alle,
Kuulen kuinka kuuset soi.

Kuulen kuinka linnut laulaa,
Kuinka laine loiskuaa,
Katson kuinka aallot kaulaa
Sulo saaren rantamaa.

Täällä istun yksin aivan,
Enkä veisaa, äännä en,
Näen päällän’ sinitaivaan,
Töitä luonnon katselen.

Avaruus mull’ armahampi
Kirkon kolkkoutta on,
Luonnon hiljaus rakkahampi,
Kuin on laulut joukkion.

HÄÄILTA.

Syys-illan synkkä varjo jo kattaa maiseman,
Ja paksu pilvinen vyöhyt tulet kätkevi taivahan;
Niin jylhänä kuohuvi koski, aho, kangasmaa kumajaa,
Ja mahtavan hyrskyn kanssa syvänteissähän vahtoaa.

Kivenheiton päässäpä siitä tuoll’ kartano uljas on,
Sen keskeä nousevi torni, niin suora ja kaareton.
Syysiltaman synkät varjot loitompahan siirrähtää,
Kun suurista ikkunoista valo kirkas välkähtää.

Siell’ on niin ihmehen hauskaa, siell’ nuoriso riemuitsee
Elon onnesta uhkuva joukko ilomielellä nautitsee.
Ja poskuet poikain hohtaa, povet paisuvi impysten,
Ja kengät ne vallattomasti lyö tahtia soitollen.

Ei kumma jos posket hohtaa, povet paisuvi impysten,
Ja vallattomasti jos kengät lyö tahtia soitollen:
Hääiltanahan toki sentään kai kaikki ne riemuta voi
Ja tanssia hehkuvin rinnoin, kun hurmaten torvet soi!

Ja morsio, puhdas kuin kielo, mi kylpevi kasteessaan,
Lumouksissansa hän katsoo jalo-otsaa sulhastaan:
”Tää onni on liian suuri ollaksehen maallinen”,
Näin kuiskahtain nojauupi hän sulhonsa rinnoillen.

Ja kynttiläkruunut kirkkaat ne hohtaen leimuilee
Ja vahtovat samppanipullot ujon rintoa rohkaisee.
Jo hohtavi posket, uhkuu naisrinnat täyteläät,
Nyt riemuitaan elämästä, nyt ompihan nuorten häät!

Mut ulkona syksyn yössä liki uhkean kartanon
Siell’ seisovi yksin nainen kiven reunalla kallion.
Hän seisovi hurjin silmin, valovirtahan tuijottaa,
Ja syksyen kolkko tuuli hänen kutria heiluttaa.

Povellansa hän käärön kantaa, rinnoillahan lämmittää,
Ja kun kääröstä kuuluvi ääntä, hän äkkiä hätkähtää.
Vaan kartanon kynttiläkruunut ne hohtaen leimuilee
Ja vahtovat samppanipullot ujon rintoa rohkaisee.

Jo hehkuvi posket, uhkuu naisrinnat täyteläät,
Siell’ riemuitaan elämästä, siell’ onpihan nuorten häät.
— Mut ulkona seisova nainen vilutuulessa värjöttää,
Povellansa hän hellivi lasta, repaleillahan lämmittää;

Vaan kääröstä kirkuva ääni se äidille ilmoittaa:
On tyhjinä äidin rinnat, laps’ niistä ei maitoa saa.
Ja silmien kärsivä katse yhä äidillä tummentuu,
Ja huokaus särkevä, synkkä sydämmestään tunkeutuu.

”Voi lapseni, kurja on äitis’, vaan taattosi kurjemp’ on
Lupauksia äitisi uskoi vävyn uljahan moision;
Niin uskoi äitisi kerran, vaan kohtapa viisastui,
Sun taattosi uljas petti, jalo-neitohon armastui.

Mut entä hän ruokaa soisi, ei mulle, vaan lapselleen,
Jos laskisi nääntyvä äiti etehensä nyt polvilleen? — —
Oi ei! hänen jalkojen juureen, joka koirana hylkäsi mun,
Vei köyhältä maineen, rauhan, elon onnen haaveillun,

En konsana taipua voisi anomaan hänen pöydältään.
— Niin lapseni, kai sinä myönnyt, ett’ ennen me näännytään!”
Hän painavi raukkaa lastaan hellempähän rinnoilleen,
Ja syksyen kolkko viima vie silmästä kyyneleen.

Vaan kynttiläkruunut kirkkaat yön selkähän hohteen luo,
Ja tuulonen soiton tahdit ulos seisojan korviin tuo:
Siell’ hohtavi posket, uhkuu nais-rinnat täyteläät,
Siell’ riemuitaan elämästä, siell’ ompihan nuorten häät.

Mut ulkona kurjan silmä nyt äkkiä leimahtaa,
Niin hurjan säihkyvä katse yön selkähän tuikahtaa:
”Oi lapseni! kuolema meille on onnehen suorin tie,
Sill’ tuskinpa helvetissä olo karvaamp’, synkemp’ lie!

Vaan lapseni kanssa jos tuonne käyn koskehen kuohuavaan,
Ei meille yhteiskunta suo silloin siunaustaan,
Ja luojakin meiltä sulkee tien armon ja autuuden,
Tää onpihan uskonoppi kirkkomme ja pappien.

— Hyvästi sä siunaus sitten, jää kunnia maailman,
Hyvästi sä ihmiskunta ja autuus taivahan,
Mä lapseni kanssa ennen käyn hyrskyhyn kosken tuon
Kuin ijäksi kannettavakseen mä häpeän taakan suon”.

Ja hän seisovi hetken siinä, tuli silmistä tuikahtaa,
Sydän taukovi sykkäilemästä, povi synkästi huo’ahtaa,
Kuni hurja hän painaltaapi rinnoillehen lapsostaan,
Ja syöksyvi syksyn yössä vesihyrskyhyn vahtoavaan.

Vaan kartanon kynttiläkruunut ne hohtaen leimuilee
Ja vahtovat samppanipullot ujon rintoa rohkaisee,
Siell’ hehkuvi posket, uhkuu naisrinnat täyteläät,
Siell’ riemuitaan elämästä, siell’ onpihan nuorten häät!

MUN ISÄNI ARMAHAN KUOLEMA VEI.

Mun isäni armaan kuolema vei,
Vei osan mun onnestainkin;
Hän luokseni koskaan palaja ei,
Mut palaapa sentään vainkin.

Tuoss’ nään hänen seisovan sängylläin,
Hymy herttanen huulilla kiertää,
Mua neuvoo käymähän elämässäin
Sitä tietä, mi vaikeena viertää.

Oli reipas itse hän käynnilleen
Ja katseensa kirkas, suora.
Vapa myös oli aina hän aatteilleen
Ja oikeus ojennusnuora.

Oli tarmokas, sitkeä, ahkera,
Oli oikea Suomen miesi —
Isänmaata ja perhettä, kansoa,
Hän työllähän palvella tiesi.

Mut kuolema häntä jo huhuilee
Manan virran toisella puolla,
Hän tyynenä Tuonelle hymyilee:
Jalon helppoa aina on kuolla!

Niin katsoi katsehen viimeisen
Rauhallisin silmäyksin
Ja alkaa tutkimusretken sen,
Jonka tuntevi unelma yksin.

Mun isäni armahan Tuonela vei,
Hänet peittävi musta multa,
Ja luokseni koskaan palaa ei
Hän retkeltä aloitetulta.

Mut hautansa kummun kun tuonottain
Taas kukkaisilla mä täytin,
Soi isäni ääni mun korvissain:
Käy tietä sä, jonka mä näytin!

1890.