Ensimmäinen näytös.

(Tupa, jossa peräseinän keskellä on ovi, oikealla kiuas, jonka suu on
ovelle päin; sen vieressä lesankka ja lesankan päässä kiukaan kulmassa
kaappi; vasemmalla suuri pöytä, jonka ympärillä jakkaroita; pitkin
seiniä lavitsat ja laen rajassa parvet).

1:NEN KOHTAUS.

(Pöydän ympärillä istuu tyttöjä ompelemassa mikä mitäkin.
Poikia istuu lavitsoilla pitkin seiniä tupakkaa polteskellen.
Kiukaalla makaa yksi pojista, ja Mari istuu lesankan vieressä
kehräten. Pienet pojat vetävät väkikarttua lattialla).

Matti. Mitä te, nulikat, täällä teette? Menkää tuonne turulle
kuperkeikkaa lyömään!

Poika. Todellakin! Lähtekäämme ajelisille!

Pojat. Niin, lähdetään.

Poika. Minä luen arpaa. (Lukee puoleksi ääneen).

Yykel, taakel, tammenlikka,
Viikel, vaakel, vammenkoukku,
Koukku metsähän kolahti,
Jäsähti jänistä päähän;
Mäne metsän kenkkeriks’.

(Se, jonka kohdalle sana ”mäne” tulee, pääsee arvanlyönnistä pois,
kunnes kahdesta viimeisestä toinen jää ajelijaksi).

Liisa. (Sillä välin). Nyt, tytöt, työnne pois! Jo on aika käydä
leikkimään.

Mari. Mitä vielä. Sitä vartenko luulette minun antaneen luvan täällä
pitää illanistujaisia, että heti illan suussa mellastamaan rupeaisitte?

Matti. Mutta jos Roponen pian tulee kotiin, niin emme saa leikkiä
laisinkaan.

Andrei. Ei hän kotiin tule ennenkuin puoliyön aikaan. Antaa tyttöjen
vielä ommella. (Pojat juoksevat ulos).

Matti. Niin, no ommelkoot sitten. Mutta näin ei tässä istumaan ruveta.
Laulakaa, tytöt!

Liisa. Kellä tässä on aikaa laulamaan?

Matti. Sinulla justiin! No, aiota pian tahi ... tahdotko pamppua?
(Ottaa pyyheliinan kaapin kulmasta ja rupeaa sitä punomaan).

Liisa. Sinä olet aina sen pamppusi kanssa. No, mitä minä laulan?

Matti. Laula mitä tahansa, kunhan vaan alkaa kuulua.

Liisa. No, tahdotteko kuulla laulun, jonka lapsena opin paimenelta?

Kaikki. Tahdomme.

Liisa. (Laulaa).

Mansikkani, Mustikkani, tulkaa tänne!
Haluna ja Kirjo, tulkaa tänne!
Omena ja Karjo, tulkaa tänne!
Tule tänne, karjani kaunis,
Viidakosta, varvikosta
Lehdikön läpi, ahojen alta,
Metsolan maista luokseni nyt;
Armahani, ainoani, tule tänne,
Rinnoilleni riennä, kultani, tänne,
Ikävöiden ootan sinua tänne;
Tule tänne kultani kaunis,
Päivän noustess’, muitten maatess’.
Peräti pellon, alati aidan,
Niin, ett’ei kukaan sinua nää.

2:NEN KOHTAUS.

Edelliset, Juhana.

Juhana. (Astuu tupaan, laulaen).

Täss’ on poika pikkarainen,
Iloinen ja huoleton,
Laulamaan kuin kottarainen
Valmis vaikka milloin on.

En mä ole pienen pieni,
Vaikk’en suuren suurikaan,
Olenhan kuin haapasieni,
Moinen pulska tatti vaan.

Vanha en mä ole vielä,
Enpä juuri lapsikaan —
Tunnustan sen ilomiellä:
Ikän’ ompi paraillaan.

Ei oo kultaa vielä mulla,
Eikä ole tarviskaan.
Ehkä joku mielis tulla,
Mutta min’ en tahdo vaan.

Mitä tämä on? Niinhän täällä ollaan hiljaa kuin nauriita varkaissa. Kas
Andreitakin! Istuu kuin kirkon penkissä. Kun Anni vaan on hänen
vieressään, on hän ääneti kuin sika ruispellossa. Kukkokin kanan viereen
tullessaan panee ”kokoko” ja vetää siipeään maata pitkin, mutta sinä...
Ahaa, sinä luulet varmaankin luhdissa olevasi ja pelkäät tulevan
anoppisi heräävän.

Mari. Mitä sinä Andreita pilkkaat aina! Parempi on olla vaiti kuin
puhua joutavia, niinkuin sinä. Andrei on kelpo poika.

Juhana. Tilkkanokka, jamakkanenä, killisilmä — enpä häntä haukukaan.

Andrei.

”Hauku, hauku hallikoira,
Et sie toki purra saa.”

Juhana.

Kuka tahtois puuta purra,
Sian selkää silitellä.

Andrei. Aina sinä olet ilveitä täynnä.

Liisa. Totta tosiaan! Joll’ei Juhanaa olisi joukossamme, ei meillä
olisi puoleksikaan näin hauskaa. Hän se aina nauramaan saa.

