OLLI SUURPÄÄ

Romaani

(1908)

1.

Jäinen viima puhalsi läpi Helsingin puistokatujen. Talvi oli, mutta
lumi oli sulanut moneen kertaan ja lopuksi kokonaan unohtunut pilvien
tuolle puolen. Ajurien kärryt vierivät viluisina kylmillä katukivillä.

Ihmisiä ei näkynyt monta liikkeellä, vaikka oli tavallinen iltakävelyn
tunti, hetki ennen teatterien ja konserttien alkamista. Perheet
pysyivät mieluimmin kotonaan. Poikamiehet pujahtivat nopeasti kapakan
ovesta sisälle.

Varatuomari Olli Suurpää purjehti laajassa pietarilaisessa turkissaan
turvallisesti pitkin Pohjois-Esplanaadia. Hän oli varannut maallisen
majansa jotakuinkin täydellisesti kaikilta kylmän ja lämmön
vaihteluilta. Kuitenkin tähtäsivät hänenkin silmänsä sangen kiinteästi
kahta Kämpin edessä palavaa sähkölamppua, jotka hän jo kaukaa erotti
suurten myymäläin lähettämistä valokimpuista. Hän oli matkalla pieneen,
salaiseen puoluekokoukseen.

Julkisia ei siihen aikaan saatukaan pitää, ei ainakaan ilman armollisen
esivallan suostumusta. Sitä taas ei ollut toivomista muilla kuin
hallituspuolueen jäsenillä. Esivalta merkitsi nimittäin silloin samaa
kuin sortovalta. Niiden, jotka sitä vastustivat, tuli yhtyä hiljaa ja
huomaamatta niinkuin varkaat yöllä. Epäilys ja ilmianto hiipi heidän
kintereillään.

Varatuomari Olli Suurpää ei ollut koskaan ollut mikään intohimoinen
puoluepukari. Hän oli tyyni ja valistunut kansalainen. Mutta myrskyinen
aika oli temmannut hänetkin pyörteesensä. Hänen täytyi mennä virran
mukana, niin vähän halua kuin hänellä siihen itse asiassa olisi
ollutkin. Hänen oli pakko vastustaa hallitusta.

Hän oli hamasta ylioppilas-ajoistaan kuulunut suomalaiseen
vastustuspuolueesen, tosin kyllä sen maltillisimpiin ja
yhteiskuntaa-säilyttävimpiin aineksiin. Vielä vähemmän kuin ennen sopi
hänen nyt ajatella hallituksen kannattamista. Mutta itse vastustus ei
ollut nyt samaa kuin ennen, ei yhtä mukavaa, hupaista ja vaaratonta. Se
oli nyt taistelua elämästä ja kuolemasta, jossa pantiin kaikki
alttiiksi, virat, arvot, tavarat, perhe-onnet, vieläpä oma
mieskohtainen vapauskin. Henkikulta yksin säästettiin toistaiseksi,
mutta maanpako uhkasi jokaista vanhoille perustuslaeille kuuliaista
kansalaista. Sitäkin kolkompana kangasti väkivaltainen siirto
Venäjälle, jota rankaisukeinoa diktatuuri-asetuksen nojalla oli viime
aikoina myöskin ruvettu uppiniskaisimpien vastustusmiesten suhteen
käyttämään. Länsimaisiin olosuhteisiin tottuneelle merkitsi se
mahdollisuus miltei kuoleman läheisyyttä. Ajatus seisahti siinä ja
silmät tuijottivat tuntemattomaan pimeyteen.

Varatuomari Olli Suurpää ei pitänyt tällaisesta taistelusta. Se
suututti, pelotti ja hermostutti häntä. Kaikki hänen entiset
elämäntapansa olivat järkytetyt myötä juuriaan. Alituisesti kutsuttiin,
kärtettiin ja käskettiin häntä puolueen nimessä jonnekin, alituisesti
tarvittiin häntä jossakin ja alituisesti annettiin hänelle uusia
vastuunalaisia luottamustoimia. Siitä kärsi hänen terveytensä. Jospa
hän edes olisi voinut olla sydänjuuriinsa saakka vakuutettu oikeuden
lopullisesta voitosta ja venäläisen virkavallan pikaisesta
kukistumisesta, kuten niin monet muut hänen puoluetovereistaan olivat!
Mutta hän oli epäilijä. Hän seurasi passiivisen vastarinnan mukana
päätä pudistaen, sillä hän pelkäsi sen päättyvän poliisikamarin pöydän
eteen. Mutta juuri siksi pidettiin hänen läsnäoloaan välttämättömänä
kaikissa salaisissa neuvotteluissa. Katsottiin hänen edustavan
kriitillistä ainesta, joka oli enemmän kuin terveellinen kaikkien liian
tuulentupaisten ehdotusten vastapainoksi.

Sitä vastaan ei varatuomari Suurpäällä suinkaan olisi itse asiassa
ollut mitään väittämistä, ellei hän samalla olisi pelännyt joutua
ikävyyksiin tästä valtiollisesta arvostelijatoimestaan. Viisaana
miehenä otti hän kaikki mahdollisuudet lukuun. Ja silloin täytyi hänen
rehellisesti tunnustaa itselleen, että hänellä ei ollut pienintäkään
halua tulla ajetuksi maanpakoon tahi istahtaa edes hetkiseksi johonkin
venäläiseen tutkintovankilaan. Hän, varatuomari Olli Suurpää, kahden
santarmin saattamana! Jo se ajatus oli hänen mielestään yhtä naurettava
kuin mahdoton ja vastenmielinen. Marttyyrikruunu oli hänelle jo aikoja
sitten kaiken houkuttelevan kimmellyksensä kadottanut. Hän katsoi sen
aivan liian ohueksi päähineeksi kaljulle kiireelleen.

Nytkin purjetuuleen Edlundin kulmasta kohti Kämppiä höllötellessään hän
ei voinut olla tuolle ajatukselle mielessään karvaasti myhähtämättä.
Eikä sitten muuta kuin kunnia ja hyvän omantunnon rauha palkinnoksi
kestetyistä kärsimyksistä! Se oli jo sellaisenaan sangen laiha
lohdutus. Sitäpaitsi jäivät nekin ainakin vielä toistaiseksi tulematta.
Kunniaa hän ei niittänyt enempää kuin kuka tahansa muukaan vaatimaton
työntekijä passiivisen vastarinnan vainiolla. Mitä taas hänen
omaantuntoonsa tuli, kävi se vaan sitä levottomammaksi, mitä
tuimemmaksi taistelu ja mitä lähemmäksi kotitarkastuksen ja sitä
seuraavien karkoitustoimenpiteiden mahdollisuus. Kenties saattoi tästä
taistelusta kiteytyä jollekin toiselle hyväkin omatunto. Hänelle
puolestaan syntyi siitä vain paha omatunto. Se oli sangen merkillistä
eikä Olli nyt ensi kertaa miettinyt sitä.

Mistä se mahtoi johtua? Viisaustieteellisesti oli Olli ratkaissut asian
siten, että omattunnot mahtoivat olla yhtä erilaiset kuin olivat
ihmisten sydämet ja selkämunatkin. Lääketieteellisesti hän oli tehnyt
sen diagnosin, että ihmisen omatunto riippui sydämen yleisestä
terveydentilasta ja että hänen sydämensä mahtoi jostakin erikoisesta
syystä olla hyvin hermostunut. Sielutieteellisesti hän oli tullut
siihen tulokseen, että hän ehkä toimi vasten omaa syvempää itseään
taikka oli ainakin etääntynyt liiaksi olemuksensa keskipisteestä,
niinkuin varomaton sotapäällikkö voi joskus tehdä liian rohkeita
joukkoliikkeitä armeijansa alkuperäisestä perusasemasta. Historia ja
yhteiskuntatiede taas olivat antaneet hänelle sen opetuksen, että
omatunto oli vain menneiden kehityskausien ääni ihmisessä ja että Ollin
esi-isät hamasta harmaasta muinaisuudesta siis nähtävästi ilmoittivat
sen kautta tyytymättömyyttään hänen nykyiseen valtiolliseen
toimintaansa.

Myöskin uskonto olisi epäilemättä voinut antaa jonkun selityksen
asiaan. Mutta siitä oli Olli jo varhaisessa lapsuudessaan tykkänään
vierautunut.

Pääasia oli, että passiivinen vastarinta ei nykyisessä muodossaan
tarjonnut hänelle sisällistä tyydytystä. Hänen olisi jo monta kertaa
tehnyt mielensä jarruttaa tahi kääntyä takaisin, jos hän olisi voinut.
Mutta hänellä ei ollut siihen kylliksi rohkeutta eikä päättäväisyyttä.
Hän tunsi vain kiitävänsä pikajunan vauhdilla kohti varmaa perikatoaan.

Tänä oli hänen tuulensa tavallista huonompi. Hän oli jo niin
varmasti sopinut erään maaseutu-ystävänsä kanssa, joka päivällisen
aikaan oli hänen luonaan pistäytynyt, tavata sinfoniakonsertin jälkeen
Yliopiston eteisessä ja siirtyä sitten syömään yhteistä illallista
Seurahuoneelle. Siitä olisi voinut tulla hyvinkin miellyttävä ilta,
sillä he olivat vanhoja luokkatovereita ja kasvinkumppaleita, joita
monet hupaiset muistot yhdistivät. Mutta heti ystävän lähdettyä oli
kilissyt hänen pöytäpuhelimensa ja joku puoluejohtajista oli antanut
hänelle lyhyen määräyksen saapua erääsen Ylä-Kämpin yksityishuoneesen
täsmälleen kello 7. Olli oli kysynyt vain vaatimattomasti, oliko hänen
läsnäolonsa aivan välttämätön. Oli. Siinä ei ollut mitään tekemistä.

Tämä kokous oli sattunut hänelle tuiki sopimattomasti.

Epäilemättä hän olisi mielellään jäänyt poiskin siitä, jos hän vaan
olisi uskaltanut. Mutta hänessä asui taikauskoinen kunnioitus kaikkia
valtiollisia kokouksia kohtaan, niin suuria kuin pieniäkin, siitä
yksinkertaisesta syystä nimittäin, että ne hänen mielestään jollakin
tavoin edustivat yleistä mielipidettä. Ja yleinen mielipide oli asia,
jonka kanssa ei koskaan, saati sitten näinä rauhattomina aikoina, ollut
leikkimistä. Sitäpaitsi tunsi Olli, ja oli aina tuntenut, salaperäistä
pelkoa kaikkia ammattipolitikoitsijoita kohtaan. Niiden kanssa oli
vielä vähemmän leikkimistä. Ne olivat herroja, joilla oli jyrkät
periaatteet ja kiivaat sympatiat ja antipatiat. Olli, joka ei omannut
kumpiakaan, oli aina tuntenut itsensä sangen turvattomaksi heidän
seurassaan. Hän oli usein kuunnellut selkäranka kylmänä niitä
intohimoisia kuolemantuomioita, joilla moni vähänkin epäluotettava ja
ennen kaikkea poissaoleva puoluetoveri tuollaisessa kokouksessa
nopeasti ja kivuttomasti teilattiin. Siellä oli paras olla saapuvilla,
jos mieli säilyttää kansalaiskunniansa.

Näissä mietelmissä hän oli saapunut Kämpin hotellin eteen. Hän avasi
oven ja astui eteiseen, jossa jo suloinen lämmin tulvehti häntä
vastaan. Hän tiesi, että kokousta varten tilattu yksityishuone oli
yläkerrassa, mutta periaatteen vuoksi kurkisti hän kuitenkin mennessään
alakerran kahvilaan. Siellä ei näkynyt ketään. Hetki oli vielä liian
varhainen. Hänen tavallinen iltaseuransa keräytyi vasta paria tuntia myöhemmin
.

Mitä jos hän kuitenkin jättäisi turkkinsa tänne? Voisihan olla, että
poliittinen kokous päättyisi inhimilliseen aikaan ja hänelle vielä
jäisi hetki pari toverilliseen seurusteluun.

Se oli onnellinen ajatus.

Sinfoniakonsertti hänen kaikissa tapauksissa nähtävästi täytyi tältä illalta
karkoittaa mielestään. Samoin herttainen maaseutu-ystävänsä,
jonka hän sentään voisi tavata huomennakin.

Mutta Ollin mieli oli jo isosti keveämpi, samoin kuin hänen
ruumiinsakin, kun hän elegantissa poikkitakissaan nopein, joustavin
askelin nousi yläkertaan. Vielä lyhyt pysähdys käytävän peilin eteen,
sipaisu viiksille, pitempi huolenpito taitehikkaalle jakaukselle.
Sitten pieni kriitillinen ryppy kulmakarvojen väliin ja kultasankaiset
rillit pätevästi kiinni suoran nenän varteen.

Hän oli valmis valtiolliseen puoluekokoukseen.

2.

Huone oli pieni eikä suurempaa tarvittukaan. Koolla olivat vain
suomalaisen pylväät. Näön vuoksi oli tarkoitus syödä
yhteinen illallinen, mutta muuten oli kysymys tärkeistä poliittisista
suunnitelmista ensikeväisen sotaväen kutsunnan varalta. Siihen oli
nimittäin puolueen johtajien mielestä nykyään koko passiivisen
vastarinnan kärki tähdättävä.

Myöskin heidän piirinsä oli ennen ollut lukuisampi. Pari oli ajettu
maanpakoon. Joku oli heikontuneen terveytensä vuoksi vetäytynyt syrjään
liian työläästä valtiollisesta taistelusta. Toiset taas olivat
agiteeraamassa maaseudulla, missä salaiset nuuskijat ja ilmiantajat
ajoivat heitä takaa kuin jäneksiä. Juuri tänä aamuna oli saapunut
tieto, että yksi ja kenties innokkain heistä oli vangittu astuessaan
jollekin sisämaan rautatien-asemalle. Mieliala oli sen johdosta
tavallista vakavampi.

Heitä itseään saattoi sama isku kohdata millä hetkellä hyvänsä. Pahinta
oli nimittäin, että tuossa viimeisessä vangitsemisessa olivat santarmit
saaneet käsiinsä eräitä papereita. Ehkä jo ensi yönä astuisivat
kotitarkastajat heidän huoneisiinsa.

Oli tunnettu tarve neuvotella tuokiotilasta. Jokaisen täytyi myöntää,
että se oli synkempi kuin milloinkaan. Mutta kukaan ei asettanut edes
kysymyksen alaiseksi, ettei vastarintaa olisi entistä tarmokkaammin
jatkettava.

Olli ei voinut enää pidättää itseään.

— Viimekeväinen asevelvollisuuslakko menestyi vain puolittain, sanoi
hän.

— Niin, myönsi raskaasti toimittaja Taavi Teräksinen, puhdasposkinen
mies, silmät kirkkaat ja älykkäät.

— Ensikeväinen on varmaan täydellisesti epäonnistuva, jatkoi Olli.

— Sekin on mahdollista.

— No niin? Mielestäni tämä on epätoivoista taistelua.

— Rumalta näyttää.

— Mutta kevääsen mennessä voi vielä paljon tapahtua, puuttui puheesen
lehtori Kesäniemi, parantumaton optimisti, joka jo vuosi sitten oli
esivallan mahtikäskyllä virastaan erotettu.

— Pahaa voi siihen mennessä paljon tapahtua, jatkoi Olli
järkähtämätöntä ajatusjuoksuaan.

— Myöskin hyvää, lauloi lehtori Kesäniemen ääni niinkuin leivonen
pilvettömän taivaan sinestä. Pääasia on, ettemme kadota uskoamme
tulevaisuuteen.

— Se on jumalan kädessä, ivasi Olli. Mutta onko veljellä joitakin
perusteellisia syitä odottaa muutosta parempaan päin? Kenties jo
lähimmässä tulevaisuudessa?

— Sitä en tahdo väittää. Mutta minä vastaan kansallisrunoilijan
sanoilla: ”viel’ uusi kaikki muuttaa voi”.

Hän puhui kauniisti, ihanteellisesti ja lapsellisesti. Outo, joka ensi
kerran olisi kuullut häntä, olisi voinut pitää häntä hyvinkin
kehittymättömänä. Tässä seurassa tunnettiin hänet paremmin. Tiedettiin,
mikä tuli asui tuossa vaatimattomassa miehessä, mikä luonteenlujuus
noiden herkkien ja hauraiden sanojen takana. Myöskään Olli ei voinut
kieltää häneltä syvintä sisällistä kunnioitustaan. Mutta lehtori
Kesäniemi oli hänen mielestään auttamattomasti naivi. Häneen oli turha
tuhlata ruutiaan.

Varsinaiset puoluejohtajat pysyivät äänettöminä. Olli katsoi vedoten
heihin.

— Niin pian kuin on kysymys uskon asioista, virkahti hän ohuimmalla ja
ivallisimmalla äänenpainollaan, tunnen minä itseni tässä seurassa kuin
Juudas Mestarinsa opetuslasten seassa. Mutta jos on kysymys
järjellisestä keskustelusta, syistä ja vastasyistä, otan siihen
mielihyvällä osaa.

— Hillitse kieltäsi! kuiskasi hänelle salavihkaa aina tasapuolinen
Taavi Teräksinen. Sinä loukkaat Kesänientä.

— Minä tahdon kerrankin puhua suuni puhtaaksi, kuiskasi Olli.

— Onko sinulla joku uusi ehdotus? hymyili Saarni.

Saarni oli varsinaisia puoluejohtajia. Hän oli hienonnäköinen,
korkea-otsainen mies, silmät päässä kuin kaksi kivihiiltä, hermostunut,
ivallinen hymy alati suupielissä väreilevänä. Saarni oli Ollin pahin
vastustaja tämäntapaisissa kokouksissa. Hänen kielensä oli yhtä terävä
kuin Ollinkin eikä Olli voinut edes sydämensä syvimmässä häntä naiviksi
nimittää. Sen lisäksi hän oli liukas kuin ankeriainen, tekeytyi
kapeaksi kuin teräskynä ja tarjosi aina vähimmän mahdollisen
maalitaulun halukkaille hyökkääjille. Ollin ei ollut koskaan onnistunut
tukkia suuta häneltä. Päinvastoin oli Saarni sen tehnyt useammin kuin
yhden kerran. Siksi ei Olli koskaan voinut oikein sietää häntä,
varsinkaan ei hänen diabolista hymyään, jossa aina oli jotakin
voitollista, ikäänkuin hän taas olisi keksinyt jonkun uuden musertavan
todistuskappaleen ja odottaisi vain sopivaa hetkeä lingotakseen sen
esille peljättävästä liuhuparrastaan.

Se oli oikea mefisto miehekseen ja niin taitava herja vielä, että hän
kuitenkin aina lopuksi esiintyi positiivisten ihanteiden ajajana,
silloin kun Olli poloinen vain alasrepivänä arvostelijana. Se vasta oli
mestarikujeilija Ollin mielestä! Monta muuten juhlallista puhetta oli
Saarni häneltä turrannut, katkeroittanut monta kaunista iltahetkeä.
Siksi ei Olli mokoman kanssa mielellään haastanut riitaa, sillä hän
pelkäsi jo edeltäkäsin saavansa tuntuvasti rökkiin häneltä.

— Ei, vastasi hän vaatimattomasti, seivästäen vain silmänsä Saarniin
yli kultasankaisten nenäkakkulainsa. Minulla ei ole mitään uutta
ehdotusta.

— Siinäpä se, hymyili Saarni. Sinä olet negatiivinen henki ja tahdot
kuitenkin vaikuttaa isänmaasi kohtaloon.

— Mitä veli sillä tarkoittaa? kysyi Olli jo jotakuinkin kärkevästi.

— Ilman vaan. Mielestäni on aika itse jo niin kielteinen, että pieni
myönnytys myöskin uskon asioille ei voi muuta kuin hyödyttää meitä.

Eikös se taas tapansa mukaan kiekannut itsensä sille puolen! Kuitenkin
tiesi Olli ja näki omilla silmillään, että Saarni oli yhtä suuri
epäilijä kuin hänkin. Miksi ei tuo mies koskaan tahtonut suoraan
myöntää sitä? Inhimillisesti katsoen heidän olisi pitänyt olla parhaita
ystäviä. Mutta Saarni ei ollut koskaan antautunut hänelle, vältti
tavata häntä kahdenkesken ja katsoi silloinkin häneen aina sellaisella
ilkamoivalla hymyllä ikäänkuin olisi tahtonut sanoa: ”Kyllä tunnen
sinut, varatuomari Olli Suurpää! Sinä olet todellakin Juudas meidän
seurassamme.”

Sellainen mies voi saattaa raivoon Ollin. Onneksi puuttui samalla Pekka Kolehmainen
puheesen.

— Usko jääköön kunkin yksityiseksi asiaksi, hän sanoi. Omasta
puolestani kunnioitan minä järkähtämätöntä uskoa oikean asiamme
lopulliseen onnistumiseen. Mutta se ei kuulu tähän. Me emme taistele
voiton tähden.

— Siis minkä tähden? kysyi Olli entiseen ivalliseen tapaansa.
Kunnianko?

— Veli Olli tietää sen kyllä yhtä hyvin kuin me muutkin, vaikka hän ei
leikillisellä hetkellään ole sitä tietävinään. Me teemme vain, mitä me
rehellisinä miehinä yksinkertaisesti emme voi jättää tekemättä.

Se oli vakavaa puhetta. Seurasi hetken hiljaisuus.

Myöskin Olli loi silmänsä ilmeisellä mielihyvällä viimeiseen puhujaan.
Siinä oli mies kokonaan toista maata kuin Saarni. Vakaumuksen mies
kiireestä kantapäähän, leveäharteinen kuin harmaa kallio, kasvot kuin
veistetyt visapuusta. Huomasi heti ensi näkemältä, että hänessä ei
ollut vilppiä ensinkään. Jo hänen syvä, lämmin silmänluontinsa oli
omiaan luottamusta herättämään.

Siinä oli mies, jolle asia todellakin oli pyhä. Mutta kuinka mahtoi
olla Saarnin laita? Eiköhän veijari vain passiivisen vastarinnankin
varjolla ajanut omia yksityisiä pyyteitään?

Se oli ajatus, joka joskus ennenkin oli vaivannut Ollia. Sillä hän ei
peljännyt mitään niin suuresti kuin näyttää naivilta tahi tulla
jossakin suhteessa nenästä vedetyksi. Mahdollisesti hän tässä yksin
olikin oikean asian ihanteellinen esitaistelija? Ehkä noilla muillakin,
ei vaan Saarnilla, oli omat sivutarkoituksensa?

Ei, ei kaikilla ainakaan. Pekan suhteen hän ainakaan ei voinut pettyä.
Siinä oli vähintään yksi, jonka puhtaista tarkoitusperistä hän koska
hyvänsä saattoi mennä takaukseen.

Asiallinen keskustelu alkoi. Olli vaipui omiin mietteisiinsä.

3.

Olli ei katsonut miksikään erikoiseksi hyveeksi olla vilpitön muita
kohtaan. Mutta itselleen hän oli harvinaisen rehellinen.

