CARINUS

5-näytöksinen runonäytelmä

(Naamioita IV, 1909)

HENKILÖT:

CARINUS VIR, Rooman keisari.
MESEMBRIUS, vanha senaattori.
SOPHRONIA | hänen tyttärensä.
GLYCERIA |
MANLIUS SINISTER, ritari.
AEVIUS | hovirunoilijoita.
MAVIUS |
MARCIUS, keisarin parran-ajaja.
GALGA, ovenvartia |
YLILIKTORI | hoviväkeä.
PALMYRA, tanssijatar |
LYDIA | orjattaria Glycerian luona.
CHLOË |
PHILON | orjia Mesembriuksen talossa.
RAMON |
1:NEN VARTIA.
2:NEN VARTIA.
SOTILAITA, SOTAPÄÄLLIKKÖJÄ, HOVIVÄKEÄ.

Aihe eräästä Mauri Jókain novellista.

ENSIMMÄINEN NÄYTÖS.

Mesembriuksen maatalo Rooman lähistöllä. Avoin pylväikkö, josta
kiviportaat johtavat rantaan. Vasemmalla puutarha. Taustassa
Tiber-virta.

Mesembrius istuu pylväikössä oikealla etualalla, sauvaansa
nojaten, synkkänä ja syviin ajatuksiin vaipuneena Sophronia,
arkana ja pelokkaana, tulee oikealta taempaa ja aikoo rantaan.
Pysähtyy ja painaa kädellä sydäntään. Mesembrius huokaa kuuluvasti.
Sophronia huomaa hänet, säpsähtää, lähestyy häntä hiljaa ja
kietoo hänet hellästi käsivarsillaan.

Aurinko laskee. Virta taustassa tummuu edellisen aikana vähitellen,
marmoripilarien ylä-osat hohtavat purppurassa.

SOPHRONIA:
Isäni!

MESEMBRIUS:
Tyttäreni!

SOPHRONIA:
Miksi murhe
taas otsas peittävi, ja silmäluomet,
nuo rakkaat, luodut lapsen suuteloille,
niin raudan-raskahina alas painuu?
Isäni, ällös itke! Kaunis, oi,
on kesä-ilta, päivä mailleen vaipuu,
on tyyni Tiber, laulaa satakielet
ja tuoksuu rantain yrtit tuhannet.
Sa etkö onnellinen täällä ole?
Takaisin tahtoisitko Roomaan?

MESEMBRIUS:
En.
Tääll’ onnellinen oon, tääll’ elän, kuolen;
ja erehdyt, kun luulet murheesta
mun itkeneeni.

SOPHRONIA:
Ilostako itkit?

MESEMBRIUS:
Ilosta entis-aikain muistojen,
murheesta ajatellen nyky-aikaa.
Sit’ et sa ymmärrä.

SOPHRONIA:
En, isä.

MESEMBRIUS:
Muistin
taas onnen-aikaa Probus-keisarin.

SOPHRONIA:
Ken oli Probus? Isä Caruksen,
min poika nyt, Carinus, Roomaa ohjaa?

MESEMBRIUS:
On kuollut Carus, Probus kuoli pois
ja kaikki kuolevat. Ma yksin elän.

(Vaipua mietteisiinsä. Sophronia katsoo vuoroin virralle
ja vuoroin isäänsä, jonka pää painuu raskaana hänen edessään.
Lyhyt vaitiolo.)

SOPHRONIA:
Anteeksi tyttäresi tyhmyys anna!
En paljon asioista valtakunnan
ma kuullut ole. Täällä kulkenut
vuorilla, laaksoiss’ olen lapsuuteni
ja puhekumppanini ainoo ollut
maarahvas yksinkertainen on vaan.
Ajoista entisistä kerro mulle!

MESEMBRIUS:
Halulla vanhan silmä taapäin katsoo.
Jos alas istut, niin ma tarinoin
sinulle valtakunnasta niin paljon
kuin on mun tyttäreni tarvis tietää.

SOPHRONIA:
Sua kuuntelen ja sanas sieluuni
syvälle kätken: olen roomalainen.

(Istuu isänsä jalkojen juureen. Vaitiolo.)

MESEMBRIUS:
Imetti susi kerran poikaa kaksi,
ne kasvoivat ja valtakunnan loivat;
se nousi seitsemältä kukkulaltaan,
maat vieraat valloitti ja meret voitti.
Mut sudenpojill’ oli sutten hampaat:
metelit, taistelot ja katuriidat
villitsi kaupungin. Niin luotiin laki,
ja raudasta ol’ laki tää. Näin mietti
tuon kansan viisaat: ”Kuka itseään
ei hallitse, hän hallita ei koskaan
voi maailmaa.” Ja loppui melske maasta.
Mut Rooma kasvoi. Kansat kukistettiin,
maat maihin liitettiin ja koht’ ei ollut
maan päällä paikkaa, kussa pakolainen
voi Rooman kasvoin eestä piillä. Mutta
maailman onni oli se. Se sai
lain, järjestyksen, muodon yhtenäisen.
Ja koitti maailmalle kulta-aika:
maanteitä tehtiin, puita istutettiin,
taiteita viljeltiin ja hyödyn töitä,
virisi kauppa, elinkeinot, merta
tuhannet haahdet halkoi. Mutta kaiken
ylitse valvoi Rooman rautakoura.
— Ja nyt!...

SOPHRONIA:
Oi, taatto?

(Mesembrius, joka on alottanut tarinansa tyynesti ja harvakseen,
on itsekin innostunut sanoistaan ja kohonnut tuolissaan otsa
ylpeänä, silmä säteilevänä. Painaa jälleen päänsä surullisena ja
katkeroituneena. Sophronia katsoo tuskallisena ylös häneen.
Vaitiolo

Mesembrius voittaa mielenliikutuksensa ja jatkaa levollisemmin:)

MESEMBRIUS:
Liian laaja oli
jo valtakunta kansan hallita,
tuon tuhatpään. Yks tahto tarvittiin,
yks huippu ylimmäinen, kauas joka
kaikille näkyis, pahain pelvoksi,
hyvien riemuksi...

(Vaikenee jälleen liikutettuna.)

SOPHRONIA:
Ja huippu tuo?

MESEMBRIUS:
On keisari. — Näät hälle kansa antoi
vuossatain hedelmät: lain ohjat, vallan
merellä, maalla. Uskoi hälle Rooman,
sen uhrit, templit, tapain puhtauden,
tieteet ja taiteet, huvitukset, kaikki.
— ja hän!...

SOPHRONIA:
Hän?

MESEMBRIUS (ylös ponnahtaen):
Muistakoon, ett’ onpi hän
vain kansan virkamies, ei hallitsija!
Kansassa kaiken elinjuuret ovat,
kansassa keisarinkin voiman lähteet,
hän kansaa loukkaamasta kavahtakoon,
tai kansa tämä hänet alleen polkee!

SOPHRONIA:
Tuo tuimuus, taattoni, sua vahingoittaa,
ja tautisi...

(On myös noussut edellisen aikana ja koettaa lempeästi
ohjata häntä jälleen istumaan.)

MESEMBRIUS (katkerasti):
Niin aivan: tautini! —
(Istuu raskaasti. Vaitiolo.)
Sa kuulit Rooman kansan muinaisuuden,
sen nykyisyyden tiedät. Tännekin
etniseen huvilaamme huhut kyllin
sen kertovat.

(Lyhyt vaitiolo. Sophronia seisoo arkana ja epäröivänä
omissa ajatuksissaan.)

SOPHRONIA (hiljaa):
Oi, isä, onko totta,
hovissa että pahoin eletään
ja miehet käyvät naisten vaattehissa?

MESEMBRIUS:
On.

(Vaitiolo.)

SOPHRONIA (kuten edellä):
Totta onko, että keisari
Carinus illallista usein syö
aamulla aikaiseen?

MESEMBRIUS:
On.

(Vaitiolo.)

SOPHRONIA (kuten edellä):
Onko totta
myös, että kristityitä vainotaan
ja kiusatahan kaiken kansan nähden?

MESEMBRIUS: On, tyttärein.

SOPHRONIA (odottamattoman kiivaasti):
Ja kansa sietää sen!

MESEMBRIUS:
Minäkin siedän.

SOPHRONIA:
Sun on laitas toinen,
olethan vanha, paitsi tautiasi,
mi sua vaivaa. Mutta Rooman kansa!

MESEMBRIUS (merkitsevästi):
Myös kansassa on tauti.

SOPHRONIA:
Onhan siellä
tuhat ja taasen tuhat nuorta miestä,
niiss’ eikö ole yhtään sankaria,
mi pedon moisen istuimeltaan iskee!

MESEMBRIUS:
Jos Rooma taudistansa paranee,
paranen minäkin. — Mut kyllin siitä!
Carinuksen on vainukoirat varmat
ja puhe moinen vahingoittaa voi.

(Katsahtaa ympärilleen epäilevänä. Vaitiolo.)

SOPHRONIA (äkki-arvaamatta):
Isäni! Manlius sen tekis varmaan.

MESEMBRIUS:
Ken? Manlius Sinister?
(Päätään nyykähyttäen.)
Hänet muistan.
Mies kelpo, vaikka vasta nuorukainen. —
Sa hänet muistat myös?

SOPHRONIA (hämillään):
En tiedä, kuinka
tuo nimi huulilleni sattuikin.

MESEMBRIUS:
Huonompi nimi sattua ois voinut. —
Mä myöskin häntä kaipaan.
(Kuin itsekseen.)
Kaukana
sodassa perssein kanssa kamppailee hän.
Jumalat suokoot, että ehjänä
hän palajais!

SOPHRONIA (nopeasti):
Hän on jo palannut!

MESEMBRIUS (katsoo häneen):
Roomasta tiedät enemmän kuin minä. —
Ken sitä kertoi?

SOPHRONIA (hämmentyneenä):
Ramon-orjamme,
mi joka päivä ruoka-ostoksilla
käy kaupungissa. Siellä nähnyt hän
ol’ eilen Manliuksen.

MESEMBRIUS:
Kummallista! —
(Kuin itsekseen.)
Miks ei hän vielä ole täällä käynyt?

SOPHRONIA:
Jutellut oli erään naisen kanssa,
syvästi hunnutetun. Ojentanut
hänelle nainen oli kääryn pienen.
Mitä se ollut lie?

MESEMBRIUS (jyrkästi):
Se juttu jääköön!
Ei meihin kuulu Manlius, ei nainen.

(Vaitiolo. Mesembrius tuijottaa synkkänä eteensä.
Sophronia arastuneena lähenee hiljaa häntä.)

SOPHRONIA:
Sa etkö luule hänen täällä käyvän?

MESEMBRIUS (lempeämmin):
Kenties, kentiesi ei. Äl’ ole varma!
Viis vuotta siitä on kuin retkelleen
hän läks. Viis vuotta paljon muuttaa voipi.

RAMON (oikealta):
On aika iltaruoan.

MESEMBRIUS:
Lähtekäämme! —
(Nousee, ojentaa kätensä kuin siunaukseen.)
Pyhänä pysy, tytär Rooman vanhan,
et tuon, min tulet irstaat yössä syttyy,
vaan sen, min legionain kotkalento
maanpiirin peittää, kaikki kansat saartaa,
nyt aamuruskon alla kullan kiiltää.
— Menemme!

SOPHRONIA (vilkkaasti):
Isä, mun ei nälkä. Katso:
kuun helmet lainehilla Tiberin
lyö leikkiään. Jos sallit, hetkisen
ma venehessä viivähtäisin siellä.

MESEMBRIUS:
Kauniista ilmasta ja kuustako
vain elää aiotkin? — Kah, tee kuin tahdot!
(Taputtaen poskelle häntä.)
Mut muista: veet on viekkaat, aallot ahnaat,
naisrosvo kuu, yö neitten naurattaja. —
Suon sulle soutajaksi Philon-orjan.

(Poistuu oikealle Ramonin taluttamana. Päivä on painunut, kuu
kohonnut. Tulet syttyvät Tiberin tuolla puolen, samoin virralla
keinuvissa huvipursissa. Etäistä soitantoa. Sophronia nojaa
uneksien pylvääsen. — Philon, airo olallaan, tulee oikealta ja
menee rantaan.)

SOPHRONIA (yksin):
Oi, taattoni, jos tietäisit, miks ei
mun tänään nälkä ole, usein miksi
mua ilta vilpas myöhään viettelee
laineille Tiberin! Sa luulet minun
kuin muiden ikäisteni impein siellä
haluja hulluja vain rinnan nuoren
huokaavan yölle oudolle.. Et tiedä:
jo kuuta kaksi salaa palvellut
oon miestä kalpeata Natsaretin.
Hän on mun Herrani, hän Mestarini;
hänestä kuullakseni hiipinyt
niin monet yöt oon rantaan Tiberin
ja purren laiturista irroittanut
ja soutanut sen pyhän luolan suulle,
kuss’ sanaa Herran keskell’ uskovain
Eusebius, tuo hurskas vanhus, saamaa.
Nyt enää hiipiä en saa, en tahdo,
mut vielä rohkeutta mulla ei
sanoa salaisuutta taatolleni.
Sen teen ma huomenna. Tän’ yönä jo
on yhteytehen pyhän seurakunnan
mun ottaa luvannut Eusebius.
Rukoillen, paastoten ma hetkeen tuohon
oon valmistaunut. Huomenna jo voin
pää pystyssä ja otsa kirkkahana
Jesuksen tunnustaa ma Herrakseni
ainooksi päällä maan. Mik’ autuus! Tiedän:
maailma häntä vainoo, meitä myöskin,
roviot palavat ja jalopeurat
Carinuksen syö lihaa kristittyä.
Ah, onnea, ken hänen eestään kuolla
sais niinkuin hän on meidän eestä kuollut!

(Ojentaa käsivartensa suurimmassa hurmauksessa. Pensaat
rapsahtavat vasemmalla. Manlius tulee.)

MANLIUS:
Sophronia!

SOPHRONIA (säpsähtäen):
Ken? — Manlius Sinister!

MANLIUS:
Sa peljästyt? Ma hiljaa tahdoin tulla
puutarhan puolelta kuin ennen muinen
ja nähdä monta paikkaa, kallista
minulle muistojensa vuoksi, jotka
mua seuranneet on sotaretkelleni
ja sieltä takaisin mun tänne tuoneet.

SOPHRONIA:
Ma tahdon isälleni ilmoittaa,
ritari, käyntisi. Se varmaan häntä
on ilahduttava.

MANLIUS:
Mut sinä itse,
Sophronia? Sa etkö ollenkaan
ilahdu tulostani? — Muistin sua
ma viuhinassa parthein nuolien,
ja perssein sotaratsuin töminässä
ma aattelin: Yks aatos kaunis riittää
hetkellä kuoleman. Mun aatokseni
Sophronia on!

SOPHRONIA:
On ihmis-aatokset
kuin kuplat merellä, jos niillä ei
lie kalliota, johon turvaavat.
Ne särkyy tuulessa.

MANLIUS:
Tää aatos kesti!
Sen voimalla ma perssein miekat voitin,
näin nälkää, janoa, ja siinä, missä
tuhannet murtuivat, ma seisoin. Siitä
muut kertokoot, en minä. Tänne tulin,
taas viikon päästä lähden. Täytyykö
mun täten lähteä?

SOPHRONIA:
Ois paljon mulla
sinulle puhumista, mut ei tänään.
Huomenna!

MANLIUS:
Huomiseen on pitkä aika!
On tämä-päivä lapsi kihar-tukka,
mut huominen jo vanhus harmaapää.
Ken siihen luottaa, vanha on jo nuorna.

SOPHRONIA:
Mun tämä-päivän on ikuinen
kuin aurinko. Mit’ tänään sanoisin,
sen virkkaa huomen ynnä ylihuomen
ja kuun ja päivän kierrot määrää vailla.

MANLIUS (käyden hänen käteensä):
Siis on sun sanas rakkaus? Ei muu
niin ole ikuinen.

SOPHRONIA:
En sano, että
se viha ois.

MANLIUS:
Ah, armas tyttö!

SOPHRONIA (hätäisesti)
Tuossa
isäni saapuvi. Jää hyvästi!

(Menee nopeasti rantaan. Manlius jää hurmautuneena hänen
jälkeensä katsomaan. Mesembrius tulee oikealta kiirein
askelin, reippaana ja ilman sauvaa. Ramon hänen takanaan
tulisoihdun kera.)

MESEMBRIUS:
Mitä ma kuulen? Manlius Sinister!
Niin salaa saapunut! — Kah, terve! Terve!
Olethan oikein parroittunut siitä
kuin viimeks haastelimme. Terve taloon!

MANLIUS (kunnioittavasti):
Ilolla näen, ettei vuodet ole
sun vieneet voimiasi eikä vanhuus.
Häpeemään saatat monen nuorukaisen.

MESEMBRIUS:
Erehdyt, ystäväni. Sairas olen.
Mun lepotuolini!

(Ramon kiinnittää tulisoihdun pylvääseen ja saattaa hänet
lepotuoliin. Mesembrius istuu voihkien ja valittaen.)

Ah, tuskin saatan
tuetta seisoa! ... En tiedä, kuinka
unohtaa voin...

MANLIUS (epäluuloisesti):
Luuvalo vaivaa sua?

MESEMBRIUS:
Luuvalo kauhea! — Mut siitä viis:
huvita terveitä ei vanhan vaivat.
— Hoi, Ramon, viiniä! Nyt juodaan! —

(Ramon tuo pöydän, toisen tuolin, täyttää kaksi viinimaljaa ja
poistuu äänettömästi. Mesembrius tarttuu maljaan ja viittaa
vieraansa istumaan.)

Terve!

MANLIUS:
Sua tervehdän, Mesembrius Vir.

(Istuu.)

MESEMBRIUS:
Ja nyt sun täytyy tarinoida mulle
sodasta, leiristä, ja kuinka voivat
Aper ja Varus, Diocletianus,
ja urhot muut! — Mut ensin itsestäsi!
(Viekkaasti.)
Sa saavut kosijana tyttäreni?

MANLIUS (vältellen):
Taloosi vanha ystävyys mun toi.

MESEMBRIUS:
Nonoh, me tunnemme tuon ystävyyden
välillä nuorten ynnä vanhuksen,
joll’ onpi tytär kaunis. — Hän on kaunis?

MANLIUS (huokaisten):
Hyvinkin kaunis!

MESEMBRIUS:
Hyvä kauppakalu?
(Muka pöyhistellen.)
Ei myöskään ilman myötäjäisiä.
Ritarit häntä käyneet kosimassa
on rikkaat, ylhäiset.

MANLIUS:
Sen surukseni
ma kuulen.

MESEMBRIUS:
Kuinka?

MANLIUS (vilpittömästi):
Sitä vähemmän
lie mulla toivoa.