Mari. Ei se ole ollenkaan kiitettävää, että aina nauraa hahattelee
kaikille tyhmyyksille, niinkuin sinä, — jos tahdot tietää.

Liisa. Minä vähät siitä, onko se teidän vanhojen mielestä kiitettävää
tahi ei; minä laulan, nauran ja olen iloinen, enkä koskaan aio tulla
tuollaiseksi tuppisuuksi kuin meidän rikkaimpien talojemme tyttäret
ovat.

Anni. Mitä sillä tarkoitat?

Liisa. Minä tarkoitan, ett’en koskaan aio tulla tuollaiseksi
suuttomaksi kanaksi, joka pelkäisin puhutellakin poikia — vanhempieni
näkyvissä.

Anni. Sentähden, ett’ei sinulla ole.

Liisa. Vaikkei olekaan! Sanoppas oikein todella mitä sekin on
olevinaan, että vieraan tupaan tullessa juostaan kiukaan koloon piiloon?

Mari. Mitäkö se on olevinaan? Se on häveliäisyyttä.

Liisa. Häveliäisyyttäkö sekin on, ett’et sinä, Anni, tohdi juoda
vettä, avata suutasi miesten näkyvissä?

Mari. Tietysti!

Matti. Kyllä se on totta, mitä Liisa sanoo. Ei minunkaan mielestäni
tuo ole oikeata häveliäisyyttä, että päivällä vanhempien ihmisten
näkyvissä melkein pelätään poikia, mutta — annas olla, kun ei päivän
valo ole todistamassa...

Mari. Mitä! Sinäkin, aina järkevä ja älykäs poika, yhdyt tuon liehakon
väitteeseen.

Andrei. Pidä puoliasi, Mari! Sinä olet oikeassa. Häveliäisyys on immen
parahin koristus. Parempi on, että pelkää miehiä, kuin että jokaiselle
kaulaan kapsahtaa, joka vain vastaan sattuu tulemaan.

Juhana. Oho. Oikeinhan sinä, Andrei, olet viisas mies! (Muille). Hän
olisikin jo papiksi päässyt, mutt’ei otettu, olisi saanut 5,000
palkkaakin, mutt’ei annettu.

Andrei. Puhukaa mitä tahansa! Häveliäisyys on tytön paras koriste.

Juhana. Heittäkää jo tämä puhe! Jo riittää tuota lörpötystä. Hyviä
olette, kaikki olette siivoja ja sävyisiä, kuin kaalivadista nostettu
torakka.

3:S KOHTAUS.

Edelliset, Audotja.

Audotja. (Tallustaa tupaan). Hyvä ilta!

Matti. Jumal’ antakoon!

Audotja. Näin valkean ikkunasta, niin luulin paraaksi pistäytyä tänne
yösijaa etsimään.

Matti. Etäältäkö tullaan?

Audotja. Etäältä, poikaseni, etäältä! Pietarista — — ja paljoa
kauempaakin.

Juhana. Millä asioilla kuljet?

Audotja. Minä olen kadottanut, mikä minulle on kalliinta, ja etsin nyt
sitä.

Andrei. Oletko jo paljon maata mitellyt?

Audotja. Paljon, paljon, poikaseni, enemmän kuin te kaikki yhteensä.
(Astuu lähemmäs pöytää). Täälläkös nuoria paljon! Olen minäkin ollut
nuori, kaunis ja iloinen — mutta siitä on jo pitkä, pitkä aika.

Mari. Oletko ensi kertaa täällä meidän puolella?

Audotja. En suinkaan. Tässä tuvassakin olen ennen muinoin ollut...
Kenenkä tupa tämä nyt on?

Juhana. Pietari Roposen!

Audotja. Vai niin! — — Eikö Jaakko-äijä ole enää elossa?... Niin se
aika muuttuu.

Mari. Kuka olet sinä? Minä en tunne sinua.

Audotja. En minä enää olekaan se, mikä olin viime kerran täällä
ollessani.

Mari. Mitenkä niin?

Audotja. Aika, huolet, kärsimykset ovat minussa muuttaneet sen, mistä
te minut tuntea voisitte. ”Aika muuttuvi moneksi, ihmiset ajan keralla.”

Mari. Sanohan edes nimesi! Se ei toki liene muuttunut.

Audotja. Siitä on niin pitkä aika, kun viimeksi oikean nimeni kuulin,
että tuskin sitä enää muistankaan.

Matti. Mitä juttelee hän?

Juhana. En minäkään ymmärrä, mikä häntä vaivaa.

Audotja. Kuka on nykyään haltijanne?

Andrei. Kosmin.

Audotja. Jegor Kosminko?

Mari. Jegor Kosmin! Hän on maannut haudassaan jo viisi ajast’aikaa.
Hänen nuorempi veljensä Nikolai nyt tätä tilaa hallitsee.

Audotja. (Mielenliikutuksella). Hänkö siis! Sinä Kolja, olet siis
viisi vuotta täällä isäntänä ollut, etkä ole etsinyt sitä, joka tähtesi
niin paljon kärsiä on saanut.

Juhana. Mitä puhelet sinä, vaimo?

Audotja. Onko hän nainut?

Mari. Ei ole ollutkaan.

