VIII.

Marja istuu yksin pienen tuvan kynnyksellä, edessään autio järvi.
Tähystää selälle, eikö näkyisi jo tulijaa. Ei näy vielä, mutta huomenna
ehkä tulee. Vaan jos ei palaa huomenna eikä ylihuomennakaan, niin saatan
minä täällä vaikka yksinkin elää.

Oli pidetty pyydyksiä metsässä ja käyty niitä yhdessä kokemassa, oli
käyty kalassa, ongella, oli lohipato koettu kosken alla, oli verkot
heitetty ja nostettu, oli siivottu saaliit, kuivattu ja suolattu. Oli
yhdessä pyydetty, yhdessä puuhattu, eikä ollut Marja ikinä voinut
ajatella, että olisi olemassa semmoista, kuin oli näinä päivinä ollut.
Kun jättäisi ainiaksi tänne eikä täältä milloinkaan veisi siihen suureen
kotiinsa sukunsa luo. Tuota saunaa kun vähän talven varalle kohentaisi,
tuohon pienen navetan kun minulle teettäisi ja kotoaan toisi tänne
lehmän. Yhden lehmän heinät minä lehdoista ja rannikoilta tässä pian
keräisin. Shemeikka kasken hakkaisi... Vaan ei! Liian hyvä Shemeikka
kaskea kaatamaan ja korpia raatamaan. On metsän kävijä, on kaupan
kävijä, saa leipänsä muullakin hankkeella irti. On sankari hän! Minut
tänne ilman sitäkin elättää.

Ei Shemeikka lähtiessään aikeistaan mitään puhunut. Kun ei vain minun
tähteni hänelle mitään kiusaa tulisi! — Oli miten oli. — Tänne toi, tässä
pyysi vartomaan, kun notkeasti venheeseen hyppäsi, että hyrskähti vesi,
ja istui airoille ja ponnisti ja kokan kohisten lähti, jäntevä, notkea
poika, tuolla mennessään hattuaan heilauttaen!

Marja istui ja odotti ja katseli autiolle järvelle tuvan kynnykseltä.
Tässä istui tietämättä missä, tietämättä, osaisiko sinnekään, mistä oli
tullut. Ja vielä viimeisen kerran silmättyään järvelle pistihe hän
majaan ja painautui vuoteelle, tarpeeksi leveälle kahden maata. Yöllä
kuului korvaan läheisen kosken kohina, lipatteli rannassa laine,
humahteli metsä, kunnes hän nukkui, puolella vuoteella pysyen, jotta
olisi koskematon toinen puoli ystävän tulla. Ja oli niin suloista olla
kuin hyvässä unessa.

Tuli aamu, tuli toinen, niinkuin niitä oli jo tullut useampia, vaan ei
ystävä vielä tullut — ja viipyköön vain. Kyllä minä täällä yksinkin. Ja
Marja koki padot ja verkot laski ja nosti ja kalat siivosi ja levitti
kuivamaan, ja yhä piteni rivi, joka oli ripustettu kallion kupeelle
paisteeseen.

Mutta kun ei jo tule? Ei liene vielä päässyt. Ei se jätä, ei se jätä ...
mistä minä semmoisen ajatuksen sainkaan? — Kun ei vain olisi jotakin
vahinkoa tapahtunut! Kuuluihan olevan koskia vielä hänen kotiinsakin
mentäessä. Oli voinut kiveen venhe kaatua, kun ei ollut soutajaakaan.
Miksei ottanut minua soutajakseen? Kuinka minä, minnekä minä sitten, jos
ei se tule?

Sattui sateinen päivä, vuoti vähän kalasaunan katto. Oli hiukan
alakuloista olla.

Olisi hän sentään saattanut ottaa minut mukaansa sinne, minne meni.
Olisin saanut nähdä, miten siellä elävät, millaista on hänen heimonsa
elämä, millaista kuulu Karjalansa, jota kehui. Sieltähän sanovat
minunkin olevan. Sinnehän lupasi viedä, siellä tehdä emännäksi isoon
taloon. Vaan olisihan ehkä ottanutkin, jos en minä pannut vastaan?
Itsehän minä tahdoin jäädä tänne. Mutta enhän tiennyt hänen viipyvän
näin kauan — kohta. Eikä kysynytkään kuin kerran,
tulisinko. Olisi saattanut kaksikin kertaa kysyä, jos oikein tahtoi.
Mutta ei ehkä tahtonutkaan. Ehkä tiesi isänsä ja äitinsä ja suuren
sukunsa olevan vastaan, että tuopi tänne Ruotsin naisen? Ehkä heitä
siellä taivuttaa? Ehkä ovat evänneet, ja ei tahdo tulla? Tai jo siellä
häitä laittavat ja tulevat yllättäen noutamaan valmiisiin häihin. — Jos
ovat vastaan, en mene. En pyri väkisin, en toista kertaa ota anopin
vihoja. Jos en sinne kelpaa, kelpaan tänne.

