3.

Keskustelu lähestyi nyt kieli- ja kansallisuuskysymystä. Samalla kävi
se yhä kiihkeämmäksi ja mieskohtaisemmaksi. Puhtaan oikeudellisen
näkökannan alta, joka joutui yhä enemmän syrjään, alkoivat vähitellen
ilmestyä puolueiden vanhat keskinäiset riidan-idut, jotka koko 19:n vuosisadan jälkimmäisen puoliskon
kuluessa olivat mieliä maassa
kuohuttaneet. Kiistan aiheena ei ollut enää niin paljon Suomen suurruhtinaskunnan
valtio-oikeudellinen asema eikä paras mahdollinen
menettelytapa sen puolustamiseen nähden kuin suhde suomenkielisen
rahvaan ja ruotsinkielisen vallassäädyn välillä. Tässä törmäsivät
molemmat ukot nuoruuden innostuksella vastakkain. He olivat kumpikin
harmaantuneita, pinttyneitä kielipukareita, jotka eivät olleet isänmaan
yhteisestä ahdingosta mitään oppineet eivätkä mitään unohtaneet,
käyttäen mielellään jokaista tarjoutuvaa tilaisuutta kaivaakseen esille
entisten kielipoliittisten puolueryhmitysten vanhoja helmasyntejä.
Protokollasihteeri edusti välittävämpää ja sovinnollisempaa, mutta
juuri sen vuoksi sangen epäkiitollista kantaa, saaden, kuten
rauhantuomari tavallisesti, katkeria letkauksia kummaltakin
taistelevalta toreadorilta.

Sillä aikaa istui Tuomas nuoren morsiamensa kera yhä edelleenkin
syrjässä, ikäänkuin koko seuran ulkopuolella, ilman että kukaan jouti
taikka tahtoi heihin sen enempää huomiota kiinnittää. Professori Meyer
käytteli sivellintään, välittämättä tuon taivaallista siitä
alhaisempain elämän aaltojen myrskystä, joka riehui niin lähellä hänen
kirkastettua kauneusmaailmaansa; paitsi että hän oli ulkomaalainen, oli
hän mielipiteiltään kosmopoliitti. Vanhan presidentin ajatukset taas
hallitsi sakkilauta. Mitä naisiin tuli, olivat he kaikki yleensä
salaneuvoksen ja protokollasihteerin puolella, mutta kunnioitus, pelko
ja perheen yhteinen kesärauha, joka vähä väliä oli vaarassa, esti heitä
tarmokkaammin tällä kertaa keskusteluun osaa ottamasta. He tyytyivät
vain kuuntelemaan sitä yhä kasvavalla jännityksellä.

Emmi Alhola tunsi itsensä tuiki orvoksi ja yksinäiseksi. Hänen
pienessä, peljästyneessä metsäkyyhkyn-sydämessään herättivät kaikki nuo
vihaiset, ankarat sanat satakertaisen vastakaiun, hän oli
hämmästyksellä kuullut protokollasihteerin jylisevän tuomaripäätöksen
eikä hän enää voinut olla vavahtaen itseltään kysymättä, mihin seuraan
hän oikeastaan oli joutunutkaan. Jos oli noiden kahden neuvoksen
vaihtamiin kohteliaisuuksiin vähintäkään luottamista, ei toinen heistä
ollut paljon parempi maansa myönyttä ja rahansa syönyttä valtiopetturia
eikä toinen parempi kansainvälistä, hirttämätöntä hevoshuijaria, jonka
vieras turmiollinen aalto oli Suomen rauhallisille rannoille
kuljettanut. Kumpikin olivat he toistensa mielestä ilmeisiä kolmen markan
miehiä ja kuritushuone-kandidaatteja, jotka ainoastaan maamme
riippuvainen valtio-oikeudellinen asema ja Suomen kansan suuri
kärsivällisyys esti joutumasta tekemisiin uuden rikoslain ankarimpien
määräysten kanssa.