Audotja. Eikö hänellä ole millaistakaan poikaa?

Mari. Johan sanoin, ett’ei hän ole ollutkaan naimisissa. — Tämä vaimo
taitaa olla takaraivolleen tärähtänyt.

Audotja. Siis on hän muualla. Kuollut hän ei voi olla, sen sanoo ääni
rinnassani... Voi, poikani, poikani! Mistä, miten sinut löydän? Jospa
se, joka askeleeni on tänne johtanut, ohjaisi minut päämaaliini asti!

Mari. Onneton vaimo! Aivosi näkyvät olevan sekaisin, jonkun suuren
murheen tähden. Käy tänne levähtämään! (Herättää uunilla nukkujaa).
Paavo, nouse pois sieltä, Paavo! (Paavo kämpii haukotellen kiukaalta
alas).

Audotja. (Katselee pöydän ääressä istuvia). Voi, te onnelliset,
jotka saatte kotikaton alla nuoruutenne päivät viettää! Minulle ei
sallittu sitä onnea. (Nousee kiukaalle).

Andrei. Minä näen sinussa yhden tuollaisen onnenhylkäämän, jollaisia
niin paljon maailmassa löytyy. Rupean osaa ottamaan kohtaloosi. Lienetkö
paennut orja vai vapauden kirjalla varustettu maankiertäjä; minä pyydän
sinua kertomaan tarkemmin meille elämänvaiheesi.

Audotja. Pitkäksi kävisi minun kertoa, kuinka minä kukoistavimmalla
ijällä näiltä seuduin jouduin kauas Etelä-Venäjälle, kuinka siellä
neljätoista pitkää vuotta kamalaa tein työtä julman herran hovissa, ja
kuinka sitten viime kesänä jouduin Pietariin. Herrani kuoli, ja
isännäkseni tuli hänen nuorin tyttärensä. Kun tämä sai kuulla, että oli
päätetty päästää kaikkialla orjat vapaiksi, vapautti hän minut jo ennen
manifestin julistusta, ja niin olen nyt kulettanut luuni tänne.

Matti. Onko orjuuden lakkautus jo päätetty?

Audotja. Niinkuin sanoin. Ettekö te sitä vielä tiedä?

(Yleinen riemu).

Andrei. Ei siitä täällä vielä mitään tiedetä.

Juhana. Kyllä olen kuullut isäni siitä puhuvan, mutta ei hänkään
luullut sen niin pian käyvän.

Matti. Vai päätetty! Voi kumminkin sitä riemun päivää, jolloin
vapaiksi herran vallan alta pääsemme!

Andrei. Silloin ei herra saisi meiltä veroa kiskoa eikä päivätöitä
vaatia.

Matti. Veroa me kyllä silloinkin maksaa saamme, mutta eikö ole
kymmenen kertaa suloisempaa maksaa veronsa rakkaan hallitsijamme omaan
kukkaroon, kuin mokomille nälkäkurjille, jotka aarteensa aitoissaan
homehtua antavat. Voi, voi, kuinka suloiselta se tulee tuntumaan!

Juhana. Erittäin nyt, kun olemme tämän uuden inhottavan voudin
saaneet. Hän tulee olemaan meille oikeana vitsauksena.

Matti. Silloin saisimme naimisiinkin mennä kenen kanssa vain
tahtoisimme. Ei tarvitsisi enää herralta lupaa pokkuroida.

Liisa. Minäkin pääsisin erilleni voudin kiusattavista.

Anni. Kiusaako hän sitten sinua kovasti!

Liisa. En minä tohdi illalla liikkua ulkonakaan yksin. Jos hänen
kynsiinsä joutuisin, niin...

Juhana. Senkin koiransikiö! No, kyllä hänestä pian irti jo pääsemme.

Mari. Jumala sen onnen meille suokoon!

(Ulkoa kuuluu soittoa ja laulua).

4:S KOHTAUS.

Edelliset, Wasjka ja Mischka.

Wasjka. (Töytää tupaan Mischkan kanssa, laulaa).

Donin mailta ma oon,
Kasakoilta nyt tuon
Tervehyisiä näin
Aromailtamme päin.

Hei! Kotimaani on Don,
Ilokas, suruton;
Sulonurmia sen
Min’ en unhota, en!

Hei! Kotimaanipa tuon
Minä muistoja juon;
Läpi maailmojen
Sodin sen etehen.

Tuo syntymämaa
Ikilempeni saa;
Sitä ain’ ikävöin
Minä päivin ja öin.

Juhana. Siinä on iloisia poikia!

Mischka. Starova rebjata!

Juhana. Terve tulleita, terve tulleita!

Wasjka. Mitkä pidot teillä täällä on?

Matti. Illanistujaiset.

Mischka. Sto takkoi? (Lähestyy tyttöjä).

Wasjka. Mitkä ne ovat?

Matti. Tytöt ovat kokoontuneet tänne morsiamelle myötäjäisvaatteita
ompelemaan ja me, pojat, teemme heille seuraa.

Wasjka. Aa! Vetscherinka.

Matti. No, niin justiin!

Juhana. Niin se on kuin sanotaan: ”suomeks’ on susi reessä, venäjäks’
ikenet irvellään.”

Mischka. (Erästä tyttöä tavoittaen). Hih! Tchoova tjyytjä!

