Toinen näytös.

(Sama paikka kuin edellisessä näytöksessä).

1:NEN KOHTAUS.

Anni.

Anni. (Istuu pöydän ääressä, pää käden nojassa). Hän ei anna rauhaa
minulle hetkeksikään enää. Mitä pitää minun tekemän? Hän on kyllä
sukuaan venäläinen, mutta enhän voi kieltää, kun hän minua vaimokseen
pyytää. Se on tosin vasten kaikkia kansan tapoja. Sillä ei koskaan ole
kuultu suomalaisen äyrämöistytön ja venäläisen pojan suostuvan keskenään
avioliitosta. Mutta tiedänhän, että joll’ei hän minua saa, on hän valmis
vaikka surmaamaan itsensä. — Ja isäni, hän ei siihen milloinkaan
suostu! Mitä, mitä pitää minun tehdä, kun hän minua rakastaa, ja minä
kaikesta sydämestäni lemmin häntä? — Oi, mitä voin minä? Rakastaa vaan,
mutta en muuta mitään. Onko onnettomampaa ihmistä koko maailmassa?
(Laulaa).

Oi, sinä maailman mahtava luoja,
Onnen ja riemujen laupias tuoja,
Eikö sun voimasi keinoja sois,
Jotka mun rintahan’ lohtua lois!
Luoksesi käännyn ma, onneton impi,
Ollos sä mulle jo armollisempi!
Oi, jos sun miel’ alas heltyä vois,
Kylläpä toivoni täyttyvä ois!

(Menee istumaan ja itkee).

2:NEN KOHTAUS.

Anni, Andrei.

Andrei. (Tulee). Anni! Miksi itket sinä, miksi antaut epätoivoon?
Luuletko asian siten paranevan? Ei suinkaan? Koettaa meidän pitää. Minä
tiedän, mikä meidät uhkaa eroittaa, mutta me voimme senkin esteen
poistaa, jos molemmat tahdomme. Sano, Anni, suostutko minuun, jos isäsi
siihen suostuu; sano suoraan! Jos sinä kerrankin suoraan puhut, voin
minä päästää sinut tästä tukalasta tilasta, sekä päästä siitä itse.
Annatko minun puhua asiasta isällesi?

Anni. Isäni ei suostu siihen ikinä.

Andrei. Mutta jos hän suostuu, suostutko sinä?

Anni. Luulen, että sen jo arvaat. (Laulaa).

Eipä minun tahton’ vain
Onnea voi tuoda,
Eikä ole vallassain
Onneamme luoda.

Mitä isä tahtoo vaan.
Kaikki riippuu siitä.
Saada häntä suostumaan
Voimamme ei riitä.

Andrei. (Laulaa).

Lempi vastuksist’ ei huoli,
Rintaan rohkeutta luo.
Suorahan kuin nopsa nuoli
Perille vain pyrkii tuo.

Mari. (Tulee). Kas vaan tuota tyttöä! Täällä jouten on juttelemassa
pojan kanssa, sillä aikaa kun talon askareet jäävät toimittamatta. Tule
heti auttamaan minua! Lehmät ovat vielä ruokkimatta, astiat pesemättä,
vesi kantamatta... Katso, minkä näköinen pöytäkin on! Tuollaisenako
rikkaassa talossa pöytää pidetään? Olisit sen edes jouten ollessasi
pessyt... Ja lattia sitten, — sekin lakaisematta! Voi sentään! Joll’en
minä olisi hyörimässä ja pyörimässä alinomaa, niin menisi koko talo
kumoon. No niin menisikin! Eihän ilman minutta työväki saisi
syödäkseenkään, muista puhumattakaan. Tule! Pitäisikö sinustakin vielä
talonminiä tuleman! (Vie Annin mukanaan).

3:S KOHTAUS.

Andrei, Juhana.

Andrei. Niin, nyt isännän puheille. (Aikoo mennä; Juhana tulee
vastaan). Ehkäpä puhun hänelle ensin asiasta. (Ääneen). Kuule,
Juhana!

Juhana. No?

Andrei. Minä tahdon puhua sinulle painavasta asiasta.

Juhana. Puhu vaan! Ei minun hartiani niin heikot ole, kuin luulet.

Andrei. Älähän heti rupea ilvehtimään.

Juhana. No, anna kuulua!

Andrei. Sinä olet kyllä huomannut, että minun käytökseni Annia kohtaan
on aivan erilainen, kuin muita tyttöjä kohtaan.

Juhana. Niin onkin. Olenhan aina sinua siitä...

Andrei. ... pilkannut. Niin oletkin. Mutta minä tiedän, ett’et sitä
tee pahassa tarkoituksessa, enkä suutu, vaikka se välistä menee yli
rajojenkin. Vaan vähät siitä. Annistahan minun piti puhuman. —
Luuletko, että minä muuten vaan suosin sisartasi, ajattelematta sen
enempää?

Juhana. No, mitä?

Andrei. Minä aion häntä julkisesti kosia.

Juhana. Oho, poika!

Andrei. Mitä?

Juhana. Luuletko sinä, että se niin vaan on tehty?

Andrei. Anni suostuu kyllä minuun.

Juhana. Enpä usko. Älä nuolase, ennenkuin tipahtaa!