Hän myönsi nyt esim. mykkänä toveriensa poliittista keskustelua
kuunnellessaan, että hän oli tässä seurassa vain vanhasta
tottumuksesta. Hänen asemansa oli kiero, hänen läsnäolonsa täällä oli
petosta. Hänen paikkansa olisi jo oikeastaan aikoja sitten ollut
hallituspuolueen riveissä. Miksi hän ei noussut ylös ja sanonut suoraan
sitä? Siksi että hän pelkäsi yleisen mielipiteen tuomiota.

Hän oli raukka. Niin juuri, se oli oikea sana.

Ihme, ettei kukaan noista muista huomannut sitä. Kenties Saarni, sillä
hänen silmänsä vilahtivat usein omituisesti tännepäin. Hänellä saattoi
olla joku aavistus siitä. Täytyi olla varoillaan, täytyi pitää kieli
keskellä suuta, ettei vaan tulisi liikoja lausuneeksi. Hän oli jo äsken
ollut liian avomielinen. Ja hän oli aikonut olla vielä avomielisempi.
Miten typerää! Hän oli todellakin tahtonut puhua suunsa puhtaaksi.
Siinä silmänräpäyksessä hän olisi allekirjoittanut valtiollisen
kuolemantuomionsa.

Onneksi hän oli vielä voittanut kiusauksen. Nyt oli hänen otettava
siitä oppia vastaisen varalle. Tuollaiset hetket voivat todellakin
syöstä miehensä perikatoon. Yksi ainoa avomielisyyden puuska, ja on
raunioina kaikki, minkä pitkä elämä on vuosien vieriessä rakentanut.

Hän päätti tästä lähtien olla tiivis kuin seinä. Kukaan kuolevainen ei
saisi koskaan kurkistaa hänen sydämensä salaisiin komeroihin.

Kuitenkin värähteli hänen sisällään omituinen, hiirenherkkä
levottomuus, kun hän kuunteli toveriensa vastarinta-suunnitelmia ja
heidän hiljaisella, harmaalla äänellä lausumiaan ehdotuksia
tarpeellisen propagandan järjestämiseksi. Heidän tuumansa olivat kaikki
hänen mielestään yhtä heikkoja ja lapsellisia. Neulanpistoja, joihin
jokaiseen venäläinen virkavalta vastaisi kangenlyönnillä! Hän ei
uskonut niiden yhdenkään tehoavaan vaikutukseen. Mutta hän ei suinkaan
sanonut sitä. Hän vain nyykäytti päätään täydellisen hyväksymisensä
merkiksi. Taas toisinaan teki hän jonkun näennäisen vastaväitteen,
jonka toverit helposti kumosivat. Sillä aikaa liitelivät ja laatelivat
hänen ajatuksensa.

Oliko enää syytä jousta jännittää? Eikö ollutkin jo parempi etsiä
sovintoa hallituksen ja hallituspuolueen kera sekä jättää kaikki turha
vastarinta toistaiseksi? Odottaa kärsivällisesti aikaa parempaa ja
koettaa hiljaisuudessa pitää vireillä kansallishenkeä ynnä vanhojen
perustuslakien kunnioitusta? Tietysti vain niillä aloilla ja niillä
keinoilla, jotka vielä olivat luvallisia.

— No, Olli! Mitäs sinä mietit?

Hän säpsähti ja vilkaisi nopeasti läsnäolijoihin. Oliko hän ollut jo
liian kauan vaiti? Oliko joku kenties jo arvannut hänen ajatuksensa?

Hän pyysi näön vuoksi puheenvuoron. Nyt voi hän jälleen rauhassa vaipua
mietteisiinsä.

Hän nojasi pään käsiinsä ja tarkasteli rilliensä yli tovereitaan.
Uskoivatko nuo kaikki nyt todellakin siihen, mitä he sanoivat? Se
tuntui Ollin mielestä sulalta mahdottomuudelta. Mutta mitkä vaikuttimet
mahtoivat kutakin heistä ajaa tähän epätoivoiseen taisteluun? Se oli
kysymys, joka jo usein ennenkin oli pyörinyt hänen aivoissaan.

Olli ei mielellään uskonut eikä tahtonut uskoa mihinkään
epäitsekkäisiin vaikuttimiin. Hän ei tosin järkevänä miehenä voinut
kieltää, että maailmassa eli ja oli aina elänyt eräitä haaveilijoita,
idealisteja ja utopisteja, jotka puhuivat ihmiskunnan onnesta, kansojen
vapaudesta, totuudesta, veljeydestä ynnä muista yhtä pilventakaisista
asioista. Mutta he olivat Ollin mielestä aina olleet enemmän tahi
vähemmän hassahtaneita. Täyspäinen mies oli hänen maailmankatsomuksensa
mukaan aina itsekäs. Sen oli Olli huomannut jo varhaisessa
nuoruudessaan eikä hänen tähänastinen elämänkokemuksensa ollut millään
tavalla tuota oppilausetta vääräksi todistanut.

Viime aikoina oli hänestä kuitenkin ruvennut tuntumaan siltä kuin olisi
hänen syytä jossakin suhteessa tarkistaa sen pätevyyttä. Eikö hänen
edessään tälläkin hetkellä istunut joukko ihmisiä, jotka kaiken
inhimillisen arvioimisen mukaan toimivat vasten omia ajallisia etujaan?
Kuitenkaan ei Olli parhaalla tahdollaankaan voinut pitää heitä
hassahtavina. Ymmärryksen lahjat olivat heillä yhtä hyvät kuin hänellä
itselläänkin. He olivat joka suhteessa Ollin vertaisia: saaneet saman
kasvatuksen, suorittaneet samoja taikka samanarvoisia tutkinnoita,
tulleet virkoihin ja yhteiskunnallisiin luottamustoimiin, kantaneet
palkkansa ja olleet yhtä mieltä hänen kanssaan useimmista isänmaan ja
ihmiskunnan suurista ydinkysymyksistä. Eikä Olli myöskään siveellisessä
suhteessa ollut tähän saakka pitänyt itseään heistä ollenkaan eroavana.
Mikä piru heihin nyt oli äkkiä mennyt? Eivätkö he huomanneet, että he
vaelsivat kohti varmaa perikatoaan?

Taikka tahtoivatko he uhallakin taistella niiden näkymättömien valtojen
puolesta, jotka hyvän ja pahan tiedon puusta syönyt ihmishenki oli
keksinyt peittääkseen omaa alastomuuttaan? Aatteiden ja ihanteiden
puolesta nimittäin? Se oli Ollin mielestä tuiki käsittämätöntä.

Eikö joku aate tahi mielipide ollut vain osa ihmisestä? Eikö osa ollut
aina pienempi kokonaisuutta? Oliko oikeus uhrata kokonaisuutta osan
edestä, joka sitäpaitsi saattoi olla tänään toinen, huomenna toinen?
Sillä mikä oli sen muuttuvampaa kuin mielipide, mikä sen vaihtuvampaa
kuin vakaumus? Sehän vieri kuin virta, tietysti vain niin kauan kuin
ihminen itse henkisesti kasvoi ja kehittyi.

Paljon pysyvämpiä olivat jo tunteet ja intohimot. Niitä ei ihminen itse
valikoinut: hän syntyi niihin. Niiden takia itsekkäätkin ihmiset
todella sangen usein uhrasivat kokonaisuutensa.

Mutta aate! Mikä se oli? Kupla aalloilla, joiden alla pohjattomat
syvyydet hämärsivät. Lintu lehtipuussa, jonka oksilla niin monet muut
kauniit asiat kukoistivat. Pitikö koko puu uhrata vain tuon pienen
linnun vuoksi? Oliko tuo kupla tärkeämpi kuin koko sen alla kohiseva
valtameri?

Miestä, joka oli intohimojensa herra, pidettiin yleensä viisaana,
järkevänä ja valistuneena. Eikö sitten ollut vielä paljon viisaampaa ja
valistuneempaa olla myöskin herra ajatuksiensa, niin että nämä eivät
päässeet muodostumaan turmiotatuottaviksi voimiksi yksilön elämässä?
Ihminen ei Ollin mielestä koskaan eikä missään tapauksessa ollut
oikeutettu itseään uhraamaan.

Hassut, hurmahenget, mielenvikaiset saattoivat sen tehdä, mutta ei
kukaan oikein-ajatteleva kansalainen. Kuitenkin oli tässä hänen
edessään eräitä sangen tervejärkisiä kansalaisia, jotka nähtävästi
olivat sielunsa syvimmässä päättäneet uhrautua. Miten se oli
selitettävissä?

Tämä kiusallinen kysymys oli Ollille jo ennenkin paljon salaista
päänvaivaa tuottanut. Nyt astui se tavallista kiinteämpänä esiin hänen
aivojensa komeroista.

Mutta samalla valkeni hänelle myös vastaus siihen: he olivat naiveja!

Ihme, että hän ei ollut tuota ennen keksinyt. Tosin oli lehtori
Kesäniemi aina ollut naivi hänen mielestään. Mutta he olivat naiveja
kaikki, niin Pekka kuin Taavi ja kaikki muutkin, paitsi ei
luonnollisesti tuo viirunaama, tuo Saarni, joka oli syntynyt hirsipuuta
varten. Naivi taikka itsekäs, — mitään kolmatta mahdollisuutta ei
nähtävästi ollut ihmiselle olemassa.

Tämä selitys tyydytti täydellisesti Ollia. Nyt vasta hän mielestään
oikein ymmärsi toverinsa. Heidän tekojensa yksinkertaisena vaikuttimena
oli nähtävästi tuo merkillinen itsepettäminen, joka välistä voi
sumentaa viisaimmankin ihmisen silmät ikävää ja epämiellyttävää
totuutta näkemästä. Ihminen uskoo aina helposti siihen, mitä toivoo, ja
tässä oli toivo paremmista ajoista nähtävästi sokaissut tavallista
terävämmätkin ymmärrykset. Totuus on aina tyly ja julma, puhumattakaan
suurista maailmantotuuksista, jotka ovat oikeita verikoiria. Siksi niin
monet ihmiset mieluummin kauniin valheen kera vaeltavat.

Ollin otsa selkeni, hänen silmänsä kirkastuivat. Hän sai takaisin
kaiken entisen varmuutensa, ylemmyytensä ja itseluottamuksensa. Nyt hän
oli heidän suhteensa valmis. He eivät sittenkään olleet ajatelleet yhtä
voimakkaasti kuin hän, eivätkä yhtä syvälle olemuksen kuiluun
kurkistaneet! He liikkuivat pinnalla, hän syvyydessä. Hän oli sittenkin
Olli Suurpää.

Kaikki sisällinen arkuus ja epäitsenäisyys oli samalla kuin pois
puhallettu hänestä. Hän katsoi kelloaan.

— Anteeksi, hän sanoi. Mutta minun täytyy nyt todellakin lähteä.

— Minne?

— Sinfoniakonserttiin.

— Häh?

— Minä ehdin vielä kuulemaan viimeistä osastoa.

Toverit katsoivat toisiinsa hämmästyneinä.

— Mitä lempoa? Tässä on vielä paljon tärkeitä asioita jälellä.

— Anteeksi, Beethovenin sinfonia on tällä hetkellä minun tärkein
asiani.

Olli oli noussut ja katsoi ympärilleen. Hänen silmänsä hymyilivät
kultasankaisten nenäkakkulain ylitse harmaina, pistävinä ja ivallisina.
Oli jotakin ärsyttävää ja ikäänkuin tahallista taistelunvaatimusta
hänen olennossaan.

Kukaan ei kuitenkaan ottanut vastaan heitettyä hansikasta. Tällä kertaa
oli Olli todellakin voittanut. Hänen oli onnistunut hämmästyttää itse
Saarnikin, joka katsoi nolona eteensä keksimättä mitään pirullista
sanottavaa.

Olli odotti pari silmänräpäystä. Sitten kumarsi hän kohteliaasti.

— Näkemiin saakka, hyvät herrat.

Hän meni.

Toverit nykäyttivät olkapäitään. Se oli nyt noita Ollin kummallisia
päähänpistoja, joista ei ollut sen enempää välittämistä.

4.

Olli Suurpää ei suinkaan ollut mikään varsinainen musiikkimies. Hän oli
siihen aivan liiaksi järkeilevä, käsite-ihminen kiireestä kantapäähän.

Kuitenkin hän nautti musiikista. Se vaikutti häneen omituisella tavalla
vapauttavasti. Musiikki irroitti ikäänkuin hänen hermonsa toisistaan,
hänen ajatuksensa kiertyivät silloin pois tavalliselta kehältään ja
hänen mielikuvituksensa häkkilinnut tekivät eräitä avuttomia,
turvattomia lentoyrityksiä. Tietysti palasivat ne aina pian takaisin
vaarattomilta ilmamatkoiltaan, mutta toivat kuitenkin tullessaan
henkäyksen maailmoista, missä ei mitään ääriä ollut, vieläpä välistä
hyppysellisen kosmillista pölyä pyrstöllään. Se oli Ollin mielestä yhtä
hauskaa kuin eriskummallista nautintoa.

Hän oli myös kuullut joskus sanottavan, että musiikki jalosti ihmistä.
Omasta puolestaan hän ei suinkaan olisi tahtonut mennä siitä asiasta
niin aivan kivenkovaan takaukseen. Pikemmin olisi hän voinut väittää,
että musiikki vaikutti häneen suunnilleen samoin kuin naiset ja
alkohooli. Oli sitäpaitsi helpompaa hinnaltaan ja verrattomasti
viattomampaa seurauksiltaan. Hän piti siitä.

Hän ei yleensä tuntenut mitään syvempää sisällistä tarvetta tulla
jalommaksi. Hän oli täysin tyytyväinen siihen siveelliseen ennätykseen,
jonka hän jo oli saavuttanut. Kaikkein vähimmän hän katsoi kauneuden
valtakunnan olevan luodun ihmisille uutta ja parempaa elämää
opettamaan.

Musiikki oli sangen miellyttävää, jota ei saanut nauttia liian usein
eikä liian suurissa annoksissa. Sillä silloin voi se vaikuttaa
vahingollisesti realipoliittisen poikamiehen elämään.

Siksi kävi hän ainoastaan sinfoniakonserteissa.

Hänen musikaalinen makunsa oli hyvin rajoitettu. Säveltaide yksilön
rajoja ratkovana, tähtitarhoja syleilevänä oli hänen henkinen
hekkumansa, jonka takia hän mielellään haukkasi siitä silloin tällöin
kohtuullisen viipaleen omien kiinteästi käsitteellisten ajatustensa
lomaan. Mutta juuri samasta syystä hän ei ollenkaan voinut sietää
ohjelmamusiikkia, ei mitään, joka kaipasi sanoja selitykseksi tai missä
yleensä oli pakko kiinnittää ajatuksensa joihinkin ennakolta
määrättyihin tahi määriteltävissä oleviin asioihin. Laulu oli hänen
mielestään vain profaania rahvasta varten ja ooppera kotoisin sieltä,
missä pippuri kasvaa.

Luonnollisesti oli Beethoven näin ollen hänen ihanteensa. Siinä oli
vähimmän ainetta, enimmän henkeä, vähimmän aikaa, enimmän
iankaikkisuutta. Vähimmän yksilöllistä, luonteenomaista ja
todellisuuden kirjavaa moninaisuutta, enimmän sitä yhtä, sitä samaa,
sitä suurta, sitä tuntematonta, jota milloin jumalaksi, milloin
maailmansieluksi, milloin elämän ja kuoleman kiertokuluksi sanottiin.
Siinä oli musiikki hänen mielestään, mitä sen piti olla. Kaikki muu oli
vielä jonkun verran tästä maailmasta.

Tämä maailma, se oli hänen maailmansa, varatuomari Olli Suurpään oma
maailma, jossa hän asui ja askarteli, missä hänen virkansa, toimensa,
toveripiirinsä ja vaatimattomat nautintonsa olivat ja jossa hän viihtyi
pääasiassa niin erinomaisesti. Mutta tällä hänen maailmallaan oli yksi
vihollinen, nimittäin juuri tuo toinen maailma, pimeyden ja perkeleen,
kadotuksen ja kuoleman kotosija. Useimmille ihmisille ilmestyi se vain
kuolemana. Mutta sitten seisoikin se tuossa ihan vieressä ja oli valmis
ketä tahansa, usein mitä sopimattomimmalla hetkellä ja mitä huonoimmin
valittujen asianhaarain vallitessa, takinkaulukseen tarttumaan.

Kuolema ei Ollin mielestä ollut mikään gentlemanni.

Elämä sen sijaan oli jo paljon paremmin kasvatettu. Siinä oli jo
jotakin, joka oli ymmärrettävissä ja siis jotakin järjellistä, hyvää ja
oikeutettua. Mutta kuolema! Sitä ei voinut käsittää parhaalla
tahdollaankaan. Ja koska sitä ei voinut käsittää, se oli Ollin
sanakirjan mukaan jotakin typerää, pahaa, huonoa ja miltei hylättävää.

Kuolemalla ei ollut eikä voinut olla mitään järjellistä tarkoitusta. Se
oli epäloogillinen ajatus-hyppäys taikka hengetön kuva-arvoitus ilman
selitystä. Siinä oli samalla eräs epämiellyttävä raakuuden, jopa
sivistymättömyyden piirre, jota tosin ei kokonaan puuttunut
elämältäkään, mutta joka kaikissa tapauksissa siinä esiintyi varsin
hyväntahtoisena ja hymyilevänä törkeytenä. Kuolema sitä vastoin oli
bandiitti, rikoksentekijä, varas yöllä, ilman mitään personallista
ylevyyttä taikka edes tavallista arvostelukykyä.

Samalla oli siinä jotakin niin peijakkaan epäyksilöllistä, juopunutta,
harhailevaa ja mielipuolista. Olli ei, piru vieköön, kun hän pahan pään
päällensä otti, myöntänyt kuolemalle minkäänlaista oikeutta
olemassaoloon.

Musiikkina se kuitenkin oli jo isosti siedettävämpää.

Musiikkia kuunnellessaan ajatteli Olli nimittäin aina kuolemaa. Ja
juuri sävelten muodossa hän saattoi ajatella sitä jotakuinkin tyynesti
ja turvallisesti.

Kuolema kadotti siten edes hiukan jähmetyttävää kammoaan, tuli
tutummaksi, ystävällisemmäksi ja ymmärrettävämmäksi. Sen kanssa voi jo
hiukan leikkiäkin. Siihen saattoi kurkistaa niinkuin kaivoon ja jälleen
tarpeen tullessa vetää päänsä takaisin niinkuin kuoreensa kilpikonna.

Kenties sanoi samalla joku outo aavistus Olli Suurpäälle, että hän
kauneuden äärellisten muotojen kautta äärettömyyden ijäisiä jääkenttiä
vallitessaan, itsekin astui ikäänkuin askeleen lähemmäksi
kuolemattomuutta.

5.

Varatuomarin tulo konserttisaliin oli aina jo taideteos sellaisenaan.

Hän astui sisälle suuresta paraatiovesta, eteni hitaasti ja
juhlallisena kuin joulukirkko pitkin keskikäytävää, tervehti puoleen ja
toiseen, ei hätiköinyt, ei kättä antanut, pysähtyi vain hetkeksi, veti
otsanahkansa huomaavaisiin kurttuihin ja tuijotti rilliensä läpi
merkitsevästi asianomaiseen tuttavaan. Saapui vihdoin paikalleen
kateederin juurelle, istui, otti rillit nenältään, pyyhki ne
huolellisesti ja loi sillä välin siristeleviä katseita ympärilleen,
ikäänkuin kummeksien, mihin seuraan hän oikeastaan oli joutunutkaan.
Tuon katseen alla tunsi tavallinen kuolevainen itsensä aina enemmän
tahi vähemmän taskuvarkaaksi.

Nyt painoi hän tarmokkaalla liikkeellä rillit takaisin nenälleen.
Kääntyi, tarkasti lehterin, tuijotti turvattomalle takaseinälle, antoi
armollisen hyväksymisensä Edelfeltin seinämaalaukselle ja kumarsi
tuskin huomattavasti päätään Aleksander I:sen rintakuvalle. Vielä pieni
nautiskeleva hymy soittolavan läheisille tuoliriveille, jotka olivat
kauniinpuoleisilla naisilla kukitetut. Hän oli valmis astumaan sävelten
maailmoihin.

Silloin, juuri silloin sattuu hänen silmäänsä katse vastapäiseltä
tuoliriviltä, tuosta aivan hänen edestään.

Se on kaunis.

Olli korjaa rillejään, pyyhkäisee kaljua päälakeaan ja tekee lähemmän
tarkastuksen. Epäilemättä istuu siinä nainen, joka suoraan sanoen
töllöttää häneen. Kuka se mahtaa olla?

Olli muistelee, muistelee, mutta ei keksi nimeä. Kuitenkin hän on
joskus nähnyt tuon naisen. Mutta missä?

Hän ei kuolemakseenkaan muista sitä.

Ja nainen katsoo yhä häneen. Pitäisikö hänen kenties tervehtiä?

Hän tekee heikon yrityksen, mutta nainen ei ole sitä huomaavinaan.
Katsoo vaan kiinteästi häneen. Tämähän on aivan hullunkurista.

Välihetki on loppunut. Sinfonia alkaa.

Nainen tuijottaa aina vaan häneen. Olli alkaa tuntea itsensä
rauhattomaksi. Mahtaako hänen puvussaan olla jotakin epäjärjestyksessä?

Hän ottaa salaa pienen pyöreän peilin liivinsä taskusta ja tarkistaa
nopeasti kauluksensa, kravattinsa ja rintapielensä. Kaikki on niinkuin
ollakin pitää. Hän ei huomaa mitään merkillistä itsessään.

Kuitenkaan ei tuon naisen katse väisty hänestä hetkeksikään. Mikä on
tarkoitus? Olli päättää olla asiaa enempää ajattelematta. Hän on tullut
nauttimaan musiikista eikä paistamaan särkeä hullun ihmisen kanssa.

Hän kääntää päänsä poispäin ja jättäytyy sävelaaltojen ajeltavaksi.

Kuitenkin tuntee hän yhäti tuon katseen polttavan ohimoitaan. Hyvin
kummallinen silmäpari todellakin. Oikeastaan mahtaa se olla tumma,
mutta Olliin vaikuttaa se aivan keltaiselta. Noin katsoo vain yö-eläin.
Tuon naisen sielu ei ole kotoisin päivän kultaisilta kunnahilta.

Ollin taiteellinen nautinto häiriytyy. Hän ei kuule mitään eikä voi
kuvitella mitään. Lempoko tuon tuijottajan juuri nyt hänen eteensä
lähetti? Mitä se mahtaa tahtoa hänestä?

Ei mitään, ei kerrassaan mitään. Olisi järjetöntä jotakin muuta
otaksua.

Epäilemättä on tuo nainen hullu taikka hysteerinen.

Mutta missä on Olli ennen nähnyt hänet?

Jossakin he ovat ennen toisensa tavanneet, siitä on Olli aivan varma,
vaikka hän ei mitenkään jaksa muistaa sitä. Hän pinnistää
ajatuskykyään, hän vertaa mielessään kaikki mahdolliset
naistuttavuutensa. Ei, hän ei voi muistaa sitä.