Wasjka. (Lähestyy Liisaa). No, sinäkin täällä, pikku sirkku! (Aikoo
taputtaa poskelle).

Liisa. (Pistää neulalla). Tuoss’on sulle, vääräsääri!

Wasjka. Ohhoh, kuinka äkäisiä teillä tytöt ovatkin! Näin somia
lintusia olen minä ennenkin polvellani körötellyt. (Käy istumaan Liisan
viereen). Jos meillä näin käyt tytön viereen istumaan, niin kaulaan ne
heti kätösensä kiertävät, vieläpä... (Tavoittaa Liisaa).

Liisa. (Juoksee pois). Mene matkoihisi, senkin — jok’ mie sanon?

Wasjka. No, miksi pakenit? Enhän minä mitään pahaa tee. Jospa
näkisitte meidän impiämme. Ne, ne poikia hyvästi pitelevät. (Laulaa).

Kyllä, suomalainen impi,
Olet kaunis tosiaan,
Mutta vielä kaunihimpi
On kasakan morsian.

Jospa meidän impiämme
Nähdä saisitte te vaan,
Kylläp’ ette enää tänne
Tahtois’ tulla laisinkaan.

Donille jos tulisitten
Heitä kerran katsomaan,
Saisittepa nähdä sitten,
Että totta laulan vaan.

Siell’ on impyemme, joitten
Sulous on verraton?
Laisia ei löydä noitten
Täältä; se se varma on.

No, tytöt, kuka teistä morsian on? (Annille). Sinäkö, kyyhkyseni?

Andrei. Tuo tuossa morsian on?

Wasjka. Vai sinä olet morsian. No, onko sulhasesi kaunis, hä? Onko
niin pulska kuin minä edes?

Juhana. Onhan se jotakuinkin kaunis: nenä on silmien välissä kuin
koiralla, suu nenän alla kuin apinalla.

Morsian. Suus’ kiinni sinä, Jussi! Itse olet apina, eikä minun
sulhoni.

Juhana. Mistä sen tiedät? Tiedätkö sinä, minkä näköinen hän on? Vaikka
olisi nenä suun alla.

Wasjka. Eikö hän tiedä, minkä näköinen hänen oma sulhonsa on?

Matti. Ei se täällä mitään ihmeellistä ole. Hyvin usein käy niin, että
morsian vasta vihkimisen jälkeen tohtii katsoa sulhastaan kasvoihin.

Liisa. Se on olevinaan myös häveliäisyyttä. Anni varmaankin niin
tekisi, jos häntä muualta kosimaan tultaisiin.

Anni. Olisiko se ihme? Niin tekee jokainen hävelikkö morsian.

Wasjka. Todellako? Eikö ole vielä nähnyt sen miehen kasvoja, jonka
vaimoksi hän aikoo ruveta? Tuo on todellakin kummallista? — Voisihan
sulhanen nyt edes olla täällä, niin silloinhan morsiamella olisi edes
tilaisuus häntä nähdä. Meillä on tämmöisessä ilossa sulhanen ensimäinen
— — Miks’ ei hän ole täällä?

Juhana. Siks’ että on muualla?

Wasjka. Niin, niin! Mutta miksi hän on muualla?

Juhana. Siks’ ettei hän tullut. (Nauraa).

Wasjka. Kyll’ olet viisas olevinasi. Vähän sulla sentään näkyy älyä
olevan, sekin vetelää.

Juhana. Ei hätiä mitiä, pannaan heiniä etiä; kyllä hevonen vetiä, jos
maa pitiä.

Matti (Wasjkalle). Kuinka hän tänne olisi voinut tulla? (Muihin
kääntyen). Hän on kotoisin toisesta seurakunnasta. Mistä kylästä se
taas olikaan?

Juhana. Kintaan kyläst, peukalon talost, sielt tulless, täält mennes,
oikeall puolell, vasemmall käell, keskikyläst reunimmainen talo,
äyrämöis-ikkunat, savakon salvamet.

_Wasjka. Mitä se on: äyrämöis-ikkunat, savakon salvamet?

Matti. Etkö sitä tiedä? Meillä on täällä kaksi heimoa: äyrämöiset ja
savakot. Äyrämöiset...

Mari. Mitä te siellä äyrämöisistä juttelette?

Juhana. Minä vaan täällä sanon, että viimeiset äyrämöiset ”pannaan
virstanpatsaiksi”.

Mari. Poika! Kuinka tohdit sillä tavalla puhua! Etkö muista, että itse
olet puhdas äyrämöinen?

Juhana. Vaikka olenkin sukuani äyrämöinen, miellyttävät minua savakot
paljon enemmän. Heidän ryhtinsä, pukunsa, kaikki on paljon
miellyttävämpää, hauskempaa.

Mari. Kas vaan tuota nulikkaa! Hän pitää savakkojen puolta.

Juhana. Mitä syytä olisi minulla äyrämöisiä ylistellä? Sentähdenkö
ainoastaan, että olen sukuani äyrämöinen?

Mari. On siihen paljon painavampiakin syitä.

Juhana. Niitä olisi hauska kuulla.