Andrei. Minä olen puhunut hänelle siitä. Hän rakastaa minua.

Juhana. Niin no! Miks’ ei hän sinua rakastaisi! Olethan sinä pulska
poika... Sinä ajattelet siis, että kun sait peukalon, niin otat koko
rukkasen.

Andrei. Niinpä niinkin.

Juhana. Älä nyt joutavia juttele!

Andrei. Enkö ansaitse häntä?

Juhana. Luuletko sinä todellakin, että sinä saat Annin vaimoksesi?

Andrei. Olen varma siitä.

Juhana. No, silloin sanon sinulle suoraan ajatukseni. — Muistatko
sinä laisinkaan, kuka mikä sinä olet? Muistatko enää, ett’et kuulu
meidän luterilaiseen kirkkoommekaan? Muistatko, että olet pienenä
poikana otettu meille ainoastaan kasvatettavaksi, ja että mieheksi
tultuasi saat mennä avaraan maailmaan, mihin mielesi tekee ja jalkasi
vie?

Andrei. Tuota en olisi luullut sinun sanovan. Olenhan tehnyt työtä
isällesi palkatta siitä saakka, kun hiukankin kykenin. Mitä olisi tämä
talo ilman minutta? Kuka silloin talon toimista huolta piti, kun isäsi
sairaana koko vuoden loikoi? Sinäkö... Ja muuten se ei sinusta riipu
laisinkaan. Isäsi on monta kertaa sanonut, että hän naituani antaa
minulle osan talosta.

Juhana. Älä, kirppu, kiistentele, ennenk’ pääset mäen päälle!

Andrei. Joko taasen pilkkaamaan? Sydämelleni oikein käy sinun häijy
käytöksesi.

Juhana. Ei sysi sydäntä murra, eikä terva mieltä käännä.

Andrei. Minä sanon sinulle, että kärsivällisyyteni rupeaa loppumaan.
Heitä nyt jo nuo pistosanasi, tahi minä todella suutun — ja silloin,
varo itseäsi!

Juhana. Mihin se meri ei menisi, joll’ei penkereet pidättäisi! (Menee
loilotellen).

Andrei. Tekee vaan pilkkaa. - -Poika nulikka! Mutta vähät minä hänen
laverruksistaan. Ukolle itselleen on ilmoitettava suoraan; hän
ratkaiskoon! (Kävelee edestakaisin). Kyllä se on harmittavaa
kumminkin, etten minä kuulu luterilaiseen uskontoon, vaikka olen ikäni
suomalaisissa elänyt ja puhtaaksi suomalaiseksi kasvanut. Joll’ei sitä
estettä olisi, silloin ei minun tarvitsisi epäillä asian menestymistä.

4:S KOHTAUS.

Andrei, Roponen.

Roponen. (Astuu tupaan kämmeniään hykertäen). Kaikki hyvin, kaikki
hyvin! (Huomaa Andrein). No, Andrei! Sanon sinulle peittelemättä, että
pidän suuresti sinusta. Poissaollessani olet Juhanan kanssa pitänyt
oivallisesti huolta talon askareista. (Taputtaa olkapäälle). Tyhjin
kourin en lähetä sinua talosta. Olet kelpo poika.

Andrei. (Itsekseen). Nyt pitää käyttää tilaisuutta. (Ääneen).
Isäntä, minä tahtoisin kysyä sinulta jotakin.

Roponen. No kysy, mutta pian! Tänne tulee heti paikalla kylän ukkoja
keskustelemaan tärkeistä asioista.

Andrei. Vaikka olenkin uskonnoltani teille vieras...

Roponen. Voi, veikkonen! Ei nyt ole aikaa sellaisiin. Toisen kerran,
toisen kerran juttelet sitten. Mene nyt sanoinaan Marille, että hän
tuokoon tänne pullon viinaa ja vähän ”sakuskaa”.

Andrei. (Itsekseen). Harmillista! Ei anneta edes loppuun puhua
asiasta. (Menee).

5:S KOHTAUS.

Roponen, Juvakka, Huttunen, Susi, Kipuna ja Juhana,
sitten Andrei ja Audotja.

Vieraat. (Tulevat tupaan). Hyvä ilta!

Roponen. Jumal’ antakoon! Käykää istumaan!

Juvakka. Saapihan tätä istua.

Susi. Eikä se pahaa teekkään, kaiken päivää työssä oltuamme, saamatta
viinan tippaa vahvikkeeksi.

Roponen. Koht’siltään saadaan sitäkin.

Huttunen. Ei viina ihmistä vahvista, vaan sana.

Susi. Viina vahvistaa ruumista, sana antaa sielulle ravintoa.

Kipuna. No, ei suinkaan Roponen ole viinan ja sanan vaikutuksesta
meitä juttelemaan kutsunut. Kyllä kai sinulla on tärkeämpääkin. Mitä
kuuluu Pietariin?

Roponen. Hyvää kuuluu, hyvää kuuluu!

Mari. (Tuo pullon viinaa, leipäkannikan, suolakontin ja jalattoman
pikarin). Tässä on. (Menee).

Roponen. Ensin on kurkku kasteltava, Sitten vasta haasteltava.

Susi. No, niin justiin!

Roponen. (Tarjoo Huttuselle). No, otappas sitten!

