III.

On jo iso päivä, kun Shemeikka herää aitassaan. Selällään maaten, kädet
niskan takana hän tarkastelee yösijaansa... Naisen aitta, lienee itsensä
emännän. On olevinaan parhaita taloja tämä, mutta eivät isot ainakaan
emännän kätköt. Kaksi sarkaista talvihametta ja yhtä monta kesäistä
kotikutoista, yksi ainoa palttinapaita, muut piikkoa. Kimppu harmaita
sukkia orrella riippumassa. Eipä ihme, että huikenivat silmänsä
silkkihuiviin ja solkeen, äijän niinkuin hänen naisensakin. Suotta
taisin tehdä kalliin lahjan, olisivat talonsa myyneet, jos en vähemmästä
antanut. Vaan eipä Uhtuan Shemeikka ensi kertaa lahjaa naiselle antane.
Eivät mahtuisi tämän aitan orsille kaikki silkit, jotka on annettu.
Onhan hyvä, että on ystäviä tämänkin tien varressa... Se on sorea
nainen, aivan unia itsestään näytti...

Yhtäkkiä kuului, niinkuin silloin, kun vikla lentoon lähtien ääneensä
remahtaa, kuului laulahdus, tarhalta alkaen ja sieltä pihan yli tupaan
tuoden ja taas tarhalle ja sieltä takaisin — oli Shemeikka kuullut
heidän, naisien laulavan, vaan ei milloinkaan niin syvästä rinnasta, ei
niin selvästi ja helposti kurkusta kumpuavan. Oli, kuin olisi ollut
laulajassa iloa ja riemua niin, ettei itseensä enää mahtunut. Heidän
laulustaan aina kuulee, mitä eivät muuten anna tietää. Vaan eipä ole
monesti sattunut mikä eilen: ei edes huudahtanut, vaikka lyövänsä
pelkäsin... Antoi heti paikalla itsensä morsiameksi pukea. Vapisi,
vaikka koetti olla. Olisi se pian saatavissa, kun vain viitsisi. Vaan
johan sinun sukuasi, Shemeikka, yhden miehen osaksi juoksentelee
vierasten talojen tanhuvilla, mikäpä omillasikin. Ei aavisteta, isät,
kenen poikia polvillaan keikutellaan. Olisiko hänellekin, hyvälle
miehelle, tässä se ilo toimitettava? Se se on kaikista hupaisinta ja
hulluinta, kun vuoden päästä taloon tulee ja siellä lennätetään oma
poika partaa repimään.

Hän nauroi puoleksi auenneella, äänettömällä suulla, ja veri kihahti.
Hän sysäsi jalallaan auki oven ja näki Marjan maitopyttyä kantaen
notkuttelevan tupaan. Sillä on ryhti kuin parhaalla pajarin tyttärellä,
on sillä!

Marja siivilöi maitoa pöydän päässä, kun Shemeikka tuli tupaan. Käsi
kaarena korkealla, kun kauhalla maitoa siivilään hulahutti. Kohisi
maito, sitten lirisi, kohisi taas ja taas lirisi, käden kaaren noustessa
ja laskiessa.

— Huomenta, emäntä.

— Ka, huomenta, vieras.

Ei väistänyt Marja katsetta. Vastasi siihen pitkästi, niinkuin uhalla.
Oli sunnuntaiasussa, harteilla Shemeikan silkki ja rinnassa solki.

— Vieläkö isäntä nukkuu? kysyio Shemeikka.

— Vai nukkuu! Meni jo ennen auringon nousua lahnan kutuun. Käski sanoa
pitkännukkujalle, että kun nousee, ei saa päästää pois ennenkuin hän
tulee ... vaikka iltaan viipyisi.

Shemeikka jäi seisomaan, seuraillen Marjaa silmillään, huulilla hymy.
Kun Marja oli maidon siivilöinyt, nouti hän pienen tuopin, täytti sen ja
pyysi vieraan ottamaan. Shemeikka vain hymyili. Marja kysyi, hymähtäen
hänkin, pitikö vieras köyhän talon tarjousta halpana, koska ei
kelvannut?

— Et taaskaan, emäntä, tunne Karjalan tapoja. Meillä ei vieras
milloinkaan ota itse, emäntä hänen käteensä kiidättää kaiken, mitä
tarjoo. Tuulispäänä jo ovensuuhun vastaan lennätetään.

— Saahan tämän lennättää! — ja Marja tempasi pöydältä haarikan ja vei sen
Shemeikalle. Shemeikka nosti sen huulilleen.

— Antaja meillä odottaa, kunnes vieras on maljansa pohjaan tyhjentänyt.