MESEMBRIUS:
Niin vaatimaton?
(Salatulla ivalla.)
Setäsi onhan Quaterquarcus, tuo
auguuri mainio, min ennustukset
ain toteen käyvät! — Ja, kautt’ taivaan, onhan
Carinus leikkikumppanis! Yks sana,
ja hän sun tähtes hirtättänee jonkun
senaattorin tai konsulin ja sulle
suo hänen virkansa ja palatsinsa.
— Yks sana, ystäväin!

MANLIUS (vakavasti):
Mut mulla ei
halua tuota sanaa sanomahan. —
On tosi, että usein entis-aikaan
jakanut leivän lien ja vaatteen kanssa
Carinuksen. Mut monen monta on hän
jo unohduksen tyrmään upottanut,
ken häntä muistuttaa on tohtinut
ajoista noista.
(Hymyillen.)
Minä ennen muuta
viel’ elää tahdon. — Maljasi, Mesembrius!

MESEMBRIUS (viekkaasti):
Ja oot kai elänytkin aika lailla? —
Mut lisää viiniä Phalernon! — Mitä
pidät sa viinistäni? Tunnustatko,
ett’ olkoon kuinka kaunis luojan maa,
Italia sen rinta on? Tääll’ ovat
maan nisät.

MANLIUS:
Viinisi on verraton.
Toki ma toisen tiedän hehkuvamman.

MESEMBRIUS:
Miss’ Sitä joit?

MANLIUS:
Euphratin virralla,
kun pitkä päättyi Ktesiphonin taisto,
Se kesti aamust’ asti illanruskoon,
käteni verta tippui tulvanaan,
hikeä otsa. Mutta yötä ennen
makasi maassa joukot Persian
ja silloin Euphrat paisui.

MESEMBRIUS:
Verestä?

MANLIUS:
Ma siitä join ja siitä päihdyin. Voitko
sit’ uskoa?

MESEMBRIUS (nähtävällä mieltymyksellä):
Sa päihdyit kunniasta.
Se asui vedessä.

MANLIUS:
En tiedä, mikä
siin’ asui, mutta huulillein kun nostin
kypärän, voinut hellittää en ennen
kuin olin kaikki viime tilkkaan juonut.

(Vaitiolo. Molemmat juovat ja tervehtivät äänettömästi toisiaan.
Mesembrius silmäilee alta kulmiensa nuorukaiseen, yhä suuremmalla
mieltymyksellä, mutta palajaa jälleen äskeiseen epäluuloiseen ja
tutkivaan puhetapaansa, teeskennellen itse vanhaa irstailijaa.)

MESEMBRIUS:
Mut senpä jälkeen nautittekin kai?
Vai kuinka? Saipa naiset Ktesiphonin,
nuo mustasilmät, vasta leskeyneet,
tai vielä immet, iloanne tuta?
Maidossa uitiin sekä hunajassa,
vai kuin?

MANLIUS (jyrkästi):
Ei ollut aikaa, sillä
samana yönä eespäin kuljettihin.

MESEMBRIUS:
Kah, leirin lempi kestää tuokion.
Punehdut? Tunnustapas: lienee sulla
suloiset muistot sieltä? Viisi, kuusi
kai yhtä aikaa eessäs ailakoitsi.
Valitsit kaunehimman taikka et
valinnut ollenkaan, vaan pidit kaikki:
yks suuta suikkas, toinen päähäsi
seppeltä solmi, kolmas alastonna
matolla pehmeällä karkeloitsi
sen soiton tahtiin, jota sormi neljäs.
Sa ethän kieltäne? Ne ovathan
nuoruuden riemuja! — Myös minä ollut
nuor’ olen.

MANLIUS (ylenkatseellisesti):
Oikein nouset lentohon,
kun nuoruus-muistoihisi pääset.
(Nousee jyrkästi.)
Minä
en noista tiedä. Sukuhun ma kuulun
Sinisterein. Mun suvussani tapa
on ollut rakastaa vain yhtä naista
ja sitä saakka kuolemaan. Jos kuoli
tää ensiksi, mies eli leskenä;
jos vaimo petti hänet, hän sen surmas,
jos häväistiin, hän surmas häväisijän.
Ma toivon olevani myös Sinister!

MESEMBRIUS:
Kauniisti puhuttu! — Mut sormessasi
näenpä sormuksen, min antamaksi
ma naisen arvaan. Voittosaalis kai
tai tulolahja Rooman hempukoilta?

MANLIUS:
Hah, hah! Mun sormuksesta muistuu mieleen...
Tää kääry lue!

(Vetää kääryn poveltaan ja tarjoaa sen Mesembriukselle.)

MESEMBRIUS (ynseästi):
Lempikirjeitäsi
et mulle tyrkytellä tarvitse.

MANLIUS:
Luehan! Päätä itse!

MESEMBRIUS:
Teen kuin tahdot.
(Lukee.)
”Sinister! Sinä neittä rakastat,
min isä on sun ystäväsi. Häntä
ja neitoa nyt suuri vaara uhkaa.
Jos heidät pelastaa sa tahdot, tule
mun luokseni! Tään kirjeen tuoja on
sua odottava Pyhän sillan luona
yöt päivät, joka hetki, siks kuin tulet.
Oleva tunnusmerkkisi on sormus.” —
Ei allekirjoitusta.

MANLIUS:
Mitäs sanot?

MESEMBRIUS:
Sanonpa: on kuin onnenlippu-lehti,
kaduilla Rooman kaupattu. — Ken sulle
tään antoi?

MANLIUS:
Nainen, jonka kohtasin,
kun eilen Capitoliosta tulin.

MESEMBRIUS:
Ken olla voi se? Hyvin merkillistä.
— Mun sormus nähdä suo!

MANLIUS:
Kas tässä!

MESEMBRIUS (vilkaisee siihen):
Ah!

(Vaipuu alas.)

MANLIUS:
Tunnetko sormuksen tai antajan?

MESEMBRIUS (matalalla äänellä):
Molemmat.

MANLIUS:
Kuka on hän?

MESEMBRIUS (riehahtaen):
Kuka? Kysyt!
Portoista katalin, min hengitys
on rutto Roomalle ja oleminen
häpeä kaiken luomakunnan! Nainen,
pään päälle jonka oma taattonsa
kasannut kirot on niin monet, raskaat,
ett’ yksikään jos täyttyis, maa ei kasvais,
jota hän astuu, pimenisi meri,
jota hän soutaa, taivas itse kääntäis
kasvonsa poispäin, kun hän katsoo siihen!

MANLIUS:
Ken on tuo nainen, joka uhmailee
kiroa monta niin ja sentään elää?

MESEMBRIUS:
Hän oli lapseni.

MANLIUS (kauhistuen):
Glyceria!

MESEMBRIUS:
Kirous sille, joka talossani
sen nimen lausuu!

MANLIUS:
Mulle anteeks-anto! —
Mut sormuksen tään virta vieköön...

(Aikoo heittää sen pois.)

MESEMBRIUS (estää häntä):
Pidä
se itselles! Se voi sua hyödyttää. —
(Äkkiä avuttomana häneen tarrautuen.)
Sinua rukoilen, Sinister, sano,
mua rakastathan ja Sophroniaa?...
Niin, niin, ma tiedän sen, me kiitämme
sua siitä molemmat: hän nuoruudellaan,
ma vanhuudellani. — Sua oon ma aina
kuin poikaa pitänyt... Siks sanon sulle:
vaarasta varjella jos tahdot meitä,
tuo nainen etsi sekä — surmaa hänet!

MANLIUS:
Mesembrius! Hän tyttäresi on.

MESEMBRIUS:
Yks tytär mulla on, Sophronia.
(Vaikeroiden.)
Mut missä viipyy hän? Miks ei hän ole
jo täällä? Yö on kauas kulunut...
Ma pelkään pahinta!

MANLIUS (levottomana):
Sa pelkäät? Mitä?

MESEMBRIUS:
En tiedä, pelkään pian järkeäni. —
(Painaa käsin kaksin kulmaluitaan.)
Me mistä puhuimme?

MANLIUS:
Sun tyttärestäs
Glyceriasta.

MESEMBRIUS:
Ah, hän kuoli silloin,
kun libertinin omakseen hän otti!

MANLIUS (varovasti):
Hän siis on naitu?

MESEMBRIUS:
Kuka olet sinä,
ken ollut Roomass’ olet päivän etkä
tarua kuullut ole hupaisaa,
mi kaikkein huulill’ on! Oh, etkö tuntis
Glyceriata ihanaista, Rooman
Aspasiaa!

MANLIUS:
Ma nimen tunnen sekä
myös maineensa, mut naimisissa hänen
en tiennyt olevan.

MESEMBRIUS:
Hän oli.

MANLIUS:
Kuinka?

MESEMBRIUS (matalalla äänellä):
Carinus libertinin surmautti.

MANLIUS:
Kautt’ taivaan, ymmärrän!

MESEMBRIUS (katkerasti):
Et vielä aivan.
Hän astunut on Amfiteatterissa
etehen rahvaan raa’an, taitojaan
näytellen sekä muoto-muhkeuttaan,
jot’ ylistetty taputuksill’ on
ja lauluiss’ Aeviuksen irstahissa.
Syntyykö Roomass’ ykskään juominki,
joss’ ei hän oisi kuningatar? Eikö
keskellä päivääkin kanss’ seuran inhan
katuja Rooman käy hän, puettuna
kuin riikinkukko korupyrstöin, töyhdöin?
(Värisevällä äänellä.)
O, Manlius, Manlius! On hirveätä,
kun hius harmaa on ja katsoa
ei ihmisiä silmiin voi, vaan täytyy
jokaisen katsannosta lukea
ja kuulla kuiskittavan: ”Tuossa, kas,
hän on, Mesembrius, min tytär Roomaa
niin turmelee!” — ”Kas tuo on siittänyt
sen hirviön, mi joka päivä leivän
sadaltatuhannelta syö ja imee
kansasta veren!” — ”Kavahtakoon, ken
hänehen koskee!” —
(Käyden hänen käteensä.)
Manlius, sun täytyy
se nainen surmata.

MANLIUS:
En koskaan vielä
ma naista surmannut.

MESEMBRIUS:
Nyt tee se! — Kuule:
Megaira tää sua rakastaa, hän tietää
sun toista lempivän: ett’ toinen tuo
on sisko hälle, asiaa ei muuta.
Nää Messalinat, joiden huulet jo
herpoutuneet on imennästä hurmeen,
nyt käyvät herkkusuiksi! Riitä heille
ei enää tavallinen. Siskoin veri
on heistä maukkahin!

MANLIUS:
Sa lasket liikaa.

MESEMBRIUS (synkästi):
Ma tiedän, mitä haastan, Manlius. —
Parempi tuomarina vanhurskaana
sun surmata tuo nainen oisi nyt
kuin kerran sama tehdä kostajana.
Kun käärmeen näet, etkö polje sitä
vai odotatko, siks kuin syy on sulla
se tappaa?

MANLIUS:
Isä oot, Mesembrius.
Tajuan tuskasi, mut tuntea
en sitä voi kuin sa.

MESEMBRIUS:
Kun olet nainut
ja itse isä, tunnet tuskanikin.

MANLIUS:
Sanoja lausut autuaita, jotka
pyhällä pyörtymyksellä mun lyövät!
Vihaanko vaadit mua, vaikka teet
mun onnellisimmaksi ihmisistä?
Kaikista ymmärrän sun sanoistasi
vain yhden: että omakseni on
Sophronia tuleva.

MESEMBRIUS (nousten):
Se tahtoni. —
Ja anteeks anna, että äsken sulle
ma hiukan vilpistelin. Tein sen tähden
vain ainoon tyttäreni. Käynyt täällä
niin monta uljasta on ritaria,
mut kas, kun katsoin syvemmältä, irstas
yks oli, toinen narri, kolmas juoppo
tai rahan-ahnas. — Anteeks, että sua
myös hetken epäilin.

MANLIUS (hymyillen):
Kuin minä sua.

MESEMBRIUS:
Kuin?

MANLIUS:
Tautis tuo...

MESEMBRIUS (säpsähtäen):
Mun tautini?

MANLIUS:
En siihen
ma paljon usko. Jälleen seisothan
jalalla kahdella kuin paasipatsaat.

MESEMBRIUS:
Ai!

(Vaipuu muka vaikeroiden tuoliinsa.)

MANLIUS:
Turha teeskennellä mulle enää.
Sa terve olet?

(Lyhyt vaitiolo. Mesembrius katsoo ympärilleen ja viittaa
Manliuksen tulemaan aivan hänen lähelleen.)

MESEMBRIUS (kuiskaten):
Terve niinkuin pukki!

MANLIUS:
Siis miksi ilveily tää outo?

MESEMBRIUS:
Saatan
sanoa senkin.
(Katsahtaa jälleen ympärilleen.)
Tarvis sairaan ukon
hovissa käydä ei, ei kaupungissa,
ei hänen luonaan kukaan käy, ei häntä
kadehdi kukaan eikä vihaa; näin
voi vielä elää kunnon miehenä,
vaikk’ kuollut kaikki on jo kunto maasta.

MANLIUS (ihaillen):
Sa vanhan Rooman vanha rautatammi!

(Polvistuu liikutettuna.)

MESEMBRIUS:
Ehtoolle painuu päiväni, sun nouskoon!
Valaise aika synkkä, näytä sille
mies täysi, tinkimätön vihassaan
kuin rakkaudessaan.

MANLIUS:
Isä!

MESEMBRIUS:
Luotan sinuun,
sinussa kukkii aika vanha jälleen,
parempi, terveempi kuin aika tämä
ja sentään nuori niinkuin Rooman suuruus.
Kun sinuun luotan, lujimpaani luotan,
ikuisimpaani: isänmaahani.
Sen kunniaksi lemmen-liittos siunaan.

(Kohottaa ylös hänet ja kääntyy pois pyyhkiäkseen kyyneleitään.
Vaitiolo. Philon tulee nopeasti oikealta.)

PHILON:
Hän eikö tänne ole tullut?

MESEMBRIUS:
Kuka?

PHILON:
Sophronia!

MANLIUS:
Sa kunne neites jätit? —
Nopeesti! Joutuin, koira!

(Polkaisee jalkaansa kärsimättömänä.)

PHILON (maassa mataen):
Kaikki tahdon
ma teille tunnustaa. Jo kauan käynyt
hän kokouksissa on kristittyjen.

MESEMBRIUS:
Tuon olen tiennyt, vaiti sallien.
— Eteenpäin!

PHILON:
Tänään hänet sinne saatoin,
ovelle luolan jäin ja torkahtaakin
ma hetken taisin. Silloin heräsin
hälyhyn yleiseen, maa järkkyi, korskui
hevoset, aseet välkkyi, ihmiset
hajalle juoksi huutain, voivottaen.

MANLIUS:
Kautt’ taivaan!

MESEMBRIUS (tyynesti):
Eteenpäin!

PHILON:
Ma tässä olen,
en muuta tiedä. Osa kristityistä
kai vangittiin ja osa toinen pääsi.
(Väännellen käsiään.)
Mut neiti, neitini Sophronia,
miss’ on hän?

MANLIUS:
Missä? Kysyt! Kuole, konna!

(Vetää miekkansa.)

MESEMBRIUS:
Sa hänen mennä suo. —

(Viittaa, Philon pelastautua nopeasti oikealle. Pitkä vaitiolo.
Molemmat tuijottavat eteensä synkkinä ja iskusta topertuneina.
Manlius mietteissään pistää miekan tuppeen vitkalleen.
Mesembrius käännähtää, katsoo häneen ja virkkaa vihdoin
matalalla äänellä:)

Noh? Mitä mietit?

MANLIUS (merkitsevästi):
_Glyceria!

MESEMBRIUS:
Sa oikein lausuit. Niin,
hänellä vain on vallassansa joukot
Carinuksen.

MANLIUS (riehahtaen):
Kirottu olkoon taivas,
min alla moinen mahdollista on!
Sisarko ryöstää sisarensa oman
edestä sulhon silmien? — Zeus, Ormuzd,
Jesus ja Juppiter, mit’ ootte te,
mi valtanne! — Mut miks et ilmoittanut,
ett’ oli tyttäresi kristitty?

MESEMBRIUS:
En tunne uskontoja uusia.
Tään sorretuksi tiesin vaan ja tuumin:
siis siinäkin lie jotain hyvää. Mitä
ei hyvää ole sortanut Carinus?
Mut sanottiin, ol’ ohi vainon-aika,
siks tähden tyttärein en peljännyt.

MANLIUS (miettien):
Carinus kaipaa kansan suosiota
ja kansa verta. —
(Äkkiä.)
Nyt jää hyvästi!
Minusta kuulet. Hetket kuluu! Roomaan!

MESEMBRIUS:
Mun tyttäreni, oh!

(Vaipua alas.)

MANLIUS:
Sun tyttäresi:
ma toisen heistä kostan, toisen surmaan.

(Pois nopeasti puutarhan kautta.)

Esirippu.

TOINEN NÄYTÖS.

Vankiholvi, soikea ja kapea muodoltaan. Oikealla taustassa pari
kiviporrasta ja ovi. Vasemmalla matala olkivuode. Himmeä valaistus
katosta. Sophronia lepää vuoteellaan lukien pyhää pergamenttia.

Uksi aukeaa narahtaen. Portaalla seisoo Glyceria, hunnutettuna,
sysimustassa puvussa, mutta kimallellen jalokivistä ja
kultakaunisteista. Sophronia nousee vuoteeltaan kummastuneena.

SOPHRONIA:
Ken olet Rooman nainen ylhäinen? —

(Glyceria syöksähtää itkien hänen jalkojensa juureen. Sophronia
kohottaa hänet ylös lempeällä väkivallalla.)

Ken olet? Miksi tänne tulet? Huomaan,
mua että surkuttelet. Turhaa on se.
Olenhan kristitty, käyn kuolemahan
kuin juhlaan: siit’ ei itkemistä. Nouse!
Miks vaikenet? Mun tunnetko? Liet tuttu
isäni vanhan taikka äitivainaan?
Nyt ääntä odotan ma huuliltasi.

(Glyceria paljastaa hitaasti huntunsa. Sophronia katsoo häneen
kauhistuneena.)

Glyceria!

(Peittää kasvot käsillään ja hoippuu hervottomana vasten kiviseinää.
Pitkä vaitiolo. Glyceria liikkumattomana paikallaan. Sophronia
voittaa vihdoin mielenliikutuksensa, astuu askeleen eteenpäin ja
ojentaa kätensä arasti ja epäröiden.)

GLYCERIA (kylmästi):
Ei, älä tarjoa
minulle kättäs! Miksi katsot minuun?
Sa säikähdit, kun näit mun. Kasvot nämä
sua kauhistaa... Ja siihen syy on sulla.

