III.

Seuraavana aamuna noustuaan oli Matti jo aivan rauhallisella mielellä ja
päätti kertoa Liisalle siitä, mitä oli pappilassa kuullut. Mutta ei
Liisa koko aamurupeamalla yhteen kohtaan seisottunut, kulki askareillaan
kodassa ja navetassa. Matti paikkaili kenkiään ja ajatteli, että
”kerrommahan aamiaista syödessä — ennättäähän se sen sittenkin kuulla”.
Mutta kun Matti oli alkamaisillaan, lähti Liisa taas liikkeelle, ja
Matti ei tahtonut kertoa, ennenkuin Liisa oli yhteen kohtaan asettunut
kuulemaan.

Matti lähti havukasalleen tallin taa ja taivutti aina päätään nurkan
taitse katsoakseen, eikö Liisa jo olisi herennyt kävelemästä kodan ja
pirtin väliä. Siellä se vain käveli... Eikä pirttikään vielä lämminnyt
... tokkohan se aikoikaan panna sen lämpiämään tänä aamuna? Kylmä oli
tuulikin, niin että kyllä olisi sietänyt panna pirtti lämpiämään, että
olisi päässyt käsiään lämmittelemään...

Jo tuli Liisa noutamaan puita pinosta ... jopahan viimeinkin. Sitten kai
se kohta rukkinsa ääreenkin istuutuu...

Kun tuuli alkoi lappaa savua lakeistorven kautta pihalle, lähti Matti
lämmittelemään. Löi kassaransa havutukkiin ja ajatteli, että ”kun ei
uskone, niin olkoon uskomatta ... ei se mikään uskonkappale olekaan”.

Uuni lämpisi, lieska leimusi uunin suusta, ja silloin tällöin syttyi
karsta kytemään. Matti heitti rukkasensa pankolle, veti piipun
povestaan, halkaisi päreen ja otti sillä uunista tulta. Sitten
lämmitteli käsiään lieskassa ja katseli ikkunain tasalla lainehtivaa
savua.

Liisa oli laittautunut karsinalasin alle kehräämään. Matti nosti
tupakkihakkurin penkin alta ja rupesi hakkaamaan tupakkia.

— Joko se nyt on kaikki polttanut, jotka toissa päivänä hakkasi? kysyi
Liisa.

Eihän toki ollut kaikkia polttanut ... muutenhan tässä vain
lämmitellessään hakkaili...

Ja Matti hakkasi tupakkia ja veti vetämistään savuja piipustaan ... yhtä
kiivaammin. Kovin tavattomasti se nyt vetikin, veti niin, että yhtenä
rätinänä kävi kopan sisus...

Ei se ehkä usko ... vaan jos ei usko, niin olkoon uskomatta!... Sama kai
se on, uskooko tahi ei...

— Nythän se on Lapinlahdenkin kirkolla rautatie ... oletko kuullut?

Mutta Liisa kehräsi niin uutterasti, ja rukki hyrisi niin kovasti, ettei
hän kuullut oikein, mitä Matti sanoi.

— Niin mikä on?

Matti koetti puhua niin välinpitämättömästi kuin voi...

— Onpahan vain rautatie ... ovat nyt lapinlahtelaisetkin rautatien
pitäjäänsä saaneet ... kuuluvat sen niille sinne tehneen, kun olivat
ruunulta pyytäneet, etteivät tarvitsisi hevosella ajaa mihinkään aikaan,
ei kesällä eikä talvella... En tiedä, liekö totta, min puhuivat...

— Hyvänen aika, elä revi sitä uutta luutaa, jonka vast’ikään panin
varteen ... onhan siinä vanhempiakin! Mitä sinä siitä revit?

— Piippu on tukkeessa...

Matti oli puhuessaan vetänyt piippunsa tukkeeseen, ja oli häneltä kesken
puheensa tullut sopelle lähtö varpua hakemaan.

— No, eikö siihen tarpeeseen vältä vanhan luudan varpu? — Niin, että mitä
sinä sanoit niiden lapinlahtelaisten tehneen?

— Eivät ne ole mitään tehneet, mutta ruunu on tehnyt niille rautatien,
jota myöten saavat mennä vaikka Helsinkiin taikka Amerikkaan.

