ENSIMMÄINEN NÄYTÖS.

Näyttämö aluksi tyhjä. Pöydällä viiniä ja hedelmiä. Uudin
on vedetty syrjään pilari-aukon edestä. Taustassa lämmin
iltapäivä-valaistus.

Ulkona kova-äänisiä koputuksia. Timandra tulee oikealta.

MARSYAS (ulkona): Hohoi, Alkibiades! Oletko kotona?

TIMANDRA: Ken kolkuttaa? (Menee pilari-aukolle.)

MARSYAS: Ohoi, se olen minä, Marsyas, sadanpäämies! Tahdon tavata
Alkibiadeen.

TIMANDRA: Alkibiades ei ole kotona.

MARSYAS: Kuinka? Ei kotona? Eikä kai lintuseni. Missä hän on? — Tärkeitä
asioita kaupungissa?

TIMANDRA: Alkibiades on jo varhain aamulla mennyt metsästämään erään
ystävänsä kera, joka eilen-illalla saapui Ateenasta.

(Marsyaan pää ja yläruumis näkyy pilari-aukon permannon yli.
Hän on jotenkin juovuksissa ja puhuu törkeällä, tuttavallisella
äänellä, jota aina joku nikotus keskeyttää.)

MARSYAS: Ja milloin luulet hänen sieltä palajavan?

TIMANDRA: Arvattavasti ennen yön tuloa. — Mitä asioita, jos saan luvan
kysyä?

MARSYAS: Valtio-asioita, armahani. — (Kuiskaten.) Sht! Ymmärrätkö: pää
poikki!

TIMANDRA: Jumalat!

MARSYAS: Nonoh, en tahdo väittää, että pääsi menisi poikki juuri nyt
tahi että ollenkaan olisi kysymys juuri sinun poloisen näköpäästäsi.
Mutta valtioasioiden kanssa ei ole leikkimistä, tiedä se!

TIMANDRA: Voithan palata huomenna siis.

MARSYAS: Aivan mahdotonta! Tänään ei ole mitään huomenta, kultaseni.
Tänään on Astarten juhlapäivä. Yksi suukko!

TIMANDRA: Mene vaan matkoihisi! Tunnen jo tänne saakka, että
hengityksesi hajahtaa humalalle.

MARSYAS (laulaa):

Hei, humala
on jumala
ja rikkaus
on rakkaus,
kultaa, kultaa, kultaa...!

(Heittää sisälle kourallisen kiliseviä kultarahoja.)

TIMANDRA: Laulusi sopii loilotettavaksi paremmin jonkun lempihuoneen
edustalla. (Kokoilee rahat ja heittää ne takaisin hänelle.) Pidä
kultasi!

MARSYAS: Kulta on multaa, sydänkäpyseni. Mutta pääsenkö sisälle?

TIMANDRA: Et.

MARSYAS: Häh? Mieti tarkoin, mieti tarkoin, tiltalttiseni. Alkibiades
on minun ystäväni, kestiystäväni...

TIMANDRA: Vakavasti on Alkibiades varoittanut minua laskemasta ketään
sisälle hänen poissa-ollessaan.

MARSYAS (viekkaasti): Myös tärkeiden sanomien saattajata? Älä nyt ole
lapsellinen, laulurastahani. — (Salaperäisenä.) Näetkö kädessäni tämän
kirjeen? Se on suurkuninkaalta.

TIMANDRA: Anna se minulle!

MARSYAS: Vasta kun olet valmistanut suurkuninkaan airuelle hänen
arvonsa mukaisen vastaan-oton. — Mitä, ajatteletkaan? Minä saattaisin
perille kaikkein-korkeimman tahdon ilmoituksen killuen näin kuin
hirsipuun koristus maan ja taivaan välillä...?

TIMANDRA: Lupaatko sitten heti mennä matkoihisi, kun olet antanut
kirjeen minulle?

MARSYAS: Lupaan, jumaliste, lupaan. Menen kuin savu, katoan kuin kaste
taivahille. (Laulaa:)

Ah, kultani,
jo avaja,
voi, lintuni,
jo havaja,
iltaa, iltaa, iltaa...!

TIMANDRA (hetken epäröityään): Tule siis! (Avaa oven hänelle.)

MARSYAS (tulee): Vihdoinkin! — (Tervehtii Timandraa barbaarisella
kohteliaisuudella.) Oh! Kauniimpi kuin milloinkaan! Mitä minä olen
sanonut? Onhan Astarte itse muotosi muovaellut.

TIMANDRA: Se on vaan tuo jumalainen juopumuksesi, joka kaikki asiat
silmissäsi kaunistaa. — Kirje!

