III.

AIKA.

Aika on aluton ja loputon.
Se yhdistää kaksi ajattomuutta.
Se on portti kahden pimeyden välillä.
Se on päätön rihma,
jota tuntematon käsi kerii
olemattomasta olleeseen
maailmain vavistessa.

Me näemme siitä kulloinkin pisteen,
yhden ainoan
ikuisesti etenevän pisteen,
jonka ohi me kuljemme
matkallamme tuntemattomuuteen.
Siihen lankeaa valo,
jota me nimitämme elämäksi.

— Kenen on se käsi, joka kerii?
Miksi se kerii?
Mistä, mistä lähtee valo,
joka lankeaa ajan rihmalle?
Ja miksi se sitä valaisee?

Tätä kaikkea on kysytty.
Tätä kaikkea kysytään.
Mutta hapuileva ajatus
tapaa vain tyhjyyden,
jonka edessä kaikki sydämet värisevät.

— Eikö kukaan
missään, milloinkaan;
ratkaise ongelmaa,
jonka jokin tuntematon oikku
asetti ihmisen arvattavaksi
piloillaan ehkä —?

RIKAS LATSAREUS.

Pois heitä kerjäläisen ryysyt yltäs
ja vartes verhoo kultaan, purppuraan.
Ei koiran pariss’ oven ulkopuolla
nyt enää paikkas sinun — kuninkaan.

Käy saleihis ja anna viinis vuotaa,
jaa vihdoin oikeutta itselles.
Juo maljas pohjaan, pöytäs herkut nauti,
niin liennä jano huultes, sydämes.

Hääyötäs hurman sulhasena vietä.
Ah, päätä paastos pitkä ikuisuus.
Kuin köyhyytes, niin olkoon näännyttävä
nyt rikkautes ylenpalttisuus.

NELJÄS ULOTTUVUUS.

Ken kaipauksen sydämeensä joi,
hän tekemättömätkin tehdä voi.

Niin etäällä ei voisi milloinkaan
kaks ikuisuutta olla toisistaan,
ma linnunrataa etten rakentais,
mi yhdistäis ne, — etten nähdä sais,
niill’ otsillaan on kirjoitettu mitä.

Ei mulle lännest etääll’ ole itä.
Ei vahvin muuri edessäni kestä,
ei syvin kuilu askeltani estä.
Ei salatuinkaan salaiseksi jää.
Voin nähdä kuolemassa elämää.

Voin hiljaisuuden kuulla myrskyn aikaan.
Ja kuinka paljon ystäville saikaan
mun suuni puhutuksi puhumatta.
ja hengen kahleetta ja sitojatta
ma syksyt, keväät, kesät itse luon.
Jos tahdon, taivaan kaikki tähdet tuon
ja auringotkin lahjaks sydämelle.

Tää oikeus on suotu ihmiselle,
tää avain salattujen ihmeiden.
Mut ani harvat tallettivat sen.

KELLO.

Ihmiset elävät
tiukasti tuntien rajoissa.
Syövät ja nukkuvat
kellonsa komennon mukaan.
Tekevät työtä määrätunnit.
Tuntien tahtiin ilonsa elävät.

Minullakin kello on seinälläni,
mutta se riippuu mykistyneenä.

Vuosia sitten tahallani
jätin sen vetämättä.
Sen tapoihin näet
tuiki tuskastuin.

Se valehteli:
ajan tunnein se jakoi
tasamittaisin aivan
— kuin muka olisi
aika aamusta uuteen aamuun
joka kerralla yhtä pitkä,
kuin ei muka oiskaan
tämä tunti tuhannen kertaa
tuota ikuisempi.

Niin valehteli kelloni mun.
Ei valehtele enää.
Saa riippua seinällä joutilaana.
Saavat ruostua rattaat.
Mitä tunneista minä! —

Kai jossakin ... jollakin
lienee tarkempi kello,
jonka mukaan minulle
elämäntunteja jaetaan.

NARRI.

Tän maisen matkani päässä
minä naamarin riisun näin.
Sen sinkoan matkani päässä
nyt lauman naamoja päin.

Nyt tullut on naurun loppu
ja narrinilveitten.
Kun tullut on naurun loppu,
ois, tuokio syytöksen.

Mut moista en lammaslaumaa
edes ryhdy ruoskimaan.
On ruoskana lammaslauman
vain sääli paikallaan.

— Te kuljette sokkosilla
kanss’ outojen ihmisten.
Myös ootte te sokkosilla
kanss’ oman sydämen.

Te näytätte kirkkaan kilven
ja kuljette pöyhkeillen.
Jok’ ainoan kirkkaan kilven
takapuoli on tahrainen.

Te käytätte väärää vaakaa,
myös punnukset väärät on.
Niin käyttäen väärää vaakaa
on arvokas arvoton.

Kell’ aina on täytenä vatsa,
hän viisaaks kiitetään.
Jos vain oli täytenä vatsa,
sopi tyhjänä olla pään.

Myös jokaisella ma teistä
omat narrintiukuset näin.
ja myös jok’ ainoa teistä
kävi niitä helistäin...

MIKÄ MILLOINKIN.