Huttunen. Omasta kädestä.

Susi. Niin, niin! Kenen kädessä, sen kärsässä.

Roponen. Jos niin tahdotte. No, olkaa terveinä!

Muut. Terveiksesi!

Roponen. (Juopi). Ohhoh, kuinka hyvää se olikin! Passipo suulleni,
kun oli kerälläni! (Tarjoaa Huttuselle). No!

Huttunen. Ei, ei, kiitoksia! En minä huoli.

Susi. Huolimatonta lyödään.

Roponen. No, mitä turhia! Ota nyt ryyppy! Ei se pahaa vanhoille
luillesi tee.

Susi. Mielesi kumminkin tekee.

Huttunen.

Ah, viina viisaan villitsee,
Ei juomarita hillitse,
Vaan saattaa hänet ansaan.
Helvetin alhon lansaan.

Roponen. Niinkuin tahdot. (Juvakalle). Otappas nyt lohdutusta
surullesi!

Juvakka. (Juopi). Kost’ Jumala!

Roponen. (Kipunalle). No, Kipuna! Kasteleppas kielesi kantaa!

Kipuna. Minä juon sinun onneksesi! Toivon, että vastakin ohjaat meitä
viisailla neuvoillasi. (Juopi). Kiitoksia!

Roponen. Oma vaivasi. (Sudelle). No, veli veikkonen, otappas
virvoitusta väsyneelle ruumiillesi!

Susi. Saas tästä, suuparka, kosk’oot kanssan’ kulkenunna! (Juopi).
Passipo, paa toinen! (Roponen valaa). Ensimmäinen ryyppy se menee
edellä ja huutaa: pois tieltä, nyt tullaan! Toinen se on oikein se
pääpukari. (Juopi ja kaataa itse vielä pari ryyppyä). Kolmas ja
seuraavat sitten ovat saattoväkeä... No, eikö Juhanalle annetakaan?

Roponen. Ei varsalle kauroja anneta.

Kipuna. Se on oikein.

Susi. Mutta kun se saa, syöpi se enemmän kuin suuri hevonen.

Kipuna. Se on totta.

Juvakka. Turhaa minustakin on, ett’ei aika pojalle anneta
viinaryyppyä.

Huttunen. (On katsellut nolona muitten juontia). No, eihän teistä
mihin pääse.

Susi. Näitkös! Tekipä mielesi kumminkin!

Huttunen. Kun oikein ajattelin, niin eihän tuo yksi ryyppy pahaa tee.
Saanhan paremmin unta yöllä (Juopi).

Roponen. No, nyt voimme ryhtyä puhumaan painavammista asioista.

Kipuna. No niin!

Susi. Kerroppas nyt päästä päähän, kuinka sinun kävi matkallasi!

Roponen. Kuulkaa sitten! (Juhanalle). Pane ovi lukkoon! (Juhana
tottelee). Niin! Tulin minä Pietariin. Aloin kysellä, milloin ja missä
kuningas liikkui, ja mitenkä häntä saisi nähdä. Sattui siellä vosikka
tämänpuoleisia. Hän tuntee minut ja, mitä varten olen kaupunkiin
saapunut, kysyy. Minä, ties’, kerroin, jotta niin ja niin siellä meidän
herrat — niinkuin ymmärrätte itsekin.

Susi. No?

Roponen. No, hän niinkuin suomalainen ainakin neuvoi, jotta silloin
ja silloin on mentävä Nevskille odottamaan siihen ja siihen paikkaan.
”Ja kun kuningas tulee”, sanoi, ”juokse”, sanoi, ”häntä vastaan ja
lankea polvillesi”, sanoi. No, minä tein, niinkuin hän neuvoi. Odotin
tunnin, ja odotin kaksi, ja sitten vielä hyvän aikaa odotin ja — — jo,
jo tulee niin että maa tömisee. Voi, ystäväiseni, kuinka kovasti tunsin
sydämmeni läpättävän, kun huomasin, että hän ajoi rouvansa kanssa ihka
avonaisissa vaunuissa, kaksi harmaata korskuvaa hevosta edessä... Minä
siunasin itseni, hyppäsin esiin, heittäysin polvilleni — tuskin muistan
kuinka lakin päästäni tempasin — ja katso: hän seisahdutti vaununsa,
kutsui minua lähemmäksi ja sanoi: ”Mitä sinä tahdot?” — Mitä osasin
enää vastata? ”Armollinen tsaari! Onnettomien talonpoikain puolesta
lähestyn. Teidän Majesteettianne”, tahi jotakin sellaista vastasin ja
ojensin anomuksen.

Kipuna. Kyllähän sen arvaa että sinä osasit.

Susi. Vait! Jatka!

Roponen. Arvatkaas, mitä hän vastasi!

Susi. No?

Roponen. Hän otti anomuksen omaan käteensä ja sanoi: ”Kyllä muistan
teitä. Olkaa huoletta, olkaa kärsivällisiä!”

Susi. Niinkö hän vastasi?

Roponen. Sanasta sanaan, niinkuin sanoin.

Kipuna. Venäjäksikö?

Susi. No, millä kielellä sinä luulet? Ei hän suomea osaa.

Kipuna. Sanovat ne hänen osaavan.

Susi. On hänellä muutakin tekemistä, ei oppia suomea puhumaan.