Marja koetti lohdutellaita. Mutta silmä itki iltaisin, eikä sydän
aamuisinkaan iloinnut. Kaipasi käsivarsi öisin ystävän kaulaa.

Jos se ei minua ajatellutkaan sitä kosken saarta edemmäksi? Jos se vain
otti minut mukaansa sentähden, että sanoin muuten koskeen meneväni? Jos
minä hänelle liiaksi tunkeuduin? Mutta olisihan saanut käännyttää, mistä
mielensä teki. Olisi vain sanankaan sanonut. Eihän tarvinnut tänne asti
tuoda. Saahan vielä tästäkin palauttaa.

Miksi se silloin repi pois minun lehväni venheen laidan ja varppeen
välistä? Miksi oli katseensa silloin niin kyllästynyt? Kuka liekään,
mistä minä hänet tiedän? Yhden päivän miestä näin, ja jo mukaansa
lähdin.

Ei, ei ... ei se ole semmoinen ... ei ole ... ei ole. Hupsu olen, minä
paha ... hän hyvä ... minä ... ei hän, ei!

Kuului askelia. Marja karkasi ovelle. Jo ennenkuin hän oli ehtinyt ulos,
oli katunut kaiken.

Vaan se ei ollutkaan Shemeikka. Oli vanha, märkä ukko, joka pudisteli
vettä päällyksettömästä turkistaan.

— Täällähän näkyy olevan ihmisiä, sanoi ukko kumartuen ovesta sisään.

— Kuka te olette? Ette ole tämän maan miehiä?

— Mistä sinä sen tiedät?

— Puheestanne kuulen.

— Et sinäkään ole täkäläisiä.

Marja pyysi häntä istumaan ja asetti keittokupin hänen eteensä. He
istuivat toinen toisessa päässä pöytää, mitään puhumatta.

— Lähdin katsomaan tätä talvimajaani, sanoi ukko hetken aikaa syötyään.

— Asutteko te täällä talvella?

— Minun on tekemäni tupa, minun sauna. — Lähdin katsomaan, kun olen
nähnyt savun nousevan, vaikkei ole tullut ennemmin käydyksi.

— Mutta miksette täällä kesääkin asu?

— Tarvitsevat tämän kalapirtikseen ja miksipähän milloinkin. Minä
kesäksi siirryn aina tuonne toiselle puolelle järven, siellä on minulla
havumaja.

— Kun olisin sen tiennyt, olisin tullut teitä katsomaan.

— Olisihan sopinut tulla.

— Mitä te täällä teette?

— Heidän verkkoukkonaan oleilen.

— Vaan miten olette tänne joutunut?

— Talon kun ensin polttivat, niin sitten toivat minutkin muun tavarani
kanssa.

— Kuka sen teki? Joko siitä on kauankin?

— Se vanha Shemeikka, tämän nykyisen isä, ja sen miehet.

— Vaan pääsisitte kai te jo pois, jos tahtoisitte?

— Kävin tuolla kerran takavuosina ... tulin takaisin.

— Vaan minkä tähden?

— Olivat siellä kaikki kotoiset kuolleet, ja täällä saa paremmin kaloja.

— Silläkö te elätte?

— Eipä olekaan mikä eläessä.

— Osaisitteko täältä kotipuoleenne?

— Eiköhän noita taipalia vielä mahtaisi muistaa. Näkyy tänne Ruotsin
puolen viimeisimmät vaaratkin kirkkailla ilmoilla.

— Näkyykö?

— Tuolta vaaralta näkyy. — Ukko viittasi päällään vaaralle päin. —
Kaskisavut kumminkin näkyy.

— Näkyykö Rajavaarakin?

— Näkynee tuo sekin.

— Minä olen sieltä sen juurelta.

— Vai sieltä?

— Oletteko käynyt siellä?

— En ole.

— Oletteko käynyt Shemeikassa?

— Käyn siellä verkkoja viemässä, rihmoja tuomassa ja minkäpähän mitäkin.
Kudon niiden verkot, koko kylän.

— Minkälaista siellä on?

— Niin missä?

— Shemeikan talossa.