— Kaikkiko täytyy tehdä niinkuin siellä? nauroi Marja.

— Kaikki, sanoi Shemeikka totisesti ja mulautti silmiään tuopin laidan
yli.

— Eikö olisi parempi niin, että maassa maan tavalla?

— Ei, sanoi Shemeikka totisesti yhtä ja teennäisen juhlallisesti ja
ojensi Marjalle tuopin. — Marja nauroi katketakseen sen kujeille,
viedessään tuoppia takaisin pöydälle.

— On nyt urhon turpa maidossa kuin vasikan!

Shemeikka ei pyyhkinyt partaansa, lipaisi sitä vain vähän kielellään ja
virkkoi yhä samaan tapaan:

— Se oli toinen kaunis Karjalan tapa. On vielä kolmaskin, kaikista
kaunein. On vierahan parta pyyhittävä sen, joka sen tahrii.

Nopealla, välähtävällä liikkeellä ojensi Marja hänelle esiliinansa
vyöltään, mutta yhtä nopealla tempasi Shemeikka häntä niskan takaa,
samalla kun toisella kädellä kohotti leukaa ja painoi pitkän suudelman
hänen huulilleen. Marja tunsi voimakkaan voivuttavan rinnan ja näki
tummat, kiehahtavat silmät; Shemeikka tunsi pehmoisen poven ja näki
raukenevan, ummistuvan katseen.

— Ei saa, sanoi Marja laimeasti ja jos ei olisi päässyt pois, olisi
siihen lyykähtänyt — ja jalka oli paetessa raskas kuin sen, joka unissaan
pakenee.

Shemeikka meni hitaasti ja tyynesti ulos ja istahti rappusille. Marja
kulki ohi.

— Ei saa vieras toista kertaa semmoista tehdä.

— Ka, minkä tähden ei?

— Jos joku olisi nähnyt?

— Senkö tähden ei?

— Eikä muutenkaan. On luvattava. En uskalla tuoda ruokaa pöytään.

Se pyysi sitä niinkuin ei olisi itse omin voimin kyennyt, melkein
rukoilevin silmin ja ilmein.

— Luvataan sitten. Saaneeko katsoakaan?

— Katsoa saa.

— Onpa hyvä, ettei tarvitse ummessa silmin.

Marja hymähti hämillisen hellästi... Pilkkasiko se?

Syötyään loikoili Shemeikka pihamaalla, lämpimässä paisteessa,
selällään, kädet niskan alla. Marja väijyi tuvan ikkunassa, kasvot
kalpeina ja jäykkinä lasia vasten, povi kohoillen, silmä hivellen
kaarevaa rintaa ja jalkojen jäntevää jousta, kun toinen jalka toisen
päällä lepäsi.

Pääskyt liitelivät ylhäällä ilmassa Shemeikan pään päällä, lämmin tuuli
leyhytteli rintaa ja kaulaa.

Ei tule puheille, välttelee. Joko liiaksi arkiutin? Olisiko pitänyt
varovammin viihdytellä? Mikä mahtaisi oikein pitää olla tämän lintusen
houkuttelulaulu? Itseänikö kiittäisin ja kehuisin: tämmöinen solakka
poika, kauppias kuulu, metsänkävijä mainio sinua haluaa! Vai häntä
itseäänkö kehuisin, korvaansa kuiskuttaisin: ylen ihana olet, en ole
ikinä vertaistasi nähnyt; näethän, etten mitänä voinut, kun sinut näin,
täytyi halata, täytyi suudella. Yksi sulaa suruisesta soitosta, toinen
iloiseen lauluun hullaantuu. Mutta mitä laulanetkin, yhteen menoon laula
naisen uuvuttelulaulu niinkuin lapsen, ettei herätä ehdi. Kun
kiehtomassa olet, elä vaikene, ettei lumous laukea, kun olet säkeen
sanonut, heti tiedä jo toinen, millä jatkat.

Ilmaantui aittansa kynnykselle emäntä, istahti ompelemaan, ei päätään
kääntänyt, ei silmäänsä nostanut. Shemeikka häntä siihen katseli, ja jo
tiesi, minkä houkuttelulauluistaan hän tälle linnulle laulaa.

Hän nousi, meni ja istahti kahareisin kynnykselle, toinen jalka aitassa,
toinen ulkona — ja sanoi yhtäkkiä yllättäen:

— Haastaisit minulle huolesi, emäntä nuori.

Marjan ääni vähän vavahti:

— Huoleniko? Mitkä huoleni?

— Kaikki ne, mitkä sinulla on.