MARSYAS: Minä vannon: humalani haihtuu heti sinun katsantosi edessä
kuin kalpea kuudan auringon auetessa. — (Lähennellen.) Tuo käsi...

TIMANDRA: Pois! Sinä lupasit mennä matkoihisi, heti kun olet antanut
minulle kirjeen. Tuleeko siitä mitään?

MARSYAS: Epäilemättä, kullan-kyyhkyläiseni, epäilemättä. — Mutta enhän
vielä ole antanut sinulle mitään kirjettä.

TIMANDRA: Siispä anna se minulle!

MARSYAS (lähennellen): Tämä olkapää...

TIMANDRA: Kirje!

MARSYAS: Välipuheen mukaan, västäräkkiseni, välipuheen mukaan. Tämä on
ohjesääntö: minä menen, sitten kuin olen antanut sinulle kirjeen.

TIMANDRA: No niin?

MARSYAS: Nyt minä en anna sinulle mitään kirjettä: siis minä en
ollenkaan mene matkoihini. — Se on selvä.

TIMANDRA: Sinä vannoit...

MARSYAS: Juuri siksi. Vala on tuiki kallis ja pyhä asia... Näet itse,
että minun on sula velvollisuuteni jäädä.

TIMANDRA (tuskissaan): Jumalat, mitä pitää minun hänelle tekemän! —
(Kiivaasti.) Minä tahdon kirjeen, kuuletko, minä tahdon!

MARSYAS: Pikkuhiljaa, hienohelmaseni, pikkuhiljaa. Kirjeen annan minä
vain Alkibiadeelle. — Sinulle sitä vastoin... (Kaivaa povestaan esiin
kultaisen rannerenkaan ja pitelee sitä sormiensa välissä.)

TIMANDRA: En ole kyllin köyhä vastaanottaakseni lahjoja ... sinulta!

MARSYAS: Minulta? Mitä arveletkaan? Minäkö tuhlaisin noin turhan asian
vuoksi leluja, joilla voisi ostaa jo kokonaisen valtameren viiniä.
Ehei, hempukka! — (Irvistäen.) Tämä on vain pieni sulka sen kultalinnun
siivestä, joka juuri nyt pääsi päällä liihoittelee.

TIMANDRA (mittailee häntä katseellaan): Äänestä päättäen luulisi sitä
pikemmin vaakkuvaksi varikseksi.

MARSYAS: Se on sinulle vielä muniva kultaisia munia. — Tuon terveisiä
sinulle palatsista ... eräältä ystävältä!

TIMANDRA (kylmästi): Minulla ei ole ketään ystävää palatsissa.

MARSYAS: Monta, kaunis keijukaiseni, monta! Mutta niistä ei nyt
puhetta. — (Kuiskien.) Prinssi Smerdis lähettää sinulle tämän.

TIMANDRA: Minä en ota vastaan mitään lahjoja prinssi Smerdiiltä.

MARSYAS: Et varmaan ole oikein ymmärtänyt sanojani. Prinssi itse on
pyytänyt minua...

TIMANDRA: Tervehdä prinssi Smerdistä minun puolestani ja virka, että on
hyvin ystävällistä häneltä vielä muistaa vähäpätöistä tanssijatarta.
Mutta hänen lahjojansa minä en voi enkä saa vastaan-ottaa niin kauan
kuin asun Alkibiadeen katon alla.

MARSYAS: Sinä olet hullu, tyttöseni, pähkähullu! — Oikea prinssi,
ajattelepas! — Vai luuletko löytyvän sitä Phrygian tytärtä, jonka sydän
ei ilosta sylkähtäisi saadessaan tällaisen sanoman?

TIMANDRA: Niinpä antakoon hän lahjansa Phrygian tyttärille! Minun ainoa
iloni on Alkibiades.

MARSYAS (nauraen): Ethän tahtonekaan uskotella minulle rakastavasi
tuota maankiertäjää, tuota maantieylimystä, tuota keppikerjäläistä,
joka ei voi antaa sinulle edes uutta hametta Astarten juhlapäiväksi?
Mahdotonta.

TIMANDRA: Joskaan hän ei voi antaa minulle uutta hametta, kuten sanot,
antaa hän joka päivä minulle niin monta uutta todistusta
rakkaudestaan...

MARSYAS: ... että hän jättää sinut yksin kahden hämärän välille ja
lähtee itse päiväksi metsästämään! (Nauraa.) Tiedäpäs, jos nuo ovat
rakkauden todistuksia, joista puhut, mahtaa hän todellakin rakastaa
sinua sanomattomasti.

TIMANDRA (nyreästi): Se on totta. Hän olisi hyvin kyllä voinut jäädä
kotiin...

MARSYAS: Katsopas!