Simasuu, hymyhuuli —
miten milloinkin.
Mut huulilla vilppi.
yhä silloinkin,
meilt’ ihminen toinen
kun tuomion kuuli.

Hyve, kunnia myötiin —
mikä milloinkin.
Pelitemppuja tehden
yhä silloinkin,
elon, kuoleman arpa
kun pöytään lyötiin.

ERÄS ANALYYSI.

(Entinen kemisti pitää hourujenhuoneella tavanomaista luentoaan.)

Hyvät kuulijat, nähkääs, pullo tää...
— sen vietävät, kieltänne hillitkää! —
niin, kemistikuningas Salomon
tää kristallipullo täyttämä on.

Hyvät, rakkaat kuulijat, katsokaa
tätä nestettä, pullossa kimaltavaa.
— Joka hetki se vaihtaa väriään. —
Tämä neste on elämä nimeltään.

On ollut se tieteelle arvoitus,
on tuntematon sen kokoomus.
Minä myös tätä nestettä tutkia koin,
sadat yöt sitä turhaan analysoin.

Sillä nähkääs: niinkuin väriltään
se vaihdella mustaan synkimpään
voi valkoisesta, sen kokoomus
myös muuntuu. Turha sen tutkimus.

Runoniekkojen kielellä haastellen
se on synteesi vihan ja rakkauden,
se on itku ja nauru ja lepo ja työ,
ja taivaan manna ja hornan yö.

Teen kokeen. — Tummempi pullo tää,
hyvät kuulijat, kuoleman sisältää. —
Sen toiseen pulloon tyhjensin:
upo-uuden tein siten synteesin.

Haa, näättehän: neste katoaa!
— Hyvät, rakkaat kuulijat, rauhoittukaa:
ei pulloissa nestettä ollutkaan,
näköharhaa, houretta, tyhjyyttä vaan.

IHMISAIVOITUKSEN TIET.

(Eräälle haihattelijalle.)

Salamyhkäiset,
syvästi ihmeelliset
ovat ihmisaivoituksen tiet.

Katsokaas, miten uljaana
se syöksyi tyhjimpään tyhjyyteen
pyydystämään hyttysiä
kunnianhimo-mammuttinsa ruuaksi.
Mitä, varastiko se pyrstön riikinkukolta
ja läksi kosimaan laakeri-neittä
sydän povitaskussa!
Oh, sydän!
— Sehän unohtui aikoja sitten
(kumarrusmatkalla)
muutamaan avaimenreikään.

Salamyhkäiset,
syvästi ihmeelliset
ovat ihmisaivoituksen tiet.

Se on kylpevinään Hippokrene-lähteessä
ja sukeltaakin — viilivatiin.
Suloista on sentään sukeltaa viiliin
ja unohtaa hometahrat turkissaan.
Ihanaa, kolminkertaisesti ihanaa
on nousta kylvystä
uutena ja sileäkarvaisena
niinkuin vastanuoltu vasikka.
Mutta vielä, vielä ihanampaa
on keinua, keinua,
heilahdella edestakaisin
kaukana ja korkealla
sinisessä äärettömyydessä
niinkuin lehmän häntään juuttunut takiainen.

FUTURISTINEN ILTA-AARIA.

Kuulitko, veliseni,
kuinka kukko kiekui
kolmannen ehtoorukouksensa?
Etkö huomannut,
kuinka ensimmäinen yöllinen unelma
vast’ikään istahti tuuliviirin harjalle
tekemään kymmeniä kuperkeikkojaan
niinkuin viinissä uitettu ajatus.

Tällä värisevällä hetkellä
purjehtii huokaus minun huulillani
valmiina ylenantamaan aurinkoja
ja rakentamaan tomusta pyramiideja pilviin.

Nyt kuiskasi joku minulle
yhdeksän takaa
viimeisen salaisuutensa.
Se on vilpillinen ja ihana
niinkuin pieni alastomuus
naisvartalon viivoissa.
Sieluni,
virittikö kaipaus sinulle ansan,
— sinulle,
joka voit onkia tähtiä lätäköistä
ja ripustaa ne narrien napinläpeen.

Ole valmis, veliseni;
kukonlaulun nuottiin yhtyen
veisaamaan ilta-aariasi,
jota tällä hetkellä
joku rasvainen kokki keittää
nauravia kyyneleitä hämmennellen
hapantuneen tunteen liemeen.

Tiedätkö, veliseni,
mitä teki mies,
joka pantiin maailmaa rakentamaan?
Hän veisasi aariaa kukonlaulun noottiin,
istui pankolla
ja antoi isäntänsä yksinään
kylvää kalliot kohdalleen
ja puhallella pilviä taivaalle.

KÄSI.

Miten pelkään tuota kättä!
On se tehnyt työtä monta
kunnotonta, tunnotonta.
Hyvät jätti tekemättä.

Sorti, kun sen auttaa piti.
Mit’ ei myödä saisi, möi se.
Ilman lyönnin syytä löi se.
Kylvöstänsä kyitä iti.

Pelkään kättä pöydälläni.
Kunpa kuivettuis se heti!
Ah, se mustan ristin veti
yli oman elämäni.