Mutta vaikka he olisivatkin tavanneet toisensa jossakin, ei se vielä
Ollin ymmärryksen mukaan mitenkään saattanut olla riittävä syy
tuollaiseen julkijumalattomaan tuijotukseen. Tuo nainen oli nähtävästi
hyvin sivistymätön.

Mutta katsoiko se todellakin yhä häneen?

Olli kääntää päänsä ja tulee siitä heti täysin vakuutetuksi. Nyt
päättää hänkin tuijottaa.

Olisipa ikuinen ihme, ellei hän saisi tuota silmäparia lannistetuksi.
Myöskin hänellä on silmät, piru vie! Sitäpaitsi hänellä on
nenäkakkulat, joiden vaikutus aina ennen tämäntapaisissa tilaisuuksissa
oli ollut valtaava turvattomaan vaimo-ihmiseen.

Hän kohotti päänsä ja linkosi kylmän, itsekylläisen katseen noihin
kahteen keltaiseen aurinkoon. Se suli niihin kuin kesäinen rae kuumaan
maantiehiekkaan. Ja rae seurasi raetta niinkuin sekunti sekuntia, ilman
että hänen onnistui jäällä jähdyttää sitä, mikä tahtoi hänet tulena
korventaa.

Samalla kasvoivat kasvamistaan sävel-aallot hänen ympärillään. Meret
myrskysivät, näkymättömien maailmoiden ukkoset jyrisivät, kaikki
voittoa kuoleman yli, kaikki kiitosta elämän ihanuuden. Jumalainen
kauneus tahtoi nähtävästi toden teolla itsensä ja valtakuntansa
ilmoittaa. Yhä korkeammalle kohosi mestarin henki. Yhä voimakkaampina
vyöryivät hänen ajatuksensa. Mitkään muodot eivät enää riittäneet
hänelle. Hän särki kaikki ajalliset kahleet ja syöksyi ylenluonnollisen
titaanin tavoin suoraan kohti iankaikkisuutta. Tulen tahtoi hän tuoda
ihmisille, lait laatia sallimuksen päätä-pyörryttävään hulluuteen,
paremmat kuin sen omat, kauniimmat, järjellisemmät, inhimillisemmät.
Eikä ollut loppua ihmishengen hehkuvalla kasvamisella eikä äärtä
sävelten äärettömällä, voitollisella riemukululla kautta korkeuksien.

Mahdottomin tuntui tässä mahdolliselta, ihme itse tuiki luonnolliselta
ja yksinkertaiselta.

Olli Suurpää oli kokonaan huumaantunut.

Hänen silmänsä upposivat tuohon outoon, kiiluvaan naissieluun, joka
väreili häntä vastaan kuin kahden kaivon syvyydestä. Samalla sattuivat
hänen korvaansa soitinten pilviä-piirtävät uhma-äänet, täyttäen hänen
sielunsa pyhällä pelvolla ja kauhistuksella. Oliko ihmisen lupa kohota
noin korkealle? Ja saiko kukaan rankaisematta samota noin kauas
kuolevaisten asuinsijoilta?

Olli Suurpää ei tuntenut itseään enää kyllin turvalliseksi tuolillaan.
Tässähän voi tapahtua mitä tahansa, ajatteli hän. Hänen sydämensä löi
levottomasti, niinkuin se oli lyönyt viime aikoina usein hänen
valtiollisen toimintansa vuoksi. Pelkäsikö hän jälleen menettävänsä
personallisuutensa? Soimasiko omatunto häntä siitä? Oliko hän jälleen
poikennut liian kauas oman olemuksensa keskipisteestä?

Hän ei tällä kertaa voinut eritellä oikein selvästi sielunsa tiloja.
Outo hämärä lankesi hänen sydämeensä. Hän näki edessään vain kaksi
keltaista silmäterää, jotka suurenivat ja pienenivät, kapinoivat ja
antautuivat, rakastivat ja uhkasivat. Mitä ne mahtoivat uhata hänelle?

Soitto taukosi. Lumous oli lopussa.

Olli heräsi kuin unesta. Nyt näki hän aivan selvästi, ettei nainen
ollut ollenkaan katsonut häneen. Tämä oli tuijottanut vain tyhjään
ilmaan, pari millimetriä hänen ohitsensa, vaikka Olli oli luullut sen
häntä tarkoittavan.

Luonnollisesti hänen ohitsensa. Kuinka hän oli voinut muuta
kuvitellakaan?

Hän oli nähnyt näkyjä. Sateenkaari oli hänen silmänsä sumentanut.

6.

Eteisessä hän tapasi koulutoverinsa, jonka kanssa he olivat päättäneet
syödä yhteisen illallisen.

— Missä?

Olli ehdotteli Seurahuonetta.

Mutta maalaisserkku oli itsepäinen. Hän halusi intohimoisesti
Ala-Kämppiin, johon monet nuoruusmuistot häntä yhdistivät, kuten hän
sanoi.

— Olkoon menneeksi.

Ollin mieliteot eivät olleet yhtä jyrkät. Hän suostui.

Oikeastaan hän olisi tänä iltana mieluummin istahtanut jossakin
muualla. Sillä hän pelkäsi hiukan tavata puoluetovereitaan, jotka hän
äsken oli niin äkkipikaisesti jättänyt. Ne peijakkaat saattoivat
myöhemmin samaan paikkaan laskeutua.

Hän käveli nyt jo kokonaan maan päällä. Hän oli jättänyt musiikin
ihanteelliset ilmakerrokset ja oli jälleen sama järkevä Olli Suurpää,
joksi hänet koko Helsinki tunsi ja jollaisena hän niin runsain määrin
oli saavuttanut kansan ja yhteiskunnan yleisen luottamuksen.

Maalaistuttavan nimi oli Mikko. Hän oli lääketieteen tohtori arvoltaan
ja asui eräässä lääninpääkaupungissa.

— On hyvä, että maailmassa on edes jotakin pysyväistä, tuumi Mikko
tutkien mielihyvällä illallislistasta sopivaa ruoka-annosta itselleen.
Jotakin, joka ei muutu, vaikka kaikki muu muuttuisikin.

— Mitä tarkoitat? kysyi Olli.

— Tarkoitan tällaista ravintolan ruokalistaa. Erittäinkin moisina
mullerruksen ja sekamelskan aikoina, joissa nykyään elämme, on
äärettömän turvallista tietää, ettei kaikki sentään ole ajan
vaihtelujen alaista. Tällainen ruokalista on kuin kallio meressä. Se
seisoo järkkymättä.

— Kuitenkin täytyy minun särkeä sekin viimeinen kaunis mielikuvasi
luodun pysyväisyydestä.

— Älä hemmetissä! Kuinka niin?

— Käännäpäs lehteä! Sekin on muuttunut esivallan mahtikäskystä.

— Kolme kotimaista kieltä...

— Kuten näet, on suomenkieli vihdoinkin päässyt oikeuksiinsa.

— Yhdessä venäjänkielen kanssa.

— Kiitos olkoon Bobrikovin.

Mikko oli vahva kansallismielinen ja kuului kotimaisen hallituksen
uskollisimpiin kannattajiin. Käytännölliseen politiikkaan hän tosin ei
koskaan. ollut suoranaisesti ottanut osaa, yhtä vähän kuin hän hyväksyi
sydämessään kaikkia hallituspuolueen toimenpiteitä. Mutta häneen oli jo
entisiltä opintoajoiltaan juurtunut vakava viha kaikkia ruotsinmielisiä
vastaan, erittäinkin sitä epäkansallisuutta, joka rehoitti akateemisen
sivistyksen kukkuloilla. Routavuodet eivät olleet siinä suhteessa
vähintäkään hänen vakaumustaan murentaneet.

Eri puolueiden jäsenet eivät näinä aikoina mielellään puhuneet
politiikasta. Täytyi välttää kaikkia tulenarkoja aineita, jos mieli
ollenkaan jatkaa seurustelua. Hekin, vaikka olivat vanhoja
koulutovereita, katsoivat parhaaksi katkaista siitä keskustelun. Ei
oltu vuosikausiin tavattu toisiaan; ei voinut toinen tietää, kuinka
vereslihalla toinen olisi siihen tahi tähän kysymykseen nähden.

He tekivät tilauksensa äänettöminä.

— No, Olli, lausui Mikko sitten ikäänkuin tapaillen entistä
tuttavallisuutta.

— Mitä niin? kysyi Olli kuivasti.

— Ilman vaan, että etkö sinä vieläkään ole huomannut Suomessa olevan
muitakin kaupunkeja kuin Helsinki?

— En. Oletko sinä?

Mikko rupesi hiljakseen haukuskelemaan pääkaupunkia. Se oli nyt vain
muodon vuoksi, sellaista hyväntahtoista luskutusta. Oikeastaan oli hän
äärettömän mielissään siitä, että hän jälleen oli päässyt pääkylään
puikahtamaan, että hän jälleen istui suuressa, valaistussa salissa ja
kuuli ympärillään huoletonta puheenporinaa. Ja kuin ohimennen välkähti
hänen mieleensä oman nykyisen asuntokaupunkinsa autiot kadut, kamala
seurahuone, sen punamullattu bufettineiti ja harmaa tarjoilupöytä, jota
vastaan pari hakkailevaa lääninhallituksen herraa näkyi tavallisesti
nojallaan. Prrr! Se ei ollut mikään mieltä ilahduttava kuvasarja. Oli
paras olla sitä ajattelematta.

Olli katseli ikävystyneenä ympärilleen. Hän tunsi tuon luskutuksen, hän
tiesi, että sen tarkoitus oli vain estää kirottuja helsinkiläisiä aivan
päällepäin pääsemästä. Tuolla patsaan juuressa istui jo hänen
tavallinen iltaseuransa. Niillä näytti olevan hyvin hauska siellä. Ne
olivat jo päässeet kahviin ja likööriin. Myöskin Ollin olisi jo tehnyt
mieli sinne. Mutta se oli ruma ajatus, jonka hän heti karkoitti
mielestään. Hänen täytyi nyt uhrautua. Olihan ihmisellä joitakin
velvollisuuksia vanhoja koulutoverejansa kohtaan.

Myöskin Mikko rupesi ympärillä istuvia tarkastelemaan.

— Ketä nuo ovat? hän kysyi osoittaen kahta lähellä-istujaa.

— Ne ovat filosofeja, vastasi Olli. Ne istuvat päät yhdessä, kuten
näet, totisuus iankaikkinen kasvoillaan. Silloin tällöin räpähyttelevät
he silmäluomiaan keskinäisen ymmärryksen merkiksi tavalla, joka on
tarkoitettu todistamaan, että he tuntevat toisensa ja ovat valmiit
tunnustamaan toisilleen sangen arvokkaan ja huomattavan aseman
isänmaassa ja yhteiskunnassa. Muuten he eivät näe eivätkä kuule mitään.
He ovat kokonaan omaan seuraansa syventyneet.

— Mitä he tekevät?

— He selvittelevät elämän suuria ongelmia. Yksi heistä on lakitieteen
ylioppilas, joka harrastaa estetiikkaa, toinen eläinlääkärikokelas,
joka aikoo Dresdeniin. Kumpikaan ei tee muuta kuin velkaa. He ovat
meidän kaikkein ensimmäisiä ajattelijoitamme.

Mikko nauroi.

Hän oli ollut niin kauan poissa Helsingistä, että kapakkayleisö oli jo
muuttunut. Viime vuosina olikin aineenvaihdos siinä suhteessa ollut
tavallista nopeampaa.

— Entäs nuo? kysyi hän jälleen.

— Ne ovat nakertajia. Yksi heistä on opettaja ja kirjasto-amanuenssi,
toinen arvostelee taidetta aikakauslehdissä, kolmas politikoi ja neljäs
luovii teatterikulissien välissä. Kullakin heistä on taattu
toimeentulonsa: henkisesti he elävät siitä, mitä he nakertavat, ja
aineellisesti siitä, mitä he nakerteluistaan muille purettavat.

— He ovat kuin sopulit siis?

— He syövät kaikki puhtaaksi. Kaikki, mitä heidän tiellensä sattuu,
tiedettä, taidetta, kirjallisuutta, politiikkaa, yhteiskunta- ja
perhe-elämää. Murentavat kaikki yhtä pieneksi kuin he itse ovat,
hävittävät ajatuksia, tekevät tyhjäksi uusia alotteita, levittävät
juoruja jokaisesta, joka ei kuulu heidän komplottiinsa, ja peukaloivat
niiden tekoja, jotka jotakin toimivat, tahtovat ja saavat aikaan,
omalla tahmealla tarmottomuudellaan. He ovat pessimistejä, siksi että
heidän ei tarvitsisi tehdä mitään, ateisteja, siksi että he pelkäävät
jumalaa, sensualisteja, siksi että heillä ei ole henkeä, ja lihan
evankeliumin julistajia, siksi että heillä ei ole luustoa. Ystäviä he
ovat siksi, että he ovat rikostovereita. He ovat sangen kirjavaa
seuraa, mutta vaarallisempia kuin Faraon laihat lehmät, sillä ne söivät
vain vertaisiaan, mutta nämä popsivat kaikkea, mitä maan ja taivaan
välillä on, eivätkä kuitenkaan tule kylläisiksi. Mahdollisesti johtuu
se siitä, että he jo ennaltaan ovat itsekylläisiä. Heitä on sinun
vältettävä, ystäväni.

Mikko loi ihailevan katseen kumppaliinsa.

Hän oli lapsuudestaan saakka tottunut pitämään Ollia itseään
etevämpänä. Eritoten hän oli aina tunnustanut tämän sujuvan
sanavalmiuden. Noin ei Mikko omasta mielestään olisi koskaan osannut
kiteyttää vaikutuksiaan.

Sekä yleensä elämäntaidossa että erittäinkin keveässä seurustelussa oli
Olli aina ollut hänen mestarinsa. Usein hän oli sen vuoksi kadehtinut
Ollia, vielä useammin vilpittömästi kunnioittanut ja katsonut ylös
häneen. Varsinkin sen jälkeen kun hän oli muuttanut maaseudulle, oli
Ollin seura aina kajastanut hänelle parhaana osana pääkaupungista,
ikäänkuin sen henkisen elämän tuoksuna ja ekstraktina. Hän oli
sentähden hyvin iloinen, että hänen nyt jo ensimmäisenä iltanaan oli
onnistunut tavata Olli viinan vierellä. Täten pääsi hän mielestään
tuossa tuokiossa keskelle Helsinkiä.

Aluksi oli Olli vaikuttanut häneen hiukan vieraalta. Nyt hän jälleen
tunsi tuttavansa.

Juuri tuollaisena tahtoi Mikko nähdä hänet, hermostuneena, ivallisena,
ihmisvihaavana, mutta hauskana ja pirteänä elämän-nautiskelijana, kieli
myrkyllinen ja pää selkeä kuin kirkas talvipäivä. Se oli Olli, hänen
kannaltaan.

Tuossa istui arvokas seura, jonka jäsenet Mikkokin tunsi nimeltään.

— Nuo ovat merkkimiehiä, sanoi Mikko.

— Niin, hymyili Olli. Se on meidän kansallinen yläkamarimme.
Tiedemiehiä, jotka jatkavat suurten miesten työtä, juristeja, jotka jo
ovat suuria miehiä, ja puoluepukareita, jotka pian aikovat tulla siksi.
He ovat olleet erään kansallistaloudellisen yhdistyksen kokouksessa.

— Entäs nuo? kysyi Mikko.

Se sattui olemaan juuri Ollin tavallinen iltaseura.

— Ne ovat seuramiehiä, virkahti hän lyhyesti.

Joku niistä huomasi hänet ja kohotti tervehtien lasiaan. Siellä olivat
kielten kantimet jo irtautuneet, ilma oli täynnä tuoreimpia päivän
kuulumia ja viimeisimpiä kompasanoja, kuten äänekkäät naurun
remahdukset kyllin todistivat. Siellä olisi Ollinkin paras paikka
ollut.

Tuntui tällä kertaa sangen vaikealta hänestä tapailla Mikon kanssa
ystävyyden höllentyneitä siteitä. Sama kuin olisi vanhoja
hämähäkinverkkoja yhteen solmiellut.

— Sinä tunnet heidät? kysyi Mikko.

— Kyllä. He muodostavat nykyään minun henkisen jälkiruokani niissä
illallisissa, joihin siirrytään elämän komediasta.

— Hauskoja miehiä?

— Erinomaisia suunsoittajia.

Mutta nyt tuli sisälle sivistynyttä naisseuraa. Kaikki päät kurottuivat
katsomaan.

7.

Olli säpsähti. Eikö se ollut sama nainen, joka äsken niin omituisesti
oli hänen huomiotaan konserttisalissa kiinnittänyt?

Hänellä oli mukanaan kaksi nuorempaa naista, jotka nähtävästi olivat
hänen tyttäriään. Tuossa oli mieskin, luonnollisesti. Epäilemättä oli
koko perhe äsken istunut yhdessä, vaikka Olli ei satunnaisen
näköharhansa aikana ollut ehtinyt muita erottaa.

Myöskään naisesta hän ei oikeastaan ollut havainnut muuta kuin silmät.
Nyt saattoi hän jo ottaa tuon ilmiön koko joukon yleispätevämmän
tarkastelun alaiseksi.

Kaunis hän ei ollut, jumala paratkoon. Ainakaan ei sen mittapuun
mukaan, joka naiselliseen ihanuuteen nähden oli käytännössä Helsingin
esplanaadilla. Mutta hän oli hyvin omituinen. Oli jotakin
mielenvikaista taikka rikollista hänen päänsä muodostuksessa. Se oli
Ollin ensimmäinen vaikutus, jonka hän sai jumala ties mistä, vaikka
nainen ei ollenkaan riisunut päähinettään.

Tukka oli vaalea, kenties hiukan kellahtava, kulmakarvat kummallisesti
vinot ja leukapielet tavallista pitemmät, joten suu tuli ikäänkuin
sysätyksi eteenpäin. Otsa oli matala, nenä kaareutuva sisään eikä
ulospäin, muuten jotenkin sopusuhtaisesti. Huulet kuin kulovalkean
hipaisemat. Merkillisintä hänessä olivat kuitenkin silmät, jotka olivat
suuret, kosteat ja aistilliset. Välistä voivat ne saada myöskin
äärettömän surullisen ja säälittävän ilmeen, niinkuin pieni lapsi olisi
niiden takana itkuun pillahtamaisillaan. Niiden oikeaa väriä ei Olli
sitä vastoin vieläkään saanut täysin tarkistetuksi. Mutta ne mahtoivat
olla mustat. Häneen ne kaikissa tapauksissa vaikuttivat keltaisilta.

Toinen tyttäristä oli puhkeava kaunotar, suu kuin verinen viiva, silmät
päässä kuin kaksi räiskyvää katajapehkoa yöllistä metsänrantaa vasten.
Toinen oli vielä lapsi ja kasvoiltaan kehittymätön.

Mies vaikutti vakavalta tiedemieheltä. Tummatukkainen, korkeaotsainen,
leukapartainen, ijältään kenties jo käypä viidettäkymmentä. Kasvot
olivat kalpeat ja hienopiirteiset, silmät lempeät ja syvät, silmäluomet
raskaat ja väsyneet. Heti ensi hetkestä tunsi Olli tuota miestä
rakastavansa.

Nyt huomasi myöskin Mikko tulijat.

— Kas perkele, hän sanoi vilkastuen.

— Mikä nyt?

— Ne ovat täällä.

— Ketkä?

— Nuo, etkö näe? Tohtori Ylä-Heikkilä perheineen.

— Tunnetko heidät.

— Mehän asumme samassa kaupungissa.

— Todellakin?

— Oikeastaan minun ainoa sivistynyt seurapiirini siellä. Minun täytyy,
anteeksi, nousta heitä tervehtimään.

Myöskin Ylä-Heikkilät olivat jo nähneet Mikon. Olli katsoi kulmiensa
alta, miten he kaikki sydämellisesti tervehtivät ja kättelivät tätä.
Taisi olla hyväkin tuttava perheessä. Varsinkin tyttäret puhuivat
iloisesti ja pajattivat.

Mikko palasi takaisin hyvillä mielin ja suu messingillä.

— Sepä omituinen sattuma, hän sanoi. Me olemme istuneet samassa
konsertissa emmekä tietäneet tuon taivaallista toisistamme. Missä
minunkin silmäni lienevät olleet?

Olli tiesi kyllä, missä hänen omat silmänsä olivat soiton aikana
olleet. Mutta hän ei katsonut tarpeelliseksi mainita siitä mitään tässä
yhteydessä.

Mikko sen sijaan ei lakannut ihmettelemästä omituista sattumaansa.

— Kippis, hän sanoi ja joi pohjaan rommituutinkinsa, jonka hän oli
tilannut ruokaa odotellessaan. Tapaus on tuiki merkillinen. Minulle
pölähtää päähän yht’äkkiä: minä lähden Helsinkiin. Heille samoin...

Nyt tulivat heidän ruoka-annoksensa.

He ottivat ryypyt juhlan kunniaksi, tilasivatpa vielä pullon
punaviiniäkin toverillista mielialaa ylentääkseen. Mutta Mikon
ajatukset pyörivät nähtävästi yhä edelleen tohtori Ylä-Heikkilän
perheessä.

— He pyysivät minua myöskin pöytäänsä istumaan, hän sanoi.

— Miksi et mennyt? kysyi Olli kuivakiskoisesti.

— Sanoin istuvani täällä erään vanhan luokkatoverini kanssa. He
kysyivät, kuka se oli. Minä mainitsin sinut nimeltäsi.

— Vai niin.

— Tohtori Ylä-Heikkilä muisti sinut vielä varsin hyvin
yliopistoajoiltaan. Tulkaa molemmat, hän sanoi. Rouva kannatti
innokkaasti ehdotusta.

— Todella?

— Hän näyttää kovin mieltäkiinnittävältä, sanoi rouva.

— Sangen ystävällistä.

— Eikö totta? Menemmekö?

— He ovat minulle tuiki tuntemattomia.

— Mitä se tekee! Olemmehan me kaksi vanhoja lapsuudentovereita.

Ja jälleen oli Ollilla syytä huokaista nykyaikaisen elämän suurta
proosallisuutta. Kerran pitkästä kotvasta näkee hän naisen, jonka
silmät tekevät häneen hetkellisen vaikutuksen. Kenties olisi ollut
hauska ajatella häntä joskus yksinäisinä iltahetkinä, toivotella häntä
tuttavakseen, kuvitella kukaties kuinka salaperäisiä seikkailuita. Niin
tarjoutuu hänelle tilaisuus jo samana iltana esittäytyä tuntemattomalle
ihanteelleen, istua hänen kanssaan keskellä kapakan hälinää, tutustua
hänen mieheensä, juoda kenties vielä veljenmaljat hänen kanssaan ja
tulla sedäksi kahdelle suloiselle tyttärelle. Hirvittävää! Ei mitään
runoutta, ei mitään romantiikkaa, ei mitään esteratsastusta. Kaikki
yhtä harmaata, mukavaa ja luvallista. Missä ajoissa me elämmekään!

Hän suostui kuin uhrilammas.

— Voimmehan me juoda kahvit siellä, sanoi hän.