SOPHRONIA:
En koskaan lakannut sua lempimästä.

GLYCERIA (kuin edellä):
Sen kyllä uskon, tiedän, miks sen teit:
uus oppis ohjaa sua rakastamaan
myös vihollistasi. — Mut asiahan!
Sa tiedät, huomenna on sirkushuvit,
ne päättyy kristittyjen kuolemalla.

SOPHRONIA:
Jumalan tahto tapahtukoon. Valmis
ma olen kaikkehen.

GLYCERIA:
Myös valmis hoviin
Carinuksen?

SOPHRONIA (hiljaa huudahtaen):
Se ei lie tahto Herran!

(Vaitiolo.)

GLYCERIA (lempeämmin):
Mun viiltää sydäntäin tuo tuskas mykkä.
Sanasta lohdutuksen, jonka sulle
sanoa voisin, hengen antaisin
ja sentään sanoa en muuta voi:
se totta on.

(Sophronia katsoo häneen yhä kuin ei olisi ymmärtänyt oikein,
riehahtaa vihdoin äkilliseen raivonpuuskaan, joka päättyy
hiljaiseen nyyhkytykseen.)

SOPHRONIA:
Ken olet hirmun haamu,
mi kuljet kuolevaisten kammioissa
ja kylvät kuvia niin kamalia,
ett’ tieltä niiden kuolon kauhut väistyy?
Mit’ tahdot multa? Silmät päästä? Ota!
Vai korvat? Ota! Suusta kieli kisko!
Vie kaikki! Pääkin! Sydän, vielä lämmin,
povesta verisestä iske irti!
Mut väisty täältä! Sieluain et saa:
se Herran Jesuksen on oma yksin.

(Vaitiolo.)

GLYCERIA (tyynesti):
Tunteesi ymmärrän, siks oonkin täällä.
En tullut sieluasi vaatimaan,
en ruumistas; tai oikeammin, tulin:
sua elämälle takaisin ma vaadin.

SOPHRONIA:
Siis olet sittenkin sa hirmun haamu!

GLYCERIA:
Sun pelastaa ma tahdon kuolemasta.

SOPHRONIA:
Tuo pelastus on synkempi kuin kuolo.

GLYCERIA:
Carinus ruumistasi himoitsee...

SOPHRONIA:
Ja sinä sieluani! Väisty täältä!

GLYCERIA:
Sun tulee poistua. Ma tänne jään.

SOPHRONIA (hämmästyen):
Kuin? Etkö tullutkaan mua viemään luokse
Carinuksen?

GLYCERIA:
Sun pakoon päästää tahdon:
pukuja vaihtakaamme, vartalos
on niinkuin mun, sua vartiat ei tunne,
hevonen odottaa ja orja; hetken
perästä omaistesi luona lepäät.

SOPHRONIA:
Mun omaiseni on nyt Jesus yksin.

GLYCERIA:
Kiireesti! Aik’ on tärkki. Tulla voidaan.

SOPHRONIA:
Sun tänne jättäisinkö? Ei, en koskaan.

GLYCERIA (hymähtäen):
Minusta viis! — Ei mua kenkään sure.
Minulle kuolema on korkein onni.

SOPHRONIA:
Minulle korkeampi, koska se
on ovi mulle uuteen elämähän.

GLYCERIA:
Sa unohdat Carinuksen, oi sisko!
(Harvakseen.)
Voi kuolla eläenkin.

SOPHRONIA:
Entä itse?
Kuin käyp’ on sinun, sisko onneton?

GLYCERIA (kolkosti):
Ma makaan haudassain. — jos sieltä nousen,
Carinus kauhistuva silloin on
ja vapiseva Rooman valtakunta.
Mua kuulee voimat maassa, meressä
ja ihmismielissä. Ne oppinut
ma olen öinä pitkäin pimeytten,
kun murhe silmän käänsi sisäänpäin
ja näytti ammoillansa luonnon aitat.
(Salaperäisesti.)
Tiedätkö, mitä näin?

SOPHRONIA:
Mua kauhistaa
sun katsantos.

GLYCERIA:
Maan sydämen ma näin.
(Päätään nyökähyttäen.)
Se ontto on. —
(Kuiskaten.)
Mut sit’ ei sanoa
saa kellekään, se suur’ on salaisuus.
Näät jos se tieto tunnetuksi tulee,
niin lakkaa kaikki suonet tykkimästä,
maailman käsivarret kuivettuvat
ja kaikki loppuu. —
(Jää tuijottamaan mielenvikaisesti.)
Luulen, että loppuu.

SOPHRONIA:
Nyt vasta tänne en sua jättää voi.
Ei katkera lie kypsä kuolemalle.

GLYCERIA (kuin keräten):
Luuletko, etten tohdi kuolemaa
ma silmiin katsoa?

SOPHRONIA:
Et autuaasti!
On kuolo sulle yö, ei uusi.

GLYCERIA:
Niin tulkoon yö! Se mulle mieleheni.
Yks elämä on mulle aivan kyllin.
(Raukeasti.)
En elää tahdo uudelleen. Ma tahdon
vain haihtua kuin haihtuu tähdenlento
sylihin avaruuden äärettömän.
Lie autuaampi kuin on nousta, aina
vajota, vaipua vain eikä pohjaa
ikinä tavata...
(Väristen.)
Ei, siihen kyllin
jo olen maankin päällä tottunut.

SOPHRONIA:
Ah, siskoni! Miks piti kasvosi
noin synkistyä?

(Painautuu kiinni häneen.)

GLYCERIA (hivellen hiljaa hänen kutrejaan):
Sinä iloitse!
Sa ollos entinen Glyceria. —
Muistatko hänet vielä?

SOPHRONIA:
Muistan, sisko.

GLYCERIA (helisevällä äänellä):
Ei ollut välillämme eroitusta,
mun oli kirkas silmäni kuin sun,
ylevä otsani, ja sielumme
ne kasvoi kuin kaks marjaa varressansa.
Myös rakastimme samaa ritaria.
Sit’ emme toisiltamme salanneet,
vaan virran äärtä käyden kuudan-illoin
me vannoimme: jos valitsee hän toisen,
niin toinen tyytyväisnä syrjään astuu.

SOPHRONIA:
Ah, sua miksi valinnut ei hän!
Nyt oltais kumpainenkin onnelliset.

GLYCERIA:
Suur’ onpi sallimuksen valta, sisar.
Salaiset kädet johtaa lankoja
inehmon onnen. —
(Vetää hänet kiviportaalle istumaan.)
Kuule, kun ma kerron!
Mies, jolle vaimoks menin, oli kurja,
alhainen arvoltaan ja libertini;
hän tuli juur’, kun Manlius mun hylkäs.
Mun silloin saarsi hurja huuma, vimma
se kaune kadottaa, pois helmi heittää,
min oli synnyttänyt sydämeni
ja jonka hän niin korskeasti hylkäs.
Niin päätin tuhlata ma itseni.

SOPHRONIA:
Oi, sisko, sisko! Kamaloita ovat
sun sanas niinkuin salamat on yössä.

GLYCERIA:
Sen jälkeen elämäni ollut on
pauhua myrskysäiden. — Mieheni
sai surman, kun Carinus minut näki.
(Hymyillen julmasti.)
Sen hukkaan teki hän. — Ma valloitin
kaupungin kaiken, sitä hallitsin ma
senaattorista kuormarenkiin saakka,
esiinnyin teatterissa, paljastin
suloni raa’an rahvaan silmäin eessä,
yks vaan ei valtaansa mua koskaan saa:
Carinus, sillä hän ... hän mua lempii!

SOPHRONIA:
Ah, ettet, sisko, ammoin sortunut
elossa kauheassa!

GLYCERIA (nousten):
Olin rikas,
rikkaampi kuin ma luulin. Tuhlasin
iloa, päivänpaistett’ yltäkyllin
ja sentään paistoin. Sydän-aurinkoni,
jok’ oli luotu yhtä lämmittämään,
lämmitti maailmaa. Ja kukat nousi,
kuss’ astuin, missä istuin, viini virtas
ja laulut suli huiluin hyminähän.
(Haltioituneena.)
Mun kauttani maailma havaitsi
taas kadotetun kauneutensa muodon;
löys ilon ihmiset, elämä runouden.
(Äkisti synkistyen.)
Mut sitten...

SOPHRONIA (joka myös on edellisen aikana noussut):
Sitten?

GLYCERIA:
Tuli yö.

SOPHRONIA (hiljaa):
Niin, sisko.

GLYCERIA (kuin itsekseen):
Taas hänet näin, taas syttyi sydänsuru.
(Pois haihduttaen.)
Yks hyvä sentään tuosta ollut on:
sen kautta kauan voinut varjella
isämme henkeä ma oon. Mua ilman
hän ammoin makais kalman kammitsoissa.
Carinus häntä vihaa, kansa myös
ja hovi kaikki. Hän on rehellinen,
ei imartele, rikas on hän myös:
siis syitä kyllin kaikille! — Kuin monta
jo kertaa hänen kuolintuomionsa
repinyt käsist’ olen liktorein,
senaattorien sekä itsensä
Carinuksen!

SOPHRONIA:
Jos isä tietäis sen,
niin lauhtuis vihansa.

GLYCERIA (synkästi):
Jos hän sen tietäis,
niin ei hän eläis silmänräpäystä.
Siks ei hän sitä koskaan saakaan tietää.
Ma olen kuollut hälle. Sinä elät.
Sun täytyy täältä pois! — Ah, aika rientääl
Olenhan leperrellyt niinkuin lapsi,
vaikk’ kuolo ovell’ on.

SOPHRONIA (äkillisen epäluulon valtaamana):
Sa sanoit, että
sua valtaansa ei koskaan saa Carinus
ja sentään tänne jäädä tahdot?

GLYCERIA:
Mulla
on omat keinoni.
(Hymyillen omituisesti.)
Ma oonhan noita, —
siks olen tunnettu ma kautta Rooman —
mua pelkää sotilaat, käyn rivein halki
kuin tahdon eikä kenkään koske minuun.
Jos pistää päähäni, en ehkä jääkään,
vaan lähdettyäs itse lähden myös
elohon jällehen. — Tää vaippa ota,
se sopii varrelles! Käy rohkeasti,
kuhunka orjani sun vie!

SOPHRONIA:
Ei, sisko,
en ottaa sulta voi tät’ uhria,
sen kieltää Jumalan.

GLYCERIA (hurjasti):
Itses jos
sa uhraat Jumalalles, uhraan minä
tään kaupungin ja kaiken kansan siinä
mun jumalilleni: Carinus elää,
hän mua lempii ja hän maan on herra!

SOPHRONIA:
Sun uhkauksesi on hirmuinen.

GLYCERIA:
Siks riennä! —
(Vaihtavat vaatteita.)
Vielä tämä kultavanne
hiustes kaunisteeksi! Huntu alas!
Kas noin! Nyt olet pelastettu. Joudu!
— Mua älä suutele! Mun huulillani
asuvi turmio.

SOPHRONIA:
Siis suutelen
sen pois, ja tulkoon niille asumaan
ikuisen onnen rauha.

GLYCERIA:
Hyvästi! —

(Ohjaa ovelle häntä. Samalla käytävästä askeleita ja aseiden
helinää. Sophronia peräytyy säikähtyneenä. Ovi temmataan auki,
tulisoihdut valaisevat näyttämön, Aevius tulee sotilasten kera.)

Ken tulee? Aevius! — Sa erehdyt:
tää vankihuone on, ei juomapaikka!

(Aevius, lihava juoppolalli, kasvoilla irstaan hyväntahtoisuuden
ilme, joka tarvittaessa voi muuttua teräväksi, pistäväksi ja
pirulliseksi, tervehtii naisia leveällä kohteliaisuudella.
Sophronia on kyyristynyt kiviseinää vasten. Glyceria on astunut
vastaan tulijoita ja koettaa kääntää puoleensa Aeviuksen koko
mielenkiinnon.)

AEVIUS:
Tää häkki kultainen on, jossa tapaan
kaks onnen kyyhkyä, kun yhtä etsin.

GLYCERIA (ylenkatseellisesti):
Säkeihis soinnuttele pilapuhees!
Ei tilaa niille täällä. Poistu siksi!

AEVIUS:
On käsky keisarin.

GLYCERIA (salaman-nopeasti Sophronialle):
Äl’ ilmoita
ett’ olet siskoni! Jos teet sen, hukka
perivi isämme. —
(Sotilasten puoleen kääntyen.)
Ken tääll’ on, joka
ei mua tunne? Väistykää! Ma olen
Glyceria, tuo hirmuinen, mi ajaa
leiriinne tulisateet, tulvat nostaa
ja sydänkesänkin voi talveks tehdä.
Te Triviusta muistakaa, niin muutin
hirveksi enkä ennen antanut
hänelle ihmismuotoa kuin koirat
ol’ hänet repineet! Kai näitte joskus
karyatidit pihall’ linnani,
nuo marmoriset, joill’ on muoto moinen
kuin ohikulkevia katsoisivat?
Ne on nais-orjia, ne surmasin
ma suuni hengellä. Nyt tahdotteko,
ett’ teidät tähän seinään patsaiks panen?
Pedoiksi teenkö teidät, että saatte
huomenna sirkuksessa toisenne
repiä kuoliaaksi? Kuka tohtii
kätensä nostaa? Kuka tieni sulkee?

(Aikoo mennä ja viedä Sophronian kerallaan. Sotilaat väistyvät
kauhistuneena. Aevius astuu liukkaasti naisten eteen estäen
pääsyn heiltä.)

AEVIUS:
Armaani, anteheks! Sun tunnen kyllä,
myös voimasi.
(Nauraen leveästi.)
Ois tarpeetonta heitä.
sioiksi tehdä. — Paremp’ oisi jos
kiveksi muuttaisit mun sydämeni;
sit’ tuhkaks ettei polttais lemmenliekki.

(Kumartuu koomillisesti rukoilevana.)

GLYCERIA:
Pois tieltä!

AEVIUS (vakavammin):
Sinun tieltäs mielelläni,
mut salli saattaa minun nainen tää
luo keisarin. —
(Tarkastellen yhä suuremmalla mielenkiinnolla Sophroniaa.)
Kai ootte ystäviä,
kun vaatteita noin vaihtelette? Myönnän:
nuo kullat, helmet hälle somemmin
sopivat kuin tää vangin valkovaippa. —
Kautt’ taivaan, hän on oikein kaunis! Katso!

GLYCERIA:
Sa etkö kostoani pelkää, konna?

AEVIUS (hymyillen):
Jos kostollasi mua kunnioitat,
on sulle altis aina sydämeni. —
Mut naisen tään vaikk’ omin käsin kannan
luo keisarin kuin kuuluu käskyni.
(Kumartaa.)
Ma toivon, ensi kerrall’ että voin
sinulle tehdä saman palveluksen.

(Viittaa sotilaille. Glyceria ojentaa nopeasti ja salaa
tikarin Sophronialle.)

GLYCERIA:
Nyt vasta vaara uhkaa. Valmis ole!
Tikari! — Tiedät: olet roomalainen.

SOPHRONIA (lujasti):
Nyt tiedän, että olet siskoni.

(Sotilaat ympäröivät hänet. Aevius viittaa heille
lähtömerkin. Myös Glyceria aikoo mennä.)

AEVIUS:
Me menemme. — Sa tänne siksi jäät
kuin toisin sinusta Carinus päättää.
On vapaus vaarallista niille, jotka
eläimiks ihmisiä muuttavat.
Siis näkemiin. — Eteenpäin, sotilaat!

(Menevät. Ovi sulkeutuu heidän jälkeensä paukahtaen.)

GLYCERIA (yksin):
Siis itse vanki? Noh, ma hetkisen
näin saanhan hengähtää. —
(Ojentaa käsivartensa, katselee ympärilleen.)
Ei täällä näy
isosti mukavuuksia. Vain kivi
ylhäällä, alhaalla ja ympärillä.
Se riittää saa. —
(Ojentuu olkivuoteelle.)
Mut mitä tää on? Kirja!
Sophronialta varmaan pudonnut
pukua muuttaessa. —
(Selailee sitä, hymyilee.)
Tässä siis
tuon uskon avain on, mi ihmiset
tulelle tekee tunnottomiksi,
hampaille jalopeuran. — Katselkaamme!

(Syventyy lukemiseensa. Ovi aukenee hetken perästä, Manlius Sinister
ilmestyy Glycerian huomaamatta kynnykselle.)

MANLIUS (puoli-ääneen):
Hän lukee! — Vait, kas kuinka valkeana
hän lepää sylissä tään synkän holvin
kuin lummekukka helmass’ aallon mustan.
En häntä häiritä ma tohdi.

(Samassa kilahtavat hänen kannuksensa. Glyceria karkaa
ylös säpsähtäen.)

GLYCERIA:
Ken?

MANLIUS:
Sophronia! Se olen ma.

GLYCERIA (huudahtaen)
Sinister!

(Peittää kasvonsa. Manlius tuntee nyt vasta hänet
hänen äänestään.)

MANLIUS:
Ken olet sa, mi hahmoss’ enkelin
esität mulle kuvan kuolon maasta?
Glyceria! Ma näänkö oikein?

GLYCERIA:
Näät.
Se olen ma. Suo selittää mun sulle...

MANLIUS (hampaittensa välistä):
Ei paha henki juonta keksiä
näin kamalaa ois voinut. Siitä tunnen
sun enemmän kuin sanoistasi, käärme!
Sa vaihdat vaatetta kuin rakkautta! —
Noh, hyvä! Sinua ma etsein juuri.
Ma sinut surmaan.

(Vetää miekkansa ja aikoo hänet sillä lävistää. Glyceria lankeaa
polvilleen hänen eteensä ja repäisee vaatteen auki poveltaan.)

GLYCERIA:
Pistä miekkasi!
Poveni tässä on. — Mut älä luule,
sun tähtes tähän holviin että tulin.
Sen tein ma tähden kurjan siskokullan.

MANLIUS (katsoo häneen julmalla nautinnolla):
Sa olet sangen, sangen kaunis nainen.
Ois tuhmaa sinut surmata. Tuo rinta
voi olla tuhansien riemu vielä,
saatikka yhden sitten. Erehdyt,
jos luulet, että sua surmaamaan
ma saavuin. Saavuin sua lempimähän!

GLYCERIA:
Mua miksi kiusaat? Pistä miekkas pian!

MANLIUS (kuten edellä):
Sa etkö usko kauneuteesi, jolla
oot Rooman kaiken tenhonnut, se että
soturin yksinkertaisen myös lumoo?
Todella: huhu haastanut ei turhaa:
sa olet hurmaava! — Ken sinut näkee,
hetkessä unohtaa hän kaikki naiset,
joit’ ennen nähnyt on.

GLYCERIA:
Myös hänet, joka
hetkellä tällä kuollehena lepää?

MANLIUS:
Sophronia! — Mit’ tiedät hänestä?
Kuin hänet surmattiin? Min myrkyn annoit
hänelle? Mihin paikkaan pistit häntä?
Miten hän huusi? Mitä lausui? Kuinka
huulensa kylmeni? Kuin vavahteli
vartensa? Kuinka sammui kaunis silmä?
Tuo kaikki kerro! Kaikki kuulla tahdon.

GLYCERIA (hiljaisesti):
Hän juuri vietiin luo Carinuksen.

MANLIUS:
Kautt’ taivaan!

GLYCERIA:
Tahdoin hänet pelastaa,
siks tänne tulin, mutta myöhästyin.
Pukuja vaihdoimme. Niin saapuivat
jo sotilaat ja itse vangiks jouduin...

MANLIUS (kuulematta enää häntä):
Siis luo Carinuksen tää pyhäinkuva
loassa laahattiin ja rikki lyötiin!

GLYCERIA:
Tikarin annoin hälle lähteissänsä.
Sa tiedät, myöskin hän on roomalainen.

MANLIUS (hajamielisesti):
Tikarin, sanoitko? — Ah, kiitos, kiitos! —
Ketä ma kiitin? Kirota mun tulee.
(Painaen poveaan.)
On niinkuin mulla sydämessäni
nyt pauhais sata suurta asepajaa
takoen tikareita kyllin, että
vois niillä tappaa kansakuntia. —
(Hurjasti.)
Nyt luo` Carinuksen!

(Pistää miekan tuppeen ja aikoo mennä. Glyceria nousee
hätäisesti.)

GLYCERIA:
Mut muista, että
sun teeskennellä täytyy ystävyyttä.
tai hukass’ oot ja myös Mesembrius Vir.
Hän on nyt Roomassa. Hänt’ etsitähän,
ei koston aika nyt. Siis teeskentele!

MANLIUS (katsoo häneen, kaksimielisesti):
Ma tahdon yrittää. — ja sinä itse?

GLYCERIA:
Ma tänne jään.

MANLIUS (innokkaasti):
Ei, sit’ en salli suinkaan!

GLYCERIA:
Ma kuolla tahdonkin.

MANLIUS:
Sun täytyy elää!

GLYCERIA (raukeasti):
Miks eläisin?

MANLIUS:
Minulle, lemmellemme!

GLYCERIA:
Miks puhut noin? —
(Pudistaa päätään surumielisesti.)
Ei iva sulle sovi.

MANLIUS (vakavasti):
Suo anteeksi, jos sua loukkasin. —
(Muuttaen käytöksensä.)
Nyt muistan, sanotaan, Carinus että
sua lempii.

GLYCERIA:
Minä häntä vihaan.

MANLIUS:
Hän herra maailman on.

GLYCERIA (ylenkatseellisesti):
Herra ei
mun maailmani.

MANLIUS:
Haluttaispa toki
mun tietää, soitko hälle lempes hurman.

GLYCERIA:
En koskaan!

MANLIUS (epäilevästi):
Kuitenkin hän uhrais, kuuluu,
kruununsa, valtansa yön yhden vuoksi
sun suomas hälle...

GLYCERIA:
Ja jos sen ma suon,
kautt’ tuonelan, se yö yö on Styxin!

MANLIUS (kuin päättäen erään ajatusjakson):
Ja hän sua rakastaa sit’ enemmän. —
(Lankeaa äkkiä hänen jalkoihinsa.)
O, jumalatar, ihanampi kuin
Venus ja Aphrodite, Vesta, Ceres,
o, kuinka sanas niinkuin höyhensade
putoovat sielulleni tuskaisalle!
Sun tähtes tuhat yötä kärsinyt
oon mustasukkaisuuden tulimerta.

GLYCERIA:
Oh, Manlius! Tää iva katkerampi
on kuolemaa.

MANLIUS:
En ivaile, ma vannon. —
Sun sisartasi lapsen lailla lemmin,
sua lemmin niinkuin mies. Hän oli taivas,
sa olet maa, tuo suuri, ihanainen.
Hän oli välirauha taistelojen
mun aatoksilleni, ol’ uhrisavu
mun unelmaini, aamu, hämärä päivä.
Sa olet yö ja päivä yhdessä,
uni ja totuus, rauha, sotaretki!

(Halailee muka lemmenhurmassa hänen polviaan.)

GLYCERIA:
Sinister! Siskoni jos unhotatkin,
äl’ itseäs!

MANLIUS:
Sen juuri mieleen johdan. —
Muistatko lehdot luona Tiberin,
kun tähdet suuret veteen synkkään syttyi,
jot’ usein purtemme kuin joutsen ui?

GLYCERIA:
Ah, noita mulle miksi muistutat
nyt, juuri nyt!

(Peittää kasvonsa suurimman tuskan vallassa.
Manlius nousee nopeasti.)

Miksi?

MANLIUS:
Nyt vasta, varmaan kysyt!
Ah, kuinka outo olla taisin silloin
eloni sisimmälle! Kuinka saatoin
tuon kuvan kihlata ma valkean,
kun sinä, lämmin, seisoit vierelläni.
Sen mahtoi tehdä toinen Manlius;
ma itse lempinyt oon aina sua!

GLYCERIA:
Sanasi ovat herja vainajan
ja kauhu jumalien, ihmisien!

MANLIUS:
Totuutta sieluni ne tulkitsevat.
(Muka epätoivossaan.)
Mua houkkaa, houkkaa! Mikä pilvi peitti
minulta silmät, etten nähnyt, mitä
nyt näen selvään niinkuin salamassa:
sa olet morsian mun sydämeni!

GLYCERIA:
Puu terve, nuori olet, toukka minä.

MANLIUS:
Sinusta puhkeeva kuin perho on
minulle elon ihanuus ja onni!

GLYCERIA:
Ma olen synkkä saakka sydämeen,
sa olet kirkas, valoisa. Mua karta!

MANLIUS:
Erehdyt! Enemmän mua houkuttaa
sun pimeytes kuin armain aamunkoitto.

(Tahtoo syleillä häntä.)

GLYCERIA (torjuen):
Mua vältä niinkuin myrkkypikaria!

MANLIUS:
Ma entä etsisinkin kuolemaa?

GLYCERIA:
On elo eessä sulla onnellinen.

MANLIUS:
Se kuoli kera siskos taivahaisen.

GLYCERIA:
Hän onnes oli taivaan tahdon mukaan.

MANLIUS:
Surun suuren siks sa ollos hauta!

GLYCERIA:
Siveä toisin kostaa kohtalonsa.

MANLIUS:
Osansa ottaa elämältä mies.

GLYCERIA (leimahtavin silmin):
Siis mitä tahdot minulta, Sinister?

MANLIUS:
Sen, minkä otit onneltasi sinä!
Ei mua varten lempi syytön luotu,
ei lampeen seijastuva taivaankansi,
ei illankaste, joka lankee kukkaan;
minulle luotiin syksyn synkkä kelta,
elämän äyräs, mielipuolen partaat,
puutarhat, joissa ruusut hullut palaa.
Nyt vasta itseni ma tunnen. Läikkyy
syvyyden lähteet, hurmevirrat huuruu,
syyn tunto lietsoo lemmen hekkumata.
Ylitse kuolleen siskosi sua lemmin,
Glyceria! Sun syliis kuolla tahdon!
Me kaksi yhteen kuulumme. Kuin käärmeet
tuliset toisiansa syleilivät
palossa Neron kaupungin, me kaksi
niin kohotkaamme Rooman raunioilta!
Jos mua rakastat, sen maahan murskaan,
osoitan sulle hävityksen onnen,
autuudet turman tuntemattomat,
yön kullat, joilla kihlaa kuolon herra.

(Painaa hänet povelleen, syleilee ja suutelee häntä. Glyceria
tempautuu hehkuvin poskin hänen syleilystään.)

GLYCERIA (kuiskaten):
Sua luoksein odotan, kun nousee kuu.

(Pois nopeasti. Manlius jää hänen jälkeensä katsomaan ja
purskahtaa sitten kaikuvaan, kamalaan pilkkanauruun.)

MANLIUS (yksin):
Hah, hah! — Ma enkö taida teeskennellä?
Luulenpa, ei ois itse Cicero
paremmin puhunut. — Ens oppitunti
on hyvin päättynyt. Pian alkaa toinen!

(Pois.)

Esirippu.

KOLMAS NÄYTÖS.

Huone keisarin palatsissa. Sisustus upeileva, puolibarbaarinen,
kuitenkin eräänlaista taiteellista makua todistava. Ovi-aukot
verhotut uutimilla, permanto pehmeillä matoilla katettu, ilma
itämaisista yrteistä tuoksahtava. Carinus oikealla lepää
patjoillaan. Palmyra karkeloi hänen edessään. Mavius seisoo
hänen päänsä pohjissa paperikääry kädessään ja deklamoi korkealla
äänellä. Nais-orjat hänen takanaan leyhyttelevät viuhkoillaan.

Vasemmalla Marcius y.m. hoviväkeä, jotka peittävät myös osan
taustaa. Naisia miesten puvuissa ja päinvastoin. Senaattoreita,
konsuleita, taiteilijoita j.n.e., kaikki kirjavassa sekasorrossa.
Äärimmäisinä vasemmalla rivi kirjureita pöytiensä ääressä.
Esiripun noustessa verhojen takaa vienoa soitantoa.

MAVIUS (deklamoi):
Kuin suvi-aamun sulosilmä Eos
sormensa purppuraisen nostaa yli
sinisten aaltojen, kuin Olympo
kohoopi yli muiden Kreikan vuorten,
niin kohoaa Carinus-keisari
ylitse maailman. Kuin merenkulta
niin läpikuultava on hipiänsä,
on poskensa kuin Tyron purppura
ja äänensä Apollon huilun hely.

(Carinus vääntelehtii vuoteellaan.)

CARINUS:
Mua vaivaa, vaivaa, jokin vaivaa mua.

MARCIUS:
Pois tanssi, soitto! — Kenties hedelmiä
halajat, joita äsken Intiasta
toi tänne verolaivat?

(Tarjotaan hedelmiä.)

MAVIUS (yhä korkeammalla äänellä):
Rohkeudessa
hän onpi Herkules ja jalopeura,
mut lempeydessä Ledan kaltainen,
mi käsivarsin kiersi joutsenkaulaa,
hän antelias on kuin Cybele
ja jalo mieleltään kuin Minos itse.

(Carinus on puraissut pari kertaa hedelmää
ja irvistää nyt avuttomana.)

CARINUS:
Ei maista nääkään. — Mua vaivaa, vaivaa.

MARCIUS:
Sallitko viiniä? Hoi, orjattaret!
Carinus tahtoo viiniä.

(Orjattaret tarjoavat.)

CARINUS:
Ei maista.

(Palmyra on tanssinsa lopetettuaan vetäytynyt taustaan.
Lähestyy nyt keimaillen ja kostuttaa huulensa viinipikariin.)

PALMYRA:
Paremmin ehkä maistuu niinkuin mun
maan tapa on: sua juotan huuliltani.

(Suutelee Carinusta. Carinus vetää ihastuneena hänet polvelleen.)

CARINUS:
Nimesi, kaunis kukka-suu?

PALMYRA:
Palmyra.

CARINUS:
Oletko yhtä vastustamaton
kuin kaimas, erämaiden kuningatar?

PALMYRA (veikistellen):
Ken keisaria vastustaa?

CARINUS:
Oot viisas. —
O, Marcius! Tää nainen tästä saakka
on puolisoni.

MARCIUS:
Eilen erään otit,
isästä teit prokonsulin.

CARINUS (välin itämättömästi):
Hän kuolkoon.

(Naljailee Palmyran kanssa. Kirjurien kynät rapisevat.
Marcius viittaa, Yliliktori astuu esiin. Hämmästystä
ja pelkoa hoviväen keskuudessa.)

YLILIKTORI:
Ken kuolevi?

MARCIUS:
Prokonsuli Gabinus.

(Yliliktori pois käskykirjeen kanssa. Mavius, monista
keskeytyksistä hermostuneena, on odottanut vain sopivaa
tilaisuutta jatkuakseen.)

MAVIUS (jylisevällä äänellä):
Hän harteillansa kantaa taivasta
ja maailma on hälle astinlauta,
hän polkaisee, ja meri peljästyypi,
hän otsaa rypistää, ja pilvet jyrää,
hän kuningas on elämän ja kuolan
ja kesä, talvi häntä tottelevat.

(Carinus on jo väsynyt Palmyraan ja viitannut hänet
väistymään. Vääntelehtii vuoteellaan.)

CARINUS:
Mua vaivaa, vaivaa. Eikö kukaan arvaa,
mi mua vaivaa?

MARCIUS:
Kenties Mavius
sua vaivaa värssyillään?

CARINUS:
Voit totta haastaa.
Mavius, vaikene!

MAVIUS (jupisten):
Sen muistat kerran,
o, Marcius!

CARINUS (vaikeroiden):
Ei sekään auttanut. —
(Rypistäen kulmiaan.)
Pitääkö itseni mun arvata,
mi mua vaivaa?

MARCIUS:
Kautta Herkuleen!
(Äärettömällä kauhulla.)
Luulenpa, että näen sääressäsi
kaks karvaa, joita en ma ennen nähnyt.
Ne suo mun poistaa!

(Toimitus suoritetaan yleisen ja kunnioittavan hiljaisuuden
vallitessa. Carinus huoahtaa sen päätyttyä väsyneesti.)

CARINUS:
Nyt on helpompi. —
Sun palkkas olkoon verot Gallian
tään-puoleisen.

(Kirjurien kynät rapisevat. Marcius väistyy syrjään
hurmautuneena. Hoviväki onnittelee häntä. Melua
esihuoneessa.)

MESEMBRIUS (näyttämön ulkopuolella):
Mun täytyy sisään päästä!
Tavata tahdon hänet. Käynyt täällä
kuus kertaa oon: ens kerralla hän nukkui,
toisella söi ja kolmannella kylpi,
taas neljännellä häll’ ei ollut aikaa.
Mun täytyy päästä!

CARINUS:
Mitä melua?

(Kohoaa patjoillaan tyytymättömänä. Galga, jättiläiskokoinen,
musta-ihoinen orja, joka toimittaa ovenvartian virkaa, tulee
perältä.)

GALGA:
Mesembrius, tuo hullu vanhus, vain ...
ma hänen käskin tulla viikon päästä.

CARINUS:
Teit siinä oikein. —
(Muistellen jotakin.)
Tainnut ajatella
hänelle joskus hirsipuuta olen.
Mut sinusta teen kansantribuunin.

(Kirjurien kynät rapisevat. Hoviväki onnittelee Galgaa.
Aevius on tullut sisälle viimeisten sanojen aikana sotilasten
ja Sophronian kera, jotka jäävät perälle.)

AEVIUS (mielevästi):
Ja mulle, armo, etkö mitään anna?

CARINUS:
Sull’ on jo tiedossasi Tusculum,
mut ehdolla, min muistat.

AEVIUS:
Toinhan sulle
Glycerian tuon ihanaisen, jota
jumalat itse kosineet on turhaan.

CARINUS:
Luulenpa, että olen jumala,
sill’ yhtä turhaan häntä kosin minä.
Mun kyllin hurmattuaan, urkittuaan
minulta salaisuudet valtakunnan,
hän naurahti ja sysäs syrjään mun.
(Tyynesti.)
Sa siitä oisit surmattava.

AEVIUS:
Mutta
sull’ orjat olihan: yks sana riitti...

CARINUS:
He kyllä muistavat sen käynnin. Kun
ma heidät käskin naiseen kiinni käymään,
hän viinimaljan tempas, luvut luki
sen yli hirmuiset. Kas, leimahtihan
maljasta liekki, savu! Samalla
hän kohti sotilaita ryntäs, huusi:
”Ken minuun koskee, kuoleman on oma!”
Soturit lankesivat polvillensa,
hän niiden niskain yli astui, loihti
näön vartioilta, jotka tarttui häneen,
he ettei kolmeen päivään nähneet mitään.
— Ei, Aevius! Se nainen on Sibylla.
Miks häntä muistamaan mua pakotat?

AEVIUS:
Sa olet oikeassa. Ei hän ole
sun muistamises arvoinen. Siks sulle
nyt olen helmen etsinyt, min loisto
hovisi kaiken himmentää kuin päivä
kuun kumotuksen. Hän ol’ Aphrodite,
tää on Diana, Juno, Vesta, Pallas.
Ken hänet näkee, välttää kuoleman
kuin pahantekijä, mi templin neitseen
kadulla kohtaa.

CARINUS (väsyneesti):
Haastat haamuista,
joit’ en ma näe. Varo kieltäs! Jos
sa toisen mulle samallaisen saatat,
on tullut turmiosi.

AEVIUS:
Päätä itse!

(Viittaa sotilaille, jotka saattavat Sophronian Carinuksen
eteen ja väistyvät itse taustaan kunnioittavasti. Carinus
kohoaa kyynärpäittensä varaan tarkastellen tuntijan silmällä
hunnutettua neitoa.)

CARINUS:
Ken on hän? Mistä?

AEVIUS:
Juuri löysin hänet
holveista kristittyjen, joista sulle
huvia kristillistä etsin. — Impi,
nyt kasvos paljasta!

(Sophronia seisoo liikkumattomana.)

CARINUS:
Hän varmaan on
ruma kuin Cerberus! Miks muuten hän
ois kuolon uskoon mennyt?

(Heittäytyy patjoilleen nauraen hillittömästi omalle
sukkeluudelleen. Hoviväki yhtyy nauruun äänekkäästi.
Aevius puraisee huuliaan närkästyneenä, astuu päättävästi
askeleen eteenpäin ja kohottaa Sophronian hunnun.)

AEVIUS:
Katso!

(Nauru vaikenee silmänräpäyksessä; ihastuksen sorina
käy kautta hoviväen.)

CARINUS:
Ah!
Mehercle! — Aevius, ma luulen, sun
on Tusculum! Ma tunnustan, en naista
ma nähnyt kauniimpaa. —
(Ihaileva vaitiolo.)
Mut mykkä on hän!
Puhuhan toki! Vaiko puhua
vain voitkin suuteloilla?

SOPHRONIA (mittailee synkin katsein häntä):
Sinäkö
oot Rooman keisari?

CARINUS:
Niin olen, neito.

SOPHRONIA:
Tää nimi mistä saakka merkitsee
suurinta häpeätä, kauhistusta?

(Aevius tekee estäviä liikkeitä. Hoviväki kuiskailee
kauhistuneena.)

CARINUS:
Kautt’ taivaan, hän mua miellyttää! Tuo alku
on hyvä. Eteenpäin!

(Ottaa mukavan asennon patjoillaan.)

SOPHRONIA:
Sa itses luulet
maan herraksi ja kansain kuninkaaksi,
on kourassasi ihmiskohtalot
ja kuu ja päivä kiertää kruunuasi.
Mut tiedä, sunkin ylläs Herra on!
Hän puhaltaa, ja kunniasi katoo
kuin tomu; kätensä hän koukistaa,
ja linnat sortuu niinkuin savimajat.
Sa etkö kuule tulevaisen vihaa?
Maa järisee barbaarein astunnasta,
jo taivas salamoi, jo pilvet jakoo,
ja Rooma hukkuu, keisar-valta raukee
kuin Sodoma, Gomorrha hekkumaansa!

(Carinus taputtaa käsiään ihastuneena. Hoviväki yhtyy
taputuksiin. Sophronia vaikenee hetkiseksi hämmentyneenä.)

CARINUS:
Kiroa, raivoa! Sen kaunihimpi
oot mulle. Kasaa tulta, savua
ja kauhistusta kauhistuksen päälle!
Mit’ enempi sun vihas vinhenee,
sen korkeammin rakkauteni koittaa.

SOPHRONIA:
Ja sinä itse, keisari Carinus,
mi himoillasi olet tahrannut
tuon puhtaan purppuran, min Luoja antoi,
myös tiedä: ammoin langennut on arpas!
Palava olet siinä järvessä,
mi kaltaisillesi on valmistettu,
ja kielin, kitalakeen kuivunein,
sa vedentilkkaa olet aneleva
lapsilta Abrahamin, joitas vainoot!

CARINUS:
Tott’ tosiaan! Nyt sain ma aatoksen.
Tuo on se jumal-hahmo, jota kauan
hakenut olen. — Sextus! Miss’ on taitees?
(Taideniekka astuu esiin.)
Tee templi, siihen aseta tuo kuva,
min nimi olkoon Sotaa-käyvä Venus.

HOVIVÄKI:
Kolmasti terve, Sotaa-käyvä Venus!

(Sextus ryhtyy muovailemaan vahaan Sophronian kuvaa.
Sophronia vaikenee punehtuen. Hetken vaitiolo.)

CARINUS:
Kiirehdi työtäs, taideniekka, tai
on kuva muuttunut ja edessämme
on Venus voitettu! —
(Sophronialle.)
Kah, miks et raivoo?
Se lietsoo hekkumata henkeni.
Tahdotko jäällä jäätää, minkä äsken
tulella sytytit? — Ah, olet viisas!
Havaitsit, että puna poskiesi
ja silmäis säihky ihastutti mua,
siks jähmetyit kuin patsas marmorinen.
En pelkää patsasta, mi tulta syöksee.
Puhuhan toki! Hiukan hymyile! —
(Kärsimättömänä.)
Tää narripeli loppukoon!
(Haukotellen.)
Hoi, orjat!
Häneltä päällysvaate temmatkaa!

(Orjat lähestyvät. Tikari välkähtää salamannopeasti
Sophronian kädessä.)

SOPHRONIA:
Tikari tää nyt tulkoon turvakseni!

(Orjat väistyvät hämmästyneinä. Aevius astuu liukkaasti esiin.)

AEVIUS:
Ah, kaunis impi, muista, että olet
kristitty, saa et itsemurhaa tehdä,
et muiden murhaa! Tiedät, veri on
sun jumalalles suurin kauhistus.
Kädessä Herran onhan kohtalosi.
Kaikk’ on sun kärsittävä: kuolema
tai hetki sylissä Carinuksen;
kaikesta palkan saat sa taivahassa.
Äl’ unhota, ett’ olet kristitty!
Voi tulla marttyyriksi muutenkin
kuin pedon suussa, polttoroviolla.

(On yhä lähestynyt puhuessaan ja tahtoo nyt tarttua kiinni häneen.)

SOPHRONIA:
Siis jääköön multa autuus taivahan!
Oon kristitty, mut myöskin roomalainen.

(Syöksee tikarin rintaansa ja kuolee. Yleinen hämmästys. Carinus
on katsonut aluksi haukotellen kohtausta ja vihdoin kokonaan
nukahtanut. Kuorsaa nyt kuuluvasti.)

AEVIUS:
Hän kuollut onko?

MARCIUS:
Kuollut.

AEVIUS:
Ruumis syrjään! —
Tää oli tapaus, jota aavistaa
en voinut edes. —
(Miettien.)
Ehkä sentään siitä
vois jonkun sievän runo-aiheen saada.

MARCIUS (kuiskaten):
Keisari nukkuu. Vait!

AEVIUS:
Pois kaikki!

MAVIUS:
Vait!

(Kaikki pois varpaillaan. Orjat ovat kantaneet Sophronian
ruumiin vasemmalle. Näyttämä hämärtyy. Manlius ilmestyy erään
verhon takaa tikari kädessään, hiipii Carinuksen vuoteen luo ja
kohottaa jo kätensä hänen ylitseen. Pidättyy, jää miettimään.)

MANLIUS:
Kuin helppo oiskaan sinut surmata,
Carinus! Välkähdys vain tikarin,
ja Rooman valtakunta oisi vapaa.
Mut ei! Se ei ois kosto. Sitä naurais
jumalat itse. Kurjan henki tuonko,
ruumiissa rupaisessa kiusautunut,
vaa’alla oikeuden painaa voisi
Sophronian, tuon lumivalkeen, sielun?
Ei koskaan! Kosto se ois lapsen kosto,
ei urhon täyden. Paremmin mä kostan.
Kautt’ taivahan, jos kipinäkin vielä
hänessä miestä on, sen etsin esiin,
sytytän liekkiin, opetan mä hälle
elämän onnen, kunnian ja lemmen,
joist’ ei nyt ymmärrä hän enempää
kuin kala mykkä meren pimeän
ilosta ilmanlintujen. Teen hälle
kuin juottovasikalle: vaalin, pistän,
kun kypsä on hän kostolleni, — nautin!
— Hän haastaa jotakin!

CARINUS (ääntelee unissaan):
Glyceria!
Mun ihanaiseni! Miks mua kartat?
Suo suudelmas!

(Manlius kuuntelee, hänen huulensa vetäytyvät julmaan hymyilyyn.)

MANLIUS:
Sen saapa olet. Hyvä,
siis siitä alotan. — Hän silmin nähköön
autuudet, joist’ ei hällä aavistusta
sylissä ostamainsa orjatarten!
Vien hänet sitten sotatantereelle,
leiriin ja miekanleikkiin, näytän hälle
voittoisat kotkat, sotatorvein pauhun
ja taiston hurmion. — Mä kostaa tahdon
kuin kukaan ennen viel’ ei kostanut.
— Hän heräjää! Pois, syrjään!

(Häviää. Carinus herää huudahtaen.)

CARINUS:
Orjat, tänne!

(Hoviväki palajaa kiireesti.)

MARCIUS.
Mitä suvaitset?

AEVIUS:
Sa huusit?

CARINUS:
Unta uneksin mä julmaa.
Glycerian mä kammiossa olin,
hän mua suuteli, mut suudellessa
kielensä niinkuin pitkä veitsi pisti
mua pääni pohjiin saakka. Heräsin. —
Tään unen kuka selittää voi mulle?
Hoi! Murhaa! Murhaa!

AEVIUS:
Selitys se on aivan helppo. Katso:
Glyceria ... se on Glyceria ...
ja kammio on kammio ... ja että
sa häntä suutelit, se todistaa,
ett’ tulee hän sun lemmitykses kerran.

CARINUS (huolestuneena):
Mut tikari?

AEVIUS:
Oh, niitä välkkää tähän
maailman aikaan joka paikassa
niin paljon, ett’ on turhaa niistä huolla!
Amorin nuoleksi se ajattele!...
(Salatulla ivalla.)
Ja että hän sua juuri päähän pisti,
se todistaa, ett’ on hän veitikka,
mi ain Akilleen kantapäähän tähtää. —
Sun unesi on jumalallinen.

CARINUS (hajamielisesti):
Voi olla. _Pitäis tuota miettiä. —
Nukuinko kauan?

AEVIUS:
Hetken vaan, min lepää
kukalla perho.

MAVIUS:
Tai, min aurinko
takana viipyy kesäpilven valkeen.

MARCIUS:
Pimeni päivä meiltä, koska nukuit
sekunnin.

CARINUS:
Tapahtuiko mitään?

AEVIUS (vavisten):
Tappoi
tääll’ eräs nainen itsensä.

CARINUS:
Ah, muistan! —
Siis, Aevius, ei mitään tapahtunut.
Tanssia, soittoa!

MARCIUS:
Kentiesi tahdot
nuo nähdä tanssijattaret, jotk’ eilen
lähetti tänne Afrikan maaherra?

CARINUS:
Kentiesi.
Salli heidän tulla! —

(Heittäytyy patjoilleen. Joukko tumma-ihoisia orjattaria tulee ja
suorittaa karkelon, joka aistillisuudellaan saa itse Carinuksenkin
väsyneet silmät syttymään. Manlius tulee tanssin aikana ja
pysähtyy ovensuuhun. Tanssi taukoaa. Carinus taputtaa käsiään
ihastuneena.)

Hyvä!
Hyvinkin hyvä! Mainiota vallan!

(Hoviväki seuraa hänen esimerkkiään.)

MANLIUS:
Taidetta kehnompaa en nähnyt koskaan.

CARINUS:
Ken uskaltaa?

(Hämmästystä hoviväessä.)

MANLIUS (heittäytyy maahan Carinuksen eteen):
O, suurivaltaisin
maan, meren herra, pilvein pitäjä,
jumala jyrinän, sua tervehdin!
(Nousee.)
Mun nimeni on Manlius Sinister,
armeijan airut itämailta.

CARINUS:
Kuinka?
Nyt vasta eteenikö tulla tohdit
ja tulla näin? — Sun tunnen. Tiedän, olet
Roomassa ollut päivän, kaksi.

MANLIUS:
Käynyt
useinkin esikammiossas olen,
mut kuultuani riemus raiun, jota
jumalten kadehtia sopis, en
sua häiritä ma toki tohtinut
vähillä viesteilläni armeijasta.
Jos väärin tein, mua rankaise!

(Manlius, joka nyt esiintyy ylellisessä itämaisessa asussa, tukka
ja parta naisellisesti palmikoituina, kasvoilla taitehikkaita
laikkuja, osoittaa Carinukselle mahdollisimman notkeata
persialaista kohteliaisuutta, joka kokonaan ällistyttää muun
hoviväen. Carinus katselee häntä nähtävällä mieltymyksellä.)

CARINUS:
Teit oikein.
Mut kuinka selität sa käytöksesi
äskeisen? Kautta taivahan, se maksaa
sun henkesi!

MANLIUS:
Se on sun kädessäsi. —
(Teeskennellen suuttumusta.)
Mut kuinka vaaditkaan mua sietämähän
taidetta näiden nilkan-nostajien,
kun nähnyt olen itämaiden immet,
joidenka joka liike laulu on
ja juhla jumalten. — Ma innostun,
kun vielä muistan tuota!

CARINUS:
Voitko millä
sanasi todistaa?

MANLIUS:
Tään hunnun kautta! —

(Viittaa. Eräs orja kantaa taitehikkaan hunnun hänelle,
jonka hän levittää Carinuksen eteen.)

Meressä Intian on koteloinen,
mi kalliohon kiinni kytkeyy
siteillä hienommilla lukinlankaa.
Ne yhteen punotaan ja kehrätään
puvuiksi kuninkaille, keisareille.
Toin sulle tään. —
(Itsekseen.)
Sophronian häähuntu!

(Ojentaa hunnun Carinukselle, joka tarkastelee sitä taiteilijan
mielenkiinnolla. Hoviväki seuraa uteliaana hänen kasvon-
ilmeitään. Vihdoin Carinus nousee juhlallisena.)

CARINUS:
Sun lahjasi on kuninkaallinen.
(Hoviväelle.)
Mik’ ihanuus tään hunnun kuvioissa!
Kutehet, loimet lomitusten käyvät
kuin kahden lempiväisen aatokset.
Kas, siitä suuri taide tunnetahan:
on kaksi valtaa yhteen sulanut
samaksi syleilyksi autuaaksi,
elämä, kuolo, henki ynnä aine,
ja mitään ei oo toisessa, mik’ ei
lie toisessa ja molemmat on pyhät.
(Manliukselle.)
Sua kiitän, Manlius, ma lahjastasi.
Valitse palkintos! Jos Roomassa
tai muualla lie jotakin, mi sulle
on mieleen, virka, palatsi tai linna
tai vuorikaivos, lausu, omas on se!

MANLIUS (polvistuen):
Ei viehätä mua palatsi, ei linna,
ei vuorikaivos eikä virka mikään
Roomassa taikka muualla. Ma vaadin
enempää.

CARINUS:
Enempää?

MANLIUS:
Sun ystävyyttäs!

CARINUS (kohottaa ylös hänet):
Se on jo sun, käy, istu vierelleni!
Täst’ asti olemme me kumppanit
elossa, kuolemassa. —
(Hoviväelle.)
Kuulkoon kukin:
on lähimpäni Manlius Sinister,
käskynsä hänen olkoon laki täällä
lähinnä minun käskyjäni. Tämä
on annettava kaikkein tiedoksi.

(Kirjurien kynät rapisevat. Hoviväki kuiskailee hämmästyneenä.)

AEVIUS:
Noh, hitto soi!

MAVIUS:
Hän meidät voittaa, herja.

MARCIUS:
Peliä pelaat korkeaa, Sinister!
(Manliukselle syvästi kumartaen.)
Sua tervehdän ma kaikkein puolesta
ja uuteen asemaasi onnittelen.
Omasta puolestani tohdin toki
kysyä tämän: kärpänenkö ehkä
nuo kirpulat on poskees kiinnittänyt?

MANLIUS:
O, Marcius, barbaari-makuas!
Tää Persiassa kaikkein ylhäisin
on tapa.

CARINUS (tarkkaavaisena):
Todella?

MANLIUS:
Tään kautta juuri
ylhäiset eroavat alhaisista.
(Ylemmyydellä.)
Mut tietysti se vaatii hienompaa
makua kuin on Marciuksen. — Mitä
on kasvot ilman kirpuloita? Tyhjä,
sileä seinä ilman ikkunoita,
aro keitahaton, meri ilman laivaa! —
Apollo itse alku tään on muodin.

CARINUS:
Todella?

MANLIUS:
Vallan varmaan: taivas onhan
Apollon kasvot! Eikö taivas ole
täys tähtiä ja eikö auringossa
myös nähdä pilkkuja? —
(Kokonaan voitollisena.)
Miks, Marcius,
siis soimaat tapaa tätä kruunupäiden?
Sit’ et sa ymmärrä!

CARINUS:
Mun kasvoihini
myös pilkut moiset maalaa, Marcius!

(Marcius tekee synkkänä työtä käskettyä. Hoviväki seuraa
keisarin esimerkkiä. Mesembrius tulee toimituksen kestäessä
ja pysähtyy ovelle. Manlius on väistynyt vasemmalle ja katselee
käsivarret ristissä rinnan yli ryhmää Carinuksen ympärillä.)

MESEMBRIUS (itsekseen):
Vihdoinkin pääsin! Paljon maksoi se.
(Huomaa Manliuksen. Hämmästyneenä.)
— Ken tuo on? Manlius! Häh? Milloin tullut
hänest’ on näyttelijä? —
(Kuiskaten Manliukselle.)
Olitko
Glycerian luona?

MANLIUS:
Olin.

MESEMBRIUS:
Elääkö
hän vielä?

MANLIUS:
Elää.

MESEMBRIUS:
Sitten ymmärrän
sun muutokses. —
(Korkealla äänellä.)
Carinus keisari!

CARINUS:
Ken on tuo vanhus?

MESEMBRIUS (itsetunnolla):
Oon Mesembrius Vir.
Isäsi minut tunsi paremmin
ja Probus keisari.

CARINUS:
Ah, nyt ma muistan!
(Terävästi.)
Oletko taudistasi toipunut?

MESEMBRIUS:
Kun sydämehen haava isketään,
niin vammat vähäisemmät unhottuvat.
O, keisari, sun luokses valittamaan
ma tulen, tai jos tahdot ennemmin,
rukoilemaankin.
(Väräjävällä äänellä.)
Tytär mulla oli...

AEVIUS:
Kai kaksikin.

MESEMBRIUS (jyrkästi):
Yks vaan kuin sanoin. Valo
mun silmieni, vanhuuteni toivo!
Tais suosia hän kristityitä, niin
kuin lapsen sydän aina suosii sitä,
mik’ uutta on. Nyt on hän vangittu!...

CARINUS:
Sa tiedät, että loukkaa usko tuo
etuja valtakunnan.

MESEMBRIUS:
Kanssas tahdo
en uskon asioista kiistaan käydä.
Mut toivon, että säästät hapsia
edestä valtakunnan harmenneita
ja tyttären suot taatollensa jälleen.

AEVIUS (tarkkaavaisena):
Oliko kaunis tyttäres vai kuinka?

MESEMBRIUS:
Miks sitä kysyt?

AEVIUS:
Murhe ilmoittaa
mull’ on, ett’ eräs kaunis nainen kuuluu
tän’ yönä vankilassa kristittyjen
itsensä surmanneen.

MESEMBRIUS:
O, taivaan vallat! —
Ja hänen ruumiinsa?

AEVIUS:
On tuossa.

(Orjat vetävät hänen viittauksestaan erään esiripun syrjään
vasemmalla. Näkyy Sophronian ruumis. Mesembrius syöksyy
huudahtaen hänen jalkoihinsa. Hoviväki hänen ympärillään
peittää hänet Carinukselta, joka jälleen on kääntynyt Manliuksen
kanssa keskustelemaan. Manlius on siirtynyt oikealle etualalle.)

MESEMBRIUS:
Oh!
Mun tyttäreni, kallis karitsani!

CARINUS (Manliukselle):
Mut ethän vielä kertonut sa mulle
mit’ uutta kuuluu sotatantereelle?

MANLIUS:
O, keisari, ei maita muita ole
kuin Rooma, elämää ei muualla
kuin missä sinä elät. Miksi siis
sua viesteilläni tyhjänpäiväisillä
ma väsyttäisin?

CARINUS:
Oikeassa olet.
Tiedätkö muuta siis?

MANLIUS:
Sun tähtes tein
ma havaintoa monta merkillistä
barbaari-maissa. Näinhän Afrikassa
ma hevosia juovaselkäisiä...

(Jatkavat keskustelua.)

MESEMBRIUS (vaikeroiden):
Oi, mua onnetonta! Äsken niin
kuin pulppuava lähde vuoristossa,
nyt tyhjä kuoppa! Äsken taimilava
iduille elon ihanaisimmille,
nyt tanner tallattu tai katupaikka!
Niin olet tyttärein. Tuo helma, joka
ol’ luotu synnyttämään elämää,
nyt koti kuolon on! Suu, jota hymy
hiljainen kiersi niinkuin tuoksu kukkaa,
nyt lepää terälehdin auennein
kuin apua huutaen. Mit’ tahdot, tytär?
Huudatko kostoa vai ylähisten
ylistät valtaa vielä kuolemassa
tai aneletko armahdusta vaan?

(Painaa päänsä musertuneena ruumiin ylitse. Aevius seuraa
silmillään tarkkaavaisena sekä häntä että Carinusta ja Manliusta,
jotka juttelevat keveästi ja naureksien keskenään.)

CARINUS:
On omituista, mitä kerrot. Mistä
voi tapa moinen johtua?

MANLIUS:
En tiedä,
mut luulen, että on se uskon seikka.

CARINUS:
Kuin kaikki, jota emme ymmärrä!

(Nauravat ja jatkavat keskustelua.)

AEVIUS (itsekseen):
Nyt vuoro mun on esiin astua. —
(Korkealla äänellä:)
O, Manlius, Manlius!

MANLIUS:
Miks huudat mua?

AEVIUS:
Jo kyllin kyyneleitä itkitkö
muistolle morsiames, koska kuivin
voit silmin nähdä appes surua?

CARINUS (hämmästyen):
Oliko hän sun morsios?

MANLIUS:
Ei koskaan!
Aevius erehtyy.

MESEMBRIUS (nousten):
Ma mitä kuulen?
Sa etkö myönnä, että eilen vielä
ol’ onnes päällä maan Sophronia.
Niin kerroit ainakin, kun tytärtäni
palavin pyysit rukouksin multa.

MANLIUS (järkähtämättömänä):
Tytärtäs kyllä, vaan Glyceriaa.

MESEMBRIUS:
Kirous ja kuolema!
(Tarttuu päähänsä kuin pyörtyvä.).
Tää liikaa on.
Näköni pimenee. Pois! Ilmaa! Ilmaa!

(Syöksee ulos.)

CARINUS:
Mieheltä tuolt’ on kaula katkaistava.
Kiireesti! Kiinni hänet. — Manlius!

(Kirjurien kynät rapisevat. Marcius antaa käskyn mennä eteenpäin.
Manlius kääntyy yhtä tyynenä ja värähtämättömänä kysyjään.)

MANLIUS:
Niin, keisari?

CARINUS (terävästi):
En tiennyt, että on
Glyceria sun morsios.

MANLIUS:
Sen kuulit:
ma eilen hänet kihlasin.

CARINUS:
Ja tänään?

MANLIUS (välinpitämättömästi):
Kai hänen kanssaan häitä vietän vielä.

CARINUS:
Te meidät kahden kesken jättäkää! —
(Hoviväki poistuu.)
Sa tiedät, Manlius, ett’ yksi oli,
min kanssa kerran hän jo häitä vietti?

MANLIUS:
Sen tiedän, mut en ymmärrä...

CARINUS (katsoo tiukasti häneen):
Nyt häntä
ei ole enää.

MANLIUS:
Ei, hän kuoli.

CARINUS:
Niin.
Tiedätkö, kuinka kuoli hän?

MANLIUS:
Hän pantiin
rautaiseen tynnyriin ja heitettiin
aaltoihin Tiberin. Tuon tarun tunnen.

CARINUS:
Sa puhut halveksuen tarinoista.
(Uhkaavasti.)
Ne voivat uudistua.

MANLIUS:
Toivon sitä!
Ma uutta lemminkin.

CARINUS (nauraa ilkeästi):
Tuo mulle mieleen.
Et ole edeltäjäs kaltainen,
hän rakasti Glyceriaa vain yhtä
ja vaati, että tämä yksin häntä
myös rakastais.

MANLIUS:
Se tyhmyri!

CARINUS:
Niin, siksi
hän kuolikin.

MANLIUS:
Jos muut’ ei kuolon syytä
ois maailmassa, luulen, jumalat
lie mulle taanneet kuolemattomuuden.

CARINUS:
Sit’ tahdon koettaa. —
(Suoraan.)
Ma lemmin häntä,
sun morsiantas, saakka hulluuteen.

MANLIUS:
Jos hän sua miellyttää, niin ota hänet!
Takana salpain hänt’ en säilyttele.

CARINUS:
Helposti sanottu, kun tiedät, että
hän itse itselleen on salpa paras. —
Hän jäätä on!

MANLIUS:
Ja sentään tulta! — Sen
ma tiedän parhain. — Tänä yönä on
minulla hänen kanssaan lemmenhetki.

CARINUS:
Ja sen sa sanot, niinkuin puhuisit
kävelyretkestä tai kaupanteosta!
Ma sua ihmettelen.

MANLIUS:
Pienet on
mun ihmeeni sun ihmeittesi rinnan.

CARINUS:
On ihmetellä tässä väärä sana.
Ma sua kadehdin.

MANLIUS (muka suurimmalla kummastuksella):
Sa? Minua?
Sa, herra maailman, mua, köyhää, kurjaa
pahaista palkkalaista? Tuota en
ma ymmärrä. Sun onhan valta, voima,
maa, meri ynnä kaikki, niissä mitä
kauneinta on ja kallehinta! Sinä
minua kadehtisit? Mahdotonta!

CARINUS:
Siis tiedä: kuitenkin ma vaihtaisin
halulla kaiken tuon sun onnehesi
Glycerian vierellä.

MANLIUS:
Sa puhut pilaa.

CARINUS:
Kautt’, taivaan, en! Sen sulle todistaa
piankin tahdon. Varo kieltäs siksi!

MANLIUS (salatulla ivalla):
Sa etkö ole Rooman keisari?
Miks’ hänt’ et luoksesi sa raastattanut
kuin hänen siskonsa?

CARINUS:
Mua, luulen, pilkkaat:
en ruumiita ma rakastella saata.

MANLIUS:
Siis sinne sijastani mennös mun,
ja vannon, että kuollutta et tapaa!

CARINUS:
Ma pelkään...

MANLIUS:
Mitä?

CARINUS:
Unta uneksin ma...

MANLIUS (ylenkatseellisesti):
Pelkäätkö unia?

CARINUS:
En pelkää mitään!

MANLIUS:
Siis miksi puhut niin? — Tää sormus ota,
sua vaimo vartoo pyhän sillan luona,
sen hälle näytät, hän sun osoittaa
Glycerian ovelle...

CARINUS:
Ja hän?

MANLIUS (hymyillen):
Hän ei
eroa pimeässä huomaa ennen
kuin myöhäist’ on se.

CARINUS:
Kautta taivaan, jos
sa totta tarkoitat...?

MANLIUS:
Kuink’ uskaltaisin
ma muuta herrallein kuin totta haastaa?

CARINUS (katsoo häneen):
Mies merkillinen! On kuin muodossasi
näkisin oman toisen itseni,
mut sata kertaa suurempana —
(Ihaillen.)
Sun
pitänyt syntyä ois keisariksi!

MANLIUS:
On keisareita alammaisissakin.

(Jää yhä yhtä ivalliseen ja kunnioittavaan kumarrukseen.)

CARINUS:
Hovini, hoi! —
(Hoviväki tulee.)
Mua toimi tärkki kutsuu
pois täältä täksi yöksi. Ehkä viivyn
ma hetkisen tai aamunkoittoon asti.
Sill’ aikaa sijaiseni täällä on
ritari Manlius Sinister. Mitä
hän määrää, allekirjoittaa tai käskee,
se käyköön minun käskystäni. Tämä
sanottu olkoon kaiken kansan kuullen.
Hyvästi, hovini! Jää hyvästi
Sinister-keisari! Hallitse hyvin!
— Mua seuratkoon kaks henkivartiaa.

(Pois nopeasti vaippa hartioillaan. Hoviväki seisoo
kuin ukkosen iskemänä.)

MAVIUS:
Se vasta arvanheitto!

AEVIUS:
Tukehdun...

MARCIUS:
Nyt paljon paikoillaan ei pääni paina.

MAVIUS:
Hän runoutta kenties arvostaa. —
(Astuu esiin ja alkaa deklamoida:)
”Kuin suvi-aamun sulosilmä Eos
sormensa purppuraisen nostaa yli
sinisten aaltojen, kuin Olympo
kohoopi yli muiden Kreikan vuorten,
niin kohoaa Sinister-keisari
ylitse maailman”...

MANLIUS:
Jo riittää. — Palkkas!

(Heittää hänelle kourallisen jalokiviä. Mavius vetäytyy syrjään
iki-ihastuneena. Manlius nauttii vielä hetkisen yleisestä
hämmästyksestä. Vihdoin pilkallisesti:)

Kah, seisottehan niinkuin katsoisitte
Medusan päätä! Eikö tervehdystä
teill’ ole kunniaksi keisarinne?

HOVIVÄKI:
Eläös kauan, keisari Sinister!

MANLIUS:
Noh, noh, ei liian kauan. — Maksaa vois
se henkenne, kun palajaa Carinus.
Nyt soitot soimaan, laulu käymään! Tyttö
jokaisen polvelle! Pois teeskentely!
Ma tahdon, että keisar-aikani
oleva viinin on ja lemmen aika.

(Yleinen mässäys.)

Esirippu.

NELJÄS NÄYTÖS.

Huone Glycerian talossa. Sisustus pehmeä, ylellinen. Valaistus
himmeä ja epämääräinen. Ovien sijasta häilyviä esirippuja. Lamput
kuolleiden pääkalloja. Tausta jatkuu pitkäksi käytäväksi, joka
suljetaan esiripulla.

Vasemmalla taka-alalla vuode, verhot puoleksi syrjään vedettyinä.
Oikealla etualalla leposohva. Lydia permannolla leikkii kissan
kanssa. Glyceria tulee äkkiä oikealta.

GLYCERIA:
Ei häntä näy?

LYDIA:
Ei vielä.

GLYCERIA:
Ei? Ja kuu
korkeella yli kukkulain jo hohtaa.
— Mik’ onpi aika?

LYDIA:
Hiekka juokseva
yhdennentoista hetken näyttää.

GLYCERIA (heittäytyy leposohvalle):
Ah!
Miks ei jo aamu ole? — Yötä tätä
olenhan etsinyt kuin elämääni
ja sentään, kun sen siipein iskut kuulen,
vavistus, tuska valtaa mun. Ma pelkään,
en tätä yötä enempää ma elä.
— Mun arpanoppani!
(Heittää muutaman kerran.)
Ah, pimeys peittää
mun sielun-silmäni! On arpa turha.
Miks hänet kutsuinkaan? — Sa, Lydia,
tiedätkö keinon, joka parantaa
voi vaivat rinnan lempivän?

LYDIA:
Kai lempi
parhaiten parantavi lemmen vaivat.

GLYCERIA:
Voit säästää pilapuheet huomiseksi. —
Tää lempi toista on kuin näkemäsi
tääll’ ennen. Tää on tuli punainen,
muut tuhkaa tummaa. Tää on aurinko,
muut päivän heijastusta himmeätä.
Sit’ et sa ymmärrä.

LYDIA (itsepintaisesti):
Mut ymmärränpäs!
Sehän on niinkuin minun lempeni
Callidus-orjan kanssa.

GLYCERIA:
Kerro siitä!

LYDIA:
Sen parhaiten tää laulu selittää,
jot’ usein illoin yksin lauleskelen.

(Hyräilee kitaran säestyksellä.)

Lydian laulu.

Ah, Callidus, jos mua huokailet,
niin liian usein luoksein hiivi et,
on lemmen hurma lyhyt, haihtuva,
mut ijäinen on lemmen unelma.

Ah, Callidus, sua lemmin ainiaan.
Unelmat usein pettää päällä maan.
On onnen hetki kupla kultainen,
mut ijäinen on itku sydämen.

Ah, Callidus, jos mua rakastat,
mun onneni on onnen unelmat
ja itkut sydämen nuo ikuiset,
kun kyllin usein luoksein hiivi et.

CHLOË (tulee perältä):
Ovella tääll’ on vanhus muuan, joka
tavata tahtoo herratarta.

GLYCERIA:
se olla voi?
Ken?

CHLOË:
Kai joku kerjäläinen.

GLYCERIA:
Siis hälle ropo suo!

CHLOË:
Sen soin jo hälle:
hän yhä pääsyä sun luokses anoo.

GLYCERIA:
Siis joku kulkevainen kauppias,
mi korukalujansa tarjoo? — Tulkoon!
(Chloë menee.)
Jos hällä vanne joku on, jot’ ei
mull’ ole vielä, kaikki ostan. Tahdon
nyt kimallella niinkuin kiiltomato
lyhyen hetken aamunkoittoon asti. —
(Chloë palajaa, Mesembrius hänen kerallaan.)
Sa mitä tahdot?

MESEMBRIUS:
Tahdoin nähdä kasvojasi.

(Astuu etualalle.)

GLYCERIA:
Isäni! — Pois!

(Viittaa orjattarille. Lydia ja Chloë menevät. Vaitiolo.)

MESEMBRIUS:
Tää siis on tyttäreni!

GLYCERIA (sisällisen kamppailun jälkeen):
Niin olen, tiedän, mikä olen. Myöskin,
mik’ ollut olen. Siitä tarvis sinun
ei mua muistuttaa. Mun elämäni
on sellainen, miks loi sen jumalat
ja oma tahtoni. En kadu mitään.
Erehdyt suuresti, jos näkeväsi
mun toivoit nöyrtyneenä jalkais eessä
anellen anteeks-antoa. Ma käyn
tiet’ alkamaani loppuun asti, kuin
sinäkin omaas. Enkä ymmärrä,
miks yhtehen ne nyt on sattunehet.

MESEMBRIUS:
Tuot’ odotin ma. Kuole, kunniaton!

(Yrittää lävistää hänet tikarillaan.)

GLYCERIA:
Pidätä hetki vielä! Tiesin heti,
kun sinut näin, sun aikomukses: tulit
mua murhaamaan. Jos eilen tullut oisit,
kautt’ taivahisten, itse ohjannut
tikarin kärjen oisin poveen tähän,
sanoen: pistä! Samoin huomenna
sinulle sanon. Mutta tämän yön
ma elää tahdon.

MESEMBRIUS:
Hekkumassa, niin!

GLYCERIA:
Kuin sen ma vietän, tietää jumalat,
en minä. Muut’ en sulle virkkaa voi.

MESEMBRIUS:
Mua tahdot houkutella puheellasi
kuin Manliuksen. Mut, ma vannon, nyt
et siinä onnistu. Tee tilis! Eikö
suli’ elämälle sanomista muuta?

GLYCERIA:
En pelkää kuolemaa. Mun tilini
jo ammoin tehty on. — Mut tämän yön
ma elää tahdon, kuuletko, oi isä,
ma tahdon!

MESEMBRIUS:
Kuole!

GLYCERIA (halaten hänen polviaan):
Taatto! Armas taatto!
Jos tietäisit... Mua ällös pakota
sen sanan sanontaan, mi viedä sulta
vois valon vanhuuden ja sielun rauhan!
Sua rukoilen, sua pyydän polvillani:
mua sääli sekä itseäsi, isä!

MESEMBRIUS:
Sun ammoin turmeltuneheksi tiesin
sielulta, ruumihilta, rupaisemmaks
suon sammakkoa, sisiliskoa,
ja hämähäkkiäkin häijymmäksi.
En tähän päivään asti tiennyt, että
myös olit pelkuri! Sua suureks luulin
pahassa niinkuin ennen hyvässä,
nyt huomaan, kupla oli suuruutesi
vain kuohuttama vetten mutaisien.
En tiedä, tokko kehtaan kättäni
sinuhun saastuttaa. On turva kyyllä
näössään inhassa, niin sullakin.
— Pois nouse!

GLYCERIA:
Herjaa mua, häväise,
kun säästät henkeni! Sen lainaks anon,
huomenna takaisin jo tarjoon.

MESEMBRIUS:
Haa,
nyt ymmärrän: mun mielit murhata
tän’ yönä. —
(Glyceria tekee kauhistuneen liikkeen.)
Niin, sen totta aiot tehdä!
Carinus onhan rakastajas, onhan
sun käytettävinäsi kätyreitä
tääll’ legionittain! Mun tahdot tappaa
kuin tapoit siskos. Isän-murhaaja,
iloa sit’ en sulle salli sentään!

(Kohottaa jälleen tikarin.)

GLYCERIA:
Erehdyt. En ma häntä surmannut.

MESEMBRIUS:
Ken hänet tappoi?

GLYCERIA:
Keisari Carinus.

MESEMBRIUS:
Sun rakastajasi?

GLYCERIA:
Ei milloinkaan!

MESEMBRIUS:
Yhdestä yöstä äsken kerskuit. Kuka
siis luokses saapuvi?

GLYCERIA:
Ei hän.

MESEMBRIUS:
Vaan kuka?

GLYCERIA:
Miks sitä kysyt?

MESEMBRIUS (ylenkatseellisesti):
Toinen siis, sen tiesin. —
Tuo ovi laajempi on kulkuväylä
kuin meri Hadrian: sen kautta seilaa
tuhannet purret. Toki tietää tahdon
tuon nimen. Aavistan...
Keisari Carinus.

GLYCERIA:
Ah, isä, isä!
Miks kiusaat itseäs?

MESEMBRIUS (tuskallisesta):
Se eihän ole...?

GLYCERIA:
Ken?

MESEMBRIUS:
Eihän, sano...?

GLYCERIA:
Isä!

MESEMBRIUS:
Vastaa mulle:
se eihän ole Manlius Sinister?

GLYCERIA:
On, isäni.

MESEMBRIUS:
Kirous ja kuolon varjot! — —
Ei niin! Ei niin! — Maa, meri kuule! — Ei! —
Mut tähdet tuhannet, te taivaan lamput,
te kuulkaa, mitä ette ennen kuulleet,
mit’ unissaan ei edes aavistaa
inehmo voinut! Sulho morsionsa
menettää, syöksyy porton vuotehesen,
sen porton, joka kättä murhaajan
on ohjannut ... niin, älä kiellä sitä,
sa tiesit murhasta, tai ellet tiennyt,
sit’ toivoit kuitenkin! ... ja portto tää
on hänen morsionsa sisar! Haa,
sep’ oivaa on, se itämaista on!
Jumalat tunnustakaa tuhmuutenne:
sit’ ette oisi keksinehet te,
sen keksi ihminen!

GLYCERIA:
Mun haastaa salli!

MESEMBRIUS:
Mitä ma sanoin? Ihminenkö? Ei!
Megaira, velho, noita hirmuinen,
min sanoisin Medusan saalahaksi
keralla Geryonin siitetyksi,
ellei hän oisi oma tyttäreni!
Se oli mestartyösi!

GLYCERIA:
Rauhoitu,
isäni! Kuule, sitten tuomitse!

MESEMBRIUS (väsyneesti):
Puhele! Aika mun on maata mennä.
Lait luonnon rikkuu, edes takaisin
kaikk’ kääntyy: hyvä ynnä paha, totuus
ja valhe, yö ja päivä. Puhu! Puhu!
Ma olen vanhus heikko vaan. En taida
ees kortta taittaa. Kuinka taitaisin
maailman kaiken kääntää kohdallensa!
Miks puhu et?

GLYCERIA:
Sun tyyntymistäs varron.

MESEMBRIUS:
Tyynempi Tuoni ei kuin sydän tää. —
Pudotit kääryn, jossa läksys seisoo.

(Kumartuu ottamaan ylös paperirullaa, joka putoaa Glycerian
vaatteen laskoksesta.)

Mit’ tää on?

GLYCERIA:
Isä!

(Tahtoo estää häntä sitä lukemasta.)

MESEMBRIUS (hämmästyneenä):
Kuolintuomioni! —
(Tyynesti.)
Se vie Carinukselle! — Ei, siin’ on
jo allekirjoitus. Siis liktorille!

GLYCERIA:
Sen liktorilta juuri tänään sain.

MESEMBRIUS:
Siis käsky täytäntöön! Miks viivyttelet?

GLYCERIA:
Siks että, isä, sua rakastan.

MESEMBRIUS:
En velaks sulta tahdo henkeäni.

GLYCERIA:
Mun henkeni sun käsissäsi on.

(Repii rikki paperin. Vaitiolo.)

MESEMBRIUS (harvakseen):
Monesko oli kuolonkirja tuo,
min rikki revit?

GLYCERIA:
Miksi kysyt sitä?

MESEMBRIUS:
Elänyt siis ma oon sun armoillasi?

GLYCERIA:
ÄI’ haasta noin! Sun armoas ma kaipaan!

(Lähestyy häntä katse kauniisti rukoilevana. Mesembrius
tuijottaa synkästi häneen. Vaitiolo. Glyceria painaa
päänsä hänen povelleen.)

MESEMBRIUS:
Kadutko?

GLYCERIA:
Mit’ on katumus, en tiedä. —
(Uneksien.)
Vai sitä liekö, että souten yössä
taloa taaton lähestyin ma usein
ja katsoin kauan sitä niinkuin unen
etäisen maata taikka kartanoa
kuolleiden, jotka olen joskus nähnyt?
Kuu paistaa kalpea sen portahille,
siell’ yksin istuu vanha, vanha ukko
ja nainen nuori yrttitarhan tietä
käy niinkuin aavistus... Ei lehti liiku,
ei kukaan haasta... Seinät valkeat
veen kalvoon kangastuvat, ympärillä
puut tummat muistoja vain puhelevat,
tarua kertoo taivas tähtikirja
niin haikeaa, niin vaikeaa, niin tyyntä,
kotoista, sentään vieraampaa kuin miero.
Mut talo mykkä on. Vain varjot siinä
elävät ja sen asukkaat on vainaat.

(Vaitiolo.)

MESEMBRIUS:
Kotisi on se.

GLYCERIA:
Onnellisten koti.
Ken siihen katsoo, silmä vettyy siltä
ja rinta riutuu itkuun ihanaan.

(Vaitiolo.)

MESEMBRIUS:
Mieleesi joskus eikö juolahtanut
talohon tuohon sisään käydä?

GLYCERIA:
Ei.
Humisi Tiber tietään, kohtalot
inehmoin kulkivat sen kuplain päällä
ja kanssa kuplain vieri pursi pois.

MESEMBRIUS:
Kuhunka?

GLYCERIA:
Sinne, missä elin: myrskyyn.

MESEMBRIUS:
Takaisin etkö ikävöinyt tyyneen?

GLYCERIA:
Siell’ oli autuaitten asuinsija.

(Vaitiolo. Mesembrius seisoo hervottomana paikallaan. Hänen
kätensä hapuilee vain kuin anteeksi antavana hivelläkseen
Glycerian suortuvia.)

MESEMBRIUS:
Kas, kuuta korkeaa! On keski-yö.

GLYCERIA:
Pian päivä koittaa. Silloin surmaa minut! —

(Mesembrius painaa huulensa hänen otsalleen ja kääntyy pois
itkien äänekkäästi. Glyceria irtautuu hiljaa hänestä.
Mesembrius kohottaa äkisti tikarin ja syöksee sen omaan
sydämeensä. Vaipuu maahan. Glyceria käännähtää nopeasti.)

— Isäni! Isäni! Mit’ teit sa?

MESEMBRIUS:
Tein,
mik’ oikein oli: velka velasta.

(Kuolee. Pitkä vaitiolo. Glyceria peittää hänen ruumiinsa
vitkalleen.)

GLYCERIA:
Kuollut. —
(Nousee.)
Ma syyllinen? Ja kuitenkin
edestään sata kertaa kuollut oisin.
Mut tavata ma tahdoin Manliuksen.
(Miettii, tulee etualalle.)
Hän teeskenteli, sen nyt selvään huomaan,
minulle vannoessaan lempeänsä...
Mut miks sen teki hän? En sitä tiedä.
Tahtoisin tietää. — Minut murhata —
hän aikoisko? Sen ois hän voinut tehdä,
ei tehnyt. — Mitä multa tahtoo hän?
(Miettii, istuu leposohvalle.)
Carinuksenko suosiota? — Ei.
Valtaa vai rikkautta? — Ei, en arvaa.
(Ojentaa käsivartensa, hymyilee.)
En tiedä, mitä multa etsii hän,
sen tiedän vaan, mit’ etsii, kaiken saa hän!

(Chloë tulee perältä.)

CHLOË:
Mies seisoo ulkona, mi pääsyä
luo vartoo valtiattaren. — Hän antoi
tään sormuksen.

GLYCERIA (vilkaisten sormukseen):
Se on hän itse! —
(Nousee nopeasti, katsoo peiliin.)
Taivas!
Mun kasvoni on vallan väännyksissä. —
Mies sisään käske! —
(_Chloë menee.)
Lydia!

LYDIA (oikealta):
Täss’ olen.

GLYCERIA:
Mun lämmin kylpyni!

LYDIA:
On valmis.

GLYCERIA:
Varro! —
Nää hajuvoiteet kaada ammehesen!

CARINUS
Jo tullaan. Pois! — Hyminä hiljainen
tulijan askeleita tervehtäköön.

(Pois oikealle. Näyttämö hämärtyy. _Orjat tulevat ja kantavat
äänettömästi pois ruumiin. Heti heidän perästään joukko
orjattaria, jotka kylvävät kukkasia permannolle. — Kaikki
pois. Verhojen takaa hiljaista soitantoa. — Carinus, vaippansa
peitossa, tulee perältä Chloën saattamana.)

CHLOË:
Täss’ odota! Pian saapuu valtiatar.

CARINUS:
Odotus ihana! — Kas tässä, neito!

(Tarjoaa rahaa hänelle.)

CHLOË (veikeästi):
Ei, herrani.

CARINUS:
Kuin? Kulta lempeen kuuluu
kuin kehys tauluhun. — Miks ota et?

CHLOË:
Talossa tässä oteta ei mitään,
vain tarjotaan.

CARINUS (lähestyen):
Siis mulle mitä tarjoot?

CHLOË:
Tään niijauksen.

(Väistyy.)

CARINUS:
Etkö enempää?

CHLOË:
Ken liiaks anoo, vähimmälle jää.

CARINUS:
Sep’ oiva lause! — Liikaa pyydänkö,
kun pyydän suudelmaa.

CHLOË:
Jos liian usealta pyydät.
Kentiesi, herra,

CARINUS:
Pistit! —
Sull’ onko suussas samallaista monta
pikkuista piikkiä?

(Lähestyy.)

CHLOË (väistyen):
Niin monta kuin
sun sydämessäs pyydettä.

CARINUS (lähestyen):
Siis mulle mitä tarjoot?

CARINUS:
Siis niitä
on yksi vaan.

CHLOË:
Miks kahdesta siis puhut?
(Ilkkuen):
Sun kieles kangertaa.

CARINUS:
Ma antaudun.
Tehkäämme aselepo!

CHLOË:
Tarpeetonta
rauhasta haastaa, missä sotaa ei.
Hyvästi jää!

CARINUS:
Mut anteeks-antosi?

CHLOË (hymyillen hurmaavasti):
Valmiina huulillani odottaa
sun rikkomistasi.

CARINUS:
Siis rikon ensin
ja anteeks anon suudelmalla jälleen.

(Tahtoo suudella häntä. Chloë livahtaa pois kuin lintu hänen
käsistään ja häviää. Glyceria tulee. Carinus aikoo rientää
vastaan hänelle.)

GLYCERIA:
Sinister! — Ei, äl’ lähesty! Myös älä
minulle haasta! —
(Viittaa istumaan hänet.)
Suo mun haastaa! Tiedän
sun mieheksi, mi miekoin paremmin
kuin kielin haastaa voi. Siks vaikene!
En sulle tahdo teeskennellä, vaikka
sun tiedän mulle teeskenteleväsi.
Sua lemmin, lempinyt oon lapsest’ asti
ja suurin autuuteni ollut ois
syliisi haihtua kuin rusko päivään.
(Carinus levittää käsivartensa.)
Ei, ei! Se paikka nyt ois siskoni,
ellei hän kuollut ois. — Kun menettänyt
sun olin, oli toinen toivo mulla:
sun kädestäsi saada surmani
tai sinut surmata. —

(Carinus vavahtaa. Glyceria katsoo häneen päätään
nyykähyttäen.)

Sun silmäs nähdä
ma tahdoin kuolon usten kuumottaissa.
Siks sinut tänne kutsuin ma. Sinister!
Ei toinen meistä elä aamuun asti.
(Carinus tarttuu äkisti tikariinsa.)
Ma näen, että, sinä aiot elää! —
Samapa mulle, mutta luojan maa
on liian ahdas molemmille meille.
Kaks ihmistä jos toistaan kerran vihaa
niinkuin me kaksi...
(Carinus tekee epäävän liikkeen.)
Niin, äl’ epää sitä,
sa mua vihaat sanomattomasti! —
Minäkin sinua. — Mut kuolon suussa
mun salli kysyä: miks mua vihaat?
(Carinus tekee jälleen epäävän liikkeen.)
Siks että sua rakastan ma? — Enhän
ma sulta vaadi mitään. Pyydän vaan
sua aina rakastaa. Se aarteheni
on kallein kaikista. —
(Carinus vie käden sydämelleen.)
Sa julma olet.
Se onhan oikeutes. — Mut virka, kuinka
sua suututtamatta ma elää voisin?
Tahdotko, että Roomasta pois muutan?
Kiusaako sua siis mun katsantoni
niin suuresti? Niin ruma olenko?
(Carinus eittää pontevasti kädenliikkeillään.)
Jos tahdot, teen sen. Sopen syrjäisen
ma etsin, elän hiljaa, muistelen
sinua, kudon vöitä kultaisia,
ja onnellinen oon. Jos tahdot, kuolen.
Silloinko leppyisit? —

(Carinus, voimatta pidättää itseään enää,
syöksyy hänen eteensä polvilleen.)

Pois nouse! Istu
mun viereeni! Tai yksin istua
kentiesi tahdot? Miten palvella
sinua voisin? Onko nälkä sinun
tai jano? Tahdotko mun vaikenemaan
vai puhumaan? — Tai ehkä tahdot minut
jalkaisi juureen istumahan, että
kätesi leikkiä vois kutreillani.
Tee niin, ja muista niitä sormitellen
Sophroniaa!

CARINUS (syleillen häntä):
Sua yksin, yksin muistan! —
Haa, Manlius Sinister! Onni tää
on liian suuri sulle. Enää sitä
en varastaa ma voi. — Mua lemmi, neito!

GLYCERIA:
Kuin? Etkö olekaan sa siis Sinister?

(Karkaa ylös.)

CARINUS:
Carinus olen. Vaippa pudotkoon!

(Esiintyy keisarillisessa puvussa. Glyceria pakenee
peljäten häntä toiselle puolen näyttämöä.)

GLYCERIA:
Haa, näky kuoleman! Mua kurjaa, kurjaa!

CARINUS:
Mua kuullos!

GLYCERIA:
Ääntäsi en sietää voi
Sun täällä-olosi on iljetys
inehmoin, jumalien nähdä. Poistu!

CARINUS:
Sua lemmin.

GLYCERIA:
Lempes saastuttaa tään paikan.
Pois lähde!

CARINUS:
Lausu, mikä minussa
huonompi Manliusta on. Miks häntä
rakastat niin?

GLYCERIA:
Miks? Hän on jumala!
Sun koko sielus, ruumiis, valtakuntas
vaa’assa paina ei niin paljon kuin
yks hänen hapsensa. Ja sinä kysyt!

CARINUS (purren kuullaan):
Kysyisin enemmänkin, jos ma vaan
tietäisin, että vastauksen saisin.

GLYCERIA:
Kun suutas vaientaa en voi, niin kysy!

CARINUS:
Sa häntä varrot?

GLYCERIA:
Niin, ma varron häntä.
Ja vaikka antais Brahman yöhön asti
hän vartoa mun, odotuskin oisi
tuo ihanampi kuin sun läsnä-olos!
Oletko kysynyt?

CARINUS (painokkaasti):
En vielä kyllin. —
Annoitko hälle sormuksen?

GLYCERIA:
Sen annoin!
Sen hältä varastit, jo tiedän. — Tullut
jo kysymystes loppu onko?

CARINUS:
On.
Mut sormusta en varkain vienyt, hältä
sen sain.

GLYCERIA:
Sa valhettelet!

CARINUS:
Miksi? Syy
kai valheellakin olla pitää. Ethän
sa omakseni silti tulle, jos
Sinister konna on.

GLYCERIA:
Hän vertaisesi?
(Äärettömällä ylenkatseella.)
Alentain häntä itse nousevasi
sa luulet kai? — En sua usko! Vaikka
valoja mulle vannoisit niin monta
kuin päivää vuodess’ on ja päivässä
kuluvaa hetkeä: sa varastit
häneltä ensin sormuksen ja sitten
varastaa lempeni sa tahdoit. Varas
sa olet, pysyt! — Pyhät jumalat!
Kuin, kurja, saatoinkaan niin erehtyä!

CARINUS:
Sa etkö uskois sittenkään, jos sulle
todistajaksi hovin kaiken toisin,
ett’ antoi sormuksen hän, vastalahjaks
sai valtakuntani. Tän’ yönä hän
on keisari.

GLYCERIA (katsoo häneen, nyykäyttää päätään):
Siis Manlius on kuollut.

CARINUS:
Hän elää.

GLYCERIA:
Ei, hän täällä ois!

CARINUS:
Ma olen
nyt täällä.

GLYCERIA (raivoten):
Niin, ja kautta kuolon vannon,
et elävänä täältä lähde! Henki
hengestä!

CARINUS:
Helmassasi kuolla tahdon.

GLYCERIA:
Sua ylenkatson.

CARINUS (lähestyen):
Sinut pyyteilläni
ma ympäröitsen niinkuin pilvellä.
Ah, armas!...

GLYCERIA:
Pois!

CARINUS:
Sua lemmin.

GLYCERIA:
Auttakaa!

CARINUS (syleillen häntä):
Sa huudat turhaan. Nyt et pääse multa.
Meressä, maassa ei niin mahtavaa,
ken irroittaa tään käden uskaltaisi
sun uumiltasi pois.

GLYCERIA:
Siis tulkoon tuli
mun auttajakseni!

(Riuhtaseikse irti, tempaa pääkallolampun käteensä ja tekee
sen ylitse noitamerkin. Liekki leimahtaa lampusta. Veripunainen
loimo valaisee huoneen. Samassa taustassa ääretöntä meteliä,
ryskettä ja jyrinää.)

CARINUS:
Glyceria!

(Glyceria häipyy lamppu kädessään erään esiripun taa.
Carinus yrittää seurata häntä, liekit lyövät häntä vastaan
kaikkialta pääkalloista.)

Apua! Apua! Hoi!

MARCIUS (tulee perältä kiireesti):
Keisari,
kapina puhjennut on itämailla,
armeija huutanut on keisariksi
Diocletianuksen. Sua etsimme.
Mitä on tehtävä?

(Carinus seisoo kuin ukkosen iskemänä. Aevius y m. tulee.)

AEVIUS:
Pois pakoon, pakoon!
Kavahda, keisari! Jo kansa luopuu,
kaduilla Rooman taistellaan, ei joukot
meit’ enää tottele.

CARINUS (tuijottaen eteensä):
Siis tuli loppu!

(Mavius y.m. tulee.)

MAVIUS:
O, keisari, sun henkes vaarass’ on!
Käy kansan aalto tännepäin, se kuohuu
kuin valtameri. Surmaa huudetaan
ja kuolemata keisarille. Pakoon!

CARINUS:
Valmiiksi laiva laittakaa! Ma lähden.
Sikeliasta suojaa etsikäämme!

(Manlius tulee täydessä sotapuvussa. Joukko sotureita
hänen seurassaan.)

MANLIUS:
Ei, keisari, vaan orhin selkään istu,
käy eteen joukkojesi uskollisten!
Kaduilla rauha on, ja kasarmeissa
ei yhtään sotilasta, jok’ ei seurais
Caruksen poikaa maailman ääriin asti.
Polkaise! Legionat nousee maasta.

CARINUS:
Puhutko totta?

MANLIUS (sotilaitten puoleen kääntyen):
Vastatkaa te hälle!

SOTILAAT:
Eläös kauan, keisari Carinus!

CARINUS (ojentaen kätensä Manliukselle):
Sen sinä tehnyt olet! Kuinka voin
sua kiittää?

MANLIUS:
Kiitoksiin ei aikaa nyt.
On joukot koottavat, on lähdettävä
sotahan soitatellen, voitettava
Diocletianus, kotkain kultaisien
paisteella päivä pimennettävä.
Ken Roomaa uhmailee? Ken keisaria?
Parempi, ettei syntynyt hän ois!

CARINUS:
Mars itse uljaammin ei haastaa voisi.
Siis sotaan!

KAIKKI:
Sotaan! Sotaan! Taistelohon!

(Aikovat perälle. Manlius on temmannut esiripun syrjään,
mutta peittää samalla silmänsä häikäistyneenä. Näkyy pilarien
lomitse palava kaupunki ja Glycerian hurjistunut hahmo
eräällä ulkonevalla parvekkeella. Tekee noita-merkkejä, pitää
yhä pääkallo-lamppua kädessään. Pitkät tulenliekit sinkoilevat
yli yöllisen taivaankannen. Kaikilta pääsee ehdoton kauhunhuuto:)

Rooma palaa!

(Tyrmistynyt vaitiolo.)

Esirippu.

VIIDES NÄYTÖS.

Taistelukenttä. Vasemmalla etualalla keisarillinen teltta, jonka
ovella kaksi vartiaa. Perällä pieni kumpu, kummun takana leiri,
palanen tasankoa ja vastapäistä vuorenrinnettä. Aamuhämärä. Joku
tähti tuikkii vielä valkenevan taivaan kannella.

1:NEN VARTIA:
Sull’ onko kultaa?

2:NEN VARTIA:
Ei! Mut sillä mitä?

1:NEN VARTIA:
Voisimme arpaa heittää kerran, kaksi.
Carinus nukkuu vielä. Pitkäksi
käy aika seista tässä saakka aamuun.

2:NEN VARTIA (haukotellen):
En viitsis, veikko, vaikka oisikin
minulla kultavuori.

1:NEN VARTIA:
Miksi et?
Hävinnyt liikaa lienet viime yönä.

2:NEN VARTIA:
Mitäpä kullasta, jos sillä et
sa mitään saa! Vaikk’ oisit rikkahampi
kuin Kroisos, sentään olet köyhä kuin
Diogenes, jos sull’ ei tilaisuutta
aarteitas tuhlata. —
(Haukottelee jälleen.)
Tää sodankäynti
minusta hengen ottaa.

1:NEN VARTIA (nauraen):
Ymmärrän.
Sua miellytä ei keisarimme tapa.
(Huokaisten.)
Hän elää niinkuin filosooti.

2:NEN VARTIA:
Nähnyt
eloa kurjempaa en vielä koskaan!
Ei juhlia, ei juominkeja, ei
ees yhtään tummaa orjatarta! Milloin
viimeksi viiniäkin juonut lienen?

1:NEN VARTIA:
Carinus itse juo vain vettä silkkaa.

2:NEN VARTIA (sylkäisten):
Ja mitä syö hän? Lientä kamalaa! —
(Koetellen vatsaansa.)
Kahdessa kuussa olen laihtunut,
niin että lävitseni tähdet tuikkii.
En tiedä, eteen Briseis-hempukkani
Roomassa kuinka koskaan tulla tohdin.
Hän mua naurais kuollaksensa!

1:NEN VARTIA:
Sama
sinulle kelvannee, mi keisarille.

2:NEN VARTIA:
Mi hulluus! Maata kilpi päänsä alla,
rämeitä, soita rämpiä, kun voisi
unehen käydä haahkan-untuville
ja syödä hanhenmaksaa!
(Maiskauttaa huuliaan.)
Ah! — Mut sehän
on selvä merkki järjen heikkoudesta.

1:NEN VARTIA:
Ja ken on kaikkeen tähän syypää?

2:NEN VARTIA (äreästi):
Ken!
Sinister, konna tuo, mi hulluttanut
on keisarin. Ma häntä vihaan. — Mutta
kenties sa kielit hälle?

2:NEN VARTIA (katsoo ympärilleen):
En! Myös minä
mitattomasti vihaan Manliusta.
En tiedä, kun vaan kuulenkaan sen nimen,
mun valtaa silloin raivo villi aivan,
ma vimmastun, ma kimmastun, ma suutun
kuin härkä punaiselle. — Miksi? Tiedä
en syytä, mutta mull’ on moinen sisu.

(Glyceria, vaikeassa puvussa, kultaristi kädessään,
näkyy kummulla yhä selkenevää taivaanrantaa vasten.)

2:NEN VARTIA:
Toveri! Näätkö?

1:NEN VARTIA:
Mitä?

2:NEN VARTIA (kuiskaten):
Naisen tuon!
Hän seuraa sotajoukkoa kuin varjo
Roomasta saakka.

1:NEN VARTIA:
Tuoko mielipuoli?

2:NEN VARTIA:
Öin ennen taistoa hän ilmestyy.
Ken hänet kohtaa, nää ei huomispäivää.

1:NEN VARTIA:
Leirissä kerrotaan, hän ett’ on ollut
papitar kuoleman ja siksi pyhä.

2:NEN VARTIA (vavisten):
Ei, velho on hän. Nähty lentävän
hän siell’ on kaarnesiivin mustin, missä
tulisin taisto riehui.

1:NEN VARTIA:
Katso! Katso!

2:NEN VARTIA:
Lukuja hirmuisia lukee hän.
Tää päiv’ ei koskaan kunnialla pääty.

1:NEN VARTIA:
Jotakin haastaa hurja. Kuunnelkaamme!

GLYCERIA:
Roomalle turmaa! Kuolo keisarille!

(Pitää kultaista ristiä kädessään korkealla ilmassa, tekee
liikkeitä toisella kädellään kuin kylväisi häviötä ja
onnettomuutta kaikkiin ilmansuuntien. Vartijat katsovat
kauhistuneina. Näky häviää. Aamuruskon ensimmäiset säteet
singahtavat kummun ylitse. — Carinus ja Manlius, täysissä
sotapuvuissa, tulevat teltasta. Joukko sotapäälliköitä
heidän jälessään.)

CARINUS:
Sep’ oiva uni! On kuin kylpenyt
nuoruuden lähtehessä oisin. Tänään
on lankeava Rooman arpa. Mitä
siit’ uskot, Manlius?

MANLIUS:
En usko: tiedän,
tän’ iltana sun onnes tähti täyttyy.

CARINUS:
Niin luulen minäkin. Kaikk’ ennusmerkit
on myötäiset ja Quaterquarcus lausui,
ett’ tänään valtakunta pelastuu.
Mut enemmän kuin suoliin eläimien
ja lintuin lentohon ma luotan tähän
tunteesen voiman, joka suonissani
kiireestä kiertää kantapäähän saakka.
Ei petä se, jos pettää kaikki muu.
— Manlius! Me voitamme!

MANLIUS:
Me voitamme!

CARINUS:
Siis merkki taistelon! Ja pauhatkoot
pasuunat, torvet! Se mun korvilleni
suloisin soitto on. Tään teltan ohi
armeija käyköhön, kuin juhlaan käyköön!
Elämä juhlaa on.

MANLIUS:
Myös kuolo eestä
Carinus-keisarin ja Rooman vallan!

(Antaa merkin. Osa sotapäälliköistä rientää pois, osa jää vielä
keisarin seurueesen. Carinus ja Manlius rientävät kummulle.
Legionat marssivat kummun tuonpuolitse kiiltävin kotkin ja
kaikuvin torventoitotuksin.)

CARINUS:
Manlius! Tunnetko maan vapisevaa?
Se mun on sotajoukkoni!

MANLIUS
Sun yksin.
Parempaa toista ei maanpiiri tunne.

CARINUS:
Näetkö, kuinka silmä jokaisen
riemusta säihkyy, kuinka peitsin, miekoin
he mua tervehtää? — Haa, terve pojat!

SOTILAAT:
Kolmasti terve, poika Caruksen! —

CARINUS (synkistyen):
Pojaksi taaton tervehtää he mua.
En vielä omaa nimeäin ma kanna.
Mut kerran kantava sen oon, ma vannon
sinulle, Manlius! — Teit väärin, minut
kun tappotantereelta estit.

MANLIUS:
Siellä
ei paikka keisarin. On henkes kallis.
Kummulta tältä kaikki nähdä voit;
mit’ tapahtuu. Tää ystävän on neuvo.

CARINUS:
Sen tiedän. Mielelläni kuitenkin
oisinpa itse miekanleikkiin käynyt.
Tää pelkuruudelta voi haiskahtaa.

MANLIUS (innokkaasti):
Ken tuota tohtis uskoa? Sa oothan
monessa kahakassa näyttänyt
jo mieles urhouden. Ei miestä yhtään
leirissä, jok’ ei sua kunnioita.

CARINUS:
Sen teetkö sinäkin?

MANLIUS (välttäen):
Miks sitä kysyt?

CARINUS:
Siks että itse kunnioitan sua.
Tiedäthän: ystävyytes ylempi
minulle on kuin Rooman valtakunta.
Kuin kiittää koskaan sua kyllin voinen!
Mit’ oisin ilman sua? Itsekäs,
ärtyisä lapsi, omaa voimaa vailla,
hovini narri, naisten naurattaja.
Minusta olet miehen tehnyt. Siitä
sinulle miehen kiitos!

(Ojentaa kätensä hänelle.)

MANLIUS (kaksimielisesti):
Suurempaa
lie toivonut en onnea mä koskaan.

(Seisovat käsi kädessä kummulla. Hetken vaitiolo.)

CARINUS:
Näetkö, joukot järjestyvät jo,
tasanko peittyvi miesparvin uljain,
käy alas vuoriltaan Diocletianus
ja vastarinnan laatii. — Manlius!
Pian taistellaan!

MANLIUS:
Kas, taistellahan jo,
tomuhun uppoo miekat, peitset, sieltä
ja täältä välkähtää vain säde kuin
raosta pilven. Kuuletko? Ne huutaa:
Victoria Carinus-voittajalle!

CARINUS:
Mut huudot lakkaa. Tomupilvet vyöryy
jo tännepäin, ei enää suurin aalloin,
vaan pienin pirskehin. Mies miestä vastaan
nyt tapellaan. — Haa, mik’ on huuto tuo?
Hajan on joukkoni.

MANLIUS (nopeasti):
Sun joukkojasi
huonosti johdetahan. — Keskirinta
Diocletianuksen on heikoin, siihen
siis hyökkäys on tähdättävä. — Rivit
nuo ensimmäiset ovat uhrattavat. —
Germaanit vastaan phrygiläisiä! —
He pitkin pistimineen voivat heiltä
hevoset turmella.

CARINUS:
Nää viestit viekää!
Ei hetkeäkään ole tuhlattava.
(Sotapäälliköt pois.)
Nopeesti! — Manlius mua yksin suojaa.
Ja jos tään taistelon me voitamme,
sun nimitän ma varakeisariksi
Egyptin, Kreikan ynnä Itämaiden.

MANLIUS:
Me voitamme!

CARINUS:
Manlius, me voitamme
ja hallitsemme maita mantereita,
sa itää, länttä minä, lempeydellä
molemmat, eikä päivä laske, jota
miljoonat alammaiset siunais ei.
Oikeutta tehden, hyvää palvellen
me uuden onnen ajan perustamme,
ja kautta kaiken Rooman valtakunnan
on käyvä niinkuin kuiske öljypuun.

MANLIUS:
Se käypi jo, se aika alkaa jo.
Näetkö? Vihollisten keskus huojuu,
se horjuu, katkeaa kuin kaisla. Katso:
jo voitokkaina legionat vyöryy
aukosta sisähän. — Victoria Carinus-voittajalle
!

CARINUS:
Kaikkialla
Diocletianus lyödyin joukoin väistyy
vuortensa solihin. Hänt’ ajetahan...
Manlius! Ma olen voittanut.

(Kääntyy riemusta hurmautunein kasvoin ystäväänsä. Manlius
kohtaa hänen katseensa synkkänä, liikkumattomana kuin haudan
haamu.)

MANLIUS:
Myös minä.

(Paljastaa miekkansa.)

CARINUS (huomaamatta hänen muutostaan):
Mun nimeäni huudetahan. Sinne
siis riennän! — Kerallani käy, Sinister,
kuningas Kreikan, Egyptin ja Idän.
Yhdessä meidät nähkööt legionat
kuin vasta maailma. Pois! Joutuin! Joutuin!

(Aikoo mennä. Manlius astuu synkkänä hänen tielleen.)

MANLIUS:,
Et liiku paikaltas.

CARINUS:
Mit’ tarkoitat?

MANLIUS:
Sanasen kanssas ensin haastaa tahdon.

CARINUS:
Satakin sanaa, mutta toiste, toiste!
Ei aikaa nyt! Ne huutaa, kuuletko:
Victoria Carinus-voittajalle!
Isäni poika vain en enää ole,
vaan itse voittaja.

MANLIUS:
Tuo huuto on
sun kuolinlaulusi.

CARINUS (katsoo häneen hämmästyneenä):
Miks hahmos muuttuu,
miks silmäs synkkä on ja miekka kirkas
kädessäs välkähtää? — Ah, Manlius!
Oletko järjiltäsi? — Minä itse
se olenhan, Carinus, ystäväsi.

MANLIUS:
Sa kuolet nyt, Carinus-voittaja.

CARINUS:
Lasketko leikkiä? — On julma pila.
Jos jollakin sua joskus loukkasin...
Jos tehnyt lien sen, tietämättäni
sen tehnyt lienen ... hyvittää sen tahdon.
Mut toiste! Nyt ei siihen aikaa. Tule!
Huomenna haastelkaamme tästä.

MANLIUS (kolkosti):
Koskaan
ei sulle enää koita huomispäivä. —
Tee tilis kanssa elämän! Sa kuolet.

CARINUS:
Mut miksi, miks? Syy toki lausuhan!
Mik’ äkkiä näin muuttanut on mieles?
Herjausko? Parjausko? Pahat kielet
välimme turmellehet lienee? Vai
kannatko kaunaa mulle muinaisista?
Glycerian tähden?
(Hymyillen.)
Itse tarjosithan
sa hänet mulle, häntä en ma saanut.
Se siis ei vihas syy. — Mik’ on se? Sano!

MANLIUS (hetken vaitiolon jälkeen):
Tuon neidon kristityn sa muistat, joka
etehes saatettiin?

CARINUS:
En muista. Kuka? —
(Koettaen jälleen hymyillä.)
Oliko kaunis hän?

MANLIUS:
Hän oli hyvä,
suloinen, lempeä kuin illan kaste
kimalteleva laaksoiss’ autuaitten.
Povensa puhdas oli, äänensä
hymisi niinkuin hymni, suortuvansa
valuivat hartehille valkoisille
kuin uni aatoksille ankeen rinnan.
Mi kirkastus ol’ hänen kasvoillansa
ja hänen silmässään mik’ aavistus
maist’ etäisistä, joit’ ei tieto tunne!
Sa kysyt, oliko hän kaunis. Ei,
hän oli pyhä.

CARINUS:
Kaiken uskon tuon,
kun sinä kerrot siitä. — Ken hän oli?

MANLIUS:
Mun morsioni.

CARINUS:
Ollut morsiosi
Glyceria ei?

MANLIUS:
Ei milloinkaan! — Hän oli
Glycerian sisar.

CARINUS (henkeään pidättäen):
Missä on hän nyt?

MANLIUS:
Hän tappoi itsensä sun tähtesi.

CARINUS (nauraen väkinäisesti):
Ei totta lie se! Haastat haavehia.

MANLIUS:
Ma haastan niinkuin haastaa kuolon laki.

CARINUS:
Mun tähteni? Mit’ tarkoitat sa sillä?

MANLIUS:
Sa häntä himoitsit: sait kuolleen ruumiin.

CARINUS:
Siks tehdä mun nyt tahdot ruumihiksi?

MANLIUS:
Sen teenkin, kautta taivahan! Nyt kuole!

(Lähestyy uhkaavana.)

CARINUS:
Miks et mua surmannut siis ennemmin?

MANLIUS:
Sun nähdä tahdoin onnes kukkulalla.

CARINUS:
Sun kostosi ei ole ihmisen!

MANLIUS:
Mun kostoni on kosto jumalten.

(Kohottaa miekkansa. Carinus on väistynyt hänen edellään askel
askeleelta taaksepäin. Yrittää puhua, tuntee tukehtuvansa.)

CARINUS:
Mut mahdotonta on se! — Mieti itse:
se järjetöntä on, on tuhmaa tuiki!...
Pitääkö kuolla mun työn tähden, jota
ma tuskin muistan?... Kuolla juuri nyt,
kun elämäni vasta ensi kerran
päämäärän saamaisillaan on?... Kun elin
vain aisteilleni, nautinnoilleni,
mun elämäni langan ikuiseksi
jumalat määrännehet näytti! Kun
heräjän horroksesta, miesnä seison,
tapani huonot heitän, hyödyks olla
kun maalle, valtakunnalle ma voisin:
ma silloin surmataan! — Haa, moista jos
voi tapahtua alla taivaankannen,
se taivas ilman tarkoitusta on,
lait luonnon turhaa, turhaa ihminen,
ja kaikki turhaa!

MANLIUS:
Turhaa huutosikin.

(Lävistää hänet miekallaan.)

SOTILAAT:
Victoria Carinus-voittajalle!

(Rientävät riemuiten joka taholta näyttämölle. Manlius
tempaa kultaisen kotkan keisarillisen teltan edestä ja
kiirehtii vastaan heille.)

MANLIUS:
Victoria, Diocletianus Caesar!

(Sotilaat pysähtyvät, hämmästyvät ja polvistuvat äänettöminä
kuolleen ruumiin nähdessään. Glyceria ilmestyy kumman harjalle,
kultainen risti kädessään. Kuvaelma: Carinuksen ruumis vasemmalla,
Manlius sen vieressä kultaisine kotkineen. Sotajoukko oikealla
ja taustassa polvistuneena. Täysi päivänpaiste valahtaa kumman
yli.)

GLYCERIA:
Idästä päivä koittaa. Vuoret, maat
jo valkenevat. Kultasäteet käy
yl’ erämaiden. Patsas Memnonin
helisee sinertävän ilman halki
kuin kantelo. — Kas, tähti mereen lankee!
Se oli Rooman valtakunta.

MANLIUS (itsekseen):
Mitä
hän haastaa?

GLYCERIA:
Vait! Se kannel-soitto kasvaa,
symbaalit yhtyy huiluin huminahan
ja laulu ilman täyttää. Huuto käy:
kuningas saapuvi!

MANLIUS:
Hän tietä viittaa
Diocletianuksen.

GLYCERIA:
Miks laulu lakkaa?
Miks päivä pimenee? Miks hiljaisuus
ylitse virtain leviää kuin yö? —
Haa, loimo punainen! Yöss’ soditahan!
Hevoset korskuu, miekat kalskaa. — Ah,
kuningas kuolevi! —
(Vaikenee valittaen. Manlius on peittänyt kasvonsa vaipallaan.)
Ei, hän ei kuole,
hän nousee haudastaan, hän ratsastavi
valkeella orhillansa. Tähdet kirpoo
sen kavioista, kussa jalka astuu,
maailmat uudet syntyvät. Yö väistyy.
Se erämaiden aamu on —
(Polvistuu kuin rukoukseen.)
On poissa
pimeys ja epätoivo, rinnan tuskat
tuhannet; haihtuu sydän-syiden haamut
ja veritahrat pestään. Puhtahana
maa seisoo suuren elojuhlan tullen.
Viikate välkähtää ja kuollut on
inehmon heimo. Alas astuvat
jumalat, valtikkansa murtavat
ja unta uinumahan käyvät syvää.
Pian erämaassa patsas Memnonin
vain yksin aamunkoittehessa helää.

Esirippu.