I.

Mies — pitkäselkä, rohdinpaita, virsujalka — hakkaa kaskea korkean
vaaran rinteellä. Kun koivu kaatuu, alkaa toisen lehvistö jo tutista ja
lastut lennellä. Hän kaataa niitä säärensä paksuisia kuin pajukkoa
raivaten, selkäänsä oikaisematta.

Vaara, jonka rinnettä hän raataa, on rannattoman erämaan keskessä, jossa
siellä täällä kohoo toisia samanlaisia vaaroja kuin mättäitä
tulvehtivalla luhdalla. Kaikki muut vaarat ovat huippuunsa asti metsän
peitossa, tätä vain on kaskettu, alhaalta ylöspäin nousten,
päivänpuoleiselta rinteeltä, pyritty laelle, vaan ei päästy vielä
puoliväliinkään. Pälvi siinä kuitenkin jo on erämaan autiossa, pykälä
aarniossa: vihertävä ruishalme, alempana ahoja ja vielä alempana notkon
takana asutus juuripuolessa pitkän niemen, jota kaitaiset vedet
kiertävät pieninä järvinä, soikeina salmina ja koskina.

Se näkyy siihen, missä mies hakkaa. Hän levähtää, katsahtaa alas, näkee
halmeensa, talonsa, niemen ja kosken. Hän heilauttaa kirvestään niinkuin
iskeäkseen sen kantoon, aikoen huoata, mutta upottaa sen taas uuteen
puuhun ja alkaa huojua — pitkäselkä, rohdinpaita, virsujalka.

Kirves nousee ja laskee, irtautuu ja uppoo; kun puu parahtaa, toinen jo
tutisee — ja niinkuin on työn tahti, niin on tekijän ajatusten kulku.
Yhdet tulee, toiset menee, jatkuen siitä, mihin olivat päättyneet,
päättyen siihen, mistä olivat alkaneet, aina sama vaikeus niistä päästä
ja tulla niiden kanssa toimeen.

— Pitipähän taas epäsovussa erottaman — pitipähän taas sanottaman ne
katkerat sanat. Että se saattoi sen sanoa, vaikka olikin totta — mutta
että se saattoi sanoa: ”Vanha kanttura, vääräsääri, väkäleuka!” Sillä
minkä minä sille mahdan, minkä minä mahdan sille, mikä on minussa
luonnon vika? Näithän sen ottaessasi, tiesithän sen minulle tullessasi,
että vasemmukseni ontuu — vaan että saatoit sen minulle sanoa?

Hän jätti sittenkin hakkauksensa, laski kirveensä maahan ja istuutui.

— Olenhan minä jo vanha, enkähän minä näköäni milloinkaan ole kehunut.
Mutta tarvitsiko nyt siitä hänen silmänsä välähtää niinkuin äkäisen,
salavihaisen koiran. Ja jos nyt häntä hartioista vähän hyväilinkin, niin
olisiko tarvinnut tiuskata: ”Mene siitä kompuroimasta!” — ja sitä vaille,
ettei kapustalla lyönyt. Enhän minä kuin lepyttääkseni, ettei enää
juroteta — että sovitaan pois. — Onhan saanut minulta olla ... milloinka
minä olen hänelle väkivaltaa tehnyt?

Kun joskus ennen sattui kiivaan sanansa sanomaan, niin kohta katui ja
tuli sovinnoille. — Vaikka nyt vain olisi tullut ruokaa tuomaan, olisi se
jo sillä ollut hyvä. Kun tulonsa kuulin, niin minä sille jo kauas
näyttämään, etten minä sitä enää muista. Jos tuli tänä päivänä,
niinkuin ennen muinoin tuli laulaen, niin että metsä edellään raikui,
niin minä hänelle tästä mylvähdin niinkuin härkä, mörähdin kuin kontio
merkiksi, etten minä sitä enää muista, elköönkä hänkään.