Mikko ilahtui kovasti. Ja syötyään he siirtyivät toiseen pöytään.

8.

Tohtori Ylä-Heikkilän silmäluomet olivat todellakin hyvin raskaat. Kun
hän ne joskus kohotti, näytti Ollista kuin olisi pohjaton alakuloisuus
aukaissut hänelle syvyytensä.

Mitä mahtaa tuo mies murehtia? ajatteli Olli.

Joskus hieroi tohtori Ylä-Heikkilä otsaansa ja koputteli hajamielisesti
kulmaluitaan. Muuten istui hän kuin patsas paikallaan, pää käden varaan
vaipuneena.

Tuo ei ole onnellinen mies, ajatteli Olli. Onko hän kenties katsonut
liian syvälle elämään vai omaan sydämeensä?

Silloin tällöin otti tohtori Ylä-Heikkilä osaa myös keskusteluun. Hänen
sanansa olivat hiljaiset, harkitut ja niinkuin naulan päähän
naksahtavat. Useimmiten hän ei kuitenkaan viitsinyt sanoa mitään,
vaikka näki selvästi, että hän ajatteli.

Hänen huulillaan leikki raukea hymyily, jonka tarkoitus oli olla
hyväntahtoinen. Mutta Ollin harjaantunut silmä oivalsi helposti
sarkastisen elämänviisauden viivat hänen suupielissään.

Tuo ei ole mikään tuhma mies, ajatteli Olli. Varmasti tulee hänestä
kerran lääkintäneuvos.

Myöskin tohtoritar piti nyt silmänsä enimmäkseen uutimien takana.
Hänenkin kasvoillaan oli omituinen, hervahtanut ilme, jota Olli ei
osannut selittää,

Puhetta ylläpiti oikeastaan vain Mikko, vanhemman neiti Ylä-Heikkilän
suosiollisella säestyksellä. Tuo tyttö olikin sangen harvinainen ilmiö
ja kuin luotu tekemään hulluksi vielä monen moitteettoman poikamiehen.

Kaikki se, mikä vanhempien ulkonäössä oli verhottua, uinuvaa, väsynyttä
ja vähän sairaloista, oli hänessä selvää ja säkenöivää kuin
sähköpatteri. Hänessä ei ollut mitään peitettyä, teeskenneltyä taikka
terhenistä. Vasta kehittynyt vartalo oli kuin jousi vireessä. Ääni
kilisi kuin hopeakello.

Toisen tyttären ääni sitävastoin oli vielä hiukan lapsellisen karhea,
mutta sekin varma, ärsyttävä ja taistovalmis.

Olli teki hänelle pari kohteliasta kysymystä ja vaipui sitten samaan
vaitioloon, joka jo näytti tohtorin ja tohtorittaren sydämet niin
himmeiksi hämärtäneen.

Äkkiä kääntyi tohtori Ylä-Heikkilä hänen puoleensa.

— Me olemme vanhoja tuttavia, hän sanoi.

— Kenties olemme kerran tavanneet toisemme nuorina ylioppilaina,
hymyili Olli.

— Minä en tarkoittanut juuri sitä.

Mitä lempoa hän sitten mahtoi tarkoittaa? Olli katsoi kysyvästi häneen.

Sarkastiset viivat tohtorin suupielissä esiintyivät nyt entistä
silmiinpistävämmin.

— Mutta minä muistan teidät myöskin ylioppilaskokouksista, hän sanoi.
Varsinkin nuo pari vaakasuoraa ryppyä teidän otsassanne, jotka siinä
vieläkin ovat.

Olli nauroi.

— Ne olivat jo silloin minun keskitetty elämänkatsomukseni, sanoi hän.

— Ne herättivät aina mielikuvan yksinäisestä ajattelijasta, joka aikoi
harmaantua ijäisyyden ongelmissa.

Nyt suvaitsi hymyillä myöskin rouva tohtoritar.

— Minäkin muistan teidät, virkahti hän. Eräistä tanssiaisista
Ylioppilastalolla. Te poljitte rikki minun laahukseni.

Siis siellä minä olen nähnyt tuon naisen, ajatteli Olli. Jälleen mikä
elämän arkipäiväisyys! Ja minä kun jo olin valmis kuvittelemaan, että
sen oli täytynyt tapahtua jossakin entisessä olotilassa ennen
syntymistäni.

Mutta ääneen hän sanoi:

— Minä vakuutan, etten enää olisi yhtä taitamaton.

— Oletteko nyt aivan varma siitä?

— Kyllä. Minä kantaisin sitä sirosti ja kauniisti niinkuin hovipoika
Heinen runossa.

Tohtoritar nyrpisti nenäänsä. Nähtävästi ei Ollin kohteliaisuus häntä
miellyttänyt.

— Minä en muista Heinen runoja, hän sanoi.

— Mutta sinä muistat, puuttui tohtori Ylä-Heikkilä puheesen, että eräs
nuori ylioppilas kenties parikymmentä vuotta sitten polki rikki sinun
laahuksesi. Te näette, herra varatuomari: sitä ei nainen unohda
koskaan.

— Eikä anna anteeksi, hymyili Olli.

— Ei tässä eikä tulevassa elämässä.

Herrat nauroivat. Tohtoritar tuijotti eteensä totisena ja
surumielisenä.

— Se oli minun ensimmäinen oikea tanssipukuni, sanoi hän.

Hänen silmissään oli taas tuo kostea kiilto, ikäänkuin olisi niiden
takana ollut pieni lapsi itkuun pillahtamaisillaan. Eikä Olli tiennyt,
pitikö hänen ottaa asia toden vai leikin kannalta.

— Olkaa vakuutettu, hän sanoi, että minä vietin unettoman yön sen
tapaturman jälkeen.

— Te! nauroi tohtoritar. Te menitte menojanne. Kotvan perästä näin minä
teidät seisomassa hajamielisenä seinää vasten ja tarkastelemassa
tanssiyleisöä hyvin halveksiva hymy huulillanne.

— Todellakin? jatkoi Olli samaan tyyliin. Sitten johtui se epäilemättä
minun pitkästä vartalostani ja vielä pitemmästä kaulastani. Nämä avut,
jotka luoja jo syntymässä on antanut minulle, ovat nimittäin jo alun
pitäen kohottaneet minut siihen asemaan isänmaassa ja ihmiskunnassa,
että olen voinut katsella suurinta osaa siitä niin sanoakseni ylhäältä
alaspäin.

— Taikka toisin sanoen, tavallista korkeamman hevosen selästä halveksia
maailmaa, pisti Mikko.

— Aivan kuin ystäväni tässä niin sattuvasti mielipiteensä määrittelee.
Maailma kuitenkin käsitettynä silloin ainoastaan kaikessa
ylimalkaisuudessaan.

Syntyi lyhyt vaitiolo. Tohtori Ylä-Heikkilä oli käynyt aivan totiseksi.
Olli ei voinut olla syrjäkarein katsomatta häneen ja ihmettelemättä,
että joku voi olla niin Saarnin näköinen eikä kuitenkaan vaikuttaa
vastenmielisesti. Päinvastoin tunsi hän kuin tasaisen, rauhallisen
uuninlämmön virtailevan tuosta miehestä omaan sydämeensä.

Siinä oli mies, joka oli pannut pellit kiinni aikoinaan. Hänen
miellyttävässä läheisyydessään voi todella viluinenkin vieras hetken
lämmitellä.

Noihin toisiin hän ei enää sen suurempaa huomiota kiinnittänyt.

Mikko ja vanhempi neiti Ylä-Heikkilä, jonka nimi kuului olevan Sirkka,
olivat nyt päässeet politiikkaan. Sirkka oli fanaattinen
venäläisvihollinen. Hän ei ainoastaan tuntunut olevan passiivisen
vastarinnan kannattaja, vaan vielä aktiivisenkin.

— Jos minä olisin mies, sanoi hän, liittyisin minä varmasti jonkun
vallankumouksellisen järjestön taisteluosastoon.

Tohtori Ylä-Heikkilä hymyili raukeasti.

— Onneksi sinä et ole mies. Mutta sellaisiin voivat myöskin naiset
liittyä. Sinun ei sitä varten tarvitse hakea mitään erivapautusta
sukupuolestasi.

— Te hyväksytte aktiivisen vastarinnan? kysyi Olli.

— Se on mielestäni vain luonnollinen jatko passiiviselle.

— Ja siitä on teidän mielipiteenne mikä?

— Että Suomen kansa ei vielä ole kypsynyt siihen. Katsokaa vain
ympärillenne! Mutta koettaa sopii, kuten on koetettukin.

— Te ette ota osaa politiikkaan?

— En. Koko minun aikani menee lääkärinammattiini. Jos sitäpaitsi tahtoo
vielä vähän seurata tiedettään ... te ymmärrätte.

— Kyllä.

— Minun taisteluni on taistelua kuoleman kanssa. Siinä sodassa tahdoin
minäkin kerran seisoa tai kaatua paikalleni.

Miksi hän puhui menneessä ajassa? Olli ei voinut sitä ymmärtää.

Tohtoritar Ylä-Heikkilä oli kohottanut silmäluomensa ja katsoi nyt
suoraan Olliin. Hänen silmänsä olivat suuret ja huikaisevat niinkuin
sisälliset revontulet olisivat äkkiä niiden taivaan sytyttäneet. Mutta
hänen piirteensä olivat täysin tyynet ja levolliset.

— Siinä sodassa, lausui Olli keveästi, te varmaan olette suuri
aktivisti.

— En tiedä. Elämä on niin vaikea elää.

Tämä yleinen mietelmä tuli aivan äkkiarvaamatta. Oliko se
itsetunnustus? Pulpahtiko se vasten hänen tahtoaan? Olli katsoi
tutkivasti tohtori Ylä-Heikkilään. Nuo sanat olivat kumahtaneet kuin
haudasta. Tuolle miehelle mahtoi elämä todellakin olla hyvin vaikeata.

Mikko ja Sirkka koettivat jälleen solmia puheen katkennutta lankaa.
Mutta mieliala jäi raskaaksi, ainakin Ollin mielestä, joka vain odotti
sopivaa hetkeä livistääkseen.

Hän oli sentähden sangen kiitollinen tohtorittarelle, kun tämä ennen
pitkää ehdotti poislähtöä.

He maksoivat, nousivat ja lähtivät.

Eteisessä kohtasi Olli puoluetoverinsa, jotka juuri laskeutuivat
yläkerrasta. Hän kesti tosin Saarnin pirullisen katseen, mutta tunsi
kuitenkin ikäänkuin pahan omantunnon piston sydämessään. Hän päätti
vasta olla isänmaalle uskollisempi.

9.

Ulkona oli jäinen tuuli kehittynyt myrskyksi. Nurkat tohisivat,
katonharjat humisivat. Taivas oli kuitenkin seijastunut jonkun verran.
Viluinen puolikuu purjehti esiin Vaasanpankin korkean talon takaa,
keskellä pilvenrepaleita, jotka vinhaa vauhtiaan riensivät kaupungin
ylitse.

Tohtori Ylä-Heikkilä perheineen asui Fennian hotellissa. Mikko taas oli
jo iltapäivällä sopinut yösijasta Ollin salinsohvalla. Hänellä oli
jotakin tärkeää puhumista Ollille, oli hän sanonut. Kävi päinsä
parhaiten keskustella siitä hyväätekevän yön siipien alla.

Ystävykset saattoivat Ylä-Heikkilän perheen asuntopaikkaansa.

Mikko kulki edellä Sirkan kanssa. Sitten seurasi tohtori itse nuoremman
tyttärensä keralla. Jälkijoukon muodostivat Olli ja tohtoritar, joka
kuin sattumalta oli jättäytynyt hänen rinnalleen.

He kulkivat hetkisen äänettöminä.

— Minä näin teidät sinfoniakonsertissa, sanoi tohtoritar.

— Myöskin minä teidät, sanoi Olli.

— Minä tuijotin koko ajan teihin.

Olli säpsähti. Se ei siis sittenkään ollut mikään näköhäiriö. Mutta hän
päätti tällä kertaa olla mielenmalttiaan kadottamatta.

— Te ajattelitte varmaan rikkimennyttä laahustintanne, virkahti hän.

— Ei, minä ajattelin teitä.

— Ettehän te tunne minua.

— Kenties paremmin kuin te luulettekaan.

— Mahdollista kyllä. Minä olen yksinkertainen mies, jonka sisällisen
koneiston näkee ensi silmäyksellä.

— Sitä en tahdo sanoa. Mutta minä tunsin teidän sisarenne.

— Missä?

— Täällä Helsingissä. Hän kävi jatkolla, minä musiikki-opistossa.

— Hän on nyt kuollut.

— Minä tiedän. Me olimme parhaat ystävät jonkun aikaa.

— Kuinka kauan?

— Niin kauan kuin minä olin teihin ihastunut.

— Onko se mahdollista?

Olli pysähtyi ja katsoi häneen humoristisesti.

— Onpa niinkin. Teidän sisarenne tiesi kyllä siitä.

— Tosiaan! Miksi minä en koskaan tavannut teitä hänen luonaan?

— Siksi että te ette koskaan käynyt häntä katsomassa.

Olli mietti. Tuo puhuu totta, päätteli hän. Hän oli todellakin
ylioppilaana ollessaan aivan sydämettömästi laiminlyönyt sisartaan.

— Mutta hän kävi minua katsomassa, sanoi hän. Te olisitte voinut tulla
joskus minun luokseni.

— Kyllä. Mutta minä pidin sitä sopimattomana.

Miksi hän minulle keimailee? ajatteli Olli. Mutta ääneen hän sanoi:

— Nyt te ette pitäisi enää?

— Kuka tietää. Minä kuulin jo silloin niin paljon pahaa teistä.

— Minä olenkin siitä saakka tullut monin verroin paremmaksi.

— Siinä tapauksessa minä ehkä voin tulla teidän luoksenne.

— Milloin?

— Milloin vaan haluatte.

— Kenties jo huomenna?

— Kenties jo huomenna.

— Mihin aikaan?

— Mieluummin silloin kun te olette kotona.

— Minä olen kotona koko iltapäivän.

— Minä tulen siis iltapäivällä.

— Te ette tiedä minun osotettani.

— Minä näen sen kyllä osotekalenterista.

Tuo nainen on joko hullu taikka rikkiviisas, ajatteli Olli.
Luonnollisesti hän ei tule. Mutta jos hän tulee? Mitä sitten? Niin, ei
mitään sen enempää. Me juomme kupin kahvia yhdessä taikka tarjoan minä
lasin viiniä hänelle. Mutta jos hän ei tule yksin? Silloin on hän suuri
leikinlaskija. Olli päätti heti ottaa selvän siitä.

— Te tulette tietysti miehenne kanssa? kysyi hän.

— Ettehän te ole minun miestäni kutsuneet.

— Mutta minä voin kutsua hänet.

— Se on kokonaan teidän vallassanne.

He olivat tulleet Fennian ovelle. Tohtoritar ojensi kätensä hänelle.

— Näkemiin, sanoi hän. Ja kiitos saattamisesta.

— Kiitos itsellenne.

Muutkin hyvästelivät.

— Meillä olisi paljon puhumista toistemme kanssa, lausui Ollille
tohtori Ylä-Heikkilä. Mutta ikävä kyllä, täytyy meidän nyt erota.

— Niin, virkkoi Olli. Te puhuitte äsken niin kauniisti taistelusta
kuolemaa vastaan. Sekö on teidän mielestänne arvokkain sota ihmiselle?

— Se on sota ihmisyyden.

He erosivat lujalla kädenlyönnillä.

— Te olette ollut uskoton meille viime aikoina, kuului tohtoritar
toruvan Mikkoa, käsi ovenrivassa. Missä teitä on pidetty viime aikoina?
Ettehän ole käynyt meitä viikkomääriin katsomassa.

— Paljon työtä, hyvä rouva.

— Teidän täytyy oppia siis jälleen laiskottelemaan. Näkemiin saakka,
hyvät herrat. Ja te, herra varatuomari, lupaatte varmaan käydä
katsomassa meitä, jos satutte joskus sinnepäin maailmaa.

— Epäilemättä. Onhan se minun vanha koulukaupunkini.

Olli voi huoleti luvata. Hän ei arvattavasti enää elämässään tulisi
sielläpäin pistäytymään.

10.

— Miksi sinä et käy heitä katsomassa? kysyi Olli ystävältään, kun he
jälleen kahdenkesken olivat lähteneet tuulta puskemaan.

— Sinä kuulit: työtä, työtä.

— Tuota voit sinä puhua tuhmemmille. Ei sen takia laiminlyödä perhettä,
jossa on kaksi puhkeavaa kaunotarta. Tunnusta pois: sinulla on omat
syysi siihen.

— Entäpä olisivatkin. Miksi minä en muuten sanoisi sitä sinulle? Pieni
lemmentarina näet.

— Kerro!

— Hm. Minä en enää elä yksin, ystäväni.

— Kuinka? Oletko antanut salassa vihkiä itsesi?

— En juuri sitä.

— Mutta elät yhdessä jonkun naisen kanssa? Häpeisit vähän.

— Hän asuu seinän takana vanhan, raihnaisen isänsä kanssa, jonka minä
lääketaidollani olen kuoleman kielistä pelastanut. Hänen nimensä on
Alli. Hän on samalla minun orjani ja palvelijattareni. Jos minä
tarvitsen jotakin, minä vain koputan seinään ja hän tulee. Se on hyvin
mukavaa.

— Epäilemättä. Minkälaiset silmät hänellä ovat?

— Siniset. Mutta sinä et voi aavistaa, minkälaiset siniset. Kun hän
tulee, on kuin suuri päivänpaisteinen meri virtaisi huoneesen hänen
kerallaan.

— Todellakin? Etköhän sinä nyt liioittele?

— En. Jokainen hänen katseensa on kuin lämmin laine, joka läikähtää yli
poloisten ihmislasten. Kaikki sinertyy niiden silmien edessä, seinät,
katto, huonekalut ja ikkunaverhot. Minunkin viheliäinen odotussalonkini
on hänen läsnäollessaan kuin sininen sali kuninkaan kartanossa.

— Muistan lukeneeni jotakin sellaista romaaneista. Mutta minä en ole
koskaan tiennyt, että moinen voisi todellisuudessa olla mahdollista.

— Maan ja taivaan välillä, hyvä ystävä, on paljon kaunista, jota sinä
et ole koskaan tiennyt etkä uskonut olevan olemassa. Mutta siinä syy,
miksi minä siellä syrjäkylässä olen viime aikoina elänyt parhaasta
päästä kotonani.

He vaikenivat. Olli mietti kuulemiaan. Eipä niinkään hullusti, ajatteli
hän. Mikko oli nähtävästi siellä maaseudulla osannut järjestää
itselleen sangen siedettävät olosuhteet.

Ja aivan itsestään siirtyivät Ollin ajatukset hänen omaan
rakastajattareensa, Liisa-nimiseen, joka asui jossakin hautuumaan
puolella. Se ei ollut jumala paratkoon enää mikään Helena hempeältä
nuoruudeltaan, mutta ei myöskään liian vanha, ruma tai rahan-ahne.
Liisa oli miellyttävä, vakaantunut ihminen ja aivan kuin luotu Ollin
vaatimattoman lemmenkaipuun tyydyttäjäksi. Eritoten oli Olli oppinut
ajanoloon pitämään arvossa hänen tasaista ja lempeää mielenlaatuaan,
jolle kaikki oikuttelu oli vierasta ja kaikki vierastelu voitettua
kehityskantaa jostakin alhaisemmasta olotilasta. Sillä myrskyiset
kohtaukset, jännitetyt dynamiittipitoiset vaitiolot ja romantisen
mustasukkaisuuden väkipuukko-välkähtelyt olivat asioita, jotka Ollin
terveen harkinnan mukaan todellisuudessa olivat sangen epämiellyttäviä,
niin houkuttelevilta kuin ne mielikuvituksen kultapilvissä
kangastivatkin.

Luonnollisesti ei Liisa ollut yksinomaan häntä varten. Mutta hänellä ei
ollut vähintäkään haittaa tuntemattomista kilpailijoistaan, hän ei
nähnyt heitä koskaan eikä niitä heidän keskensä mainittu sanallakaan.
Sitäpaitsi käytti hän aina taattuja varokeinoja eikä sallinut itselleen
mitään ajallisia ikävyyksiä.

Hän ilmestyi Liisan luokse yhtä täsmällisesti kuin virastoon tahi
korttipöytään, kellonlyömälleen ja varmana viikonpäivänä, jota ei ollut
tarvis enää ennakolta määrätäkään. Ja hän poistui jälleen muutaman tunnin kuluttua
yhtä ylevänä, varmana ja voitollisena, viikset pystyssä
ja pää kenossa, sielu suurena ja sydän ehompana entistään. Varsinkin
joskus kuutamoisina talvi-iltoina, kun hän laajassa pietarilaisessa
turkissaan asteli takaisin kohti keskikaupunkia, oli hän näky
jumalille. Silloin oli hänen hahmonsa juhlallinen kuin espanjalaisen
hidalgon. Kaikki halpa oli hänen takanaan. Hänen ajatuksensa syleilivät
silloin pelkkiä pyhiä ja katoamattomia asioita maailmankaikkeudessa.

Hän oli, kuten sanotaan, graviteettinen rakastaja.

— Kuinka vanha se sinun Allisi on? kysyi Olli miettivästi.

— Yhdeksäntoista vuotta.

Ero on ijällä, ajatteli Olli.

Joskus oli hänen mieleensä juolahtanut etsiä uusi, nuorempi ja
kauniimpi ystävätär itselleen. Kuitenkin muisti hän omaksi kunniakseen,
että hän aina heti oli voittanut kiusauksen ja karkoittanut luotaan
vilpittömällä inholla mokomat ajatukset, pitäen syystä kyllä niitä vain
perkeleen pauloina ja lihan houkutuksina.

Liisa oli lempeä, tahdikas ja ystävällinen. Liisa tunsi hänen tapansa,
tiesi hänen toivomuksensa ja tyydytti hänen yksinkertaiset aistilliset
tarpeensa Ollin mielestä aivan moitteettomasti. Miksi hän olisi
heittänyt turvallista rakkaus-elämäänsä epävarmojen kohtaloiden
ajeltavaksi? Hän pysyi uskollisena Liisalleen.

Mikko oli äkkiä pysähtynyt.

— Kuules! Pitääkö tämän nyt loppua tähän?

— Minkä?

— Tämän illanvieton. Pitääkö meidän nyt mennä nukkumaan?

— Arvattavasti.

— Me emme pääse enää minnekään?

— Kapakat ovat jo kiinni, kuten näet.

— Olisi ollut hauska istua vielä yhdessä vähän. Kun harvoin liikkuu
Helsingissä näet...

— Voimmehan valvoa vielä hetken minun kotonani.

— Kuivin suin?

— Lasin burgunderia saatan sinulle aina tarjota.

Olli näytti kokonaan kylmältä ja tunteettomalta. Mikko ähkäsi
hermostuneena.

— Sattui pahasti, ettemme saaneet istua kahden kesken siellä Kämpissä.
Minun olisi tehnyt mieli purkaa sinulle hiukan sydäntäni.