TIMANDRA: Minä tarkoitan: hän olisi voinut jäädä kotiin, vaikka minä
itse pyysin häntä lähtemään.

MARSYAS: Siinä tapauksessa mahdat sinä rakastaa sanomattomasti!

TIMANDRA: Niin teenkin! Entä sitten?

MARSYAS: Ei mitään. — Tulista rakkautta, kissa vieköön! Sangen
harvinainen tapa viettää lemmen jumalattaren juhlapäivää!

TIMANDRA (ylpeästi): Etkö luule rakkauteni olevan kyllin lujan
kestääkseen sekä kahden hämärän välin että sillä aikaa mahdollisesti
sattuvat viettelykset?

MARSYAS: Tietty se, tipuseni, tietty se. Varsinkin ne viettelykset,
jotka tulevat päivän-aikaan...

TIMANDRA: Mitä tarkoitat?

MARSYAS (silmää vilkuttaen): Hämärät lankeavat myös yön kauniin
kahdenpuolen...

TIMANDRA: Niiltä turvaa minut Alkibiades.

MARSYAS: Prinssi Smerdis tahtoo vielä tänä iltana tavata sinut.

TIMANDRA (kuin itsekseen): Prinssi Smerdis on vielä lapsi.

MARSYAS: Prinssi Smerdis on punainen ja valkea, hän on nuori ja
tuoksahtaa vielä tuoreelle vuohenmaidolle. Hän uneksii sinusta yöt
kuumat vuoteellaan...

TIMANDRA: Hän?

MARSYAS: ... ja hän ujostelee päivät sinun kuvajaistasi, joka seuraa
häntä kaikkialle, lammikoiden partaille ja linnan puistikoihin.

(Kiinnittää renkaan hänen käsivarteensa. Timandra kuuntelee
viehättyneenä.)

TIMANDRA: Prinssi?

MARSYAS: Sinä pääset hoviin...

TIMANDRA (nauruun purskahtaen): Voisihan luulla melkein, että teet omaa
rakkauden-tunnustustasi! — Kuulit, mitä sanoin: Alkibiades on minun
ainoa iloni ja autuuteni.

MARSYAS: Tätä vastausta en voi viedä palatsiin. Prinssi Smerdis...

TIMANDRA: Prinssi Smerdis on lähettänyt hävyttömän puolesta-puhujan.
Mene!

MARSYAS: Hänen lahjansa sallinet sinä kuitenkin jäädä tänne?

TIMANDRA: Hänen lahjansa olisi minulle kahle, vaikka kultainenkin.
Ota se!

MARSYAS: Mikä on annettu, on annettu. — (Viekkaasti.) Voithan kätkeä sen
vastaisia tarpeita varten.

TIMANDRA: Niinpä lasken minä sen tähän pöydälle ja lupaan, että se saa
olla siinä, siksi kuin prinssi itse on saapuva sitä noutamaan.

MARSYAS (hävyttömästi): Se on parempi, sen vastauksen voin minä
viedä palatsiin.

TIMANDRA: Konna! Poistu täältä!

MARSYAS: Päivänkukka, muista, missä juuresi ovat!

TIMANDRA: Missä?

MARSYAS: Loassa. — (Taustaan osoittaen.) Sinä olet tullut tuosta
suuresta kaupungista. Sen väenvilinään olet sinä jälleen jäljettömästi
häviävä.

TIMANDRA (heikosti huudahtaen): Ei, ei!

MARSYAS: Tänä yönä yönä, vielä tänä ... (Laulaa:)

Sun rintasi
puutarha on,
sun hintasi
on verraton,
valtaa, valtaa, valtaa...!

(Menee loilottaen. Timandra on äkkiä hervottomaksi horjahtanut.
Seisoo vielä hetkisen kädet silmäinsä edessä, herää kuin pahasta
lumouksesta ja pyyhkäisee äärettömällä inholla käsivarttaan, jota
Marsyas on koskettanut. Yrittää rientää vasemmalle, pysähtyy, miettii,
ottaa kuin ohimennen kultarenkaan pöydältä ja kääntelee sitä ihaillen
kädessään. Pudistaa päätään, laskee korun jälleen pöydälle. Menee
pilari-aukolle. Nojaa uneksien pylvääseen. Hämärä on langennut
nopeasti. Näyttämö on jo miltei pimeä. Taivas on tähdittynyt,
juhlatulet syttyneet kaupungissa. Etäinen kohina ilmoittaa ilon
alkaneeksi.)

Timandran laulu.

Yön taivahalla jo tähdet käy.
Ei kulta korkea kotiin näy.
Jos mua sa lemmit, miks’ viivyt poissa?
Jos sua en lemmi, miks viihdyn koissa?