Hän tahtoi uskoa, että Marja vielä tulee. Lehto sihahti lämpimässä
tuulessa, lepo viihdytti veriä. Jospa tuo nyt sanoikin. Lie sanonut sen
vain kiivaudessaan, muusta jostakin myrtyneenä, ei minusta. Tuohon
kahden koivun haarukkaan nostan hänet istumaan niinkuin pikkutyttönä
ennen. Se siinä käenkukuntapuussa, minä häntä tästä kannon päästä
käköseksi haastan, metsänneidoksi, salojen sinitytöksi sanelen — sitä
mielellään kuuntelee, vaikkei ole kuuntelevinaan, mutta kuitenkin
karjanpolkuja kulkiessaan sitä itsekin itsestään laulaa. ”Auta Juha,”
sitten huutaa, ”en pääse alas jos et auta!” — ja hento kaulaan kavahtaa
ja kasken läpi itsensä kannattaa ja vasta sileälle aholle asetuttaa.

Ja näki Juha siinä kasken sisässä istuessaan, kädet työmekon helmassa
polvien välissä, raukeasti katsellessaan kaatamansa kasken yli — näki
Marjan, paljain päin, huivi niskaan valahtaneena, liikkumassa heidän
ensimmäisessä yhteisessä kaskessaan pienellä kassaralla, Juhan
takomalla, pienellä ja näppärällä, vastaksia ja kerppuja katkomassa, kun
hän itse isoja puita kaataa rytyytteli. Ja tuli niin vielä monena vuonna
kaskeen ilakoimaan, laulamaan nuorena emäntänä onnea ukkonsa
kylvöksille, joita ei pouta koskaan kuivannut, ei halla pannut, ei
ihmeeksikään, ja kyllä ties Juha miksi: että oli hänellä hallussaan
metsän haltija, ties mistä lie kätköistä tullut, Karjalan kaunis, kaukaa
vierasten vaarojen takaa.

Nyt ei enää tule, ei itseään oksalle nostata, ei aholle kannata, ei tule
laulamaan, ei kassaroimaan, ei enää edes ruokaakaan tuomaan. On tyly
vanhalle miehelle aamusta iltaan.

Ja kuitenkin Juha yhä kuunteli, kuunteli hakatessaan, silloinkin, kun
lastu visan kyljestä vihaisimmin vinkui. — Huhusiko joku? — Hän teroitti
kaatamiensa puiden yli kurkottavan silmänsä kasken alalaitaan, kavahti
kivelle, jolla oli istunut. Ei siellä ollut ketään. Olisiko kuulunut
alempaa, jonne ei kuontunut näkemään? Tuolta sen näkisi toisesta
laidasta, oliko kuka tulossa. Sieltä näkee pihaan asti, tien ahoa,
niittyä ja pellonpiennarta myöten pihaan asti. Jos ei niin monta
monituista kertaa jo olisi turhaan mennyt odottamaan sitä, jota sieltä
turhaan odotti, niin olisi mennyt nytkin. Mutta sen sijaan tarttui
Juha taas kirveeseensä ja hakkasi — hakkasi niin, että jokaiselta
kaatamaltaan puulta tuli lähemmäksi kasken alalaitaa, josta näki pihaan.
Hakkasi vain reunimmaiset pikemmin joutuakseen. Puut parkaisivat
kaatuessaan, niinkuin olisivat parkaisseet muutakin kuin omaa
katkeamistaan.

Ei sieltä kuulunut ketään. Lehmät makasivat paisteessa aholla alempana.
Järvellä kulki pari venhettä laiskasti soutaen. Kolmas souti jälempänä
maanrannan varjossa, kuin väijyen toisia. Juha näki heti, että ne kaksi
olivat Venäjän puolen venheitä, laukkusaksain, ja hän päätti niiden
suunnasta, etteivät ne aikoneet nientä kiertää ja laskea sitä tietä
koskiin, vaan päästäkseen niistä poiketa hänen rantaansa ja vedättää
venheet kuormineen kannaksen poikki. Mahtavat tarvita hevosta. Pitäisikö
lähteä? Vaan ottakoot itse haasta Marjan luvalla, kylläpähän tietävät.
Kolmas venhe näkyi olevan sysimiesten haapio.

Hän kääntyi, hakkasi taas yhden rintaman kaskensa ylälaitaan, ja sieltä
taas toisen takaisin alalaitaan. Ei vieläkään näkynyt ketään. Ja
miksikäs olisikaan? Taas tuli hän ylälaitaan. Mutta nyt tunsi hän
tarvitsevansa levätä ja istuutui äskeiselle kivelle, haarukkakoivun
alle. Se oli mietittävä, oli ajateltava päähän asti, miten tämä kaikki
oli käynyt niinkuin oli käynyt. Ei saanut Juha ajatuksiaan omiin
ohjiinsa, ne kulkivat, mitä teitä itse tahtoivat.

— Ennen se aina toi ruokaa, olipa työpaikka kuinka kaukana tahansa. Toi
paistinkalat, kantoi viilit leilissä ... nyt katsoo vanhaksi: ”Sen
kanttura, sen vääräsääri ... sen väkäleuka”. Saattaahan olla, mutta
milloinka minä olen häntä soimannut siitä, että oli köyhä, ettei ollut
mitään, että hänelle talon laitoin, kasket kaadoin, rimmet raadoin. —
Onko se nyt siinä, minkä näköinen mies on, tai minkä ikäinen, kunhan
vain on mies? Eikö se ole siinä, mihin kykenee ja mitä saa aikaan? Eikö
ole tuolla talo kylmään metsään tekemäni, paisteisella aukealla, vetten
hengessä, koskien niemessä — tallit, aitat, saunat, navetat, hevonen ja
viisi lehmää? Sanokoon Marja, kuka olisi toinen semmoiset rakentanut
kerjäläistytölle, löytölapselle, vierasheimoiselle? Olisiko ollut parempi
ollakseen orjana omassa maassaan, olisiko ollut parempi piikana vanhassa
Karhulassa? Sanokoon! Ja mikä minulle siitä kiitokseksi? On kai ollut jo
palkitsevinaan sillä, että olinhan hyvä silloin, kun et vielä ollut
ikivanha ... kun et tuhkinut etkä puhkinut...

Juha jo katui. Miksi ma häntä syyttelen? Lapsihan tuo vielä silloin oli.
Minun, vanhemman, olisi pitänyt tietää paremmin... Mutta kun kerrankaan
iloitsisi siitä mistä minä — kun sanoisi: ”Oletpa siihen taas korpea
avannut, tuleepa siitä taas huima huhta!” Mutta ei! — Hänen ajatuksensa
seisoivat hetken. — Siinä se on, ettei meillä ole lasta! Siinähän se on.
On itselläänkin sitä ikävä! Sentähden se on semmoinen kuin on. Ei ole
lasta eikä enää saada! Sillä mitenkä sen saa, kun sitä ei tahdo...

Silloin kuului hakkausta kasken alipäästä, niinkuin semmoisen, joka ei
oikein osaa. Juha ponnahti pystyyn, mutta ei nähnyt muuta kuin
huojahtelevia lehviä. Olisiko se Marja? Olisiko tuonut päivällisen ja
alkanut kerppuja katkoa? On ehkä ollutkin siellä kuinka kauan, enkä ole
huomannut?

Ei se ollut Marja. Oli Kaisa. Vaan jos on lähettänyt Kaisan edellään ja
tulee itse eväitä tuomaan? — Ei ollut niinkään, tuossa oli ruuat.

Piika alkoi avata tuomaansa nyyttyä, mutta Juha sanoi menevänsä kotiin.
Jääköön Kaisa tänne vielä kerppuja taittamaan. Ei tuntunut enää jaksavan
hakata. Ja olihan lauantai, ja oli verkotkin laskettava. — ”Taitan
tuosta saunavastat.” — Mutta silloin hän taas näki näyn, näki Marjan
nuorena emäntänä kerppuja taittamassa koivusta, jonka hän oli hänen
eteensä kaatanut, Marjan, pää paljaana, huivi niskassa, solakkana,
pitkänä, joustavana kuin solkikoivu. Ei ole ihmistä toista ihanampaa,
vaikka olkoonkin ruskeasilmä, mustatukka, tummahipiä! Heittelee
kerppulyhteitä pielekseen, että kahahtelevat haavan lehdet. Pistää kädet
puuskaan, kiertää taakseen päänsä ja hymähtää: ”On siinä, Juha, mitä
lammasten talven pitkän pureksia!” Ja kun oli pieles tehty, niin vastat
kainalossa lähdettiin kotiin ja astuttiin yhdessä halmeen halki ja
yhdessä haasteltiin, että tuohon ensi vuoden kaski tehdään ja tuohon
toinen ja jos eletään, ei hellitetä ennenkuin on koko vaara kierretty
ja kuusikko lehdoksi muutettu eikä jätetty muuta kuin louhu ylimmälle
laelle. Rikastutaan, laitetaan talo semmoinen, ettei kotitalo moinen,
vaikka onkin pitäjän paras, vanha rikas — ”laitetaan oikein sen suuren
sukusi uhallakin”, sanoi — niinkuin oli laitettukin. Ja edeltä kulkien
vastaksia heilutteli ja keinahti yli veräjän...

Ei silloinkaan sanonut: ”Vanha kanttura, vääräsääri”, jos lie
ajatellutkin ... vaikkenhän minä nyt sen kummempi kuin silloinkaan,
joka olen aina ollut tämmöinen kuin olen.

Ei nyt mikään entinen yhteinen mieltään ilahuta, ei mistään hyväksy,
mistä minä. Vihassa aamulla töihinsä työntyy omasta aitastaan,
kiukutellen illalla maata menee omaan aittaansa ja oven säpittää.
Olisiko vietävä rovastin puheille, joka vihki ja toivoi onnea, käteen
tarttuen? Lähtisikö? Mahtaisiko rovastikaan mitään luonnon lumoille?

Ne olivat Juhan ainaisia ajatusten polkuja, joita astui ja tallusti,
mihinkään pääsemättä; jotka aina veivät suohon ja hetteeseen niinkuin
karjan urat salolla.

Tie vei ensin alaspäin ruishalmeen halki, sitten nuoren ahon reunaa,
sitten vesakkoa, laskihe vesiperäiseen painanteeseen, josta kuului
kosken kohina ja näkyi hyppiviä kuohuja puitten lomitse. Katosi koski
sakeamman viidan taa, tie nousi niitylle, niityltä pellolle ja siitä
pihaan.

Marja oli tarhalla lypsämässä, oikaisihe katsomaan lehmän yli, kuka tuli
solalla tarhan ja navetan välissä, painautui takaisin, ei virkkanut
mitään, mutta ennätti pistää terävällä kylmällä katseella, raapaista
suupieltensä katkeralla värähdyksellä kuin sahan hampaalla... Eipä ollut
vielä saanut mieltänsä lauhtumaan. Vielä oli aamullisissa
repaleissaankin, niinkuin aina niin kauan kuin oli sillä päällään. Ei
ollut vielä katunut sanojaan. Oli kuin olisi ollut valmis niitä vielä
kerran singauttamaan aidan yli. Mahtoi kai ajatella: tuossa se menee,
vanha kanttura, vääräsääri. Ja Juhasta oli pihan yli tupaan astuessaan
niinkuin häntä joka askeleella olisi nuolilla selkään ammuttu.

Hän otti ruokahuoneesta kannikan mukaansa ja lähti rantaan, kahmaisi
nuottikodasta verkkoja kainaloonsa ja työnsi venheen vesille.

Nähdessään Juhan tulevan oli Marja tuntenut, että hänen olisi pitänyt
sanoa jokin ystävällinen sana. Mutta se tarttui kurkkuun kuin kuiva,
pettuinen pala. Ja sisu kirkui: tämmöistä tämä on ... eikä tämä tästä
enää muutu! Enkä minä voi sille mitään! Enkä minä jaksa olla toisin kuin
olen! En, vaikka pitäisi minun muuten koskeen mennä! Enkä minä saa sille
olluksi hyvänä, vaikka koirana sitä silmänsä kerjätköön.

Sillä minkä minä sille mahdan, että on minusta kuin kurnuttava sammakko
ja minä itse samanlainen? — No, en sano, en sano vasta mitään, en suutani
avaa! Mutta mikä käski hänen lähentelemään? Ja olisi tyytynyt siihen,
että sai piikanaan pitää — miksi tarvitsi hänen minut pappilaan
houkutella?

Hän lypsi mielensä kuohua maidon kuohuna raintaan polviensa välissä, kun
kuuli äänen takanaan ja näki vieraan, pitkän, kähäräpartaisen miehen
seisovan tarha-aidan nojassa ja sanovan iloisella, soinnahtavalla,
miehekkäällä äänellä:

— Hei, tyttö, annetahanko talossa yösijaa, annetahanko kylyn löylyä
matkamiehelle?