KEHRÄÄJÄ

En ole tavallinen langankehrääjä, jonka rukki lämpimässä
pirttihämärässä hyrrää. Olen kehrääjä kruunun valoisissa saleissa,
jonka kolea yösija on kiviseinäkopissa ja jonka unettomille kasvoille
kuu piirtelee rautaristikon varjot.

Näen ristikon läpi kolkan nukkuvata kaupunkia. Valot ovat sammuksissa.
Yhdessä talossa vaan syttyi tuike keskelle yötä. Liekö lapsi herännyt
eikä ota nukkuakseen.

Nuku, nuku, kaikki nukkuvat, pahat vaan valvoo.

Ei viisas äiti susilla lastansa säikyttele, sudet ovat kaukana, mutta
sanoo: kehrääjä tulee! Ja lapsi kysyy: äiti, mikä on kehrääjä? Niin
äiti sanoo: se on jumalaton sikiönsä surmaaja, joka rikostaan kehrää
tuolla punasten tiilimuurien takana; siellä istuvat rivittäin ja rukit
lupisevat, ja vihaset silmät paistavat kuin öisen huhkaimen, ja vahdit
heitä vartioi, sillä jos kuka heistä vaan irti pääsee, niin verinen
veitsi kädessä se samoo ympäri maailman sinisilmälapsia surmaten. Ja
lapsen sydän kouristuu, ja se nukkuu kauhusta tainnuksiin, eikä
ilmoisna ikinä sitä kehrääjän hirmua unhota, vaan aikuiseksi päästyään
uudet muurit meidän ympärillemme nostaa ja eteemme lisäristikot
rakentaa.

Ja oikeassa olet, äiti, jumalattomia me olemme. Taivaan pyhät me
nauramme ja maailman hyvät me herjaamme. Eikä ole niin pimeätä
salaisuutta, ettemme sitä ilkkuen toisillemme kertoisi. Paatumus meitä
yhdistää rivoksi joukoksi, että vielä yönkin yksinäisyydessä sydäntemme
portit jumalien kolkutusta kestävät.

Mutta nyt sinulle kerron milloin jumala minut jätti, nyt sinulle
salaisen virteni laulan, kelmeän kuun piirtäessä rautaristikon varjot
kasvoilleni.

Mistä syystä tapoin?

Ymmärtämättömyydestä. Olin maailmassa yksin. Sieluni syvin salaisuus
olisi synnyttämisen kautta tullut ilmi, — sellainen salaisuus, jota en
olisi pystynyt ilmaisemaan, en vaikka minua olisi hengettömäksi
tukahutettu tai tulessa elävältä kärvennetty.

Tietysti, ajattelinhan tappaa itseni ennenkuin synnytän, mutta
ruumiinpesijä olisi salaisuuteni nähnyt ja sittenkin kylälle kertonut.
Ja se ei saanut, se ei saanut tapahtua! On salaisuuksia, joiden
ilmitulemisen ajatuskin koskee kipeämmin kuin sydänhaavan raateleminen
soraisella raudalla. Sentähden en tappanut itseäni. En myös karkuun
lähtenyt, sillä olin palveluksessa ja virkavalta olisi minut
saavuttanut. — Ajattelin: menen rannan veteen synnyttämään ja niin lapsi
tukehtuu ennenkuin on elämään ruvennut. Tai ajattelin: kaivan kuopan
valmiiksi, ja ennenkuin ehtii hengähtämään sysään multaa päälle.

Mutta en tarvinnut upottaa enkä kuoppaan syöstä. Sillä nähtyään
onnettoman tilani ja etten pystynyt salaisuuttani ilmaisemaan, jumala
sääli minua ja esti murhasta. Onnellisesti ihmisiltä salattuani mitä
tuleman piti, synnytin kenenkään aavistamatta lepikkoon. Odotin
parahdusta, mutta ei parahtanut eikä liikahtanut. Kohottausin
istualleni, ja näin, että napanuora oli valmiiksi kiertynyt kolmasti
kaulan ympäri. Olisi tarvinnut vaan vetää tiukemmalle, niin lapsi olisi
tukehtunut. Mutta jos olisin kierinyt auki, niin olisi ehkä jäänyt
elämään. Minä en tehnyt kumpaakaan. Ja saamatta henkeä se hyvän aikaa
aukoili suutansa, niinkuin vedestä nostettu ahven. Sitten alkoi ruumis
nytkähdellä, vavahti pari kertaa, eikä suu auennut enää.