Kipuna. Minun Matti lankoni Tuutarista kertoi, että kuninkaan
ajutantti oli hänelle puhunut selvää suomea. Miks’ei kuningas itse
sitten suomea osaisi? Onhan kuningas viisaampi kuin kaikki hänen
ajutanttinsa yhteensä.

Huttunen. Vai niin hän sanoi! Jumala häntä siunatkoon, antakoon
hänelle pitkän ijän! Oikein minun tekisi mieleni laulamaan yksi virren
värssy.

Susi. Jätetään nyt se!

Juvakka. Ei sovi viinapullon ääressä jumalista laulaa.

Huttunen. Jumalan viljaa se viinakin on. (Juopi).

Roponen. Parempi minustakin on jättää se.

Kipuna. Niin, niin!

Roponen. Se on jo päätetty asia, että talonpojat pääsevät kaikkialla
vapaiksi; julistusta vaan puuttuu.

Juvakka. Onko se mahdollista?

Roponen. Herrat kyllä koettavat saada hallitsijaa lykkäämään
manifestin julistusta, mutta se on turhaa! Nyt ei hätää enää, kun kerran
sain anomukseni suoraan kuninkaan käteen annetuksi. Me voimme pelvotta
vastustaa heidän vehkeitään, sillä muutaman päivän päästä olemme vapaat.
Viisautta ja malttia on kumminkin tarvis.

Kipuna. Huomatkaa! Viisautta ja malttia!

Roponen. Mutta rohkeutta ja jäntevyyttä on myöskin tarpeen.

Kipuna. Rohkeutta ja jäntevyyttä myös.

Juvakka. Mutta, ystävät, mitä ajattelette pojastani Matista? Hän on
yhä vielä vankeudessa.

Roponen. Niin, niin! Häntä emme liioin saa unhottaa.

Juhana. Kuulkaa, isäni ja te muut! Hän on joutunut vankeuteen minun
tähteni. Sentähden pidän minä velvollisuutenani pelastaa hänet myöskin.
Olisin siihen jo ryhtynyt, ennen, mutta en tahtonut sitä ennen tehdä,
ennenkuin sinä, isäni, olisit siihen luvan antanut.

Juvakka. Sinä olet kelpo poika! Jos minä olisin nuorempi, olisin sen
jo itse tehnyt.

Roponen. (Tuumiskellen). Niin! — — Tietysti hän on pelastettava —
mutta... (Ovelle naputetaan). Kuka siellä?

Andrei. Minähän täällä olen.

Roponen. Juhana, laske hänet sisään. Andrein pitää ottaa osaa tähän
neuvotteluun.

Juhana. (Laskee Andrein sisään ja jättää oven lukitsematta).

Roponen. Olisit voinut alusta asti olla läsnä kuulemassa hauskoja
uutisia.

Andrei. Mitä uutisia?

Juhana. Miks’et ollut kuulemassa? Harakalle räystäälle ruokaa
kannetaan. (Kääntyen Roposeen). No, isä, mitä sanot?

Juvakka. Mitäs muuta kuin että ryhdyt asiaan.

Roponen. Niin no — jos sinulla on sellainen keino, että vaaratta voit
pelastaa hänet, niin tee se!

Huttunen. Kuinka! Sinä, Roponen, suostut siihen?

Kipuna. Se on tietty.

Huttunen. Meidän pitää muistaa, että hän on meidän esivaltaamme. Ei
saa nostaa kättä esivaltaa vastaan.

Juvakka. Jos hän tekee meille vääryyttä, niin on meillä oikeus vaikka
häneen itseensä tarttua.

Huttunen. Ei sinun pidä koskeman Herran voideltua!

Roponen. Mitä sinä, veikkonen juttelet? Onko tuo kansan sortaja Herran
voideltu! Älä sinä vaivu taasen noihin Raamatun lauseisiin. Tässä on
tarvis miehuullista toimintaa, eikä tyhjiä puheita. Meidän täytyy
pelastaa Matti millä tavalla hyvänsä.

Huttunen. Älkää Herran tähden...

Roponen. Sinä, Huttunen, olet ollut aina semmoinen jänispöksy! Sinua
emme pyydäkään. Mutta te, ystäväni! Tässä on minulla kaksi reipasta
apulaista. (Osoittaa Juhanaa ja Andreita). Yhdyttekö te liittoon.

Juvakka, Kipuna ja Susi. Yhdymme!

Roponen. Lyökää kättä! (Kaikki muut paitsi Huttunen lyövät kättä).

Kipuna. Me luotamme sinuun.

Susi. Ja sitten me ryypättiin. (Juovat).

Huttunen. Minä sanon vielä kerran: ajatelkaa, mitä teette! Hyvästi
nyt, Roponen!

Roponen. Joko nyt?

Huttunen. Minä olen vanha mies ja tarvitsen lepoa.

Roponen. (Kättelee). Sinulta pyydän ainoastaan, ett’et puhu
kellekään liitostamme. Lupaatko!

Huttunen. Sen toki lupaan. Hyvästi! (Menee).

Roponen. Jumalan haltuun!

Juvakka. Aika äijä!

Roponen. No, antakaa hänen olla rauhassa!

Kipuna. Se on parasta.