On kallihimmat mun lempein yöt
kuin kullat, päärlyt ja helmivyöt,
mut kallein lahjoista taivahalta
on lemmen ylpeän vapaa valta.

Niin autioksi käy sydämein.
Mit’ armas, ah, sulle pahaa tein?
Mua miksi loukkaat, kun sua ma lemmin?
Miks pois mun päästät, kun eessäs emmin?

(Sulkee äkisti uistimella pilari-aukon. Menee oikealle, palajaa ja
sytyttää tulet. Pysähtyy kuin ohimennen jälleen korua ihailemaan.
Koettelee käsivarteensa sitä, hymyilee, ihasteleikse, ottaa pöydältä
hedelmän ja puraisee sitä valkeilla hampaillaan. — Ääniä taustasta.
Timandra pakenee nopeasti oikealle.

Alkibiades ja Thrasybulos tulevat keskustellen kiivaasti
keskenään.)

ALKIBIADES: Ystäväni: sinä et menettele rehellisesti minua kohtaan...

THRASYBULOS: Kuinka?

ALKIBIADES: Sinä sanot osan, mutta et kaikkea. Mikä on sinun
suunnitelmasi?

THRASYBULOS: Juuri sitähän olen päässyt sinulle selittämästä.

ALKIBIADES (ankarasti): Thrasybulos: en tahtoisi mielelläni epäillä
sinua, sillä silloin en todellakaan tietäisi enää, kehen uskoa.

THRASYBULOS: Älä siis epäile minua! Olen ystäväsi!

ALKIBIADES: Monta ystävää on minulla ollut ja kaikki ovat he minut
vaaran hetkellä pettäneet.

THRASYBULOS (nuhtelevaisesti): Kaikkiko?

ALKIBIADES: Sinua yksin olen tähän saakka pitänyt todellisena ystävänä.

THRASYBULOS: Nytkö et pidä enää? Millä olen ystävyytesi kadottanut?

ALKIBIADES: Et vielä millään. — (Epäluuloisesti.) Kuitenkin miellyttäisi
minua tietää, mitä olisit sinä vaaran hetkellä tekevä.

THRASYBULOS: Antaudu siis vaaroihin minun kanssani! Olen ystäväsi. —

ALKIBIADES: Hm. Tahtoisin tietää sen hiukan ennen.

THRASYBULOS: Ellet usko sanoihini, käy se todellakin sinulle vaikeaksi.

(Vaitiolo.)

ALKIBIADES (miettien): On olemassa tosin yksi seikka, joka kehoittaa
minua luottamaan sinuun.

THRASYBULOS: Todellakin!

ALKIBIADES (kuin edellä): Niin kauan kuin olemme toisemme tunteneet,
olet sinä aina toivonut minua paremmaksi kuin olen.

THRASYBULOS: Ja tuotako eivät muut ystäviäsi ole toivoneet?

ALKIBIADES: Eivät, (hymyillen omituisesti) — sillä jos heidän toiveensa
olisi toteutunut, en minä enää olisi voinut olla heidän ystävänsä.

THRASYBULOS: Sinulla on ollut huonoja ystäviä, Alkibiades.

ALKIBIADES: Mahdollista kyllä. — (Merkitsevästi.) Kritiaasta tuli
tyranni.

THRASYBULOS (laskien kätensä hänen olalleen):
Ystäväni!

ALKIBIADES: Myöskin Kritias oli minun ystäväni ja kuitenkin hän on nyt
Spartan palkollinen! — (Hurjasti.) Mitä maksetaan minusta Ateenassa,
Thrasybulos?

THRASYBULOS: En ole hieronut kauppaa hengelläsi.

ALKIBIADES: Kuitenkin täytyy minun tehdä sinulle yksi kysymys.

THRASYBULOS: Mikä?

ALKIBIADES (painokkaasti): Tämä: oletko Lakedaimonin lähettämä?

THRASYBULOS: Hyvästi! (Aikoo mennä.)

ALKIBIADES: Ystäväni! Nyt vasta voin sydämestäni toivottaa sinut
tervetulleeksi kattoni alle.

THRASYBULOS (empien kynnyksellä): Enpä tiedä enää, astunko sen alle.
Sinä koettelet liiaksi ystävyyttämme, Alkibiades.

ALKIBIADES: Koska tiedän, että se kestää koettelemukset. — Pyydän sinua
istumaan ja iloitsemaan siitä, mitä köyhä taloni voi tarjota sinulle.

THRASYBULOS: Sitä ennen tahdon kuitenkin sinulle asiani ilmoittaa.

ALKIBIADES (jälleen epäluuloisesti): Ystävyys yksin ei siis ole tuonut
sinua Aasiaan?

