10.

Jaanalla ei ollut monta tuttavaa Helsingissä.

Miestuttavia hänellä oikeastaan ei ollut kuin yksi. Sekin oli melkein
väkipakolla tuttavaksi pakkautunut.

Se pyöri aina siinä heidän talonsa läheisyydessä. Päivällä se
enimmäkseen käveli edestakaisin, mutta illalla se ilmestyi
porttikäytävään eikä paljon liikkunut siitä.

Nuori mies se oli, pinta mustanpuhuva, pienet kiverät viikset
ylähuulessa. Yllään hänellä oli siisti kevätpalttoo ja pehmeä
vilttihattu päässä. Se oli Jaanan mielestä sangen sievä poika. Hänen
olisi tehnyt mielensä puhutella häntä, jos hän yleensä olisi pojista
välittänyt.

Mies hymyili aina hänelle, iski silmää ja tervehti ystävällisesti.

Toisina päivinä häntä ei näkynyt. Mutta silloin käveli usein
katukäytävällä eräs toinen mies, joka ei ollut ollenkaan yhtä
ystävällisen näköinen kuin tuo edellinen. Jaana miltei pelkäsi häntä.

Erään kerran hän näki noiden kahden haastelevan keskenään. Se oli hänen
mielestään sangen merkillistä, sillä hän ei voinut käsittää, mitä niin
hieno herra voi asioida niin röyhkeän ja epämiellyttävän miehen kanssa.

Mutta se nuori mies iski silmää, kuten ennenkin, erosi siitä toisesta
ja ilmestyi kohta Jaanan kupeelle kohteliaana ja hymyilevänä, hattu
kädessä.

— Saanko minä saattaa neitiä? hän sanoi.

Saatapahan jos tahasi, ajatteli Jaana. Mutta hän ei sanonut mitään.

Mies kysyi, minne Jaana oli menossa. Jaana sanoi olevansa asialla. Mies
kysyi, millä asialla. Jaana ei viitsinyt enää vastata hänelle.

— Mitäs te tässä aina kävelette? hän kysyi puolestaan.

— Terveydekseni, vastasi mies ja hymyili.

— Taitaa olla huono terveys teillä, sanoi Jaana.

— Lääkäri on määrännyt minut kävelemään.

Se sanoi sen niin veitikkamaisella äänellä, ettei Jaana ollenkaan
voinut uskoa häntä.

— Ei, mutta ihan totta? hän sanoi.

— Minulla on täällä virkatoimia, lausui mies vakavammin.

Nyt uskoi Jaana häntä vieläkin vähemmän.

Hän nauroi.

— Mitä virkatoimia teillä kadulla on?

— Minulla on morsian siinä teidän talossa, sanoi mies ja nauroi
vastaan.

— Olkaa höperöimättä!

— Se on niinkuin minä sanon.

— Enpähän minä ole sitä nähnyt.

— Olenpahan minä.

— Mikä sen nimi on?

— Mikäs teidän nimenne on?

Se oli Jaanan mielestä aivan tarpeeton kysymys.

— Mitä te sillä tiedolla tekisitte?

— Se on minun salaisuuteni. Mikä on teidän ristimänimenne?

Voihan tuon sanoakin, ajatteli Jaana. Eihän tuo nimi suussa kulu.

— Jaana minä olen, hän sanoi.

— No, se on juuri justiinsa sama nimi kuin minun morsiamellani.

— Ei ole.

— On varmasti. Totta minä sen tietänen, kun olen häntä tässä kaiken
kevättä katsellut.

— Mikäs sen sukunimi on?

— Sama kuin teidänkin.

Nyt huomasi Jaana, että mies laski leikkiä hänen kanssaan.

— Menkää matkoihinne!

— Kyllä mennään. Mutta saanko minä sitten huomenna tulla saattamaan?

Mies tuli huomennakin. Se oli Jaanan mielestä hyvin hävytöntä. Mutta
toisakseen oli mies hyvin siistin näköinen ja sukkela suustaan, joten
Jaana oli hänen seurastaan sekä huvitettu että imarreltu. He tulivat
pian hyviksi tuttaviksi.

Mies tahtoi tietää kaikellaista. Niinpä kysyi hän kerran, asuiko heillä
ylioppilaita.

— Kyllä asuu, sanoi Jaana.

— Mitä ne puhuvat?

Jaana nauroi.

— Puhuvat kaiketi ne, mitä sylki suuhun tuo.

— Puhuvatko ne teille paljon yleisistä asioista?

— Mistä?

— Sellaisista valtakunnan asioista. Kenraalikuvernööristä ja muusta.

— Haastelevat ne niistäkin, kun minä kysyn.

— Mitä ne haastelevat silloin?

Jaana kertoi. Hän oli sydämessään oikein ylpeä siitä, että hän tiesi
niin paljon ja että mies ei voinut pitää häntä aivan oppimattomana
maalaistollona. Mies kuunteli halukkaasti.

— Puhuvatko ne keisarista? hän kysyi.

— Eivät ne juuri siitä.

— Ehkä sentään?

— Saattavat joskus puhuakin.

— Mitä ne siitä puhuvat?

Jaana kertoi. Mies näytti hyvin tyytyväiseltä.

— Ovatko ne kaikki kotona? hän kysyi. Minä tarkoitan, täällä
kaupungissa.

— On niistä jo pari maalle matkustanut.

— Minne ne matkustivat?

— Minne lienevät kotipitäjiinsä.

— Milloin ne lähtivät?

— Tässä ne kevättalvella.

— Oliko niillä paljon papereita mukanaan?

— Saattoi olla papereitakin.

— Puhuivatko ne asevelvollisuudesta?

— Eivät ne asevelvollisuudesta puhuneet.

Mies osti Jaanalle makeisia ja lupasi viedä hänet sirkukseen ensi sunnuntai-iltana
. Jaana ei ollut koskaan ennen ollut sirkuksessa. Hän
oli kyllä kuullut toisten tyttöjen puhuvan siitä, mutta hänellä ei
ollut koskaan mielestänsä ollut liikoja rahoja siihen. Kuitenkin oli
hänen halunsa jo kauan palanut sinne.

Hän kiitti ja suostui.

Hänen oli pian lähdettävä kotipuoleen. Voisi hän nyt hiukan
huvitellakin. Olisipahan sitten jotakin Heikille kertomista.