— Iso on siellä kylä, iso kuin kaupunki, — sanovat, en ole kaupunkia
nähnyt. Suurin talo, muista vähän erillään, Shemeikan talo. Ei heillä
ole viljelyksiä eikä karjaakaan, jokin lehmä talossaan, Shemeikassa
kolme. Kaupalla eletään ja eränkäynnillä ja ryöstöllä ja minkä milläkin
vehkeellä. Vaan hyvästi eletään, hyvää syödään, hyvää juodaan, rikkahia
ollaan. Poika matkoja tekee, äitinsä kotia hoitaa, naisiaan komentaa.

— Ei elä enää Shemeikan isä?

— Ei elä — paha oli mies, julma, nylkyri. Paljon teki pahaa miehuutensa
päivinä.

— Millainen on emäntä?

— Hyvä eukko, kukkuran työntää tuohisen jauhoja, täyteen leipiä kontin
ahtaa, kun kalaa, metsällistä vien, niin ettei kielekkeet kiinni kuonnu.

— Millainen on poikansa?

— Tiennethän tuon paremmin kuin minä, koska kerran kerallaan tulit.

— Teistähän minä saankin toverin talveksi?

— Etkö menekään kylään?

— En tiedä.

— Ei heistä ole kukaan tänne talveksi jäänyt.

— Kenestä heistä?

Ukko jätti vastaamatta ja virkkoi:

— Tulin katsomaan, olisiko jo tullut.

— Shemeikkako?

— Niinpä niin, ja olisiko emäntä jotakin lähettänyt.

— Se on teille hyvä?

— Hyvä se on kaikille, on se hyvä sinullekin, et tarvitse pelätä.

— Minä tulen kohta käymään teidän majallanne ... kuinka sinne parhaiten
osaa?

— Tuota isoa kuusta kohti kun soudat ... et muuta merkkiä tarvitse.

Ukko lähti soutaa laputtelemaan, Marja jäi rannalle, kaiho mieleen.

Seuraavana päivänä, kun souti koskelta majalleen, näki Marja veneen
rannassa. Ihastui, vavahti, luuli Shemeikan vihdoinkin tulleen, mutta
huoneesta pullahti häntä vastaan kolme naista. Nauraen ja ilakoiden ne
riensivät rantaan.

— Siinä hän on! Siinä hän on! — ja kun tulivat luo: — Sinäkö se nyt olet?

— Mitä ne tytöt tarkoittaa? kysyi Marja.

— Sinäkö se nyt olet se meidän uusi emäntä? Sinäkö olet?

— Ketäs te olette?

— Me ollaan Shemeikasta. Lähdettiin katsomaan. Kuultiin, että on tuonut
Shemeikka uuden tytön, ei maltettu, emännän on ehkä viimeinkin tuonut.
Sinäkö olet?

— Enhän minä tiedä.

— Sinäkö Shemeikan sait?

— Lienenkö saanutkaan, koska ei ole aikoihin näkynyt, ei kuulunut.

— Tullee pian. Meni juhlille toisiin kyliin. — Ai, hänellä on äijä
asioita ja äijä ystäviä, ei jouda kauan yhdessä kohden. — Me sill’aikaa
tänne. — Emäntä lähetti. — Sano kuka olet? Mistä olet? — Miten sinut
vei? — Väkisinkö vei, vai mielelläsikö lähdit?

Ei saanut Marja sananvuoroa, toistensa kilvalla kysyivät:

— Vai että semmoinen olet! — Hyvän näköinen olet. Pelättin jo, millainen
lienet, kun ei sinusta mitään selvää äidilleenkään antanut. Vaan olet
hyvä meille, varmaan olet hyvä meille?

— Oletteko te sen piikoja? Kaikki kolme katsahtivat toisiinsa ja
purskahtivat nauramaan.

— Sano Anja.

— Ollaan me — nyt.

— Vaikka ei olekaan aina oltu.

Olivat hetken aikaa ääneti: katselivat Marjaa ja Marja heitä.

— Voi, kuinka on toivottu uuta emäntää, alkoi Anja taas puhua,
hentoinen, herttainen tyttö — hyvä entinenkin, mutta nuori ja iloinen
aina parempi. Ai, siellä on suuri talo, meitä on monta, me sinua
käsillämme kannamme, teemme, mitä käsket, kun tyytynet siihen, mitä
taidamme. Vanha itsekin sinulle mielellään emannuuden antaa, kun sinut
näkee. Olet emännän näköinen, olet osaavan näköinen, kätesi tekevät,
siksi kai sinut Shemeikka ottikin. Heti vanha sinulle avaimet antaa.
Sanoi: ”Menkää, katsokaa, millaisen on tuonut, tulkaa pian takaisin
kertomaan, olisi mieleni hyvä, jos olisi Shemeikka viimein mieleisensä
löytänyt.” Sano, haasta...

