IX.

Rannasta kuului miesten ääniä, naurua, rähinää, riitelyä ja sitten taas
naurua. Shemeikka näkyi nousevan pihaan, muut sitten jälempänä. Marja
istui tuvan perällä, menemättä vastaan.

— Hei, Marja, hei! kuului Shemeikka huutavan. Missä on emäntä?

Hän kiipesi vähän vaivaloisesti kynnyksen yli.

— Ka, täällähän se! Mikset tule vastaan? Mitä kontteja ne on nuo?

Sen silmät olivat himmeät, polvet tavallista lengommat.

— En tiedä, sanoi Marja, pyrkien ohi ja ulos. — Entiset tyttösi toivat.

— Sitten niissä on eväitä meille. No, nyt ei hätää mitään. Täällä on
ruokia ja täällä on juomia, Shemeikan tyttöjen tuomia! Tulkaa sisään,
pojat! Tulkaa katsomaan, täällä se on!

Hän kävi Marjaa kaulaan eikä päästänyt häntä pakenemaan. Nuoria miehiä
seisoi puoliympyrä oven edessä. Marja taisteli hurjasti.

Marja taisteli turhaan irti päästäkseen.

— Se on nostettava! Se on nostettava, uusi tyttösi!

— Nostakaa! Nostakaa, pojat, minulle uusi tyttöni!

Marja temmattiin kiinni ja heitettiin ilmaan. Parin heiton perästä hän
pääsi ulos piiristä, puskien päänsä muutaman kainalon alitse, ja pakeni
tuvan taa. Kaikki haisivat väkeville. Olivat nähtävästi juoneet monta päivää
. Heidän kättensä kosketus kuin poltti häntä, oli, niinkuin olisi
niistä pitänyt jäädä tahra joka paikkaan, mihin ne olivat tarttuneet. He
olivat hänelle vastenmielisiä, vierasrotuisia kuin metsän eläville
navettaelukka, kuin peuralle lantalaisen lehmikarja.

Semmoisten syliin se oli hänet työntänyt tervetuliaisikseen!

Shemeikka tuli hänen jälessään.

— Marja! Elähän mene! Nyt pidetään iloa. Onko sinulla ollut ikävä?

— Anna minun olla!

— Ka, enhän päässyt ennen. Onko sauna lämmin?

— On se ollut joka ilta lämmin siitä pitäen, kuin lähdit.

— Enhän päässyt ennen. Elä ole milläsikään. Tule, pane meille pöytään
äidin laittamat eväät.

— Osannette panna itsekin.

Shemeikan silmissä välähti:

— Sinun se on tehtävä!

— Vai minun?

— Sinun. Ja saijut keitettävä ja ateria kaikki valmiiksi, sill’aikaa kun
me käymme kylpemään.

Se sanoi sen käskevästi kuin orjalleen ja meni. Ja Marja totteli, purki
kontin, otti siitä eväät, asetti ne pöydälle, keitti saijut ja jätti
pankolle. Kun kuuli miesten tulevan saunasta, nousi hän ja meni tuvan
taa, jonne avonaisesta luukusta kuuli kaikki, mitä puhuttiin.

— Minne se tyttösi meni? Miksei se tulekaan saijuja kaatamaan? kuului
joku kysyvän.

— Antaa hänen olla, sanoi siihen Shemeikka. Sitä vielä ujostuttaa. Ne on
arkoja, ruotsikot.

— Ei ole minusta minkään näköinen tämä tänäinen tyttösi, sanoi toinen.

— On sillä paikat soreat.

— Mutta silmät koleat.

— On sinulla ennen ollut parempia.

— Kuka?

— Anjakin.

Puhuivat, hörisivät väliin jotakin muuta. Sitten sanoi Shemeikka:

— Ja mikä muka tällä on vikana?

— Kuinka vanha jo liekään.

— Ei sen iästä, kun on muuten hyvä.

— Onko hyvä?

— Kun ensi kerran puristi, pelkäsin hengen menevän.

— Minä en raivoista. Minä tahdon hempeän ja hiljaisen.

— Minä tahdon milloin minkin, kuului Shemeikka pala suussa puhuvan.
Milloin neitsyen, milloin naisen, milloin tulisen, milloin tyynen. Pian
yhteen kyllästyy.

— Onko sinulla milloinkaan ollut yksi edes niin kauan, että olisit
ehtinyt kyllästyä?

Shemeikka ei vastannut siihen. Se oli jonkun toisen ääni, joka sanoi:

— Yksi aina kesässään.

— On toki välistä ollut sama kaksikin kesää, sanoi nyt Shemeikka.

— Montako heitä lienet tässäkin majassa makuuttanut?

— Ei ole tullut ristiä seinään vedetyksi.

— Millä heidät lumonnetkin, mutta aina heitä saat. Lentävät luoksesi
kuin pyynpojat piiskulle.