Tietysti oli hänkin, Emmi, joskus tuuminut noita asioita. Oli hänkin
huoannut isänmaan kohtaloa, oli hänkin lukenut kirvelevin sydämin
sanomalehtien surusanomia, vieläpä niiden johdosta innostunut
opettamaan kahta suuremmalla lämmöllä koulunsa oppilaille Vänrikki Stoolin
tarinain vaskeen valettuja sankarikuvia. Mutta koskaan ei
isänmaan hätä ollut astunut häiritsevänä hänen levolliseen
tietoisuuteensa. Se oli ollut aina hänelle vain etäinen asia, ikäänkuin
jossakin kaukana taivaan rannalla, jota sopi joskus muistella sydämen
suurina sunnuntaihetkinä, mutta joka oli varsin vieras hänen pienelle,
pehmoiselle todellisuuspiirilleen. Nyt sen sijaan seisoi isänmaa äkkiä
hänen lähimmässä läheisyydessään. Nuo korkeat, viisaat ja mahtavat
miehet puhuivat jokainen siitä niinkuin se olisi ollut heidän
yksityinen maatilansa, riitelivät niinkuin olisivat riidelleet
Vitikkalan viljelyksistä ja soimasivat vastustajiensa puoluetovereita
niinkuin olisivat omia alustalaisiaan opettaneet. Hänen huolensa
isänmaan kohtalosta oli ennen ollut vain hämärää ja epäselvää
ahdistusta niinkuin lukiessaan sanomalehtien kertomuksia outojen
valtakuntien maanjäristyksistä ja tulivuorenpurkauksista. Nyt jyrisi
ukkonen hänen päänsä päällä. Ensimmäisen kerran elämässään tunsi hän,
että tässä oli taistelu, jossa kenties hänenkin heikot voimansa olivat
tarpeelliset, ja siksi kiertyi hänen sydämensä ennen tuntemattomasta
tuskasta ja omantunnon pakotuksesta.

Myöskin hänen oma yksityinen kohtalonsa huoletti häntä. Hän tunsi
itsensä irti temmaistuksi omasta kotoisesta ja tuttavallisesta
maaperästään, viskatuksi vieraiden, kylmien ja ylpeiden ihmisten
joukkoon, jotka nyt äkkiä olivat tulleet hänen sukulaisikseen.
Vitikkala ja sen mahtavat asukkaat, sekä kunnallisneuvos että hänen
hienot, helsinkiläiset kesävieraansa, olivat aina täyttäneet hänen
samoin kuin muidenkin seudun asukkaiden mielet pyhällä pelvolla ja
vavistuksella, milloin hän sattumalta oli nähnyt vilauksen heidän
vaunuistaan tai kuullut heistä kansan keskuudessa puhuttavan. Tokko he
koskaan tulisivat häntä, köyhää kansakoulun-opettajatarta,
vertaisekseen tunnustamaan? Hän oli kyllä joskus ilmaissut tämän
epäilyksensä Tuomaallekin, mutta tämä oli vain hymyillyt
kevytmielisesti hänen huolilleen, väittänyt, että Vitikkala oli talo
niinkuin kaikki muutkin talot ja vakuuttanut, että suuri suku oli
ottava hänet avosylin ja ilomielin vastaan. Emmin pelko oli Tuomaan
mielestä ollut vain noita tyypillisiä pikkumaisia ennakkoluuloja,
joiden hän toivoi tulevan mitä pikimmin Suomen kansasta perinjuurin
kitketyiksi.

Nyt ei Tuomas hymyillyt enää. Hän istui päinvastoin sangen synkkänä ja
pimeänä nuoren morsiamensa vierellä eikä hän edes kertaakaan
katsahtanut Emmiin. Seurasiko hän samalla jännityksellä kuin muutkin
herrojen keskustelua vai huomasiko hän nyt itsekin, että Emmi oli
epäilyksissään tulevien sukulaistensa suhteen ollut oikeassa? Sitä oli
vaikea päättää hänen ulkomuodostaan, mutta hänen kasvonsa olivat tuiki
tuimat ja totiset ja hänen kulmakarvansa kiinteästi yhteen rypistetyt.
Silloin tällöin puristi hän vain sanaa sanomatta Emmiä kädestä, —
ikäänkuin jäähyväisiksi, tuntui Emmin mielestä. Ei, ei koskaan voisi
hän tottua tähän jäätävään ilmakehään.