THRASYBULOS: Ystävyyden takia ei matkusteta merten poikki.

ALKIBIADES: Kuitenkin ystävä minulle mereltä yleni!

THRASYBULOS (merkitsevästi): Matkusti velkamies jälestä velallisensa.

ALKIBIADES: Ei vihollinen jälestä vihollisensa?

THRASYBULOS: Tulin sotatoverina.

ALKIBIADES (vältellen): Toivon myös toverin kohdanneesi.

THRASYBULOS: Minä sanoin: sota_toverina.

ALKIBIADES: Rauha vallitsee maailmassa.

THRASYBULOS: Tyyni myrskyn edellä, toivon minä.

ALKIBIADES: Lakedaimonilaisten valtikka ulottuu kaikkialle. He ovat nyt
maan herrat.

THRASYBULOS (lennokkaasti): Eivät, niin kauan kuin elää Alkibiades.

(Vaitiolo.)

ALKIBIADES: Mitä tahdot minulta?

THRASYBULOS: Tärkeät asiat vaativat tällä hetkellä sinun läsnä-oloasi
Ateenassa.

ALKIBIADES (pilkaten): Ohoh, etpä vähää vaadi, kun vaadit minua kotini
jättämään!

THRASYBULOS: Kotilietesi ääreen sinua pyydänkin juuri.

ALKIBIADES: Kotiliesi on siellä, missä lempi leimuaa.

THRASYBULOS: Suurin kuitenkin on lempi synnyinmaahan.

ALKIBIADES: Naisen rakkaus on täällä majani rakentanut.

THRASYBULOS: Kansan rakkaus on siellä sinulle toisen, korkeamman,
kohottava.

ALKIBIADES (hampaittensa välistä): Huono perustus on kansan rakkaus.

THRASYBULOS: Olkoon siis Ateenan vapaus arvokkaampi!

ALKIBIADES: Ateena on hävitetty, orjuutettu.

THRASYBULOS: Sitä suurempi kunnia voida se jälleen raunioista rakentaa.

ALKIBIADES (nopeasti): Ahaa, sekö oli sinun suunnitelmasi?

THRASYBULOS: Sen ponsi, niin. Loput kerron sinulle sitten kuin olemme
matkaan kiiruhtaneet.

(Timandra tulee oikealta hymyillen herttaisesti.)

TIMANDRA: Kuulin teidän kiistelevän keskenänne. — Onko metsä ollut
mieluinen teille?

ALKIBIADES: Kiitos kysymästä. Emme ole saaneet juuri mitään ammutuksi.

THRASYBULOS (hymyillen): Olemme parhaasta päästä vain väitelleet.

(Alkibiadeen silmät ovat heti Timandran sisälle tultua kiintyneet
renkaasen, joka on hänen käsivarressaan. Katsoo, lähestyy ja
tarttuu vihdoin kovasti kiinni häneen.)

ALKIBIADES: Pharnabazoksen sadanpäämies on käynyt täällä.

TIMANDRA (viattomasti): Kyllä. Mutta mistä sen tiedät?

ALKIBIADES: Jäljistä, jotka hänen saastaiset sormensa ovat jättäneet! —
Hahaa, näetkö, ystäväni? Mitä minä sanoin? Eikö tänään ole Astarten
juhlapäivä!

THRASYBULOS: Anteeksi: pukuni on metsällä pilautunut ja minä häpeän
ilmestyä tässä asussa korkean jumalattarenne juhlapöytään. Sallinette
sentähden, että kiirehdin heti sitä vaihtamaan.

(Menee taemmasta ovesta vasemmalle. Hetken painostava vaitiolo.)

TIMANDRA: Alkibiades!

ALKIBIADES (töykeästi): Mikä on?

TIMANDRA: Näin, että aioit häväistä minua hänen läsnäollessaan.

ALKIBIADES: Entä sitten! — Toiko hän mitään kirjettä minulle?

TIMANDRA: Hänellä oli kirje. Mutta hän ei antanut sitä.

ALKIBIADES: Miksi ei?

TIMANDRA: Luulen, että hän lupasi vielä tänä yönä takaisin tulevansa.

ALKIBIADES: Tänä yönä, tänä yönä siis...

(Vaipua mietteisiinsä. Vaitiolo. Timandra lähestyy arasti häntä.)

TIMANDRA: Alkibiades!

ALKIBIADES (jyrkästi): Mitä? — (Hitaasti, käyden häntä kohden.) Minä en
sano mitään siitä, että lasket sisälle vieraita poissa-ollessani,
vasten minun nimenomaista käskyäni, enkä siitäkään, että otat lahjoja
Smerdis prinssiltä...