Mari. Äyrämöiset ovat aina huolimatta venäläisten pilkasta pitäneet
kaikki pyhänä, mitä esi-isiltään ovat perineet; yksinkertaiset tapansa,
kielensä, pukunsa, kun sitä vastoin savakot ovat aina olleet valmiit
niistä luopumaan. Katso savakoita! He koettavat matkia kaikessa
venäläisiä; puku alkaa tulla yhä enemmän venäläisten mukaiseksi, heidän
joukossaan on löytynyt semmoisia tyttöjä, jotka ovat menneet
venäläisille vaimoiksikin. Joll’ei vakaat, järkähtämättömät äyrämöiset
olisi olleet estämässä, olisi, Herra ties, kuinka käynyt meidän pienen
kansakuntamme.

Juhana. Ohhoh, kuinka viisas se Mari täti onkin! Ei se ole sanottu,
että kaikki, mikä on esi-isiltä perittyä, on hyvää. Maailmassa käy usein
niin, että kun vanha huomataan kelvottomaksi, keksitään uutta
ajanmukaisempaa. Että äyrämöisten puku on selvästi epämukava ja
epäterveellinenkin, sitä ei kukaan voi kieltää. Ja heidän
itsepintaisuutensa on ollut monen uuden, hyödyllisen asian edistymiselle
vahingoksi.

Andrei. Heittäkää tuo ijänikuinen riita!

Mari. Puhukaa mitä tahansa! Sen minä vaan sanon, ett’eivät savakot
vedä missään vertoja äyrämöisille. Sadan vuoden päästä ovat kaikki
savakot muuttuneet venakoiksi, mutta äyrämöiset ovat ja pysyvät
suomalaisina.

Wasjka. No, olisiko siitä vahinkoa, jos te muuttuisitte venäläisiksi?
Olisihan se paljon parempi.

Juhana. Sinä et ymmärrä sitä asiata. Jos tuopillisen maitoa, joka
voisi olla hyödyksi, kaadat lampeen, niin joutuu se ehdottomasti
hukkaan. Samoin kävisi meidän pienen kansakuntamme, jos se venäläisiin
sulaisi.

Matti. Heitetään tämä riita äyrämösistä ja savakoista! Se on kumminkin
surkuteltavaa, että kaksi suomalaista heimoa, jotka rinnatusten ovat
kaikki elämänvaiheet kokea saaneet, että ne yhäti jatkavat riitaa, minkä
alku varmaankin olisi etsittävä satojen vuosien takaa.

Andrei. Sovitaan, kuulkaa, ystävät, siihen, ettei koskaan enää aloteta
kinaa tästä asiasta!

Juhana. Todellakin! Mutta mikä pannaan rangaistukseksi?

Matti. Se eroitetaan joukosta pois.

Kaikki. Se on oikein.

Juhana. (Kasakoille). Nyt tanssitte te, kasakat, meille trippatkaa!

Mischka. Aa, trippakkaa! Davai!

Audotja. (Marille). Kuka tuo poika on, joka pyysi riitaa heittämään.

Mari. Se on eräs, niinkuin luullaan, isättömänä syntynyt, jo lapsena
äidittä jäänyt nuorukainen, kasvatettu tässä talossa. Viisitoista vuotta takaperin
löydettiin hän läävästämme.

Audotja. Viisitoista vuotta sitten, läävästä! Se on hän! Voi, jospa
olisi!

(Yksi joukosta soittaa kirjapelillä, kasakat tanssivat, muutamat
laulavat:)

Tule meille tanssimaan!
Kenen kanssa tanssimaan? —
Meillä vanha akka on,
Vanha akka hampaaton.
Enpä tanssi, enkä taida,
Enkä huoli, enkä voi,
Vilu käsi, vilu jalka.
Vilu kaikki katsanto.

Tule meille tanssimaan!
Kenen kanssa tanssimaan? —
Meill’ on nuori neitonen,
Nuori neito suloinen,
Sekä tanssin, jotta taidan,
Kyllä huolin, kyllä voin,
Lämmin käsi, lämmin jalka,
Lämmin kaikki katsanto.

Hyvä ilta, lintuseni,
Hyvä ilta, armahain,
Hyvä ilta, kultaseni,
Hyvä ilta, sanon vain.
Anna kättä, lintuseni,
Anna kättä, armahain,
Anna kättä, kultaseni,
Anna kättä mulle vain!
Tanssi, tanssi, lintuseni,
Tanssi, tanssi, armahain,
Tanssi, tanssi, kultaseni,
Tanssi kanssani nyt vain!
Suuta, suuta, lintuseni,
Suuta, suuta, armahain,
Suuta, suuta, kultaseni!
Anna suuta mulle vain!
Halausta, lintuseni,
Halausta, armahain,
Halausta, kultaseni,
Halausta anna vain!
Käsi kaulaan, lintuseni,
Käsi kaulaan, armahain,
Käsi kaulaan, kultaseni,
Käsi kaulaan pane vain!
Hyvästi jää, lintuseni,
Hyvästi jää, armahain,
Hyvästi jää, kultaseni,
Hyvästi nyt sanon vain!

Wasjka. Nyt laulatte te, tytöt, meille!

Liisa. Me emme osaa sellaisia lauluja, mitä teikäläisille lauletaan.

Juhana. Miks’ette osaa? Liisa, laulahan sinä!