Kunnallisneuvos kehitteli juuri erästä mieliajatustaan suomalaisen
kansanluonteen muodostumisesta, jota hänkään ei suinkaan ollut valmis
niin aivan kultaiseksi kehumaan.

— Herra Salaneuvos, sanoi hän, voi olla mahdollista, että te olette
oikeassa siinä, mistä te syytätte Suomen suomalais-ugrilaista asutusta.
Mutta kuka on opettanut meidät käyttämään sitä valtiotaitoa, jota te
tshuudilaiseksi nimitätte? Eikö juuri se 700-vuotinen orjuus, jossa te,
Ruotsin herrat, olette tätä kansaa pitäneet?

— Ruotsin kansa, vastasi salaneuvos äkäisesti, on uljas, ritarillinen
ja oikeutta rakastava kansa, jota ei suinkaan voida syyttää suomalaisen
kansanluonteen pilautumisesta. Se on päinvastoin valanut rautaa ja
terästä tämän kansan vereen, joka alkuperäiseltä luonteeltaan on
heikko, vetelä ja hervoton. Ilman Ruotsin voimakasta ja valistunutta
olisi se jo aikoja sitten uponnut omiin suoperäisiin
erämaihinsa.

Todistuksien sijasta pyysi salaneuvos vain viitata suomensukuisten
kansojen kohtaloon Venäjällä.

— Minä en tarkoittanutkaan niin paljon itse Ruotsia kuin meidän
ruotsinkielistä vallassäätyämme, huomautti ukko Paavo. Mitä sen
suonissa virtaavaan vereen tulee, johtaa se sangen monessa tapauksessa
alkunsa juuri noista samoista halveksituista sydänmaa-hettehistä.

Tämä oli myrkyllinen hyökkäys salaneuvoksen omaa sukuperää kohtaan,
joka ei suinkaan ollut niin indogermaninen, miksi hän itse tahtoi sitä
mielellään kuvitella. Mutta salaneuvos ei tällä kertaa joutanut
kiinnittämään huomiota oman mieskohtaisen kunniansa ylläpitämiseen.

Sitävastoin kävi hän innolla puolustamaan maamme ruotsinkielisen
vallassäädyn menneisyyttä.

— Tässä maassa on vallinnut vapaus, sanoi hän. Eikö herra
kunnallisneuvos itse ole vapaa suomalainen talonpoika? Eikö samoin
teidän isänne ja iso-isänne ja niin edespäin aina harmajaan
muinaisuuteen? Eivätkö he kaikki ole olleet vapaita odaalitalonpoikia,
herroja omalla tilallaan, siihenkin aikaan, jolloin feodalijärjestelmä
vielä painoi kaikkien muiden Europan kansojen maataviljeleviä
säätyluokkia?

— Tässä maassa on vallinnut oikeus, vahvisti protokollasihteeri
juhlallisesti. Sama oikeus kaikille, niin herralle kuin
talonpojallekin...

— Ei koira koiran hännälle polkaise, pisti väliin ukko Paavo.

— Eikä korppi korpin silmää puhkaise, sähähti salaneuvos. Minä tunnen
teidän pärkkeleen supisuomalaiset sananlaskunne, joilla te muka
tahdotte todistaa, ettei tässä maassa talonpoika ole saanut oikeutta.
Mutta tämä todistus on väärä. Suomen tuomarisääty on aina ollut
lahjomaton ja kunnioitettava sääty, samoin kuin Ruotsin
inhimillisin ja oikeudenmukaisin koko Europassa.

Keskustelu, joka hetkisen oli liikkunut tyynemmillä vesillä, kiihtyi
nyt jälleen niinkuin vuolas virta ennen koskennikamaa. Salaneuvos
syytti suomalaista kansanluonnetta kiittämättömyydestä Ruotsia ja
ruotsinkielistä vallassäätyään kohtaan, joka kuitenkin oli niin
epäitsekkäästi ja omanvoitonpyytämättömästi sen hyväksi työskennellyt.
Mutta juuri tämä kiittämättömyys todisti paremmin kuin mikään, että
vanhat ruotsalaiset virkamiehemme olivat oikeassa ottaessaan
vaalilauseekseen: ”Tee talonpojalle oikein, mutta älä koskaan hyvää!”
Sillä nyt oli sama kansa valmis kivittämään taikka, mikä vielä pahempi,
ilmiantamaan venäläiselle byrokratialle omat entiset hyväntekijänsä.

— Mitä hyvää te sitten olette tehneet meille? kysyi taipumaton
kunnallisneuvos.

Salaneuvos katsoi häneen ylenkatseellisesti, ikäänkuin miettien,
vastaisiko.

— Me olemme tuoneet teille kultuurin, lausui hän sitten painokkaasti ja
mahtipontisesti.

Asian todellinen laita oli kuitenkin niin, että salaneuvos itse
puolestaan tuskin oli koskaan tähän maahan tullut, eipä edes omien
esi-isiensäkään hahmossa, eikä siis myöskään johdonmukaisesti ollut
koskaan ollut tilaisuudessa tänne ”tuomaan” mitään. Olipa niitäkin,
jotka väittivät hänen sukunsa olevan lähtöisin tästä samasta
Vitikkalasta ja että Videnius vain oli ikivanhan Vitikka-nimen
muukalainen muodostelma. Kunnallisneuvoksen kielellä pyörikin sentähden
jälleen ilkeä salavihjaus tämän kiusallisen kultuuriseikan johdosta,
mutta samalla sai hän äkkiarvaamattoman avun taholta, jonka kaikki
läsnäolijat olivat hetkeksi unohtaneet.

Nuori maisteri Aavasaksa oli jo jonkun aikaa sydämen karvaudella ja
korvanlehdet mielenliikutuksesta tulipunaisina kuunnellut tätä hänestä
sangen pintapuolista näkökohtien vaihtelua Suomen tärkeästä
kansallisuuskysymyksestä. Hänen olisi jo monta kertaa tehnyt mieli
aktivisestikin ottaa osaa siihen, mutta hänen kätensä olivat yhä
edelleen kiinni kahvipannun kepakossa eikä hän tuntenut itseään oikein
vapaaksi ennen kuin hän sai kultasuisen kaunopuheliaisuutensa avuksi
käyttää sekä ala- että yläraajojaan. Mutta nyt kuullessaan Suomen
kultuuria mainittavan, jonka syvät syntysanat hän katsoi omaksi
yksityiseksi monopolikseen, ei mikään voinut enää estää hänen
sisällisen jännityksensä ilmi puhkeamista. Hän asetti kahvipannun, joka
jo olikin tarpeeksi kiehunut, kiireesti maahan, pyyhkäisi päättävästi
vaaleata otsatukkaansa, kohotti kunnioittavasti kultatähtistä
ylioppilaslakkiaan ja oli valmis. Hänen mielestään tarjoutui tässä
ikäänkuin itsestään mitä kaunein tilaisuus pienelle kansaa-valistavalle
esitelmälle, tilaisuus, jota ainoastaan isänmaallisen innostuksen puute
ja halveksittava kansallinen välinpitämättömyys voi jättää käyttämättä.

Hän loihe lausumaan:

— Tiedot Suomen suvun muinaisuudesta ovat vaillinaiset ja peitetyt
monessa suhteessa historiantakaiseen hämärään. Sen verran voimme me jo
kuitenkin tutkimuksen nykyisellä kannalla seisten sanoa, että
esivanhemmillamme oli jo oma kukoistava kultuurinsa silloin kuin Ruotsi
maahan tuli. Heillä oli omat kansalliset jumalansa, omat uhrimenonsa,
omat tapansa, lakinsa ja laitoksensa, vieläpä omat tuomio-istuimensakin
taikka n.s. kansankäräjät. Heillä oli myöskin oma isiltäperitty
yhteiskuntajärjestyksensä, joka kenties ei ollut yhtä korkea ja
kehittynyt kuin skando-germanien, mutta sitä vapaampi ja
yksilöllisempi. Sen ainoa tunnettu kulmakivi olikin oikeastaan juuri
yksilön täydellinen vapaus, jota ei mikään pikkumainen, ihmisen
alkuperäisiä taipumuksia tukehduttava lainsäädäntö ajoittanut. Heillä
oli myöskin omat isänmaalliset runoilijansa, joista Väinämöinen lienee
tunnettu tällekin etäisen ajan kriitilliselle kuulijakunnalle. Heillä
oli myöskin omat kansalliset suurmiehensä, kuten Kullervo, Ilmarinen ja
Lemminkäinen, jotka kaikki samalla olivat vapaita taitelijoita, vaikka
toimivatkin joutohetkinään myöskin heimonsa päämiehinä sodassa,
rauhassa ja toverillisessa seurustelussa. Heillä oli myöskin omat
mainehikkaat merkkinaisensa, kuten esim. Aino ja ne monet erinomaiset
äidit, jotka olivat nämä suuret sankarit synnyttäneet. Ettei edes
nykyajan edistynein emansipatsioniliike ollut heille vieras, siitä on
Louhi, pohjolan yksinvaltias amatsoni-emäntä, meille verraton
esimerkki. Silloin niinkuin nytkin näyttää liike naistasa-arvon
saavuttamiseksi päättyneen naistyrannian saavutukseen.

Tämän henkevän sanakuvion jälkeen, joka, samoin kuin puhujan esitys
yleensä, oli tarkoitettu leikillistä ylemmyyttä lähentelemään, piti hän
pienen taidepaussin, sekä vetääkseen henkeään että valmistaakseen
valistuneelle kuulijakunnalleen tilaisuutta mahdollisiin
suosionosotuksiin. Kun ei niitä kuitenkaan heti kuulunut, tyytyi hän
vain täyttämään ilmalla paisutetut keuhkopussinsa ja jatkamaan
mieltäkiinnittävää esitystään, jota toiset oppineen ja humanisesti
sivistyneen miehen arvoa kunnioittaen kuuntelivat:

— Mutta, kuten jo sanottu, tiedot näistä esihistoriallisista ajoista
ovat hämärät ja monella harhaluulolla sekoitetut. Kansainvaellusten
myrskyt ja epäilemättä myöskin raakojen ruotsalaisten ristinsoturien
maahantulo on hävittänyt useimmat näkyväiset jäljet esim.
muinaissuomalaisten kukoistavasta kuvaamataiteesta. Muiden parempien
opetusvälineiden puutteessa pyydän minä tällä kertaa viitata vain
siihen palaseen esisuomalaista arkkitehtuuria, jota n.s. Hiiden kirkot
edustavat, vaikka ne kenties ovat vieläkin vanhemman ajan
rakennustaiteellisiksi muistomerkeiksi luettavat. On nimittäin hyvin
mahdollista, että maassamme jo ennen nykyistä suomalais-ugrilaista
asutusta on elänyt voimakas ja alkuperäinen autoktonirotu tai n.s.
jotunit, joiden tuoreista ja luonnonraittiista tavoista, kuten
kivenheitosta ja kiekonlyönnistä, monet kansantarinat vielä tänäkin
päivänä kantavat valtavaa todistusta. Tahtomatta tälle valistuneelle ja
korkeasti oppineelle kuulijakunnalle mitään ennenaikaisia ja helposti
haihtuvia hypoteeseja esittää, voidaan kuitenkin erinäisten löytöjen ja
arkeologisten tutkimusten perustuksella jo nyt sanoa, että nämä Suomen
ensimmäiset, jäntevät alkuasukkaat ovat kenties olleet lähinnä
verrattavat Kreikan kyklooppeihin, Italian pelasgeihin ja Keski-Europan
luola-ihmisiin.

Mahdollisesti voisimme vieläkin etäisemmän historian salaperäistä
huntua kohottaa. Mieliimme johdattaen, että maassamme kerran,
ennen järisyttäviä jääkausia, on vallinnut lauhkea, kenties
troopillinen ilman-ala ja kiinnittäen huomiotamme erityisesti siihen
mammut-hampaasen, joka lienee löydetty aikakirjojen lähemmin
mainitsemasta pitäjästä, voimme enemmän kuin uskottavalla
todennäköisyydellä päättää, että täällä, palmupuiden alla, jo ennen
ensimmäistä suurta vedenpaisumusta, on asunut lauhkeita, lempeitä ja
kauneutta etsiviä ihmisiä. Silloisten onnellisten olosuhteiden
vallitessa he epäilemättä ovat saavuttaneet samalla erittäin korkean ja
kehittyneen sivistyskannan. Mutta kenties olen poikennut jo liian
kauaksi aineestani.

Luottaen siihen erikoiseen mielenkiintoon, jonka tiedän Suomen vähän
tutkittua viljelyshistoriaa kohtaan aina tässä valitussa seurapiirissä
vallitsevan, eikä vähemmän siihen suureen suvaitsevaisuuteen, jota
arvaan oman puutteellisen esitystapani niin täysin määrin osakseen
tarvitsevan, uskallan kuitenkin jo edellisen pohjalla merkitä
tosiasiaksi, että meillä tuhatjärvisen maamme kultuuriin nähden on
sangen monta eri aikakautta olemassa. Tahallani olen vielä jättänyt
mainitsematta lappalaiset, samoin kuin kainulaisetkin, etupäässä
sentähden, että heidän edustamansa sivistyskaudet kuuluvat yhtä paljon
nykyisyyteen kuin menneisyyteen, jatkuen yhä edelleenkin
vähentymättömällä voimalla eräissä maamme pohjoisissa paikkakunnissa.

Kaikki nämä erilaatuiset ja -aikaiset kansalliset viljelykset olivat
jättäneet jälkensä muinaissuomalaisten kukoistavaan kultuuriin. Siinä
oli havaittavana ensiksikin lauhkea, buddhalainen maailmankäsitys, joka
niin ilmi elävänä astuu eteemme Kalevalassa, toiseksi jotunilainen hyve
ja jättiläinen tapojen puhtaus, josta jo yllä luulen esittäneeni kyllin
sitovia esimerkkejä. Lopuksi lappalainen shamaniviisaus ja kaunis,
kainulainen pidättyväisyys ruumiillisista nautinnoista, joka vieläkin
elää niin sekoittumattomana meidän syrjäisemmillä nälkäseuduillamme.
Mutta suurimman osan tätä korkeata ja itsetietoista kultuuria hävitti
ruotsalainen kansanvaellus, joka on Suomen viljelyshistoriaan nähden
lähinnä verrattava vain siihen raakaan, rautaiseen barbariherruuteen,
minkä muinainen Rooma aikoinaan perusti heleän Hellaan raunioille.

He hävittivät meidän tieteemme, joka tosin ei ollut länsimaisessa
merkityksessä eksaktinen, mutta sitä syvempi ja salatumpi. He
hävittivät meidän taiteemme, jonka tulokset, jos ne olisivat tässä
meidän edessämme, epäilemättä hämmästyttäisivät maailmaa. He hävittivät
meidän kansalliset muistomerkkimme, pyhät puut ja jumaliemme kuvat,
vieläpä oman, vapaan ja isiltäperityn yhteiskuntajärjestyksemme. Kaiken
muun siunatuksi lopuksi tuhosivat he meidän laajaperäisen ja
epäilemättä varsin korkealle kehittyneen kivikirjastomme, taikka, mikä
on luultavampaa, siirsivät sen huonosti kopioituna omiin kallioihinsa.

Täten tultuansa jo niihin kallisarvoisiin lehtiin Suomen kansan
sivistyshistoriassa, joita tutkimuksen täysi päivä valaisee, pyysi
puhuja enää vain viitata muutamiin tunnetuihin tosiasioihin.
Ruotsalaiset olivat ottaneet meiltä kaikki ja mitä he olivat meille
vastalahjaksi tarjonneet? Kristin-uskon? Ikäänkuin ei meillä olisi
ollut oma paljon pyhempi ja puhtaampi luonnon-uskontomme, jonka juuret
menivät Brahmaan, Vishnuun ja Sivaan ja jonka pohjana juuri oli se
esoterinen Sana, jolla Johannes alkaa evankeliuminsa. Aapisen?
Ikäänkuin me emme jo ammoisista ajoista saakka olisi osanneet
lukea, joskaan emme painettua tekstiä, niin sitä selvemmin luonnon
salattuja alkuluottehia! Yliopiston? Ikäänkuin meillä ei olisi ollut
musiikki-akatemia jo Väinölässä ja tiede-akatemia Vipusen
vatsakalvossa! Tämä viimemainittu, hiukan uskallettu sanakuva oli
puhujan mielestä kuitenkin attikalaisen suolan kanssa ymmärrettävä.

Jäi näin ollen kuulijain vastattavaksi enää vain yksi kysymys: kuinka
oli mahdollista, että näin voimakas ja monipuolinen kultuuri voi niin
helposti joutua vieraan valloittajan saaliiksi? Eikö intialainen
viisaus, jotunilainen kunto, lappalainen noituus ja kainulainen
itsehillitseminen, kaikki yhdessäkään, olleet riittäviä varjelemaan
tuhansien järvien maata lännen hiipivien vihollisten salahyökkäyksiltä?

Ei! Puhuja vastasi yksinkertaisesti: ei! Asia oli ylipäänsä
selitettävissä ainoastaan siten, että hienous häviää, kauneus katoaa
maailmasta. Suomen kansa oli sanalla sanoen ollut liian sivistynyt,
kyetäkseen tarpeellisella tarmolla torjumaan päältään Birger-jaarlien
ja Torkel Knuutinpoikien tulta, rautaa ja heiluvia kypärtöyhtöjä. Suhde
oli heidän välillään ollut juuri sama kuin muinaisen Rooman ja Hellaan,
josta puhujalla jo yllä oli ollut kunnia huomauttaa.

Suhde oli ollut myöskin sama kuin sittemmin sivistyneen Rooman ja
raakalaisen Germanian välillä. Myöskin myöhäisemmiltä ajoilta voitiin
esittää monta yhtä musertavaa yhtäläisyyttä. Kuinka oli esim. käynyt
Perun ja Meksikon lempeiden, päivää palvelevien kansakuntien, kun sinne
olivat saapuneet Pyrenean röyhkeät löytöretkeläiset? Taikka mikä oli
tullut Provencen kohtaloksi aikoinaan, mikä Cordovan kalifikunnan? Mitä
oli tapahtunut vihdoin v. 1871, jolloin Moltken ja Bismarckin Preussi
dikteerasi rauhan-ehtonsa suloisen Ranskan pääkaupungissa? Eikö ne
kaikki ollut musertanut raa’emman ja juuri sen vuoksi voimakkaamman
valloittajan kantapää?

Niin oli aina käynyt ja niin kävi. Mutta tämä oli kuitenkin ainoastaan
jotakin näennäistä, niinkuin kaikki paha maailmassa. Täällä alhaalla
oli tosin kaikki tuskaa, pettymystä, kadotusta ja kuolemaa. Mutta
tuolla ylhäällä, yli maisten murheiden, ihmiskunnan ihanteiden
pyörryttävässä sinessä, kulkivat n.s. korkeamman maailmanjärjestyksen
kultaiset ja iankaikkiset johtolangat.

— Historian genius, lausui puhuja säkenöivin silmin, on
oikeudenmukainen genius, joka etsiskelee isäin pahat teot lasten päälle
kolmanteen ja neljänteen polveen, mutta tekee laupeuden monelle
tuhannelle, jotka eivät ole sen katoamattoman hyvyyden ja jalouden
prinsiippejä loukanneet. Mitä opettaa meille tässä suhteessa maailman
ajantieto? Eikö raiskattu, raunioitettu Hellas kultuurillaan
läpitunkenut roomalaisia valloittajiaan? Eikö voitettu ja pirstaleiksi
lyöty Rooma jälleen laskenut kantapäätään nöyrtyvän ja sivistyvän
Germanian selkäpiille? Aikojen aamuhämärästä on astuva jälleen esiin
Väinämöisen lempeä ja humaninen kansallishenki, niinkuin kerran
renässansin kultainen aurinko koitti jälkeen keski-ajan tähtikirkkaan
yön, ja polvistava alttarinsa ääreen Erik Pyhän ristinsoturien ylpeät
jälkeläiset. Pois epäilys, pois yön varjot! Yksilöt sortuvat, kansat
kukistuvat, mutta ihmisyys edistyy, oikeus voittaa, totuus triumfeeraa
ja jalous riemuitsee iankaikkisesta niin iankaikkiseen.