TIMANDRA: Senkin sinä tiedät?

ALKIBIADES: Kaikki. — Mutta niin kauan kuin sinä olet tässä talossa,
kiellän minä sinun hänen korujaan kantamasta. Oletko ymmärtänyt?

TIMANDRA: Armaani, sinä viivyit niin kauan metsällä ja minä
ajattelin...

ALKIBIADES: Vaikka minä olisin viipynyt vielä kauemmin, ei sinulla ole
lupa tehdä minua naurun-alaiseksi ystäväni silmien edessä. —
(Painokkaasti.) Mitä muuten häneen tulee: hän ei ole petturi, kuten
sinä sanot.

TIMANDRA: Sen parempi.

ALKIBIADES: Kuitenkin epäilit sinä jo ensi hetkestä saakka häntä.

TIMANDRA: En suinkaan. Hän vaikutti minuun vain niin vastenmielisesti.

ALKIBIADES: Siinäpä se. Jo aamulla koetit sinä herättää minussa
epäluuloja häntä vastaan.

TIMANDRA: Etkö itsekin epäillyt häntä?

ALKIBIADES: Mahdollisesti tein minä sen. Mutta sinä lietsoit minun
liiallista varovaisuuttani, samoin kuin sinä aina olet valmis syttämään
sydämeni vaanivaa epäluuloisuutta.

TIMANDRA: Ah! — (Painaen sydäntään.) Se koski kipeästi.

ALKIBIADES: Minä sanon vain, mikä on totta. Minä olen jo kauan
huomannut sen. Sinä tahdot imeä minusta pois minun ihanan
itseluottamukseni...

TIMANDRA: _Senkin minä tahdon, senkin!

ALKIBIADES: Ja tehdä minut niin raukaksi omissa silmissäni, etten enää
tiedä enkä muista, kuka olen. — (Äkkiä käännähtäen.) Mutta miksi täällä
on niin paljon valoa? Loistaahan koko talo kuin lyhty ikään!

TIMANDRA (hiljaisesti): Arvelin, koska tänään on Astarten juhlapäivä...
Mutta voinhan minä sammuttaa osan tulista, jos niin tahdot.

ALKIBIADES: Ne saavat palaa. — (Aikoo vasemmalle, pysähtyy.) Voit tuoda
enemmän viiniä. Me juomme tänään. — Ja tuon pöydän voit myös järjestää
hiukan hauskemmaksi, ettei ystävämme saa aivan huonoa käsitystä meidän
barbaarisista elämäntavoistamme.

(Menee etumaisesta ovesta vasemmalle. — Timandra jää silmät
suurina hänen jälkeensä katsomaan, pudistaen sitten päätään
surumielisesti, riisuu koron käsivarrestaan ja poistuu hitaasti
oikealle. Palajaa hetken perästä takaisin kantaen olallaan
viiniruukkua ja kukkasia. Alkaa apein mielin järjestää pöytää,
pyyhkäisten aina välillä kyyneleen silmäkulmastaan.
Thrasybulos, juhlapuvussa, tulee taemmasta ovesta vasemmalta
ja tervehtii häntä kohteliaasti.)

THRASYBULOS: Oh, täällähän näyttää tuiki juhlalliselta. — Ihailen
aistiasi, neito. Aspasia itse ei olisi tuota somemmin soristanut.

TIMANDRA (alakuloisesti): Alkibiades ei pidä minun maustani.

THRASYBULOS: Kuinka?

TIMANDRA: Hän on itse sanonut minulle sen.

THRASYBULOS: Hän on laskenut leikkiä luonnollisesti. — Mutta sinä näytät
oikein surulliselta, neito. Eikö Astarte ole katsonut puoleesi
armollisesti?

TIMANDRA: Astarte on sekä ilon valtiatar että surun. Hän on kääntänyt
minun puoleeni tänään surun kasvot.

THRASYBULOS (kuin ohimennen): Alkibiades mainitsi metsällä minulle
eräästä kirjeestä. Onko hän ehkä saanut ikäviä sanomia?

TIMANDRA: Alkibiades puhuu minun kanssani niin harvoin. Sitä asiaa
lienee sinun paras tiedustella häneltä itseltään.

(Vaitiolo. Alkibiades, juhlapuvussa, tulee nopeasti vasemmalta.)

ALKIBIADES: Kuulitteko?

THRASYBULOS: Mitä?

ALKIBIADES: Minusta tuntui kuin olisi joku liikkunut puutarhassa. — Nyt
taas!

TIMANDRA (kuuntelee): Lentävä lehti vaan.

ALKIBIADES: Minun korvani eivät petä koskaan. — Nyt taas! Askeleita!