Liisa. Johan minä lauloin. Laulakoon nyt Anni!

Anni. Enpä rupeakaan. (Andreille). Laula sinä, Andrei, se surullinen
laulusi! (Hiljempaa). Minä kuuntelen sitä niin mielelläni.

Andrei. Sinun pyynnöstäsi. (Laulaa).

Voi, voi, kuinka elämäni jylhä on,
Kylmä, kolkko ompi tieni, lohduton.
Olenhan ma halpa orja, mitätön.
Yksinäinen orpo raukka, äiditön.

Armahainen lempi yksin saapi vaan
Sydämeni katkeruutta lauhtumaan.

Audotja. (On laskeunut alas kiukaalta, tarkasti seuraten laulua). Se
on hän! Se on hän! Taivaan Jumala! Minä tunnen tämän säveleen! Mistä
olet sinä tuon laulun oppinut?

Andrei. Se on ainoa, mitä olen oppinut äidiltäni.

Juhana. Äidiltäsi! Oletko sinäkin jotain äidiltäsi oppinut? Sitä en
olisi uskonut!

Audotja. Jumalan kiitos! Nyt minä löysin sen, ketä tulin etsimään.
(Laskeutuu polvilleen). Laupias Luojani! Minä kiitän sinua
johdatuksestasi! Näin pian en olisi luullut perille pääseväni. (Kaikki
tuijottavat häneen kummastuneina). Älkää luulko, että minä hourailen,
minä...

_Eräs poika. Vouti tulee! (Kaikki säikähtävät).

Liisa. (Juhanalle). Kunhan ei huomaisi, että minä olen täällä. Minun
ei olisi hyvä joutua yhteen nyt hänen kanssaan, sillä herra ei ole
kotona.

Juhana. Ole tuolla piilossa muitten takana!

5:S KOHTAUS.

Edelliset. Vouti (Astuu sisälle).

Vouti. Hiljaa täällä! (Menee pöydän ääreen istumaan). Tuokaa olutta
juodakseni! (Anni menee ulos).

Juhana. (Matille). Tuhajaa kuin Turusen härkä Heikin
heinäpieleksessä.

Vouti. (Katselee ympärilleen). Onko herran piikaa täällä näkynyt?

Juhana. Sitä pientä?

Vouti. Niin.

Juhana. Sinisilmäistä?

Vouti. Niin, niin!

Juhana. Valkotukkaista?

Vouti. Aivan niin.

Juhana. Joka laulaa niin hyvästi?

Vouti. No niin, juuri sitä.

Juhana. Sitä, joka herralla on sisäpiikana?

Vouti. Missä hän on?

Juhana. Hän tuli äsken tänne pois mennäkseen, mutta läksi taasen pois
takaisin tullakseen.

Vouti. Mitä sinä lörpöttelet!

Anni. (Tuopi haarikan olutta). Tässä on.

Vouti. Tämmöisessä astiassako sinä minulle juotavaa tuot? (Heittää
haarikan taakseen, josta säikähtyen tytöt väistyvät Liisan edestä).

Juhana. (Puoleksi ääneen). Parempi maassa kuin jumalattoman suussa.

Vouti. (Huomaa Liisan). Ahaa! Täälläkö sinä västäräkki oletkin. Mitä
on sinulla täällä tekemistä? Tule kanssani hoviin!

Juhana. Mitä tekee hän tähän aikaan siellä?

Vouti. Se ei ole sinun asiasi! Älä tuppaa neninesi, mihin sinua ei
kysytä!

Juhana. Kopeutta korvat suuret, nenä pitkä nakkeutta.

Vouti. Suus kiinni, sanon minä!

Matti. (Juhanalle). Pidä puoliasi, älä pelkää!

Juhana. Älä pelottele kuolleella isälläsi!

Vouti. Kuka olet sinä, Juvakan poikako?

Juhana. Älä luule luuta lihaksi, pässin päätä paistikkaaksi! Tämä
tässä, (näyttää Mattia) tämä on Juvakan poika.

Vouti. Kuka sinä olet? Kysyn minä.

Juhana. Isäni poika!

Vouti. Kuka on isäsi?

Liisa. Juhana, ole varovainen! Älä suututa häntä!

Juhana. Hän on myöskin isänsä poika.

(Matti nauraa).

Vouti. Vai rupeat tässä viisastelemaan! Kasakat hoi!! Viekääpäs tuo
arestiin muutamaksi vuorokaudeksi! Kyllä minä teitä opetan! (Kasakat
eivät liiku paikaltaan). No, mitä ällistelette! Heti paikalla!

Matti. (Asettuu Juhanaa puolustamaan). Ei se niinkään helpolla
heilahda.

Vouti. Jollette vie heti paikalla, niin varokaa itseänne, kasakat!

Wasjka. Ei auta! (Tarttuu Mattiin).

Matti. Ei tässä niin vaan lehellä soiteta.

Vouti. (Lähestyy sivulta Mattia). Kyllä minä! (Samassa ojentaa
Matti oikean kätensä ja iskee huomaamattaan voutia vasten kasvoja). Ai,
saatana!

6:S KOHTAUS.

Edelliset. Kosmin.

Kosmin. (Astuu tupaan. Kaikki kumartavat nöyrästi). Onko Roponen
kotona?

Juhana. Ei ole. Mitä tahdotte?

Kosmin. Häntä minä tarvitsen. (Voudille). Mikä meteli täällä?

Vouti. Teidän ylhäisyytenne! Oli erittäin hyvä, että satuitte tulemaan
juuri nyt. Nyt saitte itse omin silmin nähdä kuinka hävyttömiä nuo
koirat ovat. Kun minä tulin tänne, rupesi yksi joukosta ensin
irvistelemään minulle, ja kun minä häntä kielsin, rupesi hän,
ajatelkaas, pilkkaamaan ja haukkumaan vasten silmiä.

Juhana. Se ei ole totta!

Kosmin. (Mulauttaa silmiänsä Juhanalle, sitten voutiin kääntyen).
Jatka!

Vouti. Minä käskin viedä hänet arestiin, mutta silloinkos tuo tuossa
antaa minulle aika läimäyksen vasten nenää — niinkuin näette.

Kosmin. (Matille). Kuinka tohditkaan olla niin hävytön? Kyllä saat
sitä katua. (Kasakoille). Viekää hänet arestiin!

Matti. Mutta kuulkaa!

Kosmin. Ei sanaakaan.

Juhana. Hän valehteli.

Kosmin. (Polkien jalkaa). Vait, sanon minä! (Kasakoille). Viekää
heidät molemmat arestiin!

Juhana. Herra! Mitäs pahaa siinä oli, että kotonani vähän leikkiä
laskin?

Kosmin. Kotonasi? Oletko Roposen poika?

Juhana. Olen.

Kosmin. Niin no! Sinä pääset nyt tällä kertaa. Mutta muista olla
varovampi vast’edes. Menkää! (Kasakat vievät Matin ja muut seuraavat
häntä, paitsi Audotja, joka kiukaalle jää).

7:S KOHTAUS.

Audotja, Kosmin, Vouti.

Audotja. Tuoko siis on Kolja Kosmin! Kuinka suuresti olet muuttunut!
Vieläkö minua muistat? Vieläkö muistat orjaraukkaa, jonka tähden itsekin
niin paljon kärsiä sait? — Voi, jospa tietäisit kuka olen, jospa
tietäisit, mitä minä tiedän!

Kosmin. (Voudille). Nyt saat tilaisuuden näyttää, kykenetkö siihen
virkaan, jonka sinulle uskoin.

Vouti. Kaikki voimani tahdon panna liikkeelle, voidakseni
vaatimuksianne täyttää. Mitä käskette?

Kosmin. Niinkuin tiedät, käypi huhu siitä, että hallitsija aikoo
julistaa talonpojat vapaiksi.

Vouti. Tuskin siinä perää on.

Kosmin. (Ottaa kirjeen povitaskustaan). Tämä kirje todistaa, ettei
se enää ole pelkkä huhu, vaan täysi tosi. Kuule, mitä eräs korkea
ystäväni Pietarista kirjoittaa. (Lukee).

”Ei ole epäilemistä enää. Luotettavasta lähteestä olen saanut tietää,
että orjain vapauttaminen on tosiasia ”fait accompli”. Jonakuna
on tuo onneton manifesti ilmestyvä, joka tekee häpeäpilkun Venäjän
historiaan ja juuriltaan hävittää meiltä omaisuuden aatteenkin.
Täydellinen vallankumous! Kiire on käsissä! Kaikkien aatelismiesten
täytyy tehdä yksimielinen ponnistus. Täällä on arveltu seuraava keino
paraaksi: Talonpoikain nimessä ja vielä paremmin talonpojilta pitää
saada anomuksia ”en masse” keisarille, joissa he itse pyytävät, että
kaikki jäisi vanhoilleen. Tiedätte kuinka taipuvainen Hänen Majesteettinsa
on kallistamaan rahvaalle korvansa. Varmaan saamme siis
tällä tavalla koko vapautusjutun tyhjäksi taikka ainakin lykätyksi
toistaiseksi. Cher ami! Ryhtykää tekin toimeen! Suomalaiset ovat
tunnetut hyviksi kansalaisiksi, tarkoiksi lainkuulijoiksi! Erittäin
tärkeätä on sentähden, että teidän seuduiltakin saadaan semmoisia
anomuksia.”

Vouti. Todellakin oiva keino! Te teette tietysti niinkuin hän neuvoo?

Kosmin. Olen saattanut tästä tiedon kaikille naapureilleni. Uutteraan
toimeen on ryhdyttävä.

Vouti. Kaikki hyvä! Mutta luuletteko myöskin saavanne talonpojat
suostumaan semmoista anomusta kirjoittamaan?

Kosmin. Kyllä keinoja saamme. Kauniita sanoja on ensin käytettävä,
rahaa, lupauksia, ja jos ne eivät auta, sitten uhkauksia ja ankaria
toimia.

Vouti. Semmoisiin toimiin olen ennestään tottunut. Luottakaa vaan
minuun, tulette näkemään, että olette minusta saanut kelpo apulaisen.

Kosmin. Aikeeni on ensin saada Roponen suostumaan. Siksi tulinkin
tänne. Jos hän vaan suostuu, kyllä muut sitten seuraavat.