— Mikään ei estä sinua sitä tekemästä minun asunnossani.

— Ei se ole samaa. Puolueettomalla alalla on oma viehätyksensä. Paha
kurkiko tuon seuran nyt meidän tiellemme satuttikin!

— Kuules Mikko! Etköhän sinä nyt ole sangen kiittämätön?

— Kuinka niin? Minä näin, että sinulla ei ollut hauska siinä seurassa.

— Mutta sinulla sitä vastoin...?

— Menettelihän tuo. Mutta aiotko sinä nyt todellakin painautua
kotiinpäin?

Mikko seisahtui katulyhdyn alle ja katsoi rukoilevasti ystäväänsä.

— Niin olisi hieno meininki. Entä itse?

— Minä olen kuullut, että teillä on täällä jonkinlainen klubi, ilmaisi
Mikko nyt suoraan ajatuksensa.

— On kyllä. Klubi on.

— Jonne saa viedä vieraitakin?

— Saa viedä.

— No niin? Sinä voisit olla niin kiltti ja viedä minut sinne.

Ollia ei olisi oikeastaan tällä kertaa haluttanut. Hän oli väsynyt.
Mutta hänen täytyi suostua lopultakin. Mikko pani koko
personallisuutensa vaakalautaan.

He menivät klubiin.

11.

He saivat klubissa yksityisen huoneen. Mikko tilasi heti sampanjaa.

Olli katsoi häneen kummastuen.

— Oletko perinyt? kysyi hän.

— En. Minä olen rakastunut.

— Minä tiedän. Sinä kerroit jo äsken siitä.

— Oh, se oli vaan minun maallinen rakkauteni!

— Sinulla on siis toinenkin?

— On. Taivaallinen.

— Olethan oikea Sardanapalus mieheksesi. Kuka se sitten on?

— Se on hän. Hän, jota saatoin äsken hotelliin.

— Neiti Ylä-Heikkilä?

— Sirkka on hänen nimensä.

— Mutta hänhän on lapsi vielä.

— Kaksikymmentä vuotta.

— Hän näyttää vasta seitsemäntoista vuotiaalta.

— Voi olla. Mutta hän on sielultaan sitä kehittyneempi.

— Tosiaankin! Sitä en minä huomannut.

Mikko hymyili tyytyväisenä.

— Seurassa näet hän on täydellinen pyryharakka. Mutta jospa kuulisit,
kuinka syviä ja vakavia asioita me kahdenkesken juttelemme!

— Minä voin kuvitella sen.

— Silloin hän on yksinkertaisesti hurmaava.

— Minä en epäile sitä ollenkaan. Mutta sinähän voisit olla setä
hänelle.

— Minä olenkin setä. Mutta se ei estä minua häntä platoonisesti
rakastamasta.

— Se on toista. Maljasi sitten, vanha veikko! Minä pesen käteni.

He kilistivät ja tervehtivät toisiaan silmillään. Mikko oli nyt tullut
hyvin totiseksi.

— Sinä voisit pestä myöskin sydämesi, sanoi hän. Sillä minä näen sinun
ivallisista suupielistäsi, että sinä et vielä ole selvillä, mistä tässä
on kysymys oikein. Tässä on kysymys rakkaudesta, kuuletko sinä, siitä
oikeasta, pyhästä, suuresta ja ijäisestä rakkaudesta, josta runoilijat
puhuvat ja jota on kuin onkin maailmassa, huolimatta teidän
irvistävästä epäilyksestänne.

— Minä en epäile, kun näen sinut.

— Enkä minä, kun näen hänet. Minä uskon, uskon täydellisesti niinkuin
ainoastaan heränneet ihmiset uskovat, uskon onneen, uskon elämään,
uskon kaikkien hyvien ihmisten yhteyteen. Kuuletko sinä, mitä minä
puhun?

— Minä kuulen.

— Se soinnahtaa tietysti sinun korvissasi vanhalta katkismukselta. Se
onkin katkismusta, minun katkismustani nimittäin, ei Martti Lutherin
eikä sitä teidän poliittista kansalaiskatkismustanne, jolla te
perustuslailliset nykyään kansaa turmelette.

— Anteeksi, mutta meidän toverillisen yhdessäolomme kannalta luulen,
että meidän on parasta olla puhumatta politiikasta.

— Kernaasti minun puolestani. Me puhumme siis vain rakkaudesta.
Rakastaisit sinäkin, Olli, rakastaisit yhtä ainoaa ihmistä maailmassa,
syvästi, eheästi ja sydämellisesti, niin sinä et voisi enää vihata
ketään, et pahinta valtiollista vastustajaasi. Oh, rakkaus! Sinä et
tiedä, mitä rakkaus on. Ihminen sulaa sen kautta ikäänkuin johonkin
itseään suurempaan kokonaisuuteen.

— Mutta sinä rakastat kahta.

— Se juuri on minun tragiikkani. Minä olen kirjoittanut myöskin runon
siitä. Tahdotko kuulla?

— Kuinka? Sinä olet vimman villitty mies. Oletko ruvennut kirjoittamaan
runojakin?

— Siellä meidän kaupungissamme runoilevat kaikki säätyhenkilöt
postimestarista ja pormestarista vähäpätöisimpään lääninhallituksen
ylimääräiseen asti. Minä olen vain seurannut yleisen muodin mukana.

— Se mahtaa olla autuaitten asuinsija.

— Meillä on myöskin oikea, todellinen runoilija siellä, Ilmari Paatsalo
nimittäin, joka on tunnettu jo kaukana toverikunnan ulkopuolellakin.

— Koulupoika?

— Ylioppilaskokelas. Ikävä kyllä, hän on intohimoisesti rakastunut
rouva Ylä-Heikkilään.

— Huvitteleeko tämä ihastuttava tohtoritar siellä panemalla pyörälle
raukkojen koulupoikien pääkomeroita?

— Minä en tiedä. Pääasia on, että hän on tehnyt Paatsalosta runoilijan.
Suuren runoilijan. Minä olen vain mitätön kyläkirjuri hänen rinnallaan.

— Sinä olet siis todenteolla tehnyt synnin pyhää henkeä vastaan?

— Vain tämän yhden ainoan kerran. Mutta sallihan, että luen sen
sinulle. Minä osaan sen kyllä muistostani.

Ja Mikko deklamoi liikutuksesta väräjävällä äänenpainoilla:

Toinen — toinen.

Toinen kaikkensa minulle antoi,
toinen ei antanut mitään.
Ja sentään kaikkeni hälle mä annoin,
joka ei antanut mitään.

Toista mä kiusasin kuolohon saakka,
toinen kiusasi mua.
Ja sentään lemmin mä kuolohon saakka häntä,
ken kiusasi mua.

Lietsovi toinen liekkiä julmaa,
toinen vaieten palaa.
Ja sentään seuraan mä liekkiä julmaa —
rakkaus vaieten palaa.

— Mutta sinähän olet runoilija! huusi Olli. Tule tänne, että saan
syleillä sinua.

Mikko katsoi eteensä surumielisesti.

— Siinä ei ole loppusointuja, virkahti hän.

— Tjah, se on kyllä arveluttava asia. Mutta mitäs tehdä?

— Minä en löydä niitä. Sehän se juuri onkin ero oikeiden runoilijain ja
meidän kyläkirjurien välillä.

— Paatsalolla on loppusoinnut?

— On aivan erinomaiset. Minä näytin hänelle kerran tämän tekeleeni. Hän
hymyili säälivästi. Ei se ole mikään runo, hän sanoi.

— Mikä se sitten on?

— Katsos, sen se veitikka jätti juuri sanomatta. Mutta minä näin hänen
naamastaan, että hän ei tahtonut loukata miestä vanhempaa.

— Tästä lähtein sinä voit vedota minun valistuneesen arvosteluuni.

— Ja se kuuluu?

— Että muutamia tuhansia tuollaisia säkeitä vaan...

— Pahoin pelkään, että nämä jäävät minun viimeisikseni.

— Kuinka? Sinä peljästytät minua. Miksi panna kynttiläänsä vakan alle?

Mikko tuijotti synkkänä sampanjalasiinsa. Sitten siemaisi hän sen
tyhjäksi ja rupesi hiljakseen haukuskelemaan Ollia.

12.

— Sinä olet hieno mies, sanoi hän, hienompi kuin monet muut. Käytät
kaljua päälakea ja kultasankaisia nenäkakkuloita. Puku moitteeton,
parta parisilainen. Kuulut niihin, jotka antavat leiman Helsingille.

— Kiitän nöyrimmästi.

— Tarkoitan tuota tunnettua varatuomari-leimaa, joka on yhtä oleellinen
Suomen pääkaupungille kuin upseerileima Pietarille, kamasaksa-leima
Berlinille, kokotti- ja monokkelileima Parisille. Olet paljon lukenut,
paljon matkustellut, kieliniekka, kaikenniekka. Suorittanut kunnialla
akatemialliset oppiarvot. Vakavan yhteiskunnallisen aseman saavuttanut.
Käytetty monessa tärkeässä luottamustoimessa. Mieluinen vieras
jokaisessa seurapiirissä.

— Jatka, jatka! Kuuntelen tässä henkeä pidättämättä sinun lennokasta
kuvaustasi.

— Miesten mies, naisten mies, taiteentuntija, ihmistuntija, itsetuntija
ynnä asiantuntija useimmilla elämän eri aloilla. Mutta sinulla on yksi
vika.

— Todellakin?

— Sinä pelkäät olla naurettava. Ja naurettavia ovat sinun mielestäsi
kaikki ihmiset, jotka jossakin suhteessa ovat toisellaisia kuin sinä
itse. Siis enemmän tai vähemmän kaikki ihmiset maailmassa. Itse sinä et
sitävastoin koskaan ole omasta mielestäsi naurettava.

— Onko se vika?

— Sellaisenaan ei se arvattavasti mikään niin hengenvaarallinen virhe
olisi, ei jo yleisyytensäkään vuoksi, sillä niinhän useimmat ihmiset
naurettavuussuhteensa muihin määrittelevät. Mutta sinussa on tämä,
kuten sanottu, sangen luonnollinen ja ymmärrettävä ominaisuus
tavallista pitemmälle kehittynyt. Se on joka hetki sinun
tietoisuudessasi. Se muodostaa sinun sanasi ja mielipiteesi, määrää
sinun tekosi ja toimintasi. Sinä et millään ehdolla tahdo olla elämän
narri. Siksi sinä olet itsesi narri.

Viinassa totuus, ajatteli Olli.

Mutta hän ei tahtonut sanallakaan häiritä ystävänsä haltioitunutta
esitystä.

— Muut ihmiset, jatkoi Mikko, ovat mielestäsi naurettavia siksi, että
sinä oikeastaan katsot olevasi heitä kaikkia etevämpi. Ja heitä
etevämpi katsot sinä olevasi siksi, että sinä et ole ollenkaan
naurettava. Jo pelkkä ajatuskin, että muut mahdollisesti voisivat
keksiä sinussa jotakin naurettavaa, taikka niinkuin se sinun kielelläsi
kuuluu: naivia, saattaa sinun sydämesi kuolettavasta tuskasta
kouristumaan.

— Mutta minä en toivottavasti osoita muille kuin sinulle tätä
mieskohtaista heikkouttani?

— Et, sinä olet aivan liian viisas siihen. Muuten ei se sinun
mielestäsi suinkaan ole heikkous, vaan päinvastoin suuri etevämmyys. Se
on koko sinun henkisen rakenteesi kulmakiviä. Sinä et kuitenkaan tahdo
ylvästellä sillä, hyvin tietäen, että se olisi typerää ja juuri sen
vuoksi omiaan tekemään sinut naurettavaksi.

— Herran henki on tullut sinun päällesi, hymyili Olli. Sinä puhut kuin
Bileamin aasi kosteikossa.

— Älä keskeytä minua! Siksi sinä olet esiintymistavaltasi tyyni ja
vaatimaton, puristat kädestä Pekkoja ja Paavoja, juot sinun-maljoja
oikeaan ja vasempaan. Käyt sanalla sanoen läpi tämän matoisen maailman
niinkuin valepukuinen prinssi taikka Tuhannen ja yhden yön kaliifi,
samalla kuitenkin kaiken aikaa hymyillen salaperäisesti ja ikäänkuin
vilkuttaen silmää itsellesi?

— Itselleni? Mikä se on?

— Se on tuo oikea kaliifi, joka kankeana ja synkkämielisenä istuu
sydämesi salaisimmassa komerossa. Sinä tahdot olla ihminen ihmisten
seassa, mutta myöskin jumala jumalten seassa, ilman että ne kaksi
millään tavalla joutuvat ristiriitaan taikka häiritsevät sinun samalla
kertaa inhimillistä ja yli-inhimillistä olemassaoloasi.

— Tuo kaikki on totta kuin kaksikertaa kaksi on neljä.

— Mutta entä jos se kerran olisikin viisi? Silloin romahtaisi koko
sinun henkinen rakennuksesi raunioiksi.

— Silloin olisi se totta vain siihen saakka. Mutta mitä on tuolla sinun
sielullisella läpileikkauksellasi, jonka totuutta ihmettelen, tekemistä
äskeisen rakkaudentunnustuksesi kanssa?

— Enemmän kuin luuletkaan. Rakkaus on intohimo. Mutta sinä olet jo
hamasta varhaisesta nuoruudestasi ollut huomaavinasi, että intohimot,
tahi niinkuin ihmiset niitä usein nimittävät, paheet ovat aivan
erikoisesti omiaan tekemään viisaimmankin miehen naurettavaksi.

— Siksi minä palvelen hyvettä, näetkös. Sillä paheet liittävät
todellakin asianomaisen isäntänsä liian läheisesti muihin ihmisiin.

Mikko nauroi.

— Saattaa piillä pieni totuus sinun puheessasi.

— Minä olen itse kokenut sen. Jos minä nuorena ylioppilaana joskus
oikein join, pelasin, tappelin, söin kielletyn puun hedelmästä taikka
vietin yleensä velttoa ja epäsäännöllistä elämää, heti tunsin minä
lähimmäisenrakkauden ja inhimillisen yhteenkuuluvaisuus-tunteen
virtaavan suloisena, lämmittävänä viininä kautta kaikkien solujeni.
Mutta jos minä kävin luennoilla, istuin kotona, opiskelin ahkerasti ja
olin hyvä esimerkki kaikille tovereilleni ... tiedätkö, mitä silloin
tapahtui? Minä tunsin itseni heti hyvin epätoverilliseksi. Ja jos minä
jatkoin sitä jonkun aikaa, tulin minä niin ilkeäksi ja itsekkääksi,
että hirvitti sieluani, rupesin ajattelemaan omaa etuani,
suunnittelemaan tulevaisuuttani y.m.s. halpamaista. Mistä se johtui?

— Siitä, että sinä tarvitset pahaa omaatuntoa pysyäksesi ihmisenä.

— Nyt minulla on sangen hyvä omatunto.

— Siksi ovatkin sinun sanasi kylmät ja kyynilliset.

He kilistivät keskenään ja vaikenivat. Mikko joi aina lasinsa pohjaan.
Olli vain hiukan kostutti huuliaan.

Kumpikin tunsi nyt hetkeksi puhuneensa pisteesen.

Vaitiolon aikana he salassa tarkastelivat toisiaan. Mikko oli Ollin
mielestä lihonut, Olli Mikon mielestä laihtunut. Hänen nenänvartensa
oli ohennut ja silmien ympärille ilmestynyt pienten, hiuksenhienojen
vakojen sädekehä. Sitäpaitsi hän näytti kovin kalpealta.

Mahtoiko mies olla sairas? Mikko ajatteli huolestuksella ystävänsä
yleistä terveydentilaa.

Olli taas mietti, miten he kaksi puhuivat oikeastaan kuin eri
taivaankappaleilta.

Joskus entisinä aikoina he olivat ymmärtäneet toisensa täydellisesti.
Olivat voineet yhdessä esitellä samoja huomioita ja tehdä niistä
sielutieteellisiä johtopäätöksiä. Nyt oli Mikon olentoon tullut jotakin
muuta, joka oli outoa Ollille, jotakin naivia, onnellista ja
epäitsekästä. Hän myönsi elämän. Hän eli nähtävästi autuaassa
sopusoinnussa elämän ikuisten valtojen kanssa, jotka Ollin mielestä
olivat yksinomaan pahat, julmat ja peljättävät.

Mahdollisesti oli maaseutu vaikuttanut epäedullisesti Mikkoon.

Taikka on se sittenkin rakkautta, ajatteli Olli.

Ja ikäänkuin yhteisestä sopimuksesta ja tarpeesta lähestyä toisiaan
rupesivat he äkkiä puhumaan entisistä koulupoika-ajoistaan. Siellä oli
jotakin, jota eivät vuodet eivätkä eri elämänkokemukset olleet
murentaneet.

Tuhannet muistot yhdistivät heitä. He siirtyivät takaisin muinaisiin
aikoihin ja monet kauniit kuvat vaelsivat heidän kostuvien silmiensä
ohitse.

Oikeastaan ne olivat vain Mikon silmät, jotka kostuivat. Mutta myöskin
Olli tunsi mielensä kummallisen keveäksi, vienoksi ja
päivänpaisteiseksi. Jumalat olivat antaneet hänelle helpon hetken.
Menneisyyden kultainen taikasauva oli häntä koskettanut.

13.

He olivat kotoisin samasta pitäjästä Länsi-Suomessa. Ollin isä oli
ollut varakas maanviljelijä, Mikon taas velkaantunut nimismies. Yhdessä
heidät oli pantu kouluun, rinnakkain he olivat kaikki luokat istuneet,
Olli ensimmäisenä ja Mikko toisena. Molempia heitä oli pidetty hyvin
lahjakkaina.

Samana päivänä he olivat päässeet yliopistoon.

Jo koulussa olivat näyttäytyneet selvästi heidän erilaiset
taipumuksensa. Olli sai aina parhaat arvosanat historiassa ja kielissä,
Mikko taas matematiikassa ja luonnontieteissä. Samoin tulivat jo
varhain esille heidän luonteittensa eroavaisuudet.

Olli herätti sekä toveriensa että opettajiensa kunnioituksen terävällä
kielellään, nopealla käsityskyvyllään ja muistillaan, joka oli
suorastaan kuulumaton koko oppilaitoksessa. Mikosta taas pitivät
opettajat hänen ahkeruutensa ja huolellisuutensa, toverit taas hänen
herttaisen sydämensä ja leveän leikinlaskunsa tähden. Hänellä ei ollut
yhtä hyvä pää kuin Ollilla, mutta hän korvasi sen muilla erinomaisilla
ominaisuuksillaan.

Olli oli ihailtu, peljätty ja kunnioitettu, Mikko yksinomaan pidetty ja
rakastettu.

He asuivat samassa koulupoika-kortteerissa, jossa taloutta hoiti
nimismiehen vanha palvelijatar Anna-Kaisa. Se muodostui pian koko
luokan yhteiseksi kokouspaikaksi. Olli ja Mikko olivat heidän
tunnustetut johtajansa.

Toverikunnassa toimitti Olli aina vakavaa sanomalehteä, jolla oli tuo
traagillinen nimi Kullervo. Mikko taas oli pilalehden itseoikeutettu
julkaisija. Kumpikin he katsoivat väärällä uralla olevansa.

Olli piti itseään suurena humoristina, vaikka hän itse asiassa ei
voinut olla muuta kuin hiukan ivallinen. Mikko taas oli mielestään
syvästi ristiriitainen luonne, joka jo ennakolta oli määrätty murtumaan
ja menemään perikatoon. Ainoastaan toverien yksimielinen äänestys voi
pakottaa heidät toimimaan näin täydellisesti vasten omaa pyhintä
vakaumustaan.

Kahdeksannella luokalla he kumpikin rakastuivat. Siihen saakka he
olivat intohimoisesti halveksineet naisia, varsinkin kaikkia nuoria
tyttöjä, jotka eivät olleet vähintään viittäkolmatta täyttäneet.

Heidän yhteisen valittunsa nimi oli ollut Linda. Hän oli ollut kaunis
kuin karamellikuva punaisine huulineen ja mustine kulmakarvoineen.

— Mutta hänen käynnissään oli jotakin aistillista, sanoi Olli.

— Aivan varmaan asui hänen äänessään selvä lihallisuus, myönsi
Mikkokin.

— Luuletko, että hän oli kevytmielinen?

— Se on hyvinkin uskottavaa. Muuten ei Yrjö ikinä olisi häntä meiltä
valloittanut.

Yrjö oli ollut heidän yhteinen kilpailijansa. Mutta sen he olivat
saaneet vasta myöhemmin tietää. Siihen saakka he olivat olleet
mustasukkaisia toisilleen ja äkäisiä kuin ampiaiset.

— Minä näin teidät kerran yhdessä syrjäkadulla, sanoi Olli.

— Ja minä teidät kirkkopuistossa, sanoi Mikko. Se oli synkin hetki
minun elämässäni.

— Me vihasimme intensiivisesti toisiamme.

— Emmekä viikkokauteen puhuneet mitään.

— Vaanimme.

— Ja vakoilimme.

— Sinä hehkuit halusta vahingoittaa minua.

— Keskitetty ilkeys uhosi sinun silmäteristäsi.

— Kaikki ihmiskunnan huonoimmat vietit näyttivät ottaneen asuntonsa
meidän sydämiimme.

— Minä olisin mielelläni ampunut sinut.

— Siksi kuljit sinä synkkänä kuin murhanenkeli.

— Ja sinä kelmeänä kuin velisurmaaja. Onneksi saimme me kuulla aivan
sattumalta, ettei Linda rakastanut meitä kumpaakaan.

Hän oli rakastanut Yrjöä. Yrjö oli heiltä ryöstänyt hänet. Mutta ihme
kyllä, he eivät olleet siitä Yrjöä vihanneet. He olivat halveksineet
nimittäin jo silloin Lindaa sanomattomasti. Ja vannoneet toisilleen
ijäisen ystävyyden.

— Minä olen pitänyt sen tähän saakka, väitti Mikko.

— Myöskin minä, väitti Olli.

He vaikenivat hetkeksi ja katsoivat toisiinsa hymyillen
kaihomielisesti.

— Kuitenkin oli Linda hyvin kaunis, huokasi Mikko.

— Ilman ei Yrjö arvattavasti olisi hänestä huolinutkaan.

— Hän oli naisten mies.

— Hän oli mielevä mies, vaikka ei juuri etevä koulunpenkillä.

— Huonopäisenä häntä pidettiin. Mutta hyvä voimistelija.

— Rinta kuin ryövärillä. Aina iloinen ja mielinen.

— Eheä luonne. Ei koskaan ylenantanut ystävää hädässä eikä ilmoittanut
syyllistä opettajalle.

— Otti usein omaksi syykseenkin.

— Istui kerran karsserissa koko luokan edestä.

Yrjö oli sitten mennyt kadettikouluun. Hänestä oli tullut upseeri ja
hän oli viettänyt vuosia Venäjällä. Sitten hän oli perinyt rikkaan
enonsa, joka oli vanha kenraali, ja ottanut eron sotapalveluksesta. Nyt
asui hän Suurpään kartanossa Turun lähistöllä.