— Mistä sinä tiedät, mitä minulla on ja mitä minulla ei ole vai eikö ole
ollenkaan?

Shemeikka piti vähän laulunsa lomaa, sitten kosketti uudelleen soitinta,
jonka jo tunsi hyvin helähtäneen.

— Ei ole rattoisa elämäsi täällä erämaassa.

Marja ei vastannut, ompeli.

— Miehesi vanha ja jörö, piikatyttösi hiljainen ja mitätön, ei vierasta
käy talvikausiin, kesällä jos joku tulee, niin meneekin.

— Kun ei ole parempaa nähnyt, ei osaa kaivatakaan.

— Lähde kanssani Karjalaan hupailemaan!

Marja katsahti säpsähtäen ylös, mutta sitten taas alas.

— Ja mitä minä siellä?

Silloin tuli kiihkeä, tiukka, ahdistava kysymys:

— Ja mitä sinä täällä — tässä surkeassa maassa — semmoinen kuin sinä?

— Ja mikä tällä maalla vikana? Ja lieneeköpä muuallakaan parempi?

— He huonosti täällä naisensa hoitavat. Ei meillä niinkuin täällä
niskaansa työn teolla köyristetä, ei meillä silmiänsä riihen kitkussa
soaista, ei meillä kaskessa kasvojansa noeta, ei meillä selkäänsä
käsikivissä katkota. Talon nuorikot täällä kuin orja-akat meillä,
köyryniskat, tihrusilmät, riippurinnat, pystymahat, kuin takkuiset,
kesäiset koirat — et sinä, emäntä, ihme ja kumma, vielä semmoinen, mutta
pian sinustakin semmoisen tekevät. Pian puna poskiltasi putoo, pian
kiilto silmistäsi katoo.

— Entäpä katookin — kenellepä siitä lie vahinkoa?

— Kyllä sen tiedät kenelle.

— Olisiko sielläkään parempi?

— Sielläkö? Miehet hankkii, miehet liikkuu, vierailta mailta viljan
valmiina tuovat — naista ilonaan pitävät, ei orjanaan.

— Mitä sitten naiset tekevät?

— Ka, kankaita kutovat, koreitaan kirjaelevat ja orjia opastavat.
Kesällä, milloin huvikseen haluavat, kalaa pyytävät, marjoja poimivat,
makeita keittävät. Niinpä aina nuorina pysyvät, niin kauan kuin ikä
antaa, punakkoina, pulleina, pehmeinä. On keveät jalkansa karkelossa,
ovat heleät äänensä, kun illatsuissa laulaen karsinassa istuvat. Hellinä
ja herttaisina pysyvät — täällä kaikki jöröjä ja äänettömiä. Ka niin
Karjalan mies omaansa hoitaa!

— Hyväpä näkyy olevan heillä siellä elämä, sanoi Marja, ompelustaan
kääntäen.

— Kullassa kuhajavat, silkissä sihajavat. Emme talvikausia heidän
vuoteillaan viru. Rinta rakkautta täynnä joka kevät palaamme, kesän
lyhyen kerrallansa karkelemme, heitä polvellamme istutamme.

Shemeikka ihan korvaan puhuu, yhä kiihtyy hänen laulunsa niinkuin
metsolla soitimessa. Vähän aina lähenee, Marja sitä mukaa siirtyy, huuli
omassa tekemässään hymyssä, silmä ompeluksessa kiinni, sormi kiivaasti
neulaa käyttäen.

— Tulisit, emäntä, kerran Karjalaa katsomaan, koska Karjalasta olet
kotoisin! Ollaanhan naapureja, toisten vaaroilta tulet toisten vaaroille
tuikkaa. Päivä koskia lasketaan, toinen tyyniä vesiä soudetaan, väliin
vähän kankaita astutaan, ja kolmas taas koskisia vesiä viilletetään —
niin jo sieltä suvannon alta minun kalamajani kuumottaa, ja siitä vielä
vähän, niin jo ollaan kotikylässä. Kylä siellä suuri korven koskemattoman
keskessä. Talo siellä minulla vanha ja rikas. Käsillään sinua kantaisivat,
heimonsa löytölasta, ilosta iloon kuljettaisivat, juhlasta juhlaan,
karkelosta karkeloon kiidättäisivät. Vanha äiti minulla, ylen on hyvä ja
herttainen, se sinua kuin sukulaistaan — silkkihin, samettiin pukisi.
Tule Karjalaan, emäntä!

Olisiko tuo totta vai pilaa? Ääni totta, mutta pilaa mahdotonta, mitä
puhui.

— Tule käymään, tule katsomaan! Tule heti! Minun kerallani!

— Sinun kerallasi?