Olinko minä mikään lapsensurmaaja?

Minkä minä kuolleella teen, ajattelin. Ja salasin kaikki.

Kaivoin sen tunkioon, kun olin kuullut siten nopeimmin murtuvan, ja
myös senvuoksi, että jos se sieltä olisi löytynyt, niin löytäjänä ei
olisi voinut olla kukaan muu kuin se, joka talven tultua tunkion
pellollensa ajaa. Mutta se oli lapsen isä. Ajattelin: nähköön hänkin
mihin on sikiönsä hylännyt!

Ja ilmestyin ihmisten ilmoille niinkuin ei mitään olisi tapahtunut.
Eikä kukaan mitään epäillyt. Jumalan kanssa taas luulin asian jo
ennestään niinhyvin kuin sovituksi.

Mutta sitä poloista suun aukomista en voinutkaan unohtaa.

Ja eräänä yönä näin unta, että minä nopeasti kierin auki sen nuoran ja
lapsi avasi silmänsä ja kirkkaasti hymyili minulle. Samassa sillä oli
vaatteet yllään ja minä nostin sen syliini istumaan ja se osasi
lepertää: äiti, äiti! Meillä oli mökki alhaalla harjun rinteellä.
Rappusten edessä oli pyöreä kukkapenkki ja pähkinäpuulehtoja. Ja kun
jätin lapsen yksikseen, noutaakseeni kaivosta vettä, niin minun jo ehti
tulla häntä ikävä, ja mennessäni minä huutamalla puhelin sille, että se
herkeämättä tuntisi läsnäoloni. Ja kuulin sen aina sopertavan: äiti,
äiti! Ja tultuani laskin korvon käsistäni ja taas otin syliini ja se
pienillä kätösillään leikki hivuksieni kanssa ja sivusi kasvojani. Ja
kun moneen kertaan suudeltuani poskia ja kaulaa painoin pääni sen
rintaa vasten, niin lämmin paita tuoksui rakkaalle, rakkaalle
lapselleni.

Herättyäni koetin ensin nauraa.

Seuraavana yönä näin saman unen, enkä minä silloinkaan itkenyt.

Monena yönä näin aina vaan sitä samaa unta, kunnes siitä herääminen
teki kipeämpää kuin jos olisi lävistetty, alkaen päälaelta kantapäähän
asti. Kuinka paljon kipeämmin se koski kuin jos sydämmeni kaikki
salaisuudet olisi maailman kuuluville huudettu!

Aloin ymmärtää, että jokin voima tahtoo saada minut itkemään. Mutta
minä en sittenkään itkenyt, vaan kannoin kuormaa, joka oli raskaampi
kuin jättiläisen, joka hartioillansa koko maailman kantaa.

Olisin kamppailussa ehkä tappiolle joutunutkin, elleivät ihmiset olisi
minua vihdoin jumalan kovista kourista pelastaneet.

Tapahtui näet niin, että vallesmannin metsäkoirat vetivät lapsen
ruumiin tunkiosta ja minut tutkittiin kaiken kylän kuullen, tuomittiin
ja vietiin kehruuhuoneelle. Siitä hetkestä saakka olin unestani vapaa
ja se mikä oli muille rangaistusta se oli minulle sulaa lepoa ja
pelastusta.

Lepoa oli minulle kehrääjätoverini ilkkuva rivous, pelastusta heidän
pohjaton paatumuksensa. Heidän rivoutensa tuli minun rivoudekseni ja
heidän paatumuksensa minun paatumuksekseni muuttui, että yön
yksinäisyydessäkin sydämmeni portit nyt jumalien kolkutusta kestää.
Pelotelkaa lapsianne meillä ja visusti vartioikaa meitä, sillä
totisesti ken meistä täältä vapauteen lasketaan, se levittää saastaa
maailmaan, se kaikki taivaan pyhät nauraa ja kaiken hyvän herjaa.
Korkeammiksi, korkeammiksi rakentakaa muurit ja kaksinkertaisiksi
ristikot vahvistakaa!