— Minun vanhalla sukutilallani, sanoi Olli.

— Niinhän sinä olet aina väittänyt sitä, nauroi Mikko.

— Se on totta. Minä polveudun vanhasta Suurpään aatelissuvusta.

— Ikävä kyllä, kuoli se jo vuosisatoja sitten sukupuuttoon.

Se oli Ollin omituinen päähänpisto. Hän oli aina katsonut olevansa tuon
keskiaikaisen aatelissuvun viimeinen jälkeläinen. Samoin oli hänen
järkähtämätön vakaumuksensa, että tuo kartano oikeastaan kuului hänelle
ja että se oli ammoisina aikoina ollut hänen isiensä omaisuus.

— Minä en voi todistaa sitä millään lakipykälillä, tunnusti hän
avomielisesti. Mutta minä tiedän sen itse, tunnen luissani, kuten
sanotaan. Se tieto iski minuun ensi hetkessä, kun kerran koulupoikana
eräällä jalkamatkalla lähestyin taloa.

— Minä olin sinun mukanasi, huomautti Mikko.

— Se on totta. Sitten muistat sinä myös, että ojensin mäen päällä
käteni ja sanoin: ”Tuossa on minun kotitaloni.”

— Luulin, että laskit leikkiä.

— Se oli totista totuutta. Minä en ole mistään asiasta elämässäni ollut
niin vakuutettu.

— Kenties vieläkin olet?

— Kuin omasta elämästäni. Minä en voi epäillä sitä. Se on selvää
minulle. Minä olen syntynyt se totuus sielussani.

— Paha vaan, että se kuolee sinun kerallasi.

— Minulla ei todellakaan ole mitään keinoja tehdä sitä yleispäteväksi.
Jos puhuisin siitä, suljettaisiin minut hulluinhuoneesen. Mutta sinä
tiedät, miksi minä kannan nimeä Suurpää.

— Sinä otit sen koulupoikana.

— Minä otin sen sillä oikeudella, jolla kukin ottaa omansa, mistä hän
sen sitten löytäneekin. Eihän minun nimeni enää sen jälkeen kuin olin
nähnyt korkean kotisijani voinut olla hetkeäkään Olli Hägglund!

— Sinulle naurettiin silloin vahvasti, vaikka vaan harvat tiesivät
sinun kummallisesta mielikuvastasi.

Olli väitti edelleen, ettei se suinkaan ollut mikään mielikuva. Hän oli
tuntenut jokaisen ikitammen ja lehtokujan siellä, samoin jokaisen
kolkan ja komeron vanhassa rakennuksessa, joka oli autiona.

Kummallisesti oli kohtalo satuttanut. Nyt elivät Yrjö ja Linda siellä.

Linda oli tyttökoulun käytyään mennyt karjakkokouluun. Hän oli
meijerinhoitajattarena ja karjanhoidon neuvojana kiertänyt Länsi-Suomen
suuria kartanoita ja jäänyt vihdoin Yrjön enon taloon. Eno oli kuollut,
Yrjö ottanut isännän ohjat käsiinsä, Linda keimaillut hänelle vuoden kaksi
ja saanut vihdoin vanhan rakkaudenliekin leimahtamaan hänen
sydämessään. Hän oli päässyt Suurpään kartanon emännäksi.

Ystävykset muistelivat vielä hetken häntä. Sitten sanoi Olli iloisesti:

— Sen pituinen se. Samaan aikaan kuin hän petti meidät koulunpenkillä,
me joimme itsemme ensi kerran juovuksiin.

— Se oli surullinen tarina, sanoi Mikko.

Hutikka oli tehnyt heihin tuiki erilaisen vaikutuksen. Mikko oli käynyt
äänekkääksi, istunut käsi kaulalla, avannut sydämensä ja itkenyt. Olli
oli otsa rypyssä koettanut säilyttää arvokkaisuuttaan. Molemmat olivat
joutuneet asiasta rehtorinkansliaan ja saaneet alennetun käytöksen
päästötodistukseensa.

Muuten he olivat tulleet ylioppilaiksi suurella kunnialla. Mikko oli
laskenut kaikki laskut, Olli taas ottanut korkeimman arvosanan
latinassa ja ainekirjoituksessa.

Yliopistossa he kumpikin olivat kirjoittautuneet filosofiseen
tiedekuntaan, Olli sen historiallis-kielitieteellisen, Mikko
fyysillis-matemaattisen osaston jäseneksi. Uransa olivat he jo usein
valkeina kevätöinä koulukaupunkinsa puistossa suureksi suunnitelleet.

— Minä aioin historioitsijaksi, sanoi Olli.

— Ja minä luonnontutkijaksi, sanoi Mikko.

He olivat sitä usein yhdessä haaveilleet. Mikko oli väräjävällä äänellä
ilmoittanut sisimmän halunsa vetävän Etelä-Amerikan synkkiin
aarniometsiin, tutkimaan eräitä tuiki harvinaisia hyönteislajeja,
joiden pelkät latinalaiset nimet jo kangastivat houkuttelevilta ja
salaperäisiltä. Olli taas oli joskus heikkona hetkenä tunnustanut, että
hänen pyhin päämääränsä oli kerran istahtaa vanhan Niniven ja Babylonin
raunioille sekä kaivaa esiin vuosituhansien sorasta menneitä
valtakuntia ja kultuurikausia. Pian oli karu kohtalo kuitenkin
pakottanut heidät aikalailla tinkimään toiveistaan.

Ollista oli tullut totinen lakimies, Mikosta taas keskinkertainen
lääkäri pikkukaupunkiin.

Ylioppilaina olivat ajan aatteet heidät jo sisälliseltä vakaumukseltaan
toisistaan erottaneet. Olli oli omaksunut nykyaikaisen, vapaamielisen
ja kosmopoliittisuuteen viittaavan maailmankatsomuksen, joka oli
jyrkässä ristiriidassa suomalaisuuden liikkeen silloisten
tunnusmerkkien kanssa. Mikko taas oli pysynyt vanhoille johtajille
uskollisena. Niin olivat he routavuosien kohdatessa aivan kuin
itsestään liukuneet kumpikin eri leirikuntaansa: Mikko
myöntyväisyyspuolueesen, Olli passiivisen vastarinnan kannattajiin.
Ainoastaan heidän vanha ystävyytensä ja kenties myöskin se tärkeä
seikka, että he asuivat eri paikkakunnilla, saattoi heidät vielä
keskellä ajan myrskyjä näin viinan vierellä toverilliseen
kanssapuheesen yhdistää.

Muuten oli puolueiden väli kuin puukolla leikattu. Pidettiin suorastaan
kuolemansyntinä seurustella valtiollisten vastustajiensa kera.

Mikko tilasi lisää sampanjaa. Olli opponeerasi, Kello oli jo paljon ja
hänen olisi tehnyt mielensä jo levolle. Pieninkin ylimääräinen
valvominen oli sitäpaitsi vastaan hänen säännöllisiä elämäntapojaan.

Mutta Mikko oli taipumaton.

— Minä tahdon nyt kerrankin puhua sinun kanssasi, sanoi hän. Puhua
pitkien vuosien perästä.

— Minä olen väsynyt, selitti Olli. Minä en jaksa laverrella enää.

— Sinun ei tarvitsekaan sitä. Minä puhun. Sinä voit muodostaa
kuulijakunnan.

Hän ajoi tahtonsa lävitse. Ollin täytyi uhrautua. Hän oli todellakin
liian väsynyt voidakseen enää tarpeellisella voimalla puolustaa
personallista vaalivapauttaan.

14.

Mikko tuijotti hetkisen eteensä syvämielisen näköisenä.

— Kuinka vanha sinä olet? kysyi hän sitten äkkiarvaamatta.

— Kolmekymmentä kahdeksan. Mutta mieleltäni minä olen vähintään itseni
iso-isä.

— Siinäpä se. Sinä et ole onnellinen. Ja miksi sinä et ole onnellinen?
Siksi että sinä olet umpimielinen mies etkä anna taivaantuulien
puhaltaa kautta sydämesi. Minä puolestani avaan itseni aina
selkoselälleen.

— Minä olen mies, joka pidän kiinni yksilöllisyydestäni enkä sitä
kaikkiin ilmansuuntiin siroittele.

— Sinä elät elämän ulkopuolella, intti Mikko itsepäisesti.
Mahdollisesti myöskin elämän yläpuolella. Mutta sinä et elä mukana
elämässä, et siinä elämässä, jossa ihmiset iloitsevat, surevat,
kärsivät ja kamppailevat. Se kaikki on sinulle jotakin epäoleellista.

Olli hymyili itsekseen. Hän tiesi hyvin, mitä kohden Mikko tähtäili.
Hänen pitäisi tietysti myöskin rakastua! Tulla hulluksi, juosta jonkun
keskenkasvuisen tyttöletukan perässä, itkeä, ulvoa, nauraa ja joutua
naurettavaksi. Rakastuneilla oli merkillinen halu tehdä kaikki muutkin
yhtä onnellisiksi kuin he itse olivat.

— Elämä on epäkaunista, sanoi hän.

— Sano mieluimmin, että se on liian karkeasyistä sinulle. Sinä olet
heikko mies etkä uskalla elää sitä.

— Elän omaa elämääni, sanoi Olli.

— Siinäpä se. Sinä et elä kenenkään muun elävän olennon elämää. Sinusta
ei lähde mitään lankoja muihin ihmisiin.

— Eikö? sanoi Olli ja nauroi kulmakarvoillaan. Luulin kuitenkin, että
esim. me kaksi...

— Me olemme vanhat toverit eikä siitä sen enempää. Minä puhun nyt sinun
suhteestasi muihin ihmisiin.

— Kuinka? Eikö se ole mielestäsi tyydyttävä?

— Ei.

— Mitä puuttuu?

— Sinä et pidä kenestäkään.

— Päinvastoin...

— Siksi et saata myöskään ihmetellä, etteivät muutkaan oikein toden
teolla pidä sinusta.

— Tosiaan? Minä en vaikuta siis edullisesti? Luulin kuitenkin, että
jumala on antanut minulle jotenkin siistin naamataulun.

— Aivan ilman omaa ansiotasi. Mutta minä en tarkoittanut nyt sitä.
Tarkoitin, että sinulla on paljon vihollisia eikä yhtään ainoaa oikeaa
ystävää.

— Paitsi sinä.

— Minä puhun nyt yleispätevästi ja kokonaan itseni ulkopuolelta. Se oli
samallaista jo koulupoikana. Sinun olentosi ei herättänyt rakkautta ja
luottamusta.

— Vihatkoon, kunhan pelkäävät! nauroi Olli.

— Näetkös itse? Sinun olisi pitänyt syntyä hirmuhallitsijaksi. Jos sinä
olisit Venäjän sisäasiainministeri, antaisit sinä silmää räpäyttämättä
ampua kokonaisia kyläkuntia. Onneksi sinä et ole ministeri. Mutta
suoraan sanoen pelkäisin minä sitä hetkeä, jolloin sinusta tulisi esim.
kuvernööri meidän kaupunkiimme.

Olli nauroi vielä, mutta väkinäisesti.

— Tuo on sopimatonta pilaa, sanoi hän. Toivon, että voit joillakin
vähemmän karkeilla väreillä maalata minun luonnekuvani.

Mikko mietti hetkisen. Sitten rupesi hän äkkiä puhumaan Ollista nuorena
ylioppilaana.

— Sinun koko olennossasi, sanoi hän, oli jo silloin jotakin pingoitetun
juhlallista ja mittaeltua. Sinun äänesi oli hillitty ja surunvoittoinen
niinkuin miehen, jossa on murtunut jotakin, tahi sen, jota jumalat ovat
erikoisella kostollaan kunnioittaneet. Puhuessasi sinä panit painoa
jokaiselle sanalle ja käytit paatosta, joka oli johdonmukaisesti väärä,
mutta joka siitä huolimatta oli omiaan meissä kaikissa taikauskoista
pelkoa ja kunnioitusta herättämään. Varsinkin jos sinä joskus tarpeen
tullen, elämäsi suurina sunnuntaihetkinä, otit rillit nenältäsi ja
seivästit turvattomaan lähimmäiseesi kaksi elotonta, väritöntä ja
hiukan huolestunutta silmäterää, teki se keneen tahaansa oudon ja
tärisyttävän vaikutuksen. Huomasi silloin syrjäinenkin, että siinä oli
mies, joka ei ollut olemassa vain huvin vuoksi, vaan jonka elämä kului
velvollisuuksiensa raskaassa, mutta raudanlujassa täyttämisessä.

Olli katsoi kelloaan. Mikko alkoi puhua hänen mielestään liian hyvin,
miltei nerokkaasti. Sekin oli eräs luonteen eroavaisuus heidän
välillään. Hän oli usein sitä entisinä aikoina ihmetellyt. Mitä
myöhempi iltahetki oli ja mitä useammin lasit olivat täyttyneet, sitä
älykkäämmäksi ja lennokkaammaksi kävi Mikko, mutta Olli sen sijaan
sitä tyhjemmäksi ja typerämmäksi. Lopulta istui hän tavallisesti aivan
äänetönnä.

Mikko oli hätääntynyt, nähdessään Ollin katsovan kelloaan. Hän tiesi,
että ainoa keino saada Olli vielä hetkinen viipymään, oli puhua vain
hänestä itsestään. Se aine tarjosi hänelle aina monipuolisimman
mielenkiinnon. Hän piti sentähden itsepintaisesti kiinni alottamastaan
luonnekuvasta.

Eikä ollut aikaakaan, kun jo Ollikin innostui. Itse-iva oli aina ollut
hänen henkinen himoruokansa. Jos Mikon tarkoitus oli tehdä hänet
naurettavaksi omissa silmissään, erehtyi hän suuresti, sillä sen taidon
osasi hän itse kyllä paljoa paremmin!

Hän maistoi lasistaan ja loihe lausumaan:

— Mutta muistatko, mitkä olivat minun elämäni suuret sunnuntaihetket,
ne nimittäin, jolloin tapani oli käyttää tuota järeätä tykistöä? Se
tapahtui aina, kun tarvitsin jonkun uuden nimen vekseleihini taikka
velkakirjoihini, ja minä tarvitsin niitä sangen usein. Uudistuksista
minä en niin paljoa vaivaa nähnyt. Ne suoritin minä ikäänkuin ohimennen
enkä ottanut edes rillejä pois nenältäni. Loin vaan lyhyen, totisen
silmäyksen niiden ylitse, joka merkitsi, että asianomaisella ystävällä
oli kunnia vielä eteenkinpäin pysyä minun liiketuttavuudessani.

Mikko nauroi kohti kurkkuaan. Hänen pieni viekkautensa oli onnistunut.

Olli jatkoi hyvillä mielin:

— Joskus, vaikka hyvin harvoin, voin minä alentua myöskin vippaamaan.
Mutta sen täytyi silloin olla kaikkein läheisimpiä henkisiä
kalpaveljiäni eikä koskaan ilman korkeita ja ihanteellisia
harrastuksia. Enkä minä koskaan vipannut vähempää kuin satamarkkaa,
mieluummin useampia, jotka minä aina määräpäivänä toimitin takaisin
oikealle omistajalleen, tosin pieni säälin-ilme suupielessäni, joka oli
tarkoitettu ikäänkuin tulkitsemaan minun sydämellisintä osanottoani
toisen taloudelliseen ahdinkoon nähden. Koko tapaus jätti asianomaiseen
lainan-antajaan aina luullakseni sen vaikutuksen kuin olisin minä
jostakin tietymättömästä syystä tahtonut aivan erityisellä tavalla
kunnioittaa häntä taikka osoittaa hänelle suurinta mieskohtaista
luottamustani.

Mikko oli nyt noussut ylös lasi kädessään. Hän tahtoi nyt pitää puheen
Ollille, tuolle vanhalle, rakkaalle, herttaiselle Ollille, jolla oli
niin terävä pää ja joka ei säästänyt itseäänkään syövyttävältä,
ilkamoivalta ivaltaan. Hän tahtoi puhua heidän entiseen leikilliseen
toveritapaansa, lausua kerrankin tunnustuksensa tuolle miehelle, joka
oli ollut hänen nuoruutensa ilo ja elämänsä päivänpaiste.

— Kummallinen vaikutus sinulla on aina ollut minuun, sanoi hän jo
hiukan sammalkielin. Sinä olet aina ollut kuin vaaksan verran pitempi
minua, varmempi, herrahtavampi, helsinkiläisempi. Minä taas olen aina
pysynyt tällaisena talonpoikais-ylioppilaana. Se on sitäkin
merkillisempää, kun sinä oikeastaan olet juuri talonpoikais-ylioppilas,
minä taas nimismiehen poika. Mutta se on arvattavasti johtunut siitä,
että sinä olet aina osannut pitää itsesi salaperäisenä kuin seitsemällä
sinetillä lukittu kirja, jota vain joskus raotetaan eikä koskaan aivan
auki. Jokainen, joka tulee sinun tuttavuuteesi, saa kohta sen
käsityksen, että sinun elämälläsi on joku suurempi ja pyhempi tarkoitus
kuin tavallisten synnin-orjien, että koko tämä ajallinen maailma
turhine, vaikka ei silti vähemmän viehättävine, ilmiöineen on sinulle
vain jotakin tilapäistä ja ohimenevää, että sinä vaellat täällä murheen
laaksossa vain inkognito ja että personallisuutesi painopiste ynnä koko
henkisen olemuksesi oikea kotosija on jollakin tähän saakka
tuntemattomalla taivaankappaleella, jonne me muut poloiset vain
parhaina hetkinämme voimme ampua aavistuksemme pyhimmät sulkanuolet.
Sinä ympäröit itsesi sanalla sanoen sellaisella älyllisen ylemmyyden ja
sielullisen aateluuden ohennetulla ilmakehällä, että siinä Suomen
suurimmatkin kuuluisuudet, tiedemiehet, taiteilijat, puoluepäälliköt
tuntevat itsensä avuttomiksi, sanomalehtimiehistä ja tavallisista
suunsoittajista puhumattakaan, jotka sinä vaiennat yhdellä ainoalla
silmäluomen ylimyksellisellä kohotuksella. Jo nuorena ylioppilaana sinä
tahdoit seurustella vain tunnettujen miesten kanssa. Minä olin jo
silloin sinun ainoa vähäpätöinen tuttavuutesi. Joskus myöhemmin saattoi
tapahtua, että seuraamme eksyi joku nimetön keltanokka tahi vaatimaton
kunnon kansalainen provinssista. Istuivat hetken, aukoivat kitasiaan
kuin kala kuivalla maalla ja karkkosivat pois vilpittömällä kauhulla,
puolikuolleina ja henkihieverissä. He eivät koskaan sen koommin
uhkarohkeata yritystään uudistaneet.

Mikko oli nero tällaisina hetkinään. Hän puhui vielä paljon ja
loisteliaasti. Hän olisi puhunut kukaties vielä kuinka kauan, ellei ovi
olisi samalla avautunut ja heidän huoneesensa syöksähtänyt joukko
taiteilijoita.

He olivat istuneet viereisessä huoneessa, kuulleet ääniä seinän takaa
ja niiden vapaiden tapojen nojalla, jotka klubissa vallitsivat, tulleet
katsomaan ketä siellä oli.

Olli oli heidän kaikkien vanha tuttavansa. He esittelivät itsensä
pikaisesti Mikolle ja pyysivät herroja hyväntahtoisesti heidän
vaatimattomaan seurapiiriinsä liittymään.

Olli esteli ja koki tehdä salaisia merkkiä Mikollekin. Mutta tämä oli
kokonaan hurmautunut niin monesta uudesta ja mainehikkaasta
tuttavuudesta.

— Tietysti, hän sanoi, tietysti. Me tulemme.

Heidät vietiin riemusaatossa viereiseen huoneesen.

15.

Mikko oli täydellisesti mielialaan antautunut. Hän oli parhaalla
tuulellaan, nakkeli ympärilleen leveitä maaseutusukkeluuksia ja veteli
rasvaisia rekilauluja.

Hänessä oli mehua, hänessä oli maaperää. Taiteilijat pitivät hänestä.
Parissa minuutissa oli Mikosta tullut koko seuran keskipiste.

Olli istui äänettömänä syrjässä ja teki huomioitaan.

Eivät olleet mitättömiä miehiä, jotka hänen ympärillään nyt niin
äänekkäästi iloitsivat. Jos tämän huoneen katto olisi äkkiä romahtanut
alas ja haudannut alleen kaikki läsnäolijat, olisi syntynyt syvä
hiljaisuus useammalla kuin yhdellä kansallisen taiteen saralla. Se
olisi ollut maansuru, jonka vertaa ei vielä olisi nähty, onnettomuus,
jota vielä vuosisadat olisivat valittaneet. Kauhun huuto olisi käynyt
läpi kansan ja yhteiskunnan.

Eikä ihmiskuntakaan olisi iloinnut siitä. Eräillä heistä oli jo
europalainen maine; toiset olivat jo hyvällä alulla siihen pääsemässä.

Mutta nyt he lepäsivät. Nyt he olivat ainoastaan ihmisiä. Iloisia,
onnellisia, elämänhaluisia, päähänpistoisia kuin pienet lapset,
valmiita jokaiseen leikinlaskuun ja kiitollisia jokaisesta
hurjimmastakin hullutuksesta.

Mikko kuului nyt puhuvan heille platoonisesta rakkaudestaan. Kuitenkin
ilman nimiä luonnollisesti.

— Ja hän? Rakastaako hän sinua?

He olivat kaikki heti tulleet veljiksi Mikon kanssa ja kuuntelivat nyt
hänen jaarituksiaan suurimmalla tarkkaavaisuudella.

— Hm, arveli Mikko, sitä minä en tiedä vielä varmaan. Mutta minä en
luule sitä.

— Sinä et siis vielä ole kihloissa?

— En.

— Kenties et ole kosinutkaan?

— En. Suoraan sanoen, ei se ajatus ole vielä koskaan päähäni
juolahtanut. Minä rakastan häntä ja sillä hyvä. Mitä se häntä
liikuttaa? Se on minun yksityinen asiani.

Taiteilijat olivat ihastuksissaan.

— Mikko on tulevaisuuden tyyppi, sanoivat he. Hän on vuosituhannen
edellä ajastaan. Hän ei ajattele avioliittoa, sormuksia, vihkimyksiä
eikä ristiäisiä. Rakkaus on vain tunne, vain mielikuva, hänen oman
sydämensä hienoin kukkatuoksu hänelle, josta hän on kiitollinen
jumalille. Hän on täysin tietoinen siitä, että rakastaa on jotakin
toista kuin tulla rakastetuksi. Hänen maljansa!

Mikon malja juotiin suurella melulla ja pauhinalla. Taiteilijat oikein
syleilivät Mikkoa. Sitten he tahtoivat kuulla lisää hänen platoonisesta
rakkaudestaan.

— Tyttö ei siis tiedä ollenkaan, että rakastat häntä?