— Mitä sinä täällä teet, kaunis, sorea emäntä! Vanhenet, ränstyt, tulet
samanlaiseksi kuin kaikki muut. Täällä vähän vielä elät, ei huulesi
hymyhyn kuonnu. Silmäsi samenee, tukkasi kuihtuu, poskesi painuu
kurttuun kuin paleltunut marja. Niskasi köyristävät, vartesi
vääristävät, liialla raatamisella sorjat jalkasi vinoon vääntävät ...
sinun sorjat jalkasi...

— Elä puhu semmoisia.

Mutta Shemeikka jatkoi:

— Ja ketä varten? Tuota — ryppyotsaista, unisilmäistä, jöröhuulista
liuhupartaa, pitkäselkäistä, länkisäärtä...

— Elä puhu minulle enää mitään! — Marja melkein parkaisi, kuin hätää
huutaen.

— Joka yökaudet siellä röhkii ja pöhkii — rykii ja röheltää —

— Voi, voi — elä!

— Että ilkesikin tarjota itsensä semmoiselle kuin sinä! Että saatatkin
semmoisen vuoteessa virua?

— En minä hänen vuoteessaan viru! huusi Marja yhtäkkiä kuin vimmassa,
silmä epätoivoisen vihaa välähtäen, ja hypähti ylös, häpesi sitä samassa
ja istahti alemmalle portaalle.

— Etkö? Etkö todellakaan?

— Ja mitä se kehenkään kuuluu, missä minä virun, vaikka viruisin
sikopahnassa?

Hän olisi purskahtanut itkuun, jos ei olisi noussut ja mennyt. Mitä se
minusta kaikkia kysyy? Ja mitä hän minulle semmoisia haastaa? Ja mitä
hän kaikkea halventaa? Minkä Juha sille mahtaa, että on semmoinen kuin
on? Ja mitä se kehenkään kuuluu, kenelle minä menin? — Miksei Juha tule
jo kalasta? — Ja mitä minä hänen puheitaan kuuntelen? Ja hänen koreitaan
kannan?

Hän aikoi riistää ne, heittää ne menemään, kun näki Juhan tulevan
järvellä. Hän pyörähti sinne, riensi rantaan, kiinnitti juoksuaan.

Mutta tottahan se oli puhunut — totta oli puhunut. Semmoinen oli Juha
poloinen, juuri semmoinen: pitkäselkä, tihrusilmä, länkisääri, märässä
sarkatakissaan kuin takkuinen koira. Mutta kuta surkeamman näköinen oli,
sitä enemmän Marja tahtoi häntä hyvittää, sitä enemmän näyttää
iloitsevansa hänen saaliistaan. Verkot olivat köytenään kutulahnoja,
leveitä, lihavia, käsnäpäitä kämiläitä. Hän tempasi verkon, vei sen
virepuulle.

— Elähän, Marja, elähän, varoitteli Juha. Elähän ryvettele
silkkejäsi — saadaan nämä Kaisankin kanssa.

Mutta Marja riisui silkkihuivinsa ja pani sen luotaan, kääräisi
ympärilleen Juhan takin, jonka tämä juuri oli riisunut yltään, tahtoi
tekeytyä samanlaiseksi takkuiseksi ja harmaaksi kuin Juha, tahtoi
näyttää Shemeikalle, joka asteli vihellellen pihalla ... elköön luulko!

— Siinäpä vasta saalis, melkein niinkuin ne meidän muinaiset saaliit,
Juha! innosteli hän verkkoa nostaessaan. Tulehan auttamaan, ettei repeä.

— Ei se repeä, ei se repeä! ... kas niin, hekotteli Juha, kannattaen
verkkoa keskeltä sill’aikaa, kun Marja sitä virepuille levitti.

— Missä sinulla oli verkot?

— Siellähän ne oli Heinälahden luhdalla.

— Siellähän me silloinkin, muistatko?

— Muistanpa toki, muistanpa hyvinkin.

— Montako korvollista minä silloin, ensimmäisenä kesänä, suolasinkaan?

— Taisitpa suolata, taisitpa suolata ... ensimmäiset suoluusi...
mo-montako lienetkään...

Se muisti ne ajat, se tahtoi niitä muistella ... se sanoi sen ihan
kuin sanoakseen!

Shemeikka seisoi aitaa vasten nojaten, katseli Marjan eleitä ja hymähti
itsekseen ja vihelteli hiljaa... Et minua petä.

— Tuli näkyy Huutoniemestä! huusi Kaisa pihasta rientäen.

— Siellä on joku järven takana, joka pyytää venettä ... mahtaisiko olla
äiti?