Roponen. Ei hän pahaluontoinen ole, vaikka pelkuri.

Kipuna. Pelkuri, pelkuri!

Juvakka. Siis Juhana ottaa pelastaakseen Matti-poikani?

Roponen. Niin! Mutta mitenkä luulet sen voivasi tehdä?

Juhana. Jättäkää se minun salaisuudekseni! Pitäkää te vain huolta
siitä, kuinka saamme hänet hyvään piiloon.

Roponen. Niin, todellakin.

Kipuna. Todellakin.

Roponen. Mutta mihinkä?

Kipuna. Niin, mutta mihinkä?

Juvakka. Mihinkä muualle kuin kotiinsa. Kyllä meillä sopiva paikka
löydetään.

Roponen. Ei hän kotiinsa piiloutua saa. Sieltä häntä ensimmäiseksi
etsimään tullaan.

Juvakka. Kyllä se on totta, sekin! Mutta — minnekkä muualle voimme
hänet piiloittaa?

Roponen. Kyllähän hänet yhdeksi yöksi ainakin tänne meidän aittaan
peittoon saamme. Kunhan Juhana saa ensin pois kellaristakin. — Mutta
ole kumminkin varovainen; muista sananlasku: ”kerran tee, kahdesti
katso!” Andrei voipi mennä kanssasi, niin voit olla varma — — mutta
mikä sitä Andreita tänään vaivaa? Olethan totinen kuin...

Juhana. Aapiskukko; mutta hänellä onkin kosintapuuhat mielessä.

Roponen. Mitä sanot?

Juhana. Hän aikoo pyrkiä meille kotivävyksi.

Andrei. Vaiti, sinä!

Roponen. Mi... mitä tämä merkitsee? Siitäkö sinä äsken aioitkin
minulle puhua?

Andrei. Jos sinä rupeat minua samalla tapaa pilkkaamaan kuin poikasi,
siitä en enempää pidä lukua, vaan tahdon puhua suuni puhtaaksi, koska
kerran asia näin pitkälle on mennyt.

Audotja. (Tulee ovesta sisään ja käypi oven suuhun jakkaralle
istumaan).

Juhana. Kuulkaa nyt mitä hän aikoo puhua! Tietäkää, ett’ei se ole
”lörpön, lörpön veräjäst’ pelloll’”.

Andrei. Vaiti!

Juhana. Suo anteeks, luulin lampaaks; se olikin vaan meijän muorin
mustapää pässi!

Roponen. Sinun puheestasi ei ole haaraa.

Susi. Lysti poika tuo Juhana; vetelee kaikki asiat naurunkelkassa.

Roponen. Juhana, anna nyt Andrein puhua!

Juhana. Nyt siis hiljaa, kuin Hiisan kiukaalla!

Roponen. Minä sanon sinulle, että ole vaiti! No, Andrei!

Andrei. Kuule sitten! Niinkuin Juhanan liukas kieli jo ennätti
ilmoittaa, minulla on kosintatuumat, vaikk’ei sellaiset kuin hän
vakuuttaa. Minä todellakin rakastan tytärtäsi Annia.

Roponen. Annia!

Andrei. Ja pyydän suostumustasi avioliittoomme.

Roponen. Todellako? Kylläpä sinulle juolahti mieleen! Joko sinä olet
unohtanut, mikä juopa on sinun ja Annin välillä? Eikä Anni suostu
koskaan sinulle menemään.

Andrei. Anni on valmis rupeamaan vaimokseni.

Roponen. Mitä tuhmuuksia! Oletteko te jo keskenänne sopineet? Kyllä
minä opetan teitä! Minä antaisin tyttäreni sinulle! Tosin olet ollut
kelpo työmies ja hyvä poika, sitä en kiellä. Olen aikonutkin antaa
sinulle osan, sittenkuin olet vaimon itsellesi saanut, mutta tytärtäni
— häntä et ikinä maailmassa saa.

Kipuna. Et ikinä maailmassa!

Juvakka. Muista, poika, sananlasku: ”Jokainen sirkka pysyköön omassa
nurkassaan!”

Susi. Sinulle Roponen antaisi tyttärensä, ainoan tyttärensä! Olethan
ventovieras talossa ja voit saada matkapassin milloin hyvänsä.

Andrei. Isäntä! Näistä muista en pidä suuresti lukua, mutta sinun en
luule puhuneen täyttä totta. Niin huonona et toki minua pitäne, ett’en
tytärtäsi ansaitsisi.

Roponen. Vieläkö luulet tässä leikin sijaa olevan? Mitä olen sanonut,
sen olen sanonut. Eikä sanaakaan enää tästä asiasta!

Andrei. Sitä en olisi uskonut!

Kipuna. Vai et olisi uskonut!

Susi. Tuo on minusta suoraa hävyttömyyttä, että hän rohkenee edes
ajatella, sitä vähemmin julki lausua tuollaista ajatusta. Koko
paikkakunnan rikkain tyttö menisi hänelle, keppikerjäläiselle!

Juvakka. Ja äpärälle muun hyvän päälle!

Roponen. No, älkäähän häntä niin ankarasti tuomitko! Jos tahdotte
tietää, mikä on pääsyynä kieltooni, niin kuulkaa!

Kipuna. Kuulkaa!