— Vaan enhän saa sananvuoroa, nauroi Marja. — Mistä minun pitäisi
haastaa?

— Haasta, kuka olet, onko iso taattosi koti — mikä nimesi?

— Marja on nimeni.

— Ai, Marja, kaunispa on nimesi — ai, kuinka sinulla on totiset
silmät ... ja pitkä olet ja solakka olet — pulska olet ... semmoista
Shemeikka on aina halunnut, vaan ei ole omilta mailtaan löytänyt. Olet,
niinkuin kehui... ”Ette ole mitään hänen rinnallaan”, sanoi. Eikä me
ollakaan eikä tahdotakaan olla.

— Mutta anna nyt hänen haastaa!

— Haasta, Marja.

— Mitä ma sitten haastan?

— Sano sukusi.

— Ei ole sukua minulla.

— Ai, orpo olet? — Eikä kotia?

— Koti oli.

— Ei ole enää? Polttiko kotisi?

— Ei polttanut, vaan kun kerran siitä lähdin, niin ei ole enää kotini.

— Lähdit mielelläsi?

— Sieltä aina ikävöin.

— Oliko iso kotisi?

— Oli tavallinen, lehmiä viisi ja hevonen.

— Ja semmoisesta lähdit?

— Hennoit mielelläsi heittää?

— Mitä maammosi? mitä taattosi?

— Eihän sillä maammoa eikä taattoa, kun on orpo!

— Sinäkö sitten yksin haltijana talossasi? Lieneehän sinulla toki
veikko?

— Ei ole ollut veikkoa, vaan mies oli, paljon vanhempi minua, koommin
isä.

— Leski olet?

— En.

— Miehesi elää?

— Eloon jäi.

Naiset jäykistyivät jäykistymistään hämmästyksestä, eteenpäin kumarissa
Marjaan tuijottaen, ensin saamatta sanaa suustaan. Sitten:

— Sinulla on mies elossa?

— Et olekaan tyttö?

— Hyhyy.

Ne vihelsivät jokainen. Sitten menivät totisiksi, melkein
murheellisiksi.

— Ei tuonutkaan vielä emäntää Shemeikka. Voi — voi!

— Kesätytön vain toikin.

— Niinkuin aina ennenkin.

— Ei meidän pappi toisen vaimoon vihi. — Ei vihi, ei vihi.

— Eikä vihkimättömälle vanha milloinkaan avaimiaan anna. Johan nyt.

— Ei anna, ei anna.

— Tekee sinusta sen minkä meistäkin, orjattaren vain.

— Niinkuin teistäkin?

— Tähän meidät ensin toi, kunkin kerrallaan, kesän piteli, sitten
syksyllä äidilleen orjaksi antoi.

— Vai että sinulla talo ja mies — oma talo, oma mies, oma talo,
täysilehmäinen — ja tänne orjaksi tulit? Olipa sinua!

Ne heiluttivat päivitellen ruumistaan. Anjan silmä kyyneltyi:

— Voi Shemeikka parkaa! Eikö vieläkään omaansa löytänyt? Olihan meitä
sillä jo tämmöisiä tyttöjä.

— Talo täynnä!

— Talo täynnä meitä! Olisipa nyt sen oikean löytänyt, olisi uusi elämä
Shemeikassa alkanut. Kotona olisi pysynyt, ei talvikausia markkinasta
markkinaan, ei kesäkautta praasnikasta praasnikkaan.

— Onko teitä siellä monta?

— On meitä kuinka monta lieneekään — viisi.

— Sinä kuudenneksi.

— Minä en tule sinne koskaan! oikaisihe Marja.

— Et tule? Tulet, tulet! Etpähän muuannekaan minne. Vanha emäntä sinut
yhtä hyvänä pitää kuin meidätkin.

Silloin alkoi kuulua järveltä miesten ääniä ja soutua ja airojen
kolketta.

— Shemeikka tulee koko savottansa kanssa!

— Joutukaa! Se hylkää meidät miehilleen, jos jäädään!

— Tuoss’ on, Ruotsin Marja, eväät ja muut, mitkä äitinsä lähetti — tämä
pieni on Kalamatille.

Ne heittivät kaksi konttia lattialle ja riensivät ulos, pois tuvan
taitse, ennenkuin tulijat ehtivät pihaan.