— Anoppi? — Sen se on tuli. Se sen aina sytyttää suuren kuin
juhannuskokon.

Siihen meni Juhan ilo. Marjan kasvot olivat jäykistyneet ja suu
väännähtänyt katkeraan kaareen.

— Odottakoon, ei tästä nyt joudeta, oli Juha sanovinaan
välinpitämättömästi.

— Parasta kun haet heti, haettavahan se on kuitenkin ... muuten ehkä
minua syyttää.

— Olkoon siellä.

Mutta hetken päästä hän kuitenkin lähti, sytytettyään ensin tulen
rannalle merkiksi siitä, että kutsu oli huomattu.

Marja liikkui kiivaasti verkkoineen niinkuin olisi ollut vihassa niille,
raastoi kalat irti rihmojakin katkoen...

— Ei ole anoppi mielivieras miniälle? sanoi Shemeikka yhä aitaan
nojaten.

— Jos tekisin niinkuin tehtävä olisi, tuohon heittäisin heidän talonsa.
Tuskin rannasta nousee, niin jo alkaa eikä lakkaa ennenkuin on haukkunut
äänensä painuksiin ja vielä sittenkin kähäjää.

— Mistä se haukkuu?

— Vein muka suuresta suvusta heidän parhaansa ... oli liian hyvä minulle.

— Liian hyvä sinulle? Kuka?

— Juha.

Shemeikka puhkesi sieltä aitansa takaa lyhyeen pilkalliseen nauruun, ja
Marja antoi hänen nauraa.

Marja on päästellyt kalat ja virittänyt verkot kuivamaan, on lähettänyt
piian koskirantaan, toiselle puolelle talon, noutamaan liossa olevia
kala-astioita, ja itse istuu hän nuottakodan kupeella kivellä ja siivoo
kaloja. Suomustaa, puhkoo, huhtaisee ja heittää vasuun. Kalan
siivottuaan tarttuu toiseen, raastaa kuin vihassa... Mitä minä tässä
enää? Hoitakoot itse talonsa, äiti ja poika! Jos olisi Juha mies, pois
käännyttäisi kiusanhengen. Kun tietää, ettei anna minulle yön lepoa, ei
päivän rauhaa. Mutta eipähän, vaikka olen sitä häneltä pyytänyt. Joka
kesä antaa tänne tulla. Pelkää syöjätärtä, ei uskalla sanoa vastaista
sanaa. ”Kärsi häntä, kärsi häntä vielä vähän.” Vaan onko minun pakko
sitä kärsiä, että aina äitiänikin solvaa? ... teen kerran semmoisen
pystyn, että...

Shemeikka liikkui tuvan edessä. Näkyi laittavan laukkuaan... Lähtee jo
hänkin... Tulleeko hyvästillekään, tyhjän puhuja, pilan tekijä. Mahtoi
antaa olla niiden puheiden puhumatta.

Marja siivoo kaloja päätään nostamatta, huivi silmillä, mutta kuulee
lähestyttävän, askel askeleelta. Nyt se on ihan takana, nyt kiertää
eteen ja istuu kivelle vastapäätä. Marja näkee hänen jalkansa polvia
myöten ja polvien välissä kädet, sirot ja sulavat; ja näkee omat
sierettyneet sormensa ja suomujen pärskinän.

— Joko sitten lähdemme? kysyy Shemeikka.

— Minnekä?

— Karjalaan, niinkuin oli puhe.

— Minkä tähden sinä sitä taas minulle puhut?

— Sentähden, että sinä olet minun.

— Minkä tähden minä olisin sinun enemmän kuin muidenkaan?

— Sentähden, että minä tahdon.

Hän on kumartunut melkein kiinni Marjaan.

— Sentähden, että sinä tahdot? sanoo Marja yhä huivinsa sisästä.

— Ja sentähden, että sinä itsekin tahdot. Elä pärskytä. — Hän tarttuu
Marjaa käteen, puristaa sitä niin, että veitsi putoaa siivuulaudalle.

— Elä, Shemeikka — päästä —

— Tuletko?

Marja koettaa irtautua, mutta ei pääse. Vasta kun hän herkeää
riuhtomasta, hellittää Shemeikka. Marja on noussut, mutta vaipuu taas
takaisin niinkuin hänen päätänsä huimaisi.

— Minähän olen toisen, hän melkein kuiskaa, silmissä avuton,
säikähtynyt, kuin armoa anova ilme.

— Kenen toisen?

— Juhanpa.