THRASYBULOS: Jos tahdot, voinhan minä käydä tarkastamassa, onko
puutarhaan kukaties joku kutsumaton vieras pujahtanut.

ALKIBIADES: Sinä? — (Katsoo terävästi häneen.) Siinä tapauksessa saattaa
olla parasta, että otat toveriksesi tämän. (Ojentaa tikarin hänelle.)

THRASYBULOS: Sinä luulet siis...?

ALKIBIADES (keveästi): Että siellä ei ole ketään. — Pyydän kuitenkin,
että pidät tikarin. Teitä on silloin kaksi tarkastajaa.

THRASYBULOS: Kuten tahdot.

(Katsoo häneen, menee perälle päätä pudistaen. Vaitiolo.)

ALKIBIADES: Timandra! Voitko antaa anteeksi minulle?

TIMANDRA: Emme enää puhu siitä asiasta, armahani. — Mutta sinä olet
levoton. Miksi?

ALKIBIADES: Huomasitko, millä kiireellä ystäväni jouduttausi minun
sijastani puutarhaan?

TIMANDRA: Epäilemättä hän teki sen todistaakseen sinulle, että siellä
ei ollut ketään.

ALKIBIADES (hajamielisesti): Mahdollista kyllä. — (Kuin itsekseen.)
Jospa minä vaan voisin uskoa häneen! Jospa minä voisin!

(Vaipuu ajatuksiinsa. Timandra lähestyy häntä hiljaa. Vaitiolo.)

TIMANDRA: Joku suru painaa sinua?

ALKIBIADES (käyden hänen käteensä): Timandra! Rakastatko minua?

TIMANDRA: Epäiletkö sitäkin, Alkibiades?

ALKIBIADES: En. — Mutta voisitko sinä rakastaa minua sittenkin, jos...

TIMANDRA: Jos mitä?

ALKIBIADES (vaikeasti): Jos meidän täytyisi joksikin aikaa erota
toisistamme?

TIMANDRA: Meidän! — (Tuskallisesti.) Sinä aiot matkustaa jonnekin?
Minne?

ALKIBIADES: Se voi käydä välttämättömäksi. Kaikki riippuu tuosta
kirjeestä. — St! Hiljaa! Ystävämme palajaa.

THRASYBULOS (tulee): Kuten sanoin, siellä ei ollut ketään.

ALKIBIADES: Ei ketään?

THRASYBULOS: Ei. Olet kuullut kummituksia. — Tässä tikarisi!

ALKIBIADES: Hyvä. Anteeksi, että vaivasin sinua. — Ja nyt pyydän sinua
tekemään kunniata pöydällemme. — (Tempaa pikarin pöydältä.) Astarten
malja!

THRASYBULOS: Ja meidän ihanan emäntämme malja! (Juo.) Ehkä tahdotte nyt
myöskin selittää minulle, mikä on oikeastaan tuo Astarte. Sama kuin
Aphrodite, eikö totta?

ALKIBIADES: Aphrodite on viileä, vedestä syntynyt. Astarte sitä vastoin
on syntynyt tulesta.

THRASYBULOS: Tulesta?

ALKIBIADES: Kaikki Aasian jumalat ovat tulesta syntyneet. Siksi on
heitä palveltava myöskin tulella! — Eikö totta, Timandra?

TIMANDRA (hymyillen): Tiedän ainoastaan, että heitä on palveltava.
(Menee oikealle.)

ALKIBIADES: Tiedätkö, Thrasybulos, että maan tapa vaatii jokaisen
phrygialaisen naisen kerran vuodessa muukalaiselle antautumaan?

THRASYBULOS: Raakalaistapa!

ALKIBIADES: Sinä ylenkatsot Aasiaa? — Tiedäpäs, usein tuntuu minusta
kuin he kaikessa hurjuudessaan olisivat lähempänä luonnon
kaikkivaltiaan viisautta kuin me helleenit kaikessa tarkoin
määritellyssä sopusuhtaisuudessamme.

THRASYBULOS: Pelkään heidän viisautensa mahtuvan yhteen ainoaan
Pheidiaan kuvapatsaasen.

(Vaitiolo. Alkibiades menee pilari-aukolle, vetää uutimet
syrjään ja katsoo uneksien yöhön, josta etäiset uhritulet
loimottavat.)

ALKIBIADES: Aasia! Kuinka minä rakastan sinun villiä rajattomuuttasi! —
(Nojaa uneksien pylvääsen.) Thrasybulos! Kuuletko tuota huminaa? Se
tulee kaupungista.

THRASYBULOS: Minä kuulen.

