30.

Kerran tuli Jaanan kylpyhuoneesen myöskin vanha parooni Manfelt.

Jaana tunsi heti hänet. Mutta parooni ei näyttänyt ollenkaan muistavan
muinaista suojattiaan.

Jaanan teki mieli kiittää häntä ja kysyä, milloin hän saisi tulla
maksamaan lainan, jolla parooni kerran oli hänet niin tukalista
olosuhteista pelastanut. Hän olisi nyt jo voinut sen tehdä. Mutta hän
ei uskaltanut, sillä parooni näytti hänen mielestään nyt niin vakavalta
ja kunnianarvoisalta.

Sitäpaitsi oli parooni silminnähtävästi vanhentunut. Suru oli satanut
lumen hänen hapsilleen. Hänen silmäluomensa olivat raskaat, hänen
katseensa totinen ja tuijottava.

Hänen poikansa, joka palveli upseerina Venäjällä, oli liittynyt
vallankumouksellisiin, joutunut sota-oikeuden eteen ja ammuttu
kapinoitsijana. Sitä suri nyt vanha parooni, siksi oli hänen ennen
suora vartensa käynyt kumaraan.

Miksi hän enää muuttaisi maasta? Kuolema oli kyllä pian jo antava
hänelle toisen tyynemmän ja onnellisemman syntymämaan.

Tytär hänellä tosin vielä oli, mutta sekin jo kihloissa. Mitä tekisi
hän yksin ulkomailla? Eikö ollut uljaampi katsoa kohtaloa silmiin ja
peittyä lepoon saman turpeen alle, jonka puolesta hänen esi-isänsä
olivat auralla, miekalla ja mietteellä sotineet?

Parooni Manfelt oli vanha mies. Hän kysyi Jaanan nimeä eikä sittenkään,
vaikka Jaana sanoi sen, muistanut koskaan kuulleensa sitä.

Jaana tunsi vaistomaisesti, että oli varovaisinta olla myöskään
muistuttamatta hänelle mitään.

— Mistä olet kotoisin? kysyi parooni.

Jaana sanoi.

— Vai niin kaukaa, ihmetteli parooni kylpyammeessaan.

Pitkäpalmikkoisen maalaistytön kuva laitakaupungilta oli kokonaan
haihtunut hänen mielestään.

Mutta äkkiä muisti hän erään toisen asian.

— Eikö siellä ollut hallavuosi? hän kysyi.

— On siellä ollut montakin, selitti Jaana.

— Niin, mutta minä tarkoitan noin kymmenkunnan vuotta sitten. Parikin
nälkävuotta peräkkäin?

— Kyllä oli.

— Mistä kylästä sinä sanoit olevasikaan?

Jaana ei ollut kotoisin oikeastaan mistään kylästä. Mutta hän mainitsi
Lentuan nimen.

— Juuri Lentuan, virkkoi parooni vilkastuneena. Siellä piti minun
tyttäreni pienten lasten koulua.

— Oikeinko totta?

Jaanakin ilahtui niin, että häneltä hetkeksi unohtui peseminen.

— Kävinhän tuota minäkin sitä koulua, hän ilmoitti sitten.

Se oli sangen merkillinen sattuma paroonista, joka tuli suuresti
huvitetuksi. Hän kyseli tarkkaan, millainen koulu oli ollut ja mitkä
olivat olleet sen johtavat kasvatusopilliset periaatteet. Jaana
vastaili niin hyvin kuin osasi. Hänestäkin oli mieluista kauniin ja
ystävällisen Helsingin tädin muisteleminen.

— Oliko paikkakunnalla suuri sivistystarve? tiedusteli parooni.

— Mikä?

Jaana ei ymmärtänyt.

— Tarvittiinko koulua, tarkoitan minä?

— Niin no, sanoi Jaana hämillään.

Hän ei voinut käsittää sellaista kysymystä. Tarvittiinko maantietä?
Tarvittiinko tähtiä taivaalla tai kauppias Luikarista? Koulu oli ollut
ja koulu oli mennyt. Jos maantiekin menisi umpeen, kuljettaisiin
kinttupolkuja. Kauppias Luikarinen oli viety vankeuteen, — kah, käytiin
ostoksilla kaupungissa. Mikä oli tarpeen ja mikä ei?

Siitä ei Jaana paralla ollut mitään määriteltyä käsitystä. Kaikki oli
tarpeen eikä kuitenkaan ollut. Ihminen tuli toimeen koulussa, mutta
meni mukiin myös koulun ulkopuolella. Mikäli Jaana muisti, oli ollut
miltei hauskempi ulkopuolella.

Parooni huomasi, ettei Jaanan järki jaksanut seurata häntä.

— Minä tarkoitan, ymmärsivätkö kyläläiset mitä varten heillä oli koulu?
hän kysyi.

— Eiväthän ne alussa tainneet ymmärtää, selitti Jaana. Mutta kun siellä
ruvettiin vaatteita ja kenkiä ilmaiseksi jakamaan, niin kilvan ne sinne
lapsiaan lähettivät.

Parooni hymyili. Se oli ollut hänen kasvatusopillinen periaatteensa,
jonka hän kirjeessä oli neuvonut tyttärelleen. Lapset olivat puettavat,
ennen kuin heitä ruvettiin sivistämään.

— Entäs ruokaa? hän kysyi. Annettiinko sitä?

— Annettiin. Kuka tahtoi, sai kotiinkin viedä.

Paroonin mielestä se oli niinkuin ollakin piti.

Kenties oli hänen Signe tyttärensä sittenkin tehnyt jotakin hyötyä
tuolla? Se oli sellainen teosofi, tolstoisti, mikä lienee ollut, nyt
sillä oli suuria sosialisia suunnitelmia ja niiden tähden ehkä
kihlautunutkin tuon kansantaloutta tutkivan maisterinsa kanssa.
Paroonin mielestä ei ollut hyvä, että naisilla oli liian paljon
harrastuksia. Eikä hän pitänyt siitäkään oikein, että hänen tuleva
vävynsä ei ollut aatelinen. Se oli nyt sitä ajan kansanvaltaista
vaahtoa, jota sanottiin historiallisen kehityksen aiheuttamaksi.

Mutta hyväntekeväisyys oli paroonin mielestä ylempien
yhteiskunta-luokkien inhimillinen velvollisuus. Siksi hän kyseli
Jaanalta sangen tarkkaan, miten hätä-aputoiminta yleensä oli ollut
nälkävuosina noilla jumalan koettelemilla perukoilla järjestetty.

Jaana kertoi, minkä osasi. Mutta hän muisti myös, mitä kauppias
Luikarinen joskus jälestäpäin oli kiivaillut hänen isälleen Iikka Rönnylle
. Hän kertoi senkin ja siten sai parooni jotakuinkin
yhtäjaksoisen käsityksen siitä, mitä isänmaallinen hyväntekeväisyys oli
köyhän kansan eduksi noilla nälkämailla takavuosina vaikuttanut.