— Et ole hänen enemmän kuin lintu, jonka on pyytänyt ja häkkiinsä
pistänyt. Kun joku avaa oven, on lupa lentääksesi, minne mielesi tekee.
Et ole hänen enempää kuin poro, joka on tunturilta väärän isännän aitaan
eksynyt.

— Kuka se on sitten minun oikea isäntäni?

— Minä!

— Minkä tähden sinä olet oikeampi kuin Juhakaan?

— Sentähden, että mielesi palaa minussa eikä hänessä. Sentähden, että
olet sieltä mistä minä. Ja sentähden, etten minä kysy lupaa, vaan otan
kysymättä, ja että jos et tule hyvällä, niin minä vien sinut väkisin.

Shemeikka on hänen takanaan, puhuu hänen korvaansa, Marja jo selin hänen
sylissään, silmät ummessa.

— Sentähden, että olet minua toivonut ja odottanut, että olet minua
päivillä tähystellyt ja öillä ikävöinyt, puhteet pitkät pimeään iltaan
kuunnellut!

— Mistä sinä sen tiedät?

Marja kavahtaa päin ja puristautuu kahden käden hänen toiseen käteensä.

— Kun sen vieressä tuskissasi viruit, mielessäsi voivottelit: voi, jos
tulisi joku, joka minut tästä tempaisi...

— Mistä sinä sen tiedät?

— Tule! Riennä koskelle!

— En saa!

— Tule — mene — kierrä! ei kukaan saa tietää.

— En uskalla.

— Näin sinut silloin — koko ruumiisi — rintasi — jalkasi —

Marja kyyristyy, suojaa itseään, niinkuin olisi alasti, Shemeikka
erottaa hänen kätensä hajalleen, Marja saa viimeiset voimansa kootuksi,
ettei kaatuisi selin nuottakodan korkean kynnyksen yli, ja sysää
Shemeikan menemään niin, että hän jalka kalavasuun takertuen horjahtaa
ja kaatuu vasun kanssa veteen.

Kun hän siitä selvisi nousemaan, oli Marja kadonnut. Lähimmän saaren
takaa pisti esiin venhe, jonka kokassa istui airoilla Juha ja perässä
joku nainen.

Marja oli paennut pihaan ja kätkeytynyt aittaansa. Hän näki Shemeikan
tulevan, tempaavan laukkunsa tuvan rappusilta, heittävän sen olalleen ja
pitkin, kiukkuisin askelin poistuvan koskelle päin. Oli satuttanut
itsensä, koska oli verinaarmu poskessa.

Mutta tuskin oli Shemeikka kadonnut, kun Marjan sisässä parkaisi: Minkä
tähden sinä sen sille teit? Minkä tähden sinä hänet suututit? Minkä
tähden sinä työnsit hänet pois, joka tahtoi sinut pelastaa? Tuli, tuli
kerran se, jota olet kaiket ikäsi odottanut, tuli maailman komein
poika — antoi silkit ja soljet — tahtoi väkisin viedä sinut, ottaa
näissä ryysyissäsi sinut, kuluneen kapineen, toisen tähteen! Sinä hänet
sysäät luotasi, että otsansa veriin satuttaa... Vihoissaan lähti, lienee
jo venheeseensä hypännyt, taakseen katsomatta koskea alas viilettää eikä
enää milloinkaan tule...

Hän riisti yltään kalaryysynsä, jätti ne siihen, missä seisoi, tempasi
orrelta oman pyhänuttunsa ja syöksyi ulos.

— Anoppi!

Pihamaalla seisoi häntä vastassa iso, laiha, luiseva, vanha nainen.

Ei sanonut sanaakaan, ei hyvää päivää. Silmät seisoivat kuin valmiina
iskemään, ja kasvojen rypyt vuoroin kiristyivät, vuoroin laukeilivat
pinnistyksestään. Seisoivat siinä anoppi ja miniä vähän aikaa vastakkain,
niin äsähti anoppi:

— Minkä tähden on kalat kaadettu vasusta ympäri ja toiset jätetty
siivoamatta?

Marja ei vastannut.

— Heitetty sinne sikain suolattavaksi — ja jo näkyvät suolanneenkin —
ja itse tultu aittaan maata?

Marja ei vieläkään vastannut, pyörähti ja meni tupaan, anoppi perästä...

— Ei sanaa vastata — ei hyvää päivää sanota.

Yhäkään ei Marja mitään sanonut. — Kun istuu, sitten lähden!

— Tiettiin tulevan, vaan ei ole kuivaa kannikkata pöytään varustettu,
saati kalaa paistettu.

— Ei nyt anoppi heti tultuaan riitaa rakenna.