Vouti. Pyydän anteeksi! Ehkä kaikessa alamaisuudessa uskallan antaa
paremman neuvon. Olkaa puhumatta asiasta erikseen Roposelle. Hän on
jäykkä, itsepintainen jörö. Pahoin pelkään, ett’ette häntä saa
taipumaan. Ja vielä — asia on arkaa laatua. Paha meteli voi syntyä, jos
se tulee ilmi. Eiköhän ole viisaampaa käyttää varovampia keinoja,
esimerkiksi jollakin sukkelalla tempulla saada talonpojat kirjoittamaan
anomuksen alle tietämättä sen sisältöä?

Kosmin. Taidatpa olla oikeassa. Roponen ei näykään olevan kotona. Ei
sitä nyt ainakaan tarvitse päättää. Käytä viekkautta tai ankaruutta,
minusta yhden tekevä, kunhan toimemme vaan saadaan onnistumaan.
(Menee).

Vouti. Mikä minusta tulee, jos talonpojat vapaiksi pääsevät? Ei! Se
ei saa tapahtua! Kaikki voimani panen alttiiksi sitä estääkseni... Ja
nyt heti ryhdyn Liisaan ankarammin kiinni. Kohta olet sinä, pikku
lintunen, vallassani. (Menee).

8:S KOHTAUS.

Audotja.

Audotja. Vai sellaiset tuumat teillä on! (Laskeutuu alas kiukaalta).
Siinä tapauksessa tiedän minä tehtäväni. — — Mutta Andreihan on
Kosminin poika! Hänkö nousisi muitten mukana isäänsä vastaan? Se ei saa
tapahtua! — Jos Kosmin pysyy mahtavuudessaan, voipi poikansa ehkä
nousta — hänen perillisenään samaan mahtavuuteen — ja minä sitten
myöskin onnen kukkuloille. — Ei, ei! — Kuinka voinkaan tuollaista
ajatella? — Minäkö, katkerin orjuuden uhri, rupeaisin sitä
puolustamaan? En koskaan! Olkoon Andrei Kosminin poika — hän on myöskin
minun poikani, orjan poika.

9:S KOHTAUS.

Audotja, Roponen, Juhana ja Andrei.

Roponen. (Tulee poikiensa kanssa). Mitä teitte hänelle?

Juhana. Paljonko sille tarvitaan? Minä rupesin vähän pilaa tekemään;
hän tuosta suuttui ja käski minut viedä arestiin. Mutta kun Matti rupesi
sitä estämään, tarttuivatkin häneen.

Roponen. Hänen kanssaan pitää olla varovainen. Nuo tuollaiset
tapaukset vain pilaavat asiatamme. Olkaamme alallamme! Kohta koittaa
uusi aika. Pian vapautus-asia ratkaistaan.

Juhana. Se on jo päätetty.

Roponen. Päätetty! Mistä sen tiedät?

Andrei. (Huomaa Audotjan). Tuo vaimo on tullut Pietarista ja sanoo
sen tietävänsä.

Roponen. (Lähestyy Audotjaa). Mistä sinä sen tiedät?

Audotja. Olen itse sen johdosta vapaaksi päässyt.

Roponen. Sen johdosta, että se päätetty on; mitä joutavia!

Audotja. Joll’ei se todistus riitä, niin voin sinulle ilmoittaa paljoa
luotettavamman.

Roponen. No?

Audotja. Äsken oli herra ja vouti täällä.

Roponen. Niin oli.

Audotja. Kun he olivat jääneet, kuten luulivat, kahden kesken tupaan,
rupesivat he keskustelemaan.

Roponen. Mistä?

Audotja. Herra luki erään kirjeen, jossa hänelle ilmoitettiin, että
vapautus-asia oli päätetty.

Roponen. Todellako?

Audotja. Hänelle ilmoitettiin siinä myöskin, että herrat aikovat joka
taholta lähettää hallitsijalle anomuksia talonpoikain puolesta...

Roponen. Hekö anomuksia meidän puolestamme?

Audotja.... että talonpojat muka eivät tahdo millään muotoa vapautta
— vaan haluavat olla entisten herrojensa vallan alla.

Roponen. Vai semmoisia he tuumivat! — Hyvä! — Vai kirjoittavat
talonpoikien nimessä anomuksia! Nyt alkaa minulle selvitä, mitä meidän
on tehtävä.

Pojat. Mitä?

Roponen. Jos me rupeamme ummessa silmin katselemaan heidän vehkeitään,
voi todellakin käydä niin, ettei koko vapautus-asiasta tule mitään.
Toimeen on ryhdyttävä, uutteraan ja järkähtämättömään toimeen. Nyt
syrjään odotus ja kärsivällisyys! Koko kansani huutaa apuani, ja minä
tahdon sitä auttaa. Yksimieliseen vastarintaan ovat talonpojat
nostettavat. Minä lähden Pietariin hallitsijan omaan käteen antamaan
anomusta, jossa paljastan heidän vehkeensä. Minä kyllä tiedän, että he
ponnistavat kaikki voimansa meitä vastaan. Mutta turhaan raukeaa heidän
ponnistuksensa! Meidän tulee voitto olemaan. Ja tämä on oleva viimeinen
ponnistus.

Pojat ja Audotja. Viimeinen ponnistus!