ALKIBIADES: Aasia! Tuhansin säikein on sydämeni sinuun kiinnitetty. —
(Vaitiolo.) Ystäväni, tiedätkö, mitä siellä nyt tapahtuu? Veli
sekaantuu veljeensä, isä tyttäreensä. Kansa täyttää kadut ja temppelit
He juovat, he tanssivat, he viileksivät itseään veitsillä, kaikki
samassa ilon ja yliluonnollisen intohimon myllerryksessä.

THRASYBULOS: He ovat barbaareja.

ALKIBIADES (humoristisesti): Kentaureja! — Mutta he ovat onnellisia. He
sulavat sen kautta johonkin itseään suurempaan.

THRASYBULOS: Mikä se olisi?

ALKIBIADES: Maailman henki, Thrasybulos. Etkö tiedä, että siihen
hukkuminen itämaisten uskontojen mukaan on korkein onni yksilölle?

THRASYBULOS (vakaumuksella): Maailma on Ateena.

ALKIBIADES: Maailma on rajaton.

THRASYBULOS: Niinkuin barbaarien intohimot!

ALKIBIADES: Niinkuin ovat ihmisen mahdollisuudet. — (Vaitiolo. Vetää
uutimen takaisin pilari-aukon eteen ja astuu hitaasti alas.)
Thrasybulos!

THRASYBULOS: Niin, ystäväni?

ALKIBIADES: Onko sinulla jotakin itseäsi korkeampaa?

THRASYBULOS: On, sama kuin sinullakin, Alkibiades: Kansa, isänmaa.

ALKIBIADES: Ihmiskunta voisi olla minun kansallisuuteni.

THRASYBULOS (taustaan osoittaen): Niidenkö tulien luulet tuolta
loimottavan?

ALKIBIADES (harvakseen): Ihmisvihan ja ihmis-ylenkatseen rovio palaa
minun päälaellani. (Reippaasti.) Aasian malja!

THRASYBULOS: Juon sen raskaalla sydämellä, jos Aasia on ryöstävä meiltä
Alkibiadeen.

(Vaitiolo. Molemmat istuivat. Alkibiades ottaa kitaran käteensä
ja näppäilee sen kieliä hiljakseen.)

ALKIBIADES (deklamoi):

Toiset laulaa Teeban sotaa,
toiset phrygein ryskinää,
mieti en ma miekan otaa,
muuta tahdon ylistää,
voittaneet mua eivät laivat,
jalkaväki, ratsahat,
toiset voimat voiton saivat:
silmät kauniit katsoivat.

THRASYBULOS: Hyvä, hyvä, Alkibiades! — Vanhan Hellaan malja!

ALKIBIADES: Ja Hellaan runoniekkojen malja; he eläkööt! (Juovat.)

THRASYBULOS: Oletpa itsekin runoniekka, Alkibiades.

ALKIBIADES: Jonkun runon lienen eläissäni sepittänyt. — Mutta siitä on
jo kauan.

THRASYBULOS: Yhden niistä muistan minä vielä kuin eilisen päivän.
Muistan sekä runon että kohtauksen, jonka johdosta sepitit sen:
”Alkibiadeen”. Lausu se minulle!

ALKIBIADES: En viitsi. — (Ojentaa kitaran hänelle.) Nyt on vuoro sinun
virtesi virittää.

THRASYBULOS: Se oli laulu Alkibiadeen nuoruudesta. Usein esitit sinä
itse ennen sitä minulle uneksien. (Näppäilee kitaraansa.)

Alkibiadeen näky.

Olen nähnyt immen
niin valkean
kuin Pallas Athenen
patsahan.

Theano, temppelin
impyinen!
Oi, koskaan unhoita
sua ma en.

Sa seisoit templisi
portahilla;
ma kuljin varjossa
viileen illan.

Sa seisoit’ kirkkaana,
korkeana;
ma kuljin maassa
niin matalana.

Olin juonut päivät
ja itkenyt illoin:
kai Panathenaian
oli juhla silloin.

Meni päivä maillehen
laaksoissa,
mut rusko kimmelsi
vuorilla.

Ja kädessä malja
ja seppelpäin
ohi Athenen templin
me kuljimme näin.

Yks filosofeerasi,
toinen lauloi,
ja kolmansi katu-
tyttöä kauloi.

Sun nähdessä silloin
mun seisahti syön
kuin Arkipelaagissa
aalto yön.

Ja aallossa taivahat
kuvastui
ja taivahan tuhannet
tähtöset ui.

Mut koska sa silmäsi
laskit alas,
niin jällehen myrsky
mun rintaani palas.

Ja myrsky se raivoo
vieläkin.
En unhoita impeä
temppelin.

(Alkibiades kertaa liikutettuna viimeisen säejakson.)

Esirippu.