— Se on sanottava, mikä on sanottava — kuta pikemmin sitä parempi — ja
mikä on ennenkin sanottu ja sanotaan, niin kauan kuin kieli suussa
liikkuu ja ääni kurkussa kulkee!

Nyt ei Marjakaan enää voi hillitä itseään.

— Silloin on parasta, että anoppi jää ja minä lähden.

— Lähde, veikkonen, ja mitäs tulitkaan!

— Jo tässä karjalan mies minua houkuttelikin mukaansa — tahtoi jo
väkisinkin viedä.

— Valehtelet! Ei ne sinua Karjalaan huoli, koska sieltä emäsikin
hylkäsivät.

— Elkää äitiäni häväiskö!

— Häpäisen! Häpäisen sekä äidin että tytön — häpäisen aina ja
iankaikkisesti — haudassanikin sinua häpäisen, joka veit minulta parhaan
poikani — mahdoit mennä, mahdoit antaa itsesi viedä — voi, kuinka minä
olisin ollut iloinen, jos olisit mennyt — kuka se oli, joka muka olisi
semmoisen vienyt ja jolle tämä muka ei lähtenyt?

— Uhtuan Shemeikka! huusi Marja anoppinsa nenän alla ilkahtaen,
keikahti, pyörähti ja meni.

Portailla tuli Juha vastaan. Törmäsivät yhteen, olivat kaataa toisensa
kumoon.

— Minne sinä sillä tavalla juokset?

— Äitiäsi pakoon! huusi Marja mennessään.

— Marja! huusi Juha hänen jälkeensä, mutta Marja katosi jo tuvan nurkan
taa, silmissä kylmä, pistävä, viiltävä katse, joka tunki Juhaan,
niinkuin olisi veitsi rinnasta isketty aina selkäytimeen asti.

Raskain askelin astui Juha tupaan ja istahti penkille soudusta
uupuneena, hikikarpaloita otsaltaan pyyhkien.

— Etpähän totellut, äiti, vaikka lupasit, sanoi hän alakuloisesti.
Tuskin pihaan pääsit, niin jo riidan rakensit. Jo sen rantaan kuulin,
eihän tästä elämästä taas mitään tule enemmän kuin ennenkään.

Äiti tuhkaisi vain pilkallisen hymähdyksen. Mutta silloin Juha vimmastui
ja kimmahti ylös ja löi lakkinsa pöytään ja huusi niin, kuin olisi
samalla itkenyt:

— Mutta sen minä sanon ja sen saat uskoa, — että jos tästä ei sopua
synny — ja jos vielä kerran Marjan metsään ajat, — niin venheeseen sinut
istutan ja soudun takaisin, — ja vaikka — vaikka koko Huutoniemen
polttaisit, en tule sinua sieltä toista kertaa hakemaan.

Äiti tiesi, että se oli vain uhkaus, monta kertaa ennen sanottu ja
kuultu.

— Jos sinä jonkun tahdot venheeseen istuttaa, niin istuta hänet, ja anna
mennä Rajakoskesta alas. Silloin teet sen, mikä olisi pitänyt tehdäksesi
jo aikoja sitten. Lähetä narttu omain koirainsa luo, niin ei sieltä
niitä enää tänne kerää. Kyllä tiedetään! Vai ryssäin kievari tästä nyt
tulee! Sitä olen odottanutkin. Onpa ihme, ettei jo ennen. Vaan satuinpa
parhaaseen aikaan, ja paraspa sinulle sattuikin, kun Shemeikan poika!

— Shemeikan?

— Shemeikka Shemeikan poika! huusi eukko. Isäsi tappajan! Pikku
velivainajasi kärventäjän! Sen poikaa täällä sinulla suojelutti, jonka
isä sinun isäsi seinään seivästi ja sen tehtyään lapsen kätkyestä
palavaan uuniin nakkasi. Sen teki ja sen sukuja täällä suojelee akkasi,
joka lienee itsekin samaa ja onkin!

— Mistä te sen tiedätte, että se oli Shemeikan poika?

— Itse sen minulle juuri mennessään ilkkuen huusi.

— Kuka siellä itkee ja voivottaa? kysyi Juha yhtäkkiä kuulostaen.

Kuului juoksun jytinää ja yhä lähenevää itkua ja voivotusta.

— Marjako siellä itkee?

Juha riensi ulos. Ei ollut itkijä Marja, vaan Kaisa, joka voihkien
vaipui rappujen eteen, sydänalaansa painaen, saamatta sanaa suustaan.

— Mikä sinun tuli?

— Juoskaa koskelle apuun!

— Menikö Marja koskeen? kiljahti Juha.

— Kun se Karjalan mies — kunse — vei — emännän.

— Mitenkä vei? Missä?

— Nyt, nyt — ihan ikään — minä näin —

— Mitä näit?

— Tempasi venheeseensä.

Enempää ei tyttö saanut sitä selitetyksi, kättään huiskuttaessaan ja
taas itkuun purskahtaessaan.

Juha riensi koskelle, Karjalan miesten valkamaan, johon toisten
lähdettyä eilen oli jäänyt Shemeikan venhe. Se oli poissa. Hän riensi
alemmaksi niemeen, josta voi nähdä kosken alijuoksun. Ei näkynyt muuta
kuin valkeat kuohut mustaa pilveä vastaan, ja lohi loikkasi ilmaan
niskasuvannossa. Turhaa se on! Mutta karkasi hän kuitenkin vielä
eteenpäin, niin pian kuin pääsi kivikolla rannalla, kaatui, nousi ja
pääsi suvannon ympäri lahden pohjaan. Siinä oli suvannon poukamassa
heinikkoa, tallattua, ja vesakkoa, josta oli käsin lehtiä riivitty.
Tuossa oli huivi, Marjan huivi, tuossa oli lipokas, hänen lipokkaansa.

Juha ei käsitä muuta, kuin että hänen täytyy saada apua lähteäkseen
jälkeen ... jälkeen niin pitkälle, kunnes tavoittaa, vaikka maailman
ääreen, vaikka olkoon maan alle mentävä, minne koski näytti putoavan
kuin manalan mustaan kitaan.

Äiti, Kaisa ja pari tervanpolttajaa seisoi pihalla, kun Juha tuli.

— Tiedätte tapauksen, sanoi hän miehille, huohottaen, tuskin ääntä
saaden, juoksusta hengästyneenä. — Ryösti, katala. Tuossa on hänen
huivinsa.

— Mikä sen on sisässä?

— Lipokas — ne rannalta löysin. — Olisi ollut upotettava.

— Itsehän sen estit. Mahdoit antaa meille vallan.

— Olisi pitänyt.

Juha istui ääneti hetken.

— Autatteko minua kuitenkin, miehet, vaikken minä teitä? Lähdemme
jälkeen, ehkä vielä saavutamme.

— Emme enää saavuta, kun kerran koskille pääsi. Rajakoski on peninkulmaa
pitkä ja ennenkuin päästäisiin lähtemäänkään, on se jo alla, ja siellä
kääntyvät vedet kolmeen suuntaan, eikä kukaan tiedä, mitä tietä se on
mennyt.

— Seuraamme häntä, kunnes tapaamme, vaikka omaan maahansa.

— Se retki on tehtävä isommilla joukoilla.

Juha ymmärsi itsekin, ettei hän näillä miehillä, jos olisivat
lähteneetkin, olisi mihinkään kyennyt.

Miehet juttelivat kuin mitä muuta asiaa tahansa.

— Olisinpa luullut olevan hankalata saada niin iso ihminen väkisin
venheeseen.

— Mikäs siinä, sanoi toinen. Kun kerran venheeseen sai, ja miksei olisi
saanut vaikka kantamalla, ja potkaisi venheen koskeen, niin aikapa siinä
enää pois hypätä. Vei onnekseen ja pitää. Ovat ennenkin pitäneet. Eikä
se ole tässä teossa yksin. Siellä vartovat muutkin, vaikka olivat edeltä
lähtevinään.

Piika tuli yhä nyyhkien, tuvasta, tarhalle menossa.

— Mitenkä se oikein kävi? kysyi Juha.

— En minä tiedä, voi, en minä osaa...

— Se siitä poukamasta sen otti?

— Siinä oli yht’äkkiä venhe ... en tuloaan nähnyt, mutta siinä olin.

— Missä sinä olit?

— Siinä olin, astioita huuhtelin, niin näin emännän tulevan ... ja
sitten se heitti sen venheeseen ja hyppäsi perään ... ja Marja kaatui
selälleen venheen pohjaan ja meni alas esiliina silmillä. En minä muuta
tiedä...

— Sen näit?

— Sen näin.

Juha nousi ja meni aittaansa.

— Oletko varma, että se sen väkisin vei? kysyi emäntä.

— Voi, mikä piti tapahtua! itki tyttö.

Emäntä näki Juhan aitassaan kiireesti muuttavan pyhävaatteita ylleen.

— Lähdetkö sinä minnekä?

— Lähden.

— Minnekä?

— Nostatan koko pitäjän.

— Taitaa jäädä nostamatta siitä asiasta pitäjä.

Juha riensi jo rantaan, sysäsi venheen vesille ja alkoi soutaa etelää
kohti.