— Laulussa naisen lumot. Ja yksi laulu ainoa naisen lumolaulu:
ihanuudesta oman itsensä. Se aina tehoo. Sillä kun hurmasin, uuvutin,
hervotonna viereeni vaipui. Sävel vanha, sanat uudet. Terveheksenne,
toverit!

— Ottaisit, Shemeikka, kerran yhden vakituisen, niin vakiintuisit
viimein itsekin. Mitä tuosta tuommoisesta ainaisesta ajelemisesta?
kuului jonkun vanhemman miehen ääni. Keräät heitä kuin romua talosi
täyteen. Siihen heidät sitten jätät ympäri pihoja ajelehtimaan etkä
tiedä mihin panna.

— Enkö heistä vastaa? Enkö heitä hoida?

— Hoidatpa hoidat.

— Mitäs sitten haastat?

— Vaan liian läheltä tämän otit, melkein naapurista. Onhan vanha ystävä
Rajavaaran Juha Karhunen. Hyvän majapaikan pilasit. Mitenkä siitä nyt
vasta venheet vedetään? Tästä ne vielä rettelöt ja monet hankaluudet
laitakse. Vaan eipähän liene ensimmäinen Shemeikan teoksi. On suuri
Karhujen suku, varmaan siitä vainosota syttyy. Olisi hyvä, kun kantaisit
kaunokaisen venheeseen ja soutaisit takaisin ja nostaisit sille
rannalle, mistä otit.

— Ja kiittäisit lainasta.

— Ja kysyisit, mitä vuokra maksaa.

— Ihan totta puhuen, vainon vältteeksi tee se.

— Jos vaino nousee, nouskoon, kuului Shemeikka sanovan huolettomasti.
Sittenpähän saadaan periä myötäjäisetkin.

— Olisiko sillä mitä ottamista?

— Aitta viljaa täysi, karja kuin peuralauma. Ja ukko itse korven raataja
kova, äijä vanha kasken kaataja mahdoton!

— Äijäkö? Toisitko hänetkin?

— Oman akkansa myötäjäisinä?

— Ka, miksei?

— Siihen minä ... tuohon käteen! On sinua poikaa, Shemeikka!

— On niitä työmiehiä ennenkin rajan takaa tuotu.

— Voi sinua, Shemeikka!

— Ehkä tulee mielelläänkin, kun saa eukkonsa takaisin.

— Ei vielä saa, ei ennenkuin taas uutiseen päästään.

— Uutiseen! Ai sinua, Shemeikka!

Ne hohottivat, nauroivat toistensa suuhun.

— Marja hoi! Saiju on lopussa! kuului Shemeikka huutavan.

Vaan Marja pakeni tuvan taa metsään, juoksi kuin henkensä kaupalla,
kunnes uupui, ja vaipui maahan. Se herjasi, pilkkasi, häpäisi, riisui
kuin alasti heidän nähden, humalaistensa, kuin markkinaelukan. Minnekä
minä? Minnekä minä pääsen täältä heidän käsistään? Kotiin, minä lähden
kotiin! Voi laupias isä taivaan, minne minä olen joutunut! Jos vielä sen
tekevät, menevät, polttavat talon ja tuovat Juhan tänne? — Hän kiipesi
vaaran rinnettä, yhä ylemmä ja ylemmä, kivikoita, louhikoita, lepikoita.
Viimein hän joutui niin korkealle, että alkoi maailma alta siintää.
Vielä ylemmäksi tultuaan hän näki kaukaisia vaaroja lännessä. Yksi
niistä siellä oli pykäläharjainen, olisikohan kotivaara se? Mutta se
siinti huikean kaukana soiden, vesien ja korpien takaa. En minä sinne
täältä ikinä osaa enkä jaksa. Ja jos jaksaisinkin, mitä minä enää
siellä — nyt enää?

Hän poistui yhä edemmä, toiselle puolelle vaaran, uupui, istahti ja
nukahti viimein itkuunsa.

Oli aamuyö, kun Marja palasi majalle. Näkyivät menneen, koska ei
kuulunut ääniä ja heidän venheensä oli poissa rannasta. Kun hän tuli
lähemmä, kuului kuorsausta tuvasta. Shemeikka makasi siellä poikkiteloin
vuoteessa karsinaluukun alla. Marja veti päänsä pois ja työnsi luukun
kiinni. Sitten hän kiersi nurkan ympäri ovelle ja pani senkin kiinni...
Panisiko pönkänkin päälle? Sen voisi panna niin, ettei sieltä kukaan
omin voimin pääsisi ulos. Sen voisi sulkea sinne kuin loukkuun. Sen
voisi polttaa sinne kuin hiiren pesäänsä kaskeen. Vaan samassa hän
repäisi oven takaisin auki ja riensi rantaan — näitä tämmöisiä kauheita
ajatuksia pakoon.

Kalamatti istui ongella kaislikkorannassa. Marja kutsui hänet maihin,
haastoi hänelle sydämensä lievikkeeksi kaikki, mitä oli tapahtunut.

— Tiesitte tekin, että sillä on ollut täällä joka kesä uusi tyttö,
ettekä mitään puhunut.

— Ethän tuota kysynytkään.

— Mistäs olisin tiennyt sitä kysyä?

— Onhan sillä niitä ollut. On melkein joka kesä aina veres ollut. Joskus
tulee jonkun entisen kanssa kahdestikin.

— Ja ne tulevat, vaikka on ollut toisia välissä?

— Ovat hyvillään vain, tytöt, kun pääsevät taas armoihin.

— Ottakaa minut venheeseenne ja viekää minut täältä! pyysi Marja
kiihkeästi.

— En minä sinua ota. En minä mitenkään uskalla sen kanssa riitaan
ruveta. Mene sinä vaan takaisin ja ole hänelle mieliksi, kun herää. Se
on sinulle parasta. Niin ovat muutkin tehneet.

— Mutta minä en tee!

— Kyllä olisi kuitenkin parasta, että tekisit. Ukko meloi pois. Marja
nousi takaisin pihaan.

— Marja! kuului tuvasta. Marketta! Missä sinä olet? Tule! Tulehan jo,
Marjueni!

Ääni oli hyväilevä, houkutteleva, niinkuin sen, joka koiraansa kutsuu.
Marja ei liikahtanut siitä, missä istui. Vähän päästä ilmaantui
Shemeikka oveen.

— Ka, mikset sinä tule! Tule nyt! Minnekä sinä menit? Missä sinä olet
ollut?

Marja ei vastannut. Kun Shemeikka tuli häntä kohti, hän nousi. Shemeikka
tavoitti häntä.

— Anna minun olla! tiuskaisi Marja.

Shemeikka tavoitti häntä uudelleen, mutta silloin Marja sysäsi häntä
niin, että hän horjahti.

— Mi-mitä se nyt on tuommoinen? suuttui Shemeikka ja tarttui häntä
ranteeseen.

— Minä kuulin kaikki, mitä puhuitte! Päästä minut! Sinulla on ollut
täällä joka kesä uusi tyttö!

— Luulitko ehkä olevasi ensimmäinen?

— Ja ensi kesänäkö tuot taas uuden?

— Luuletko ehkä olevasi viimeinen?

— Miksi minut sitten ollenkaan tänne toit?

— Minäkö toin? Etkös itse pyrkinyt? Etkös itse syliini juossut?

Marjan uhka katkesi. Shemeikka hellitti hänen kätensä, ja hän lyykähti
kivelle.

— Minne minä nyt täältä joudun? itki hän.

— Äiti ottaa sinut yhtä hyvästi vastaan, kuin on ottanut kaikki muutkin.

— Minä en ikinä lähde sinne, missä ovat kaikki entisesi, sanoi Marja,
ponnahtaen ylös.

— Ei auttane sitten muu, kuin että toimitan sinulle kyydin kotiisi?

— Jako veisi Juhalle sinun lapsesi tuliaisiksi?

— Onko?

— On!

Shemeikka irvisti.

— Sanot hänelle, että se on hänen.

— Sitä en saata sanoa.

— Mikset?

— Siksi, ett’en saata! sanoi Marja yhä enemmän kiihtyen.

— Sano sitten, että se on minun. Ehkä siitä hyvinkin ihastuu. Minä
lahjoitan hänelle sen.

— Antaisit hänelle lapsesi sinä —?

— On minulla heitä muillekin antaa, ja olen antanutkin. Olen jonkun
antanut pois äitinensäkin. — Elä mene, Marja! Suottahan minä. Ethän
tarvitse mennä, jos et tahdo. Teen sinusta emännänkin, jos sattuu. Elä
nyt luimistele, niinkuin aikoisit purra. Tule pois, Marja, kyllä minä
lapsestasi miehen teen, jos poika lienee. Juoskoon siellä entisten
joukossa — on siellä tanhuvia. Elä nyt, ollaan ystäviä, elä välitä,
Marja, kuule, sinä olet minusta parempi kuin kukaan muu — parempi,
sorjempi kuin ku...

Hän läheni Marjaa makein, vielä väsynein silmin, samein otsin, punaisin
jälkihumala-huulin. Jolloin Marja peräytyi ensin, pysähtyi sitten.

— Et minua enää toista kertaa sillä laulullasi lumoo! Et, lenkosääri,
toista kertaa kehu sillä, että sinut hengiltä puristan — etkä minun
lastani, pässi, katraassasi kuljeta! Anna minun olla!

— Suutu, Marja, suutu vielä vähän, olet sitä sorjempi, kuta vihaisempi
olet.

Silloin Marja, muistaen kuulleensa, että päällekäypää oli sydänalaan
iskettävä — Shemeikka parahti ja kirosi, Marja kaatui selälleen ja
pyörtyi.