— Epäilemättä tietää hän siitä. Minä olen sanonut sen hänelle niinkuin
kaikille ihmisille, jotka vain ovat tahtoneet kuulla sitä. Miksi minä
pitäisin sitä salaisuutenani? Minä tahtoisin päinvastoin huutaa sen
joka ilmansuuntaan.

— Ja mitä hän on sanonut silloin?

— Hän on nauranut. Niinkuin kaikki muutkin sitäpaitsi. Isä on nauranut,
äiti on nauranut...

— Myöskin perhe tietää siis asiasta?

— Luonnollisesti. Ovathan hänen vanhempansa minun hyviä ystäviäni.
Kuinka minä kätkisin heiltä jotakin tämänkaltaista? Me keskustelemme
usein siitä.

— He hyväksyvät rakkautesi?

— He saavat luvan. Mitä he muuta voisivatkaan tehdä? Eiväthän he voi
minua sen vuoksi pellolle ajaa. Tietäväthän he, että minä vain sitä
enemmän olen heidän ystävänsä.

— Epäilemättä.

— Onko se minun syyni sitäpaitsi? Olenko minä itse päättänyt rakastaa
heidän tytärtään? Onko minulla yleensä ollut vaalinvaltaa ollenkaan?
Ei. Minä rakastan häntä ja siinä kaikki. Onhan se ihmeellistä. Onhan se
luonnon-ihme sellaisenaan. Onhan rakkaus niin suuri mysteerio, että me
ihmiset seisomme sanattomina sen edessä. Ja meidän pitäisi vielä
tuomita ja arvostella sitä! Se yksinkertaisesti ei riipu meidän
moitteestamme tahi hyväksymisestämme.

— Mutta he nauravat sinulle?

— Mitä se tekee! Luonnollisesti he nauravat minulle. Onhan se itse
asiassa hyvin naurettavaa. Mutta älkää luulko, että minä sen vuoksi
olen ollenkaan tuhmempi entistäni. Päinvastoin näen minä kaikki entistä
tarkemmin ja selkeämmin.

— Myös asian naurettavan puolen?

— Epäilemättä. Mutta minä en välitä siitä. Se on pikkuseikka, jonka
minä näpähytän pois peukalollani ja keskisormellani. Minä en pelkää
näet olla naurettava. Se juuri on ero esim. minun ja Ollin välillä.
Siksi minä olenkin häntä onnellisempi.

Taiteilijat iskivät silmää Ollille ja kilistivät jälleen Mikon kanssa.
Mikko oli paras mies maailmassa heidän mielestään.

Olli oli säpsähtänyt, kun kuuli nimeään mainittavan. Miksi ei hänen
annettu olla rauhassa? Hänellä ei ollut vähintäkään halua joutua tässä
seurassa Mikon peljättävän avomielisyyden esineeksi.

Kuitenkin oli hän juuri tuota ominaisuutta aina kadehtinut Mikossa.
Kuinka voi avata itsensä noin selkoselälleen ventovieraille ihmisille?
Epäilemättä taiteilijat juuri sen vuoksi pitivät hänestä. He tunsivat
hänessä saman verenkäynnin. He oivalsivat hänessä etäisen
hengenheimolaisen.

Juuri samoinhan he itsekin tekivät.

Jospa Ollikin olisi edes kerran voinut noin täydestä sydämestään
antautua! Noin kokonaan unohtaa kaikki, olla hetken lapsi, antaa
tunteiden puhua ja vaistojen tulvia yli äyräittensä! Mutta ei, hän ei
voinut sitä. Se lahja oli evätty häneltä. Hän oli tuomittu ikuiseen
umpikuoreensa.

Hän oli kyllä joskus juomapöydässä koettanut sitä. Mutta hän oli heti
kuullut korvassaan, kuinka väärältä hänen äänensä silloin sorahti ja
kuinka epärehelliseltä hänen keinotekoinen haltioitumisensa. Viini oli
hänelle vain viiniä, ei älyn silmänräpäyksellistä salamoimista,
sampanja sampanjaa, ei odottamattomien mielikuvien yltäkylläisyyttä.
Hänen ei yksinkertaisesti ollut lupa puhua niin. Se oli vasten hänen
sisällistä olemustaan. Hän ei saanut juopua, ei makeasta viinasta,
vielä vähemmän hengestä ja totuudesta. Hän oli toista verta. Hän oli
Olli Suurpää.

Siksi oli hänen osansa tavallisesti istua mykkänä tällaisessa seurassa.
Toiset juttelivat halusta hänen kanssaan, niin kauan kuin olivat selviä
nimittäin, kuuntelivatpa vielä kunnioittavalla tarkkaavaisuudella hänen
teräviä, täsmällisiä lausuntojaan. Mutta sikäli kuin mieliala nousi,
jäi Olli yhä enemmän yksin. Jos joskus vielä käännyttiinkin hänen
puoleensa, tapahtui se vaan ymmärtävänä kuulijana, jolla sitäpaitsi oli
se kadehdittava ominaisuus, että hän ei itse puhunut mitään. Eikä
kukaan kysynyt hänen omia mielipiteitään.

Muuten ei kysymys enää ollutkaan mielipiteistä, vaan mielikuvista,
mielijohteista, hetkellisistä vaikutuksista ja satunnaisista
aistimuksista. Se oli sangen outo maailma Ollille. Hän tunsi itsensä
siinä kömpelöksi kuin rautapukuinen sukeltaja meren pohjalla. Noille
toisille se sitävastoin oli aivan luonnollinen. He liikkuivat siinä
keveästi kuin kalat vedessä.

Kuitenkin viihtyi Olli aina jonkun aikaa sangen hyvin tällaisessa
seurassa. Se oli suoranainen lepo hänen alituisesti jäytävälle
erittelyjärjelleen. Oli sittenkin suloista maata hetki meren pohjalla,
vaikka ei voinutkaan liikkua siellä. Täällä oli kaikki niin
toisellaista kuin tuolla ylhäällä ihmisten parissa. Täällä vallitsi
syvä hiljaisuus.

Kummat korallit kasvoivat täällä ja kimmelsivät salaperäiset
merentähdet.

Auringon säteet sattuivat tänne vain ijäisen hämärän seitteinä, jotka
kiersivät kauniisti vihertäviä seiniä ja kaarikattoisia
kristallisaleja. Täällä tulivat ihmiset toimeen omalla valollaan.

Mikään laine ei tänne läikähtänyt, mikään ääni ei tänne
merenpinta-maailmasta tunkeutunut. Taikka jos läikähti, taikka jos
tunkeutuikin, tuli se vain etäisenä lauluna tahi vienosti värähtävänä
iltakaikuna aallon kanteleesta.

Mutta myöskin veenkoirat voivat täällä vengotella, astua esiin
peljättävät merihirviöt, joita maailma ei ollut nähnyt, ja näyttää
murhaavia hampaitaan keskeltä yön ijäisiä ruusuja, jotka kasvoivat
luoksepääsemättömillä kallionkielekkeillä. Ja riuttojen lomassa
saattoivat merikäärmeet kähistä, joiden pituus olisi itse mätäkuun
huikentelevan haltiattaren kivettyneeksi hämmästykseksi vaientanut.

Täällä oli meren alkumaailma, josta runous ja taide tulivat ja josta
ihmishengen helein kultuuri oli ammoisista ajoista saakka ammentanut.

16.

Mikko oli yht’äkkiä ruvennut puhumaan politiikasta. Se oli oikeastaan
sangen vieras aine tälle seurapiirille.

Taikka oikeastaan vain tavallaan vieras. He olivat kaikki kyllä
seuranneet intohimoisesti isänmaansa kohtaloita. Mutta he suurensivat
kaikki suhteet, näkivät jokaisen asian alta, mitä eivät muut nähneet
siinä, ja puhuivat lauseparsilla, jotka eivät olleet lainatut
sanomalehdistöstä tahi puoluekokouksien päätöksistä. Epäilemättä he
eivät olisi kelvanneet valtiopäiville. Mutta Olli puolestaan tunnusti
mielellään, ettei hän missään muussa seurassa saanut kuulla niin
lennokkaita poliittisia totuuksia.

Yksi heistä, suurin kaikista, oli tähän saakka istunut aivan äänetönnä.
Nyt hän äkkiä vilkastui. Hänen silmänsä saivat kaukokatseisen ilmeen ja
hänen äänensä rupesi myrähtelemään niinkuin etäinen ukkonen
taivaanrannalla.

— Punainen tähti on tullut likelle maata, sanoi hän. Ihmiset näkevät
verta.

Syntyi syvä hiljaisuus. Hän puhui harvoin, mutta hartaasti. Kaikki
tahtoivat kuulla häntä.

— Jokainen päivä tuo uusia tietoja Itä-Aasian tappotanterilta.
Mandshuria huppeloi hurmeessaan. Maa on muuttunut haudoiksi ja meri,
ikivanha valtameri, tarujen julma jumaluus, on avannut kitansa
nielläkseen ihmiskunnan ihanimmat ajatukset rauhasta, joka olisi
kunniaksi jumalalle korkeudessa, ja kansojen veljeydestä, jonka takana
seisoisi hallitusten hyvä tahto.

Hän hengähti ja katsoi voitollisesti ympärilleen.

Kaikki olivat nousseet ylös. Tämä oli harvinainen juhlahetki, sillä hän
oli puhuja jumalan armosta ja hänellä oli sekä sana että ajatus
vallassaan.

— Kaikkialle kautta sivistyneen maailman, jatkoi hän, vierivät viestit
sinisten sähkökipinäin kiidättäminä kertoen tuhansien ja taas tuhansien
ihmisten mielipuolisesta teurastamisesta, nykyaikaisten sota-aseiden
tarkoituksenmukaisesta täydellisyydestä, venäläisen rekryytin
urhoollisuudesta ja japanilaisen pää-esikunnan mallikelpoisesta
murhaamismatematiikasta. Ja kaikkialla ympäri tämän taivaankappaleen,
joka samaan aikaan silmittömällä vauhdillaan kiertää rataansa yli
autioiden, äänettömien syvyyksien, New-Yorkin pörssissä ja Parisin
bulevardikahviloissa, Berlinin upseeriklubeissa ja Lontoon suurissa
kauppahuoneissa, ahmivat elävät, tuntevat ja ajattelevat ihmiset noita
tietoja, ei säälillä, ei kalpealla kauhistuksella, vaan samalla oman
turvallisuuden tuntonsa varmentamalla mielenkiinnolla, jolla he lukevat
sanomia hävittävistä luonnonihmeistä, maanjäristyksistä ja
tulivuorenpurkauksista.

Tässä on nähkääs jotakin kaikille. Tämä tarjoaa jokaiselle jonkun
tyydytyksen. Tutkimista sotatieteilijöille, sensatsioni-uutisia
sanomalehtimiehille, jännitystä ulkomaisten lähetystöjen jäsenille,
keskustelun aihetta valtiollisten kannujen valajille, tuskan ja veren
hekkumallista hajuvettä turmeltuneille hienohelmoille. Alkuperäinen
ihmispeto, ainoastaan muutaman tuhatvuoden viljelyksen kytkemä ja
taltuttama, kalistaa kahleitaan. Kuinka naurettavan heikoilta, kuinka
surkean mitättömiltä tuntuvatkaan silloin ne siteet, joilla tieteen,
taiteen, uskonnon, lainsäädännön ja vapaan ajatuksen harvat suuret
henget ovat vuosisatojen vieriessä turhaan koettaneet hillitä sen
hurjaa kesyttömyyttä!

Ainoastaan sieltä täältä, pimeistä maista ja barbaarisesta
aikakaudesta, kohoaa jonkun yksinäisen ja jo kaukana vastaisuuden
kauniimmassa ja onnellisemmassa olotilassa elävän ihmis-ystävän katse
kohti korkeuksia, nousee täynnä murhetta maailman menosta ja sanatonta
kärsimystä elämän rumuudesta. Eikä avaruus vastaa hänelle eikä taivaan
vahvuus lakkaa kimmeltäviä kuvasarjojaan kuljettamasta.

Ja tuossa onnettomassa, äärettömässä valtakunnassa, möhkäleessä
Veikselin varsilta saakka Tyyneen mereen, Odessasta asti Arkangeliin,
käy kumea, maanalainen jyrinä niinkuin ennen suurten tapauksien
alkamista. Mutta sen päällä painaa tukahduttava hiljaisuus, sen rajojen
sisällä lepää yö niin synkkä ja sydämetön kuin olisi pyhä aurinko itse
kääntänyt kasvonsa siitä pois ja uusi jää-aika uhkaisi sen kautta
vyöryä Europaan.

Siellä seisovat tyhjinä kaikki yliopistot, mutta vankilat ovat täydet
ja poliisikamarit muuttuneet kaupunkien kultuurikeskuksiksi. Siellä
piestään ihmisiä ja rääkätään koululapsia kaduilla, mutta konnat
palkitaan ja piiskurit koristetaan aina korkeammilla arvoilla, viroilla
ja ritarimerkeillä. Siellä kidutetaan kansoja ja näännytetään nälkään
miljoonia, samalla kuin esivalta varastaa ja Kristuksen kirkot
kiiltävät kullasta ja maallisesta komeudesta.

Siellä vangitaan niitä, jotka ovat maan suola, ja vainotaan niitä,
jotka ovat maailman valkeus. Siellä on vapaa sana tehty mykäksi ja
vapaa ajatus karkoitettu Siperian etäisimmille, asumattomimmille
kulmakunnille. Siellä on valtiomahti vaihdettu kasakaksi, pantu se
hurjan hevosen selkään ja laskettu laukkaamaan pitkin inhimillisen
viljelyksen kultaisia vainioita. Ja kasakan jälestä tulevat santarmit
ja santarmikätyrit, nuuskijat ja kotitarkastajat, salamurhaajat ja
mustat miehet, hiipivät, kuuntelevat, kurkistelevat, tissuttavat ja
tassuttavat, tallaavat maahan jokaisen tuleentuvan tähkäpään, jonka
kasakan kavio vielä on jättänyt, ja vetävät sitkeät, harmaat
hämähäkkilankansa yli koko tuon maassa makaavan voimattoman
jättiläisen, jolla vain sydän sykkii, jolla vain pää valvoo ja jonka
päästä niin suuret ja surulliset silmät tuijottavat Europaan. Siellä ei
ole mitään oikeutta, ei mitään vapautta, ei ihmisarvoa eikä kansalaisen
loukkaamattomuutta enää. Siellä on vain orjuus ja mielivalta.

Mutta vain sen kansan jaloimmat ja valistuneimmat yksilöt tuntevat
selkeästi, mitä tapahtuu. Tuntevat ja tulevat marttyyreiksi.

Ja tässä pienessä valtiossa Laatokan ja Pohjanlahden välillä, jonka
sanotaan olevan tuohon peljättävään, muodottomaan möhkäleesen
erottamattomasti yhdistetyn, vallitsee sama synkkä ja epätoivoinen
vaitiolo. Tuo summaton pimeys sen vieressä heittää varjonsa tännekin,
se lankeaa jokaiseen kaupunkiin ja kylään, jokaiseen kotiin, kouluun ja
virastoon, maamiehen pirttiin ja liikemiehen pulpetille, tutkijan
työpöydälle, kirjailijan ja taiteilijan kammioon. Ja kaikkialle se
putoaa raskaana kuin lyijy, painaa ikkunat sisälle ja ilmoittaa
olevansa oven takana.

Tämä on kummallista aikaa. Joka taholla huojuvat isiltäperityn
yhteiskuntarakennuksen perustukset ja kattoparrut. Ihmiset tuntevat
itsensä äkkiä temmatuiksi rauhallisista majoistaan ja asetetuiksi
asumaan paljaan taivaan alle, mutta ei jumalan taivaan, vaan sen, jonka
enkeleinä istuvat Plehve, Pobedonostsev ja Bobrikov.

Kuu ja tähdet kiertävät sen kannella, mutta eivät jumalan tähdet ja
kuu, vaan ne, jotka saavat valonsa hovisuosion vaihtelevista säteistä.
Se on keinotekoinen taivas keinotekoisine kappaleineen, jotka eivät ole
ihmetöitä maailmanhengen kädestä, vaan välikappaleita kädessä heikon
kuolevaisen. Hän, joka sen taivaan on tehnyt ja sen korkeuden kansojen
ylitse kohottanut, on unohtanut yhden tärkeän asian: sen alla ei ole
ilmaa. Sen alla ei voi hengittää kukaan, jolle elämä on rakas ja joka
on tottunut vaatimaan elämältä muutakin kuin ruokaa, juomaa ja suvun
ensimmäisten eläimellisten viettien täyttämistä. Se on yksityisen
mielivallan taivas mielivaltaisine säädöksineen ja määräyksineen, jotka
eivät tähtää kansojen kehittämistä kohti korkeampia kultuurimuotoja,
vaan niiden kansallisen erikoisuuden hävittämistä. Meille Suomen suuriruhtinaskunnan
kolmelle miljoonalle asukkaalle merkitsee
hallituksen tahto palajamista takaisin valosta pimeyteen, vapaudesta
orjuuteen, oikeudesta vääryyteen, sivistyksestä raakuuteen, julmuuteen
ja typeryyteen.

Eivät tarkoita hallituksen käskykirjeet kansalaisten onnea, joka on
omien mahdollisuuksiensa kaikinpuolinen viljeleminen ja vapaa
käyttäminen, vaan näiden mahdollisuuksien täydellistä tukahduttamista.
Ei ole armollisen esivallan päämääränä enää ihmiskunnan kunnia, joka on
kuulua kaikin kielin kaikkien kansojen itsenäisestä työstä ja
edistyksestä, vaan sen päämäärä on tehdä tyhjäksi kaikki se, mitä
lukemattomien sukupolvien sarjat hamasta harmaasta muinaisuudesta ovat
Suomen maassa saaneet aikaan uupumattomalla työllä ja mitä
epäsuotuisimpien olosuhteiden vallitessa.

Oikea ei ole täällä enää oikeata eikä väärä väärää. Maan parhaat miehet
ovat ajetut maanpakoon. Kaikki vastarinta tuntuu jo turhalta ja yhä
useammat äänet kansan omasta keskuudesta kehoittavat malttiin,
nöyryyteen ja alistumiseen. Me elämme sumuisessa, myrkyllisessä ajassa,
jossa päivä näyttää ijäksi menneen ja elämä, kultainen elämä, arvonsa
kadottaneen. Orjuus ei ole enää vain ovella: se on hiipimässä kansan
sydämeen.

Ja siellä kohtaavat toisen orjuuden jäljet sitä: kultuuri-orjuuden. —

Puhuja kehitteli nyt yhtä pontevasti tämän toisen orjuuden syntyjä
syviä. Ne eivät olleet suinkaan mitään uusia asioita tälle
kuulijakunnalle, mutta tapa, jolla hän puhui, oli uusi ja sytyttävä.
Sanat sattuivat kuin kivenhakkaajan väkivasara kallioon.

Myöskin Olli kuunteli henkeä pidättämättä surullista tarinaa suo-maan
heimosta, jonka lopullinen turmio näytti nyt päätetyn pilvien
käräjissä.

17.

Puheen jälkeen seurasi yleinen innostus. Kaikki puhuivat yht’aikaa.
Olli katsoi salassa kelloaan ja huomasi, että se oli jo 1/2 3. Nyt oli
hänen lopullisesti lähdettävä.

Hän näki turhaksi ilmoittaa enää aikomustaan Mikolle. Tämä seisoi
nimittäin nyt tuolilla ja piti puhetta maallisesta rakkaudestaan.
Sikäli kuin Olli tämäntapaisia tilaisuuksia ymmärsi, ei hänen ystävänsä
tulisi kotiin ennen aamun koittamista.

— Tulen valossa näyttää hänen tukkansa aivan kultaiselta, kuuli hän
Mikon korkealentoisesti selittävän. Silloin peitän minä siihen pääni
mielelläni.

Hän puhui nähtävästi Allistaan. Kukaan ei enää kuullut häntä. Hetken
kultainen kupla kimmelsi vaahtoavien lasien yllä. Ilma räiskyi
ihmisneroa. Hengen miljonäärit heittelivät ympärilleen pääomia, jotka
olisivat riittäneet monen köyhän miehen elinkautiseksi
sielunravinnoksi.

Olli hiipi pois hiljaa ja huomaamatta.

Hän oli köyhä mies ja hän tunsi köyhyytensä. Hänellä ei ollut varaa
tuhlata. Hänellä ei ollut mitään muille annettavaa.

Helpotuksen huokaus pääsi hänen rinnastaan, kun hän jälleen käänsi
avaimen oman ovensa lukkoon. Nyt voi hän jälleen olla oma itsensä, nyt
ei hänen enää tarvinnut leikkiä rikasta miestä. Mitä olikaan hänellä
ollut tuossa seurassa tekemistä? Eikö hän istunut sielläkin kuin Judas Mestarin
opetuslasten seassa? Muut kaikki olivat vapaita, luonnollisia,
onnellisia. Hän yksin istui synkkänä ja kylmänä huomioiden tekijänä,
vaikka väkinäinen hymy leikittelikin hänen huulillaan. Muut antoivat,
hän otti. Missä oli hänen muinainen ylpeytensä? Oliko hän joutunut jo
niin alas, että hän tyytyi elämään muruilla, jotka muiden pöydältä
putosivat?

Hän sytytti tulen lamppuun ja loi väsyneen katseen ympärilleen. Raskas
mieliala täytti hänet. Tämä oli siis se oma pieni nurkka, jonka hän oli
valloittanut itselleen maailman markkinoilta.

Hänen huoneustonsa oli Kruunuhaan puolessa. Siihen kuului salonki,
ruokasali, keittiö ja makuukamari, joka viimemainittu oli samalla hänen
työhuoneensa, vaikka hän ei koskaan tehnyt työtä siinä. Kirjoituspöydän
alla — jonka ääressä hän ei koskaan kirjoittanut — urahteli hänen vanha
hyväntahtoinen villakoiransa Matti. Keittiössä — jonka ovea hän ei
koskaan avannut — hoiti huoneenhallitusta hänen uskollinen
palkkapiikansa Eeva. Joskus järjesti hän kotonaan kortti-illan. Muuten
ei mikään häirinnyt täällä hänen päiviensä tyyntä menoa eikä hänen
öittensä rauhallisesti kuorsaavaa onnellisuutta.

Ollin ajatukset kääntyivät taas tavallista latuaan itse-ivallisiksi. Ja
kun hän oli istunut keinutuoliinsa, sytyttänyt paperossin ja ottanut
näön vuoksi kirjan yöpöydältään, ensimmäisen, joka käteen sattui, piti
hän itselleen yön hiljaisuudessa seuraavan myrkyllisen yksinpuhelun.

— Minä olen aitohelsinkiläinen. Vaikka maalta kotoisin, tunnen minä
itseni täysin koteutuneeksi pääkaupunkiin. Helsinki ei ole minulle
mikään tilapäinen tyyssija tahi yhden yön katto pään päällä, ei mikään
läpikulkupaikka, tori, hotelli tahi majatalo. Minä todellakin asun
siinä. Ja minä rakastan Helsinkiä, tätä kirkasta ja heleää kaupunkia
rannalla sinisen Suomenlahden, jossa niin monet nuoret voimat pursuvat
ja käyvät kiivainta taisteluaan maassa vallitsevat mielipiteet ja
ajatukset.