— Minnekkä?

— Amerikkaan...

— Elä nyt valehtele, hyvä mies...

Liisa seisautti rukkinsa ja katseli pyörän yli Mattia, niinkuin
semmoista valehtelijaa, jonka puheissa ei ole alunkaan perää.

Mutta siitä Matti kiivastui, ja häneltä katkesi varpu piipun varren
sisään...

— Mitä katsot?... Kun et usko, niin puske, mutta minä menen itse ihan
kohta sitä katsomaan ... on se siksi kumma katsottava, ja jos et sinä
tahdo tulla yhteen matkaan, niin ole tulematta ... ei sinua kovin
kärtetäkään...

— Sitä lapinlahtelaisten Amerikkaan lähtöäkö sinä menet katsomaan?
Sieltähän niitä kuuluu lähtevän Amerikkaan! Ja Liisan rukin takaa kuului
pilkallinen hymähdys.

— Enkä, kun rautatietä ... on sitä siinäkin katsottavata...

— Eikö lie yhdenlaista katsottavata kuin se panoraama siellä pappilan
pirtissä, jota silloin kärtit katsomaan...

— En minä ole sinua minnekään kärttänyt ... itsehän tuota mielesi teki
katsomaan...

— Ei ole tehnyt...

— Vai ei ... sepähän nähdään, kenenkä mieli tässä vielä minnekin
tekee... Matti naurahti pilkallisesti, pitihän hänen väkisinkin nauraa
Liisan typeryyttä...

— Eihän se mikään panoraama ole, kuka tässä panoraamasta puhuu?

— No mikäs se on?

— Rautatiehän se on.

— Mikäs se sitten se rautatie on? ... ei mikään.

— Vai ei mikään! akat ne ei ymmärrä mitään ... ne on niin typeriä ja
lyhytjärkisiä, ettei niillä tee mitään ... pässin järkikin on jo pitempi
kuin akkain... Vai ei rautatie ole mikään ... mistä sinä sen tiedät
paremmin kuin minä, joka olen omin korvin kuullut?

Mutta Liisa oli loukkautunut ja polki kiivakasti rukkiaan. Ja Matti
hakkasi, niin että rouheita maahan pölisi.

— Liisa! sanoi Matti vähän ajan päästä, mutta Liisa ei vastannut.

— Liisa! sanoi Matti uudelleen.

— Niin, niin, no sano, jos sinulla on mitä sanottavata!

— Ei se taida sillä parata, jos sinulle sanookin.

— Ole sitten sanomatta!

Mutta Matti ei malttanut olla sanomatta. Vähän ajan päästä hän sanoi
sen, neuvoi oikein kädestä pitäen ja herkesi hakkaamasta...

— Elähän nyt, Liisa ... kuulehan, kun minä selitän. Rautatie on rautatie
ja maantie on maantie ... maantie on maasta ja mullasta ja rautatie
raudasta...

— Ja puutie puusta ja vesitie vedestä? — Ja taas kuului rukin takaa
pilkallinen hymähdys...

Mutta Matti ei suuttunut...

— Elähän nyt, kyllä se on totta, että se niin on, kuin minä puhun... Et
sinä mahda tietää, millä lailla sitä rautatietä myöten ajetaankaan ...
luuletko, että hevosella?

Mutta Liisa ei luullut mitään. Kehräsi ja kuunteli, välistä
pilkallisesti Mattiin katsellen, mutta ajatteli, että antaa hänen puhua,
niin kuullaan, mitä valheita se on taas uskonut.

— Ei sitä hevosella, ei toki milloinkaan! ... pitää sen toki hevoselle
muunkinlaisen tien välttää... Kun kerran tehdään raudasta tie...

— Raudasta tie? ... pyh!

Matti taas rupesi kiivastumaan...

— Raudasta, raudasta ... jos et usko, niin ole uskomatta ...
rautapellistä ... hm! ... niin, niin, rautapellistä ... ja kun siitä
tehdään tie, niin pitää olla ajopelit ja vetäjät kanssa sitä myöten...
Höyryvenhe, semmoinen masina kuin ”Suomela”, vedetään maalle ja pannaan
pyörien päälle, ja se kulkee tulen voimalla ja vetää perässään vaunuja
... niin isoja kuin tämä pirtti ja vielä isompiakin ... kyllä se jaksaa
vaikka minkälaisia ... eikä tie tärise ... semmoinen se on!

— Kuka sinua, Matti parka, on nyt taas narrinaan pitänyt?

— Ei nyt eikä ennenkään!

— Sitten olet valehdellut omasta päästäsi ... olisit edes viisaammin
valehdellut ... et osaa edes oikein valehdellakaan, mies parka.

Mattia hykähdytti ... herkeät siinä luulemasta, kunhan kuulet, kuka
sanoi, ajatteli hän.

— Valettako lie vai totta?... Jos lie valetta, niin ovat paremmatkin
ihmiset valehdelleet ennen minua, joka muiden puheita vain kerron ... en
minä itsestäni mitään tiedä, ruustinnan puheita ne ovat, sanoi Matti
nöyrästi huokaisten ja rupesi taas tupakkia pienentelemään.

— Ruustinnan?... Oliko ne ruustinnan puheita?

Nyt Liisan rukki jo pysähtyi, ja nyt hänen korvansa vasta oikein
aukenivat.

— Ruustinnan ja rovastin, lisäsi Matti.

— Elä...?

— Ruustinna ja rovasti ne sen minulle kertoivat ... en minä sitä muualta
mistään tiedä.

— Elähän ... ihanko todella?

— Ne ne kertoivat ... olivat käyneet sitä uutten uhkain katsomassa.

— No, mitä ne kertoivat?

Nyt oli Matin aika olla mahtavana...

— Mitäkö kertoivat? Sitä, mitä minä jo kerroin, vaikka et uskonut.

— Ettäkö on siellä rautapellistä tie?

— Niin on, ja sitä myöten kulkee pyöräin päälle nostettu masina.

— Sekö ”Suomela”?

— Se se taitaa olla ... siipien sijasta on sillä kohdalla pyörät, isot
pyörät ja pienet pyörät, joita kaikkia pannaan tulen voimalla
liikkeelle...

— Vaan sitä minä en usko, että se tulen voimalla liikkeelle lähtee!

— No, niin se tekee ... niinkuin vettäkin myöten kulkiessaan...

— Tehköönpä jos tahansa, mutta sitäpä minä en usko sitä, että se
vettäkään myöten kulkiessaan...

— Etkö usko rovastia ... oletko mielestäsi rovastia viisaampi?

— Enkä ole ... mutta eipä sanonut ruustinnakaan uskovansa, kun mennä kesänä
oli puhe, että se soutamatta kauan kulkee.

— Nytpä uskoo, kun on nähnyt maallakin kulkevan...

— Uskooko nyt?... Jako että se on pyörien päälle nostettu?... Kylläpä
sitä on rakennus!

— Mitä ne ei ruununmiehet osaa laittaa!

— Ruununmiehetkö ne ovat sen laittaneet?

— Nehän ne!

— No mitähän nuo tuosta Lapinlahden kirkolle ... olisivat tänne omalle
kirkolle, niin olisi kirkossa käydessään nähnyt ... eivätköhän nuo tuota
vielä tännekin? Kun tietäisi, milloinka ne sen tänne tuovat, niin menisi
katsomaan...

— En tiedä tuonevatko ... ei ollut puhetta siitä.

— Vai on ruustinnakin käynyt asian alkain katsomassa?

— Kun olivat aamusilla lähteneet, niin olivat puolen päivän aikaan
olleet perillä ... sanoi vielä, että pitäisi minunkin käydä katsomassa.

— Aiotkos käydä?

— Enpä tiedä ... mitäpä minä vanha mies?

— Eikö minusta mitään sanonut?

— Ei ollut puhetta sinusta.

— Kyllä se on kumma rakennus, jos vain se semmoinen on ... vieläkö hänet
nähnee, ennenkuin kuolee?... Vaan jos sinä valehtelet?

— Enkä valehtele ... olenko minä milloinkaan ennen valehdellut? ...
saatatko sanoa?

— Et, et ... vaan eikös se ole sinustakin kumma rakennus?

— Mikäpä se nyt niin eri kumma ... on niitä nähty ja kuultu
kummempiakin.

— Vaan eihän toki tämmöisiä?

Mutta Matti oli mielestään hakannut tarpeeksi tupakkia ja lähti taas
ulos havutukilleen. Kassarata havutukista irti kiskaistessaan hymähti
hän vähän itsekseen... ”Uskoipahan ... ja mikäs siinä oikeassa opissa,
uskoahan sitä pitää vaikka keisarin...”

Liisa jäi yksin pirttiin. Kehräsi vähän aikaa, polki rukkia niin
kiivakasti ja nykki kuontalosta kehrättävää niin vihaisesti, että se
aina vähän päästä käsiin katkesi... Ja sitten oli aina tuska sitä
liittäissä ... mikä liekään niin hauras kohta kuontaloon sattunut, kun
aina vähän päästä katkesi. — Eikä nauhakaan pyörän päällä
pysynyt! — Huonosti loukutettuja liinoja nuo pappilan liinat, kun niin
pahasti pölisevät ... mitä lienevätkään kaiken maailman liinoja?...
Rukki rupesi sitten taas hyrräämään ... yhä kiivakammin, poljin natisi,
valkea naarmu pyörässä vilisi yhtenä viivana, ja rihmaa keräytyi vähälle
aikaa koko nietos rullaan. Liisa sitä sinne suoltamalla suolti, rulla
nieli yhä ahnaammin, kuontalo oli melkein puolilleen kehrättynä ...
mutta silloin riipaisi rulla yht’äkkiä kaiken rihman kitaansa ja yhteen
menoon kuontalotakin pitkän matkaa. Nauha luiskahti pyörän päältä, ja
Liisan piti heretä polkemasta, mutta silloin alkoi poljin laputtaa niin
pahalla äänellä, että sen luuli siihen paikkaan halkeavan... Ei, ei
ollut koko rukista minnekään, seisokoon nurkassa!... Ja Liisa melkein
nakkasi rukkinsa nurkkaan ja meni hiiliä uunista vetämään. — Nekin
peijakkaat polttivat ... ih! ... niin että oli silmät päästä palaa...

Liisa sulki lakeisen ja katasti ikkunasta pihalle. Reki siellä oli
kumollaan tallin seinämällä, pohjaraudat päivää vasten kiiltäen ... ja
Matin kassaran kärki vilkkui silloin tällöin tallin nurkan takaa...

Liisa huokaisi kovin pitkään ... mikähän lie huokaisuttanut ... ei hän
sitä itsekään oikein tiennyt. Väkinäisesti hän meni takaisin rukkinsa
ääreen ja rupesi selvittelemään sotkuista rullaa. Kovin se oli pahasti
sotkeutunut ... ja silloin rupesi aina nenän vartta kutkuttamaan, kun
sotkoksesta oli selvän saamaisillaan...

Vaan mitäpä noista kehruista ja muista? ... kehräsipä sitä vaikka minkä
ennätti, niin ei ne kehruut kuitenkaan perille tule, vaikka kuinka monta
kertaa laittaisi... Onko kummempia kuultu?... Lähtee mies viemään
kehruita eikä ole sitä älyä, että ottaisi ja antaisi? Kumma, kun jyvänsä
muisti maksaa? ... olisi nekin unohtanut yhdellä tiellään!...

Liisa meni ja sieppasi uunilta kehruunyytyn, joka oli Matilta jäänyt
ruustinnalle antamatta. Pani sen penkille viereensä ja aukaisi sen...
Siinä ne nyt olivat vyyhdet ja kerät niin hyvässä laitoksessa ...
vyyhdet ja kerät ... että oikein tuli sääli, kun ei ollut ruustinna
niitä nähnytkään. Olisi ottanut mukaansa edes ... mutta mitäs se mokoma,
itse menee eikä kuitenkaan saa asioita toimitetuksi... Mitähän ruustinna
nyt ajattelee, kun oli vielä niin tingalle tahtonut? Saattoi kai se
ajatella kuinka pahaa tahansa, jos vain tahtoi... Ja Liisasta rupesi
tuntumaan ihan siltä, kuin olisi hänen pitänyt lähteä viemään niitä heti
paikalla ... ihan vaikka jalan ... saattaisi se Matti toki hevosenkin
antaa, ei se liian paljon olisi, jos antaisi ... ruustinnan tähden
saattaisi antaa, kun se kuitenkin mahtoi lankojaan odottaa...

Vai oli se käynyt rautatietä katsomassa se hyvä ruustinna ... sen
parempaa ihmistä sitä toki ei ole koko maailmassa kuin se ruustinna...
Kyllä mahtaa olla rakennus se rautatie ... lieköhän ollut ruustinnasta
kumman näköinen?... Ja kun se vielä joulun aikaan varoitti, että kun
vain Matti arennin maksuun tulee, niin silloin lähettää kehruut sen
mukana ... ja että sitten saa uusia sijaan. Mitä se nyt ajattelee, kun
ei lähetettykään? Saattaa kai se ajatella mitä tahansa, jos vain tahtoo!

                                                  ⸻

Puolista syödessä oli Liisa hyvin huolissaan olevan näköinen. Sitten hän
sanoi yht’äkkiä:

— Kyllä se on niin, että siinä ei auta nyt mikään muu, kuin että pitää
lähteä ihan tänä iltana ruustinnalle kehruita viemään.

— Häh? sanoi Matti ja söi.

— Sitä, että sanoppa mitä tahansa, niin siinä ei auta mikään ... ei
kerrassa mikään, sanoi Liisa päättäväisesti, painoi veitsensä linkkuun
ja pisti sen taskuunsa.

— Mikä kiire niillä nyt niin on? sanoi Matti yhä syöden. Eikö niitä
ennätä vastakin?

Hyvä, ettei se sen enempää vastustellut... Liisa oli pelännyt, ettei se
ottaisi korviinsakaan.

— Kun olisi jo ennen pitänyt viedä ... paljoa ennen, ja nytkin vielä
jäivät. Kyllä sinuakin on asiamies! ... ja mitä minä sill’aikaa teen,
tyhjää rukkiako pyöritän?

— Rupea vaikka kehräämään niitä verkkorihmoja.

— Joita jo on enemmän kuin mitä milloinkaan saat kudotuksi!

— Mitäs sinä sitten eilen ja tänä päivänä olet kehrännyt? ... kehrää
niitä!

— Eihän se tämä vanha rukin rumilaskaan ... ei sillä tee liinoja
kehrätessä mitään ... ja ovat vielä niin huonosti loukutettuja.

— Paremminkos villoja?

— Ja kun ruustinna vielä aikoi panna kankaan ... eikö panne jo tällä viikolla
! Mistä se sitten kuteita saa, kun on kuteet täällä?

Ei vastannut Matti siihen mitään ... yhä söi vain, ja ryyppäsi tuopista
piimää. Se ainainen syönti ja ryyppiminen rupesi jo käymään Liisan
kyllälle...

— Jo ihan tänä päivänä pitää lähteä viemään!

— Kyllä kai minä en lähde toista kertaa.

— Eihän sinun tarvitsekaan ... saatanhan minä mennä, kun vain annat
hevosen...

— Sinäkö? (ja tuopin sisästä:)... Kukas lehmän hoitaa?

— Niinkuin sinä et sitä jo olisi monta kertaa ennenkin hoitanut...

— Saattaa rietautua tamma laukkaamaan, ja sinä et saa sitä seisotetuksi.

— Osaan minä toki tammalla ajaa yhtä hyvin kuin sinäkin ... ja minä en
ajaisikaan...

— ... nurkkiin, oli Liisa sanomaisillaan, mutta ajatteli, että jos
suuttuu, eikä sanonut.

— Mitä et ajaisikaan?

— Eipä niin mitään ... tuota, mitä minä sanoinkaan? ... niin, että kyllä
sinne pitää lähteä jo ihan tänä iltana!

— Tänä iltana? ... mikä sinne nyt yön selkään?

— Hyvä on, ajatteli Liisa.

— Jos ei tänä iltana, niin viimeistään aamulla varhain...

Matti ei puhunut mitään, herkesi syömästä ja rupesi panemaan piippuunsa.
Ei näyttänyt myöntävän, mutta ei mitenkään kieltävänkään... Vähän ajan
päästä hän sanoi:

— Kysäseppä rovastilta, jos satut näkemään ... eli kysytä ruustinnan
kautta, jos ei se itse sitä tiedä, että onko niissä minkälaiset pyörät
niissä vaunuissa, isot ja pienetkö ... ei tullut minulta sitä
kysytyksi... Käske ruustinnan kysyä rovastilta.

— Kyllä minä sen toki saatan rovastilta itseltäänkin kysyä ... olen minä
sen puheilla siksi usein ollut. Kysynpä minä senkin, että tokko ne sen
rautatien tuovat sinne meidän kirkollekin?

— Kyllä minä sen tiedän, etteivät tuo ... et tarvitse kysyäkään ... ei
se niin vain tuotava ole.

— Ei sitä ihan varmaan tiedä ... sittenpähän sen varmaan tietää, kun
kysyy ... kyllä sitä on hyvä kysyä.

— Joudat kysyä, ajatteli Matti, muttei sitä niin nyt joka paikkaan...
Vaan jos hyvinkin ... ajatteli hän sitten, mutta ei hän siitä Liisalle
mitään puhunut...

Ja Liisa oli koko sen niin ihmeen hyvällä tuulella, että melkein
sydänalassa ahdisti. Ihan oli kohona hypitellä vanhaa ihmistä. Aina
vähän väliä tahtoi nauru itsestään hyrähtää, vaikkei tiennyt oikein,
mistä syystä se milloinkin ... omista aatoksista useimmiten. Ja kaikin
puolin tuntui niin hyvältä olla. Rukkikin pyöri niinkuin ainakin, eikä
kertaakaan nauha pyörän päältä luiskahtanut.

Ja Mattia piti Liisa niin hyvänä, että keitti kahvit, lämmitti saunan,
vaikka oli eilenkin lämmittänyt, toi voita pöytään iltaista syödessä ja
piti puhetta rautatiestä ja antoi Matin kertoa. Matti ja Liisa vielä
pitkän aikaa illallisen jälkeen istuivat, toinen pöydän päässä piippuaan
poltellen, toinen sängyn laidalla tukkaansa sukien, ja katselivat,
kuinka kissa pankon kulmassa maitonsa lakki, kuppinsa nuoli, kielensä
lipoi ja lähti pitkin pirttiä hiipimään. Sitten sitä vuoroon
silittelivätkin, Matti otti syliinsäkin ja ruopi kaulan alustaa ja antoi
sen ruveta kehräämään. Ja rautatiestä he juttelivat, juttelivat tästä
ihan uudesta ihmeestä ja kummasta ... että kaikkia sitä vanhoillaan
kuuleekin. Vieläkö hänet nähneekin, arveli Liisa, mutta Matti sanoi,
että eikö tuota uskone näkemättäkin, johon ei Liisa virkkanut mitään.
Mutta sitten kun kissa oli vähän aikaa uunilla kehrännyt, sammuttivat he
päreen ja painautuivat vuoteelleen pitkäkseen...

Mutta Liisa oli niin kummallisen valpas tänä yönä. Matti jo nukkui, ja
kissan rukki yhä hyrisi tasaista hyrinätään uunin päällä, mutta Liisa ei
tahtonut saada unta silmiinsä. Kuuli pienimmänkin rasahduksen tuvan
seinissä, kuuli, jos russakka vahingossa putosi katosta lattialle, ja
kuuli tamman jalan kumeata kopsetta, kun se pilttuussaan liikahti.
Erotti muusta seinästä ikkunan valoisamman reiän ja sen läpi jonkun
tuikkavan tähden, ja kun veti peitteen korvilleen taikka pani silmänsä
kiinni, niin oli kuitenkin kuulevinaan ja näkevinään kaikki. Siitä taas
valpastui ja ajatteli, että jos olisi jo aika nousta ja panna evästä
huomiseksi, mutta pelkäsi, että jos Matti herää ja kysyy, eikä noussut.
Viimein hän nukkui, mutta aamulla ennen kukon laulua jo heräsi ja alkoi
lähtöänsä laittaa.