Roponen. Hän ei kuulu meidän luterilaiseen kirkkoomme, enkä minä
koskaan aio sallia sitä, että sukuuni yhdistetään vieraaseen kirkkoon
kuuluva henkilö. — — — Siis se asia on päätetty.

Andrei. Et siis suostu?

Roponen. En!

Andrei. Siinä tapauksessa en jää taloon.

Juhana. Sen verran vuodessa vahinkoa.

Roponen. Aiotko lähteä pois?

Andrei. Joll’en Annia saa, en viivy täällä päivääkään.

Juhana. Pistä pillit pussiin ja soita suolla mennessäsi!

Andrei. Lähden, vaan ensin puhun suuni puhtaaksi! Nyt et ole isäntäni
enää, etkä liioin käskijäni. Sanon suoraan, että olet raukka, sanasi
syöjä...

Roponen. Kuinka tohdit!

Andrei. ... joka kadut lupaustasi antaa minulle osan talosta.
Sentähden pidit tätä sopivana tilaisuutena minusta irtipäästäksesi. Olen
palvellut sinua uskollisuudella ja ahkeruudella, jommoista et koskaan
ole palvelijoissasi löytävä... Sentähden että olen venäläis-uskolainen,
en muka kelpaa teidän joukkoonne. Hyvä! Kyllä luulen Venäjän valtakunnassa
sellaisia ihmisiä löytäväni, joitten joukkoon minä
kelpaan... Nyt lähden — — mutta varokaa itseänne! (Aikoo mennä).

Audotja. (Andreille). Minä tahdon puhua kanssasi.

Juhana. (Ovelta hänen jälkeensä). Susi sinua hännällään
häilyttäköön, kukko harteillas huutakoon: kikkiriirii! (Muut nauravat
paitsi Roponen).

Roponen. Minun käypi sääliksi häntä. Onhan Andrei kelpo poika. Mutta
mitä minä sille voin? En minä hänelle tytärtäni ainakaan anna.

Kipuna. Siinä teet aivan oikein.

Juvakka. Senkin vellanen!

Susi. Keppikerjäläinen!

Kipuna. Äpärä?

Roponen. Jollei meidän suomalaiset pysyisi naimiskaupoissaan
vellasista erillään, ei kauan kestäisi, ennenkuin ei olisi pienestä
kansakunnastamme rahtuakaan jälellä.

Kipuna. Se on totta!

Juvakka. Ystävät, eipä pidot parane, jollei vieraat vähene.

Kipuna. Se on totta!

Susi. Niin, niin!

Roponen. No, mihin kiire?

Juvakka. Onhan niitä kotona toimia.

Susi. Heinä-aika.

Kipuna. Heinä-aika.

Juvakka. No hyvästi! Kiitoksia!

Kipuna ja Susi. Hyvästi.

Roponen. Hyvästi! Terveisiä!

Susi. Kepeät kuormat!

Juvakka. Hyvästi, Juhana! Koeta parastasi! Jos Matin pelastat, olen
koko elinaikani sinulle kiitollinen.

Juhana. Kyllä tahdon parastani koettaa. (Menevät keskustellen).

6:S KOHTAUS.

Audotja.

Audotja. Vai niin! Sillä tavallako he poikaani kohtelevat! Vai ei hän
kelpaa Roposen vävyksi! Niin! Ei hän kelpaakaan! Hän on liian hyvä
siksi. Hän ei ole orja niinkuin he, hänessä liikkuu vapaata
aatelisverta. Kuinka mahtavasti hän puisteli päältään heidän
soimauksensa, luottaen omaan itseensä, luopui koko tuosta laumasta,
jossa ei hänen jaloa sydäntään ymmärretä! Jumalan kiitos, että olen
juuri tähän aikaan tänne saapunut. Nyt hän on kypsynyt saamaan tietää,
kuka hän on; nyt on äidin hellyys hänen katkeroitetulle sydämmelleen
tervetullein lääke. Nyt, nyt tahdon häntä puhutella, nyt tulvailee
rinnastani kaikki se, mikä sinne on kahdenkymmenen vuoden kuluessa
kokoontunut. (Andrei tulee). Tuossapa hän onkin.

7:S KOHTAUS.

Audotja, Andrei.

Andrei. Sinä tahdot minua puhutella, vaimo. Mutta pian, sillä en tahdo
nyt tavata tämän talon väkeä.

Audotja. Niin! Minä tahdon sinua puhutella... Nähdessäni kuinka nuo
talonpojat sinua äsken pilkkasivat ja kuullessani heidän katkeroita
soimaussanojaan kävi minun sääliksi sinua.

Andrei. Löytyykö edes yksi ihminen maailmassa, joka minua säälii?

Audotja. Eikö sinulla ole vanhempia lainkaan, jotka sinua säälivät?

Andrei. Isästäni en tiedä mitään, äidistäni on minulla hämärä muisto
jälellä.

Audotja. Mitä muistat?

Andrei. Muistan erään illan, jolloinka istuin äitini sylissä, ja hän
lauloi minulle tuon laulun, mitä en elämässäni unohda... Äkkiä astui
huoneeseen musta, hirmuisen näköinen mies. Hän puhuu jotakin, ja
jokainen sana tuntuu minusta ukkosen jyrinältä... Mies menee pois...
Äitini rupeaa itkemään ... ja vielä par’aikaa muistan kuinka katkeralta
minusta tuntui, nähdessäni hänen silmistään suurten, kirkkaitten
kyynelhelmien vierivän hänen vaaleille poskilleen... Muuta en muista...

Audotja. Mitä ajattelet sinä äidistäsi? Tunnetko sinä ikävää, onko
sinussa helliä tunteita häntä kohtaan, vai oletko välinpitämätön tuon
vaimon kohtalosta, joka sinut niin armottomasti hylkäsi?

Andrei. Äitiänikö, tuota ihanaa, kaukaisessa, saavuttamattomassa
hämärässä olevaa olentoako minä en ikävöisi?... Voi, vaimo! Ei se voi
rakkahintaan unohtaa, joka on syösty tänne maailmaan vieraitten ihmisten
sekaan hyljättynä, yksinäisenä kulkemaan. Äitini kuva on kuni
suojelusenkeli minua aina seurannut. Sentähden luulenkin hänen jo aikaa
sitten tämän kurjan maailman vaivoista päässeen ja nyt seuraavan minun
askeleitani.

Audotja. Ei suinkaan!

Andrei Mitä sanot? Elääköhän?

Audotja. Hän on löydettävissä.

Andrei. Onko? Sano, mistä hänet löydän? Vaikkapa hän olisi Venäjän
äärimmäisestä sopukasta etsittävä, linnun siivillä hänen luokseen
liitäisin. Näiltä käsivarsillani tekisin työtä hänen vaivojaan
lieventääkseni. Niin, häntä palvelisin, kunnes hän väsyneenä päivän
vaivoista, siunaten minua, laskeutuisi levolle. Enkä hänestä luopuisi,
ennenkuin olisin hänet hautaan laskenut ja hautakumpunsa kukilla
koristanut! — — Mutta minulle kurjalle ei ole sallittu sitä onnea,
minulla ei ole äitiä.

Audotja. Usko minua, poikani! Sinä löydät hänet.

Andrei. Mistä? Puhu!

Audotja. Tuntisitko hänet, jos hän eteesi tulisi?

Andrei. Aina hänen kuvansa edessäni hämärtää. Ensi silmäyksellä minä
armaan äitini tuntisin: ääni vieno, silmät kyyneleisiin tottuneet, mutta
samassa niin kirkkaat, kasvot ihanat kuin Jumalan äidillä kirkkomme
alttarilla!

Audotja. Voi, kuinka suuresti, rakas poikani erehdyt! Tämmöiseksi on
sinun kaivattu äitisi muuttunut, tämmöiseksi sinun ihana kuvasi
rumentunut.

Andrei. Mitä sillä tarkoitat!

Audotja. Minä olen äitisi!

Andrei. Mitä, sinäkö?

Audotja. Minä se olen sinulle tuon rakkaan laulusi opettanut, minun
syliini sinä, poikaseni, nukuit silloin, kun epätoivossani tähtesi
kyyneleitä vuodatin.

Andrei. Sinäkö äitini?

Audotja. Eikö sinulle ole jäänyt mitään muistoa jostakin pimeästä,
kylmästä yöstä, jolloin sinä unestasi havahtaen sanoit: ”äiti, minulla
on kylmä!”

Andrei. Muistan, minä muistan! — Tuntien kylmän väristyksen käyvän
läpi ruumiini heräsin unestani. Luulin olevani vuoteella ja pyysin
sentähden peitettä enemmän. Äitini syleili minua, vastaten: ”Ole ääneti!
Musta mies tulee!” Minä vaikenin pelosta ... enkä sen enempää, en sen
enempää muista... Sinun sylissäsi, armas äitini, silloin makasin.

Audotja. Oma poikani! (Syleilevät). Nyt saan sinua taasen syleillä.
Siitä on jo 15 vuotta, kun sen viimeksi tein, ja se oli juuri silloin
yöllä maantietä pitkin kulkiessamme, joka sinunkin muistiisi on jäänyt.
Sinä kamalana yönä juuri sinut hylkäsin. Rakkaudesta sinut hylkäsin!

Andrei. Mihinkä veit sinä silloin minua?

Audotja. Ensin on sinun tiedettävä paljoa tärkeämpää... (Käyvät
istumaan, äiti lesankalle, poika penkille sen viereen). Viisi vuotta
ennen tuota tapausta oli haltijanamme vanha, virasta eronnut kenraali.
Hänellä oli kaksi poikaa, Jegor ja Nikolai, niin erilaiset kuin päivä ja
yö. Kasvoin orjana heidän talossaan Kolja-herran kanssa, joka oli vaan
paria vuotta minua vanhempi. Jo lapsina olimme toinen toisillemme
rakkaammat kuin koko muu maailma. Mutta vanhemman veljen himot yltyivät
myöskin samassa kuin minä lapsesta ihanaksi neitoseksi vartuin. Mutta
nuoremman, Kolja-herran, tunteet minua kohtaan olivat rehellisiä.
Saatoinko minä olla hänen jaloon rakkauteensa vastaamatta? — Minä
rupesin häntä lempimään kaikesta sydämmestäni. Silloin tapasi meidät
kerran Jegor-herra istuessamme hovin puutarhan lehtimajassa. Hän
ilmoitti salaisuutemme vanhukselle, joka siitä julmistui. Kolja sanoi
isällensä, ettei hän tunnustaisi ketään toista vaimokseen kuin minut, ja
että sinä, äsken syntynyt, olit hänen laillinen poikansa. Isänsä silloin
kirosi ja lähetti hänet kauas, kauas Kaukaasiaan. Kun nyt jäin
turvattomaksi, rupesi Jegor-herra minua häijyllä rakkaudellaan
ahdistamaan, mutta minä pysyin Koljalleni uskollisena. Niinkauan kuin
vanha herra eli, ei hän kuitenkaan uskaltanut pahinta. Mutta tämä kuoli
viisi vuotta senjälkeen, ja nyt koitti onnettomuuteni päivä. Muutama päivä
vasta oli kulunut ukon hautajaisista, kun tapahtui se, mikä
sinunkin muistiisi on tarttunut. Minä istuin kanssasi, ajatellen
onnetonta Kolja-herraa, joka niin kauan oli maanpaossa saanut olla.
Toivoessani hänen nyt isänsä kuoltua pääsevän kotiin, hyrisin tuota
hänen lempilauluaan. Silloin astui sisään Jegor, tuo musta mies, ja
uhkasi pieksättää sinut kuoliaaksi, joll’en myöntyisi hänen oikkuihinsa.
Hän meni pois — mitä oli minun tehtävä? Suostua häneen, tulla Koljalle
uskottomaksi, sitä en voinut, mutta antaa hänet julmasti sinut surmata
... ei, ei, en sitäkään. Parempi oli sinusta erota. Minua saisivat
sitten rääkätä kuinka tahtoisivat. Tein päätökseni. Kun olit vaipunut
uneen, läksin yön pimeydessä tänne kylään liitämään. Sinä heräsit
matkalla, niinkuin muistat, mutta nukuit taasen uudestaan... Minä tunsin
Roposen Jaakon ja hänen vaimonsa lempeän luonteen ja vein sinut heidän
lämpimään lääväänsä. Sinne ruumenpuruun sinut jätin ja menin matkoihini.
— — Sinut pelastin siten, mutta itseni... Voi, voi, kumminkin! — —
Mitä hirmuja minulle tapahtui, sitä en sinulle tahdo enkä voikaan
kertoa. Kun Jegor-herra näki, ett’ei mikään auttanut lujuuttani vastaan,
möi hän minut kauas Etelä-Venäjälle, jossa sain mitä kauheimmassa
ikävässä, tuskallisimmassa epätoivossa neljätoista vuotta kovaa työtä
tehdä.

Andrei. Äiti parka! Paljon olet sinä kärsinyt. Sen todistaa kuihtunut
ulkomuotosi.

Audotja. Niin, poikaseni! Tämmöiseksi on sinun ihana kuvasi muuttunut.

Andrei. Nyt loppuvat vaivasi, äiti kulta! Minä pidän kyllä huolta
sinusta. Mutta sano, missä, kuka on syypää kärsimyksiisi? Minä voin
kostaa puolestasi. Onko hän nykyinen herramme?

Audotja. Se mies lepää jo haudassa... Nykyinen herrasi on juuri se,
joka minun tähteni Kaukaasiaan ajettiin.

Andrei. Olisiko hän...

Audotja. Isäsi!

Andrei Kosmin.! Meidän hallitsijamme olisi minun isäni!

Audotja. Niin! Hän se on!

Andrei. Kuinka, eikö hän ole sinua ja minua etsinyt?

Audotja. Hän luulee minun varmaan kuolleeksi, eikä tiedä, mistä sinua
etsiä.

Andrei. Mutta luuletko hänen pitävän lukua meistä, jos ilmoitamme
itsemme hänelle?

Audotja. Aivan varmaan!

Andrei. Mutta mitenkä saamme hänet uskomaan itseämme?

Audotja. Siihenkin on minulla keino. Lähtiessään Kaukaasiaan antoi
isäsi minulle muistoksi pienen hopearistin, johon hänen nimensä ”Nikolai Kosmin
” oli piirretty. Kun minulla sitten oli odotettavissa kaikkein
pahinta Jegor-herralta, kätkin tuon ristin varmaan piilopaikkaan. —
Tule sydän-yön aikana Kosminin hovin puutarhaan, tuon vanhan
kivikellarin viereen, niin näytän sinulle paikan.

Andrei. Hyvä!... Mutta, äitini, olethan sinä oikeauskoinen?

Audotja. Tietysti!

Andrei. Ja hän luonnollisesti myöskin... Minä olen siis puhdas
venäläinen. Eikä pisaratakaan noitten pilkkaajoitten verta juokse
suonissani...

Audotja. Ei pisaraakaan.

Andrei. Vaan venäläistä.

Audotja. Aatelisverta.

Andrei. Aatelisverta!

Audotja. Niin!

Andrei. Nyt alkaa minulle aueta toimiala maailmassa!

Audotja. Mitä aiot?

Andrei. Minä tahdon näyttää noille raukoille, ketä he ovat polkeneet.

Audotja. Et suinkaan...?

Andrei. Minä riennän uuteen elämään! Hyvästi. (Menee nopeaan).

Audotja. Andrei!