Itse minä en taistele enää. Minä olen tyyneen tullut. Minun
personallisuuteni on suunnilleen valmis, minun maailmankatsomukseni
kiinteä ja järkähtämätön. Ainakin minä itse mielelläni kuvittelen niin.
Mielestäni ei minulle enää sisällisesti voi tapahtua mitään. Minä olen
voittanut elämän taistelussa.

Nyt nautin minä voittoni hedelmistä. —

Hän viskasi pois paperossinpätkän ja hymyili katkerasti itsekseen.
Samalla tunsi hän Matin kostean kuonon kättänsä vasten.

Matti oli herännyt hänen tulostaan, oikonut koipiaan uneliaasti ja
lopuksi noussut nopeasti ylös, arvellen ehkä, että oli jo aamu, koska
hänen isäntänsä istui jo valveilla täysissä pukimissaan. Olli silitteli
hiljaa hänen päätään ja jatkoi ajatusjuoksuaan.

— Minä olen koettanut järjestää tämän ajallisen elämäni niin viisaalle
ja järkiperäiselle kannalle kuin mahdollista. Aamupäivä virastossa,
iltapäivä kotona loikoen tahi lueksien. Välillä puolentunnin kävely
ennen päivällistä Pohjois-Esplanaadilla, päässä nuhteeton silkkihattu,
isiltäperityn yhteiskuntajärjestyksen salkku kainalossa. Illalla
teatteri, konsertti, kokous tahi korttipöytä, joista jokaisesta hyvillä
aikomuksilla tasoitettu tie kapakkaan. Kotiin kello 1 yöllä, vuoteeseen
kello 2 — 1/2 3, riippuen siitä, mikä kirja milloinkin sattuu
yöpöydälläni sijaitsemaan. Joskus lyhyt käynti klubissa hyvien ystävien
houkutuksesta. Mutta se onkin ainoa poikkeus, minkä sallin itselleni
muuten täsmällisissä elämäntavoissani.

Työtä on sen verran, että tuppi heiluu, vatsaa niin paljon, että ruoka
maistuu. Perhehuolet eivät paina minua, aineellinen hätä ei ahdista
minua. Murtuneet toiveet, joita minullakin tietysti on ollut ja joista
joku tynkä kenties on jäänyt johonkin sydämeni syvimpään komeroon,
eivät tuota unettomia öitä minulle. Mitkään ylivoimaiset pyyteet tahi
tyydyttämättömät mieliteot eivät kannusta kesyä tahtoani. Minä olen
herra itseni ja intohimojeni. Gentlemanni kiireestä kantapäähän.

Minulla on oma suutarini, räätälini, parturini ja kylvettäjäni. Samoin
varma vakinainen kirjakauppani, viinipuotini ja sikarimyymäläni. Minä
olen kaikille niille ehdottomasti uskollinen ja ne taas puolestaan
pitävät hellää ja epäitsekästä huolta minun henkiruumiillisesta
hyvinvoinnistani. Minä olen kuin mallikelpoisesti järjestetty
porvarillinen yhteiskunta pienoiskoossa, kallistuen huomattavasti kohti
humaanista ja oikeudenmukaista virkavaltaisuutta.

Minun elämäni on kuin peili, jota minä pidän isänmaani kasvojen edessä.
Siinä heijastuvat kaikki ne hyvät ja huonot puolet, jotka mennyt
kansallisen herätyksen vuosisata jätti uudelle perinnöksi.

Minä olen tulos Ruotsin ja Suomen talonpojasta, germanisesta
kultuurista ja suomalais-ugrilaisesta raaka-aineesta, nousukkaan
häikäilemättömyydestä ja ylimyksellisen yläluokan itsekkäisyydestä.
Kenties myöskin tulos kansallisesta innostuksesta ja
koroillaan-elävästä epäkansallisesta tyytyväisyydestä. Vanha ja uusi
lyövät minun sydämessäni kättä toisilleen. Minä olen läpileikkaus
aikani suomalaisesta sivistyksestä.

Minä näyn teatterien ensi-illoissa, joissa minulla on oma pysyväinen
paikkani permannon ensimmäisellä tuolirivillä. Minä näyn
sinfoniakonserteissa Yliopiston juhlasalissa, jossa minulla on
numeroitu sijan vasemmalla kateederista. Minä näyn kapakoissa, joita
minä tosin jonkun verran vuorottelen, mutta teen senkin tuiki
säännöllisesti, valiten aina mikäli mahdollista samat pöytäni ja
pöytäseurueeni. Minun elämäni käy kuin kello. Maa on minuun ja minä
maahan sangen tyytyväinen. —

Hän katsoi, mikä kirja oli sattunut hänelle käteen. Se oli Anatole France
. Hän avasi sen umpimähkää ja oli hetken lukevinaan. Mutta sitten
sulki hän sen väsyneenä ja heitti takaisin yöpöydälleen.

Matti oli painanut päänsä hänen polvelleen ja katsoi häneen viisaasti,
uskollisesti, kenties hiukan surumielisesti. Olli otti hänen päänsä
käsiensä väliin ja tunsi syvän keskinäisen ymmärryksen sähkön virtaavan
heidän välillään.

— Ikävä kyllä, sanoi hän mielessään, minä en ole Anatole France, yhtä
vähän kuin sinä olet Riquet. Muuten me voisimme vaihtaa monta viisasta
ja opettavaista ajatusta. Mutta sittenkin voisi olla hyvä, että me
joskus avaisimme sydämemme. Minä luulen, että meillä voisi olla paljon
huvia ja hyötyä siitä. Sillä me olemme molemmat yhtä yksinäiset.

Sinä tiedät esim. että minulla on rakastajatar, jonka nimi on Liisa.
Liisalla on kissa, jonka nimi on Mirkki. Minä en yleensä pidä kissoista
ja tämä merkillinen mielipiteiden eroavaisuus Liisan ja minun välillä
antaa aihetta meille joka kerta pitkään ja perusteelliseen
keskusteluun. Liisan mielestä on kissa yksinkertaisesti luomakunnan
kruunu. Minun mielestäni se taas on aivan sietämätön elikko, vapaalla
jalalla kävelevä peto, joka ei oikeastaan kesyty koskaan, vaan pysyy
aina yhtä viekkaana, salavihaisena ja peljättävänä. Sitäpaitsi ovat
kissat luonteettomia. Niiden joukosta ei parhaalla tahdollaankaan voi
erottaa mitään määrättyjä ja tarkkapiirteisiä personallisuuksia.

Toista ovat sittenkin mielestäni koirat. Sinä esim. olet yksilö
erikseen. Sinä olet yksinkertaisesti minun ylpeyteni, aivan kuin minä
itse olen ylpeys kansan ja yhteiskunnan. —

Olli odotti, mitä Matti virkkaisi tähän hänelle harvinaiseen
tunnustukseen. Ja Matin silmät puhuivat todellakin. Ne kertoivat
syvästä liikutuksesta ja täydellisestä sielujen sopusoinnusta, joka
Ollin kielelle käännettynä pukeutui seuraavaan kaunopuheiseen
esitykseen:

— Minä olen vain uskollinen kuva isännästäni. Minä seuraan sinua aina
aamuisin virastoon, teen sitten pienen kierroksen kaupungilla ja
palajan kotiini tyynenä ja täsmällisenä, yhtään harha-askelta
astumatta. Kaikki kevytmielisyys on jo luonnostaan vierasta ja
vastenmielistä minulle. Mutta sinun vaikutuksesi minuun on ollut
yksinomaan hyvä ja siveellisesti kasvattava.

Myöskin minä olen täysi herrasmies. Myöskin minä tiedän käyttäytyä ja
hillitä intohimoni. Minun rakkauteni ei tosin ole aivan yhtä puhdas ja
ihanteellinen kuin sinun, mutta minunkin elämännautintoni liihoittelee
keskitse ajan turmeluksen korkealla kuin linnunrata halki taivaan,
täynnä pieniä, miellyttäviä tähtösiä. Minäkin pysyn erilläni pyyteen
myrskyistä ja raakojen, alkuperäisten luonnonviettien lokaisista
onkaloista.

Leipäkysymykseni minä olen ratkaissut liittymällä lujasti sinuun,
samoin kuin sinä liittymällä porvarilliseen yhteiskuntaan. Sisällisen
onneni taas minä olen turvannut mielen valistuneella tasapainolla. Minä
en sympatiseeraa enkä antipatiseeraa liiaksi ja kartan vaistomaisesti
kaikkea ruoansulatusta häiritsevää radikalismia.

Mieskohtaisuus on mielestäni yksipuolinen ja turmiota-tuottava
ominaisuus. Fanatismia minä en hyväksy ollenkaan. Jo pikavihaisuus,
jota näen ympärilläni niin monen lyhytjärkisen piskin omaksi
ajalliseksi onnettomuudekseen harjoittavan, vaikuttaa minuun suorastaan
naivilta ja naurettavalta.

Miksi ei mieluummin syödä, juoda, nukkua, hoidella terveyttään ja
kehitellä sieluaan vaihtelevilla ja sisältörikkailla keskusteluilla
kaupungin ylevimpien koirien kanssa, joiden seurassa minä puolestani
astun joka päivä Pohjois-Esplanaadin päästä päähän yhtä juhlallisena
kuin konsanaan minun isäntäni salkku kainalossa.

Maailmankatsomustani minä en ehkä ole tullut määritelleeksi yhtä
tarkoin kuin sinä esimerkiksi, mutta jo minun ulkonaisesta olennostani
pitäisi näkyä, että se on tehty samoista tarvepuista. Minunkin
mielestäni on yhteiskunta mallikelpoisesti järjestetty, ainakin noin
ylimalkaan, suurissa pääpiirteissään. Pienempiä puutteita ja epäkohtia
tosin on olemassa, mutta ne ovat epäilemättä isällisen hallituksen ja
ymmärtäväisen lainsäädännön avulla helposti autettavissa. Pääasia on,
ettei pidetä turhaa kiirettä eikä varsinkaan sallita mitään liian
jyrkkiä ja hätiköityjä mullerruksia yhteiskunta-elämän säännöllisessä
verenkierrossa. Minä olen tasaisen kehityksen ystävä, kuten sanotaan.
Kaikki anarkismi, esim. ruokajärjestykseen nähden, on mielestäni
arveluttavaa. Mitä taas kaikkeen vallankumoukselliseen tulee, niin
minä en löydä sanoja merkitäkseni sen inhuutta ja epäisänmaallisuutta.
Siksi vihaan minä intohimoisesti kissoja, jotka kaikki ilman
poikkeusta vaikuttavat minuun vankilasta karanneilta venäläisiltä
sosiali-revolutsionääreiltä. Niitä ei mielestäni ole mikään synti
tappaa, kiduttaa tahi ahdistaa, vaikka minä itse jo oman arvonikaan
tähden en viitsi tehokkaammin olla siinä toimessa osallisena. Mutta
minun myötätunteeni ovat tässä asiassa kokonaan sen laillisen esivallan
puolella, jota näen niin monen vertaiseni Helsingin esplanaadilla
edustavan. Niin kauan kuin virkakunnat toimivat, lain koura tekee
työnsä säännöllisesti ja kansa on keisarille ynnä isänmaalle
järkähtämättömästi uskollinen, ei mielestäni rauhallisella
kansalaisella ole vähintäkään järjellistä syytä kapinalliseen
huolenpitoon kansan ja yhteiskunnan kohtalosta.

Muuten käy minunkin elämäni kuin kello. Minäkin olen maahan ja maa
minuun täysin tyytyväinen.

— Niin se oli ennen, huokasi Olli. Mutta sitten tulivat synkät
routavuodet. Kaikki on nyt äkkiä muuttunut toiseksi. Sinä olet jäänyt
surkeasti jälelle ajastasi, niinkuin minäkin ehkä. Mennään maata, Matti
parka, mennään maata! Me emme sovi näihin oloihin. Me olemme tyynen
rannan sorsia. Me emme ole syntyneet myrskyssä soutamaan.

Hän rupesi riisuutumaan hiljalleen. Ja riisuutuessaan hän ajatteli,
miten nopeasti ajan pyörä oli ympäri käännähtänyt.

18.

Routavuodet herättivät minussa erään uuden poliittisen tunteen, mietti
Olli. Se oli viha.

Viha rauhanhäiritsijöitä vastaan.

Minulta ei ollut siihen saakka puuttunut mitään. Minun oli ollut niin
erinomaisen hyvä elää maailmassa. Nyt minulta puuttui tarpeellinen
lepo. Aika oli äkkiä tullut hulluksi ja lähtenyt kiitämään kuin
villikissa ympäri ämpäriä.

Sanottiin tosin, että kuljettiin taaksepäin ja että se oli venäläinen
taantumus, joka istui ohjaksissa. Mutta mielestäni kävi se matka — ja
käy vieläkin — kuin pitkin koleista, pimentyvää korpitietä, yli kivien
ja kantojen, hurja hevonen edessä ja hyvä piiska pahan kyytipojan
kädessä. Ei ole mikään ilo silloin edes esivallan kaikkein
kuuliaisimmalle palvelijalle istua vankkureissa, joissa istuimet
sitäpaitsi ovat sijoitetut takaperin ja joiden tekijältä vieterit
tuntuvat tykkänään unohtuneen. Sisälmykset siinä menevät ylösalaisin,
tukka pystyssä siinä istuu aseeton maamies ja odottaa kauhistuksella
hetkeä, jolloin hevonen puuhun puskee, välttämätön turmio tulee ja koko
rumilas syöksyy suoraan helvettiin.

Sanomalehdet alkoivat sisältää joka aamu pelkkiä huolestuttavia
uutisia. Kansliassa alkoivat virkatoverini kertoa kuiskaten ja
salaperäisellä äänellä toinen toistaan tärisyttävämpiä
oikeudenrikoksia. Ja kun minä tavalliselle puolipäivä-kävelylleni
Pohjois-Esplanaadille laskeuduin, sattui sielläkin korvaani ainoastaan
ikäviä ja epämiellyttäviä asioita. Mieliala oli raskas, ilma saastainen
ja myrkyllinen. Se teki ihmiset tylyiksi, karsaiksi ja
epäystävällisiksi. Minä kärsin suuresti siitä, sillä minä olen
oikeastaan toverillinen ja seuraa rakastava mies enkä pelkää mitään
niin pahasti kuin yksinäisyyttä.

Muistan senkin päivän, kun lakkautettiin minun sanomalehteni. Silloin
suutuin minä aivan tavattomasti. Eikö se ollut minun sanomalehteni,
jonka minä olin tilannut ja maksanut omilla rahoillani? Eikö minulla
ollut kieltämätön, tinkimätön oikeus saada se säännöllisesti joka aamu
kirjelaatikkooni? Ellen minä saanut sitä sekunnilleen, silloin kun
minun oli saatava se, yhdessä aamukahvin kanssa nimittäin, soitin heti
vihaisesti lehden toimistoon. Ja nyt ilmoittaa lehti lyhyesti, että
syistä, jotka eivät ole toimituksen eikä kirjapainon, se
yksinkertaisesti lakkaa ilmestymästä.

Se oli vääryyttä. Se oli veristä vääryyttä. Sitäkin sietämättömämpää,
kun ei siitä ollut raastuvan-oikeuteen, ei hovi-oikeuteen, eipä edes
keisarilliseen senaattiin vetoamista. Eikö siis enää edes yksityinen
omistus-oikeus ollut pyhä ja loukkaamaton? Ei ollut, vastasi ajan
henki. Se mullersi monta entistä käsityskantaa minun sielussani. Minä
tunsin olevani kuin orpo piru männyn latvassa. Jos ei lailla enää ollut
mitään voimaa ja merkitystä, niin mitä merkitystä oli sitten enää
minullakaan? Turhaan olin minä siinä tapauksessa ottanut
lakitieteellisen tutkintoni.

Minä olin sanomalehteni lakkauttamisesta suorastaan siveellisesti
järkytetty.

Muut esivallan tähän-astiset väärinkäytökset saatoin minä vielä
vastahakoisesti sulattaa, sillä niistä ei ollut mikään välittömästi
koskenut minuun. Mutta tässä astui väärä esivalta suoranaisesti
keskelle minun omia pyhitettyjä elämäntapojani. Minun sanomalehteni!
Olihan se vuosien vieriessä muodostunut ikäänkuin osaksi minun omasta
henkisestä olemuksestani. Minä tunsin sen jokaisen sanankäänteen ja
lauseparren, sen harvat ranskalaiset sitaatit ja savolaiset
sukkeluudet. Sen tapa ajatella ja puhua oli minun omani. Sen viholliset
olivat minunkin vihollisiani, sen ystävät minunkin ystäviäni. Uutinen
oli mielestäni oikea uutinen, vasta kun oma lehteni oli antanut sille
julkisen vahvistuksen, virkanimitys vasta täysin pätevä, kun se oli
saanut sädekehänsä äänenkannattajan ensimmäisessä ja arvokkaimmassa
osastossa. Enhän minä voinut vaihtaa enää sanomalehteä! Sehän olisi
ollut sama kuin jos minua olisi käsketty vaihtamaan oma sisällinen
ihmiseni.

Mutta pakko tekee joskus mahdottomankin mahdolliseksi: minä vaihdoin
sisällisen ihmisen.

Minun sanomalehteni oli ollut suomenmielinen, perustuslaillinen,
vapaamielinen ja kansanvaltainen.

Mitään toista samansuuntaista aamulehteä ei Suomen pääkaupunki
kustantanut itselleen. Minä koetin sentähden elää jonkun aikaa kokonaan
ilman sanomalehteä. Mutta se oli kuin olisi elänyt säkissä: virastossa
olivat toverit aina aamulla minua viisaampia. Minun täytyi tilata joku
lehti ja minä tilasin juuri vastapuolueen äänenkannattajan, nähdäkseni
kerrankin, mitä se kirjoitti, ja voidakseni oikein sydämeni pohjasta
hekkumoida sen halpamaisuudella, huonoudella ja typeryydellä.

Aluksi inhoittikin minua kovasti ottaa edes peukaloni ja etusormeni
väliin tuota mokomaa, josta olin niin paljon pahaa kuullut ja jonka
tiesin ajavan isänmaalle niin tuiki turmiollisia päämääriä. Siksi luin
siitä vain senaatin viralliset uutiset y.m.s. välttämättömät asiat,
joita minä yksinkertaisesti en voinut jättää lukematta. Mutta jo
jonkun päivän perästä rupesin minä uutta lehteä käsissäni hiukan
levittelemään. Sanomalehtihän tuo tuntui olevan tämäkin,
ulkomaan-osasto oli tässäkin, löysi tästäkin seikkaperäiset selonteot
kuningasten kohtauksista ja majesteettien maljapuheista,
ministeristöjen skandaaleista ja prinssien ynnä prinsessojen
rakkausseikkailuista, jotka minulle ynnä minun kanssani enimmälle
osalle Suomen suuriruhtinaskunnan asujamistoa edustivat ulkomaiden
henkistä elämää. Siinä suhteessa olivat kaikkien puolueiden
sanomalehdet toistensa vertaisia. Paha vaan, että tämä lehti ei ollut
oppositsionissa.

Vähitellen ja päivä päivältä siirryin kuitenkin myös jo
pääkirjoituksiin, kronikoihin ja kotimaan osastoon. Monesti viskasin
lehden suuttuneena kädestäni. Kuinka niillä oli otsaa sellaista
kirjoittaa? Ja kuinka voi Suomen kansalla olla vatsaa sellaista
sulattaa? Mutta pian otin sen jälleen kiltisti armoihini, luin viikon,
luin toisen eikä kulunut aikaakaan, kun jo rupesin sisimmässäni
tunnustamaan, että se tavallaan ja monella tärkeällä rajoituksella
tietystikin saattoi sittenkin eräisiin yksityisseikkoihin nähden olla
oikeassa.

Luonnollisesti ei vielä itse pääasiaan nähden, sillä olinhan minä
jyrkkä perustuslaillinen. Olihan vastustettava keinoilla millä tahansa
venäläistä virkavaltaa: mikään ei mielestäni ollut luonnollisempaa.
Mutta kun oikein asiaa aprikoin, niin keinoistahan tässä vain taisikin
olla kysymys. Koko puolueiden välinen erimielisyys taisikin koskea vain
taktiikkaa. Olivathan ne nuokin toiset oikeastaan vastustavinaan,
vaikka omilla keinoillaan, jotka epäilemättä eivät olleet yhteiselle
suurelle asialle otollisia. Mutta täytyihän sitä sentään kunnioittaa
jokaista rehellistä vakaumusta ja täytyihän tehdä edes se oikeus
valtiollisille vastustajilleen, että myönsi heidänkin hyvää
tarkoittavan ja istuvan keisarillisessa senaatissa kukaties kuinka
jaloista ja epäitsekkäistä vaikuttimista. Ehkäpä he vielä aivan
arvokkaastikin historian tuomio-istuimen edessä selkänahkansa
säilyttäisivät.

Ja epäilys tunkeutui yhä syvemmälle minun sydämeeni. Minä en enää ollut
varma mistään, mutta katsoin siten kohonneeni vain korkeammalle
ihmisyyden asteelle. Minulle alkoi olla kaikki yhdentekevää, mutta
pidin sitä vain todistuksena avartuneesta ajatusmaailmastani. Enkä minä
voinut kyllin surkutella niitä poloisia, jotka kulkivat vain yhden
totuuden kytkyessä oivaltamatta, että sen vastakohtakin oli totuus.
Näin rakensin minä kirkkoni keskelle kylää ja pidin siellä omaa
poliittista jumalanpalvelustani.

Täytyihän sitä olla tasapuolinen, täytyihän sitä ymmärtää jokaisen
mielipiteen verrannollista oikeutusta. Myöskin venäläiset suomi-syöjät
saattoivat monessa suhteessa olla oikeassa. Lähtiväthän nekin
kansallisesta innostuksesta ja oman isänmaansa kunniaahan nekin
ajattelivat. Eikähän ollut taattu, miten Suomen omat natsionalistiset
valtiomiehet olisivat venäläisiä kohdelleet, jos Suomessa olisi ollut
toistasataa miljoonaa asukasta ja Venäjällä vain kolme. Kansojen
omantunnon avaruus riippuu useinkin vain niiden pinta-alan laajuudesta
ja valtakuntien oikeuskäsitys vain niiden luotosta ulkomaisilla
rahamarkkinoilla. Kun on heikko, täytyy puhua heikkojen oikeudesta. Jos
olisi voimakas, puhuisi ehkä voiman oikeudesta. Kullakin kansalla
samoin kuin yksilölläkin tässä maailmassa taitaa olla oikeutta elämään
vain sen verran kuin hän jaksaa ottaa ja puolustaa sitä. Suomen
kansalla nähtävästi on hyvin vähän oikeutta elämään. Eikähän ole
missään kirjoitetussa eikä kirjoittamattomassa laissa määrätty, että
sen välttämättä tarvitsee elää enempää. Eihän mikään kansa elä
iankaikkisesti. Kansat syntyvät, elävät ja kuolevat, ja kenties on
Suomen kansa jo aikansa elänytkin. Kenties on sