23.

— Kuka se mies oli? kysyi Jaana veljeltään kotimatkalla.

— Mikä mies?

— Se matkamies, jonka kanssa sinä puhelit kauppiaan pihalla.

— En tiedä. Mutta rahaa sillä näkyy olevan kuin roskaa. Jos lie
tukkiherroja.

— Ei se tukkiherra ole.

— Mistä sinä sen tiedät?

Jaana viivytteli vastaustaan.

— Tiedänpä vaan, hän sanoi. Minä olen nähnyt hänet Helsingissä.

— Mitäs kysyt sitten, kun tiedät itse paremmin, huomautti Nantta
myrtyneenä.

Nyt sekautui jo Iikka Röntykin puheesen.

— Eihän se mikään tukkiherra ole, hän sanoi. Se on sellainen,
sellainen, joka kirjoittaa...

— Sanomalehtiin, lisäsi Holli-Reeta.

— Tuntevatko isä ja äitikin hänet? kysyi Jaana kummastuneena.

Iikka Rönty näytti oikein ylpeältä.

— Onhan se meillä jonkun kerran syöttänyt hevostaan, hän sanoi.

— Hyvä ja höyli herra se on, jatkoi Holli-Reeta. Ja niin puhelias.
Kaikesta se kertoi ja kaikesta se tahtoi tiedon ottaa.

— Eikä sitä meilläkään niin metsänkorvessa eletä, päätti Iikka Rönty,
syrjäsilmäyksellä tyttäreensä.

Syntyi hetken vaitiolo. Jaanan ajatukset kiertelivät yhä siinä
vieraassa herrassa.

— Mitä se täällä liikkuu? hän kysyi.

— Ka, johan minä sanoin, selitti Iikka Rönty. Se ostelee tietoja ja
lähettää lehtiin niitä.

— Maksaako se niistä?

— Ei tuo minulle ole maksanut. Mutta Nantta sai siltä keväällä
viisitoista markkaa.

— Viisitoista markkaa?

Se oli suuri summa Jaanankin mielestä.

— Niin, sanoi Holli-Reeta. Ja hyvään tarpeeseen tulivatkin rahat.

— Mistä hyvästä se antoi?

— Mitä tuo lie Nantta puhunut kauppiaasta ja Heikki Kontiosta.

Jaana ihmetteli.

— Onpa sillä liikoja rahoja, hän sanoi.

Iikka Rönty ojensi häntä itsetietoisesti.

— Eivät ne sen omia ole, hän sanoi. Ne ovat sen isäntien rahoja. Mutta
hyvä mies kun on, niin ei tahdo näet rikastua köyhän kansan puheilla.

— Olisi kait se saanut meidän vähät tietomme ilmaiseksikin, lisäsi
Holli-Reeta. Eipähän niistä täällä olisi osattu maksuja ottaa.

— Mitä sinä kerroit sille? kysyi Jaana veljeltään.

— Ilman vaan, vastasi tämä yksikantaan.

Hän oli vielä ikäänkuin hiukan nyreissään siitä, että Jaanakin tunsi
herran.

Mutta itsestään rupesi hän kuitenkin sitten sana-arkkuansa availemaan.

— Se tämä Heikki Kontio, virkkoi hän, jäi pois asevelvollisuudesta,
vaikka sen nyt olisi ollut vuoro tänä keväänä. Mutta kun se kauppias
käski sitä jäämään pois ja sanoi, että se asetus ei pitänyt kutiaan...

— Samaahan se tuntui äskenkin papille paahtavan, huomautti Holli-Reeta.

— Eikä se sitäpaitsi mikään oikea laki kuulu olevankaan, lausui Iikka Rönty
mahtipontisesti. Sen sanoi kauppias itse minulle ja kyllä se
asiat tietää, jolla on aviisit ja muut.

— Mutta ei sen kauppiaankaan pitäisi niin kovin suurta suuta pitää,
nauskahutti Nantta.

Hän tiesi nähtävästi enemmän kuin mitä hän tahtoi sanoa. Iikka Rönty
katsoi häneen epäluuloisesti.

— Mitä sinä sillä tarkoitat? hän kysyi.

— Ilman vaan. Kyllä se pappi oikeassa siinä oli, että esivaltaa on
toteltava.

— Esivaltaa! hymähti Jaana.

— Niin, niin, nyykytteli Holli-Reeta päätään huolestuneena. Esivalta ei
turhaan miekkaa kanna.

— Eikö se keisari sitten enää sotamiehiä tarvitsekaan? kysyi mummo,
joka tähän saakka oli vaeltanut äänettömänä.

Kukaan ei viitsinyt vastata hänelle. Mummo horisi jo heidän mielestään.

— Sai siinä pappi kuulla sanat, huomautti hetken perästä Iikka Rönty.

— Kyllä kuuli, myönteli Holli-Reeta. Mutta ei sen kuitenkaan olisi
pitänyt kirkkoherraa taivasalle ajaa.

— Mitäs tuli toisen huoneessa mahtailemaan? Ja toisakseen, eipähän tuo
taivas papille pahaa tehne.

Iikka Rönty nauraa hekotti ääneen. Sukkeluus oli hänen mielestään
tavallista onnistuneempi. Nanttakin hymähti hänen takanaan.

— Niin, niin, mutta pappi on silti pappi, intti Holli-Reeta.

— Ei se kauppias ollut ensi kertaa pappia kyydissä.

Nyt nauratti Iikka Röntyä vieläkin enemmän. Hän kävi oikein henkeväksi
tuota tapausta ajatellessaan. Nololta oli pappi näyttänyt. Ruveta sitä
kauppiaan kanssa käsikarttua vetämään! Pitihän papin jo tietää
edeltäpäin, mitä siitä tuli. Sillä sellaista miestä kuin Luikarinen
sitä ei ollut koko maailmassa.

Mummo käveli mykkänä heidän takanaan. Mitä kuuluivat häneen maalliset
asiat? Maailma oli murheen laakso ja kuolon varjojen alho, josta hänen
kohta oli autuaitten asuntoihin lähdettävä. Valmis hän oli, mielellään
hän menikin. Vaikka tänään saisi tulla viikatemies, vaikka huomenna
saisi Herra korjata hänet. Hänellä oli viskimensä kädessään, mutta ei
mummo säikkynyt sitä. Saisi leimahtaa pitkäisen tuli idästä ja näkyä
hamaan länteen, saisi olla jo Ihmisen Pojan tulemus ja torvet tuomiolle
torahtaa. Eivät ne häntä häälyttäisi. Hän oli huoneensa kalliolle
rakentanut.

Mummo oli vanhoilla päivillään tullut jotakuinkin hengellisesti
ylpeäksi. Hän ei mielestään ollutkaan enää mikään tavallinen synninorja
eikä Ristuksen lammashuoneen vähäpätöisin karitsa. Hän oli jo
mielestään niin paljon kokenut mielessään Herransa jumalansa hyvyyttä
ja niin paljon kristillisillä hyveillään ansainnut sitä, että hän
asetti itsensä koko joukon tavallisia kuolevaisia ylemmäksi. Siksi hän
odotti eräänlaisella kärsimättömyydellä tuonen iltaa ja ylösnousemuksen
aamu-aurinkoa, jolloin hänet lopullisesti vuohipukeista erotettaisiin.
Hän ikäänkuin häpesi käydä enää täällä alhaalla suruttomien ihmislasten
keskellä niinkuin hän olisi yhä ollut yksi heistä. Hänen ainoa
lohdutuksensa oli, että myöskin Sana oli tullut lihaksi, vaikka se
alusta oli asunut jumalan luona ja jumala oli ollut se Sana.

Mummo oli mielestään jo miettinyt myös niin paljon raamatun syvimpiä
ongelmia, ettei hän tietopuolisessakaan suhteessa enää tahtonut itseään
kaikkein yksinkertaisimpiin sanankuulijoihin verrattavaksi. Päinvastoin
hän katsoi selvittäneensä sydämessään monta hämärää pulmaa, joista
tiedot tuntuivat olevan ristiriitaiset papeilla ja kirjanoppineillakin.
Tosin hän tiesi olevansa vain köyhä ja oppimaton vaimo Galileasta,
jolle jumala oli erityistä armoaan osoittanut. Mutta hän tiesi myöskin,
että tuolla taivaan suurissa saleissa viimeiset tulivat ensimmäisiksi,
mutta ensimmäiset viimeisiksi, ja mummo katsoi jo vaeltaneensa niin
kauan ristin tietä, ettei hänen paikkansa siellä enää pitänyt niitä
aivan ovensuu-penkkejä olla.

Mummo ei pannut kynttiläänsä vakan alle. Milloin hänellä vaan oli
siihen tilaisuutta, hän meni urheasti puhelemaan pappien kanssa ja
pyytämään heiltä tukea ja valistusta hengelliselle elämälleen. Mutta
tämän hän teki yhtä paljon solmetakseen heitä sanoissa kuin tullakseen
itse toden teolla valistetuksi.

Mummo ei ollutkaan niin tuhma kuin outo luuli. Nöyrällä ja hiljaisella
äänellä hän esitteli ajatuksiaan, papit vastailivat hänelle
hyväntahtoisesti eivätkä huomanneetkaan ennen kuin olivat itsensä
pussiin puhuneet. Silloin he hämmentyivät, alottivat usein innokkaasti
uudestaan ja hämmentyivät vielä enemmän. Mummo nautti hetkisen heidän
pulastaan, ilmoitti sitten vaatimattomasti, kuinka hän oli asian
aprikoinut, papit antoivat hänen mielipiteelleen armollisen
hyväksymisensä, taputtivat häntä olalle ja kehoittivat vastakin yhtä
nöyrästi ja vilpittömästi jumalan sanan valkeudessa sielunsa ongelmoita
selittämään. Mummo niijasi, meni kiitellen ja kostellen menojaan, mutta
tunsi itsensä jo porstuassa koko joukon ehommaksi entistään.

Näin oli käynyt naapuripitäjän papin ja samoin monen muunkin
sielunpaimenen. Olipa mummo kerran piispankäräjillä kaupungissa ollut
tilaisuudessa pitämään lujilla itse hiippaherraakin koko rovastikunnan
papiston ja erään tuomiokapitulin jäsenen läsnäollessa. Piispa oli
kuitenkin pelastautunut siten, että oli kehoittanut mummoa uskomaan
yksinkertaisesti eikä järkensä jousta ylenmäärin jännittelemään. Mummo
oli saanut mennä niine hyvineen. Mutta hänelle oli jäänyt hämärä
aavistus, ettei hän ollut sillä kerralla oikein kunnostautunut eikä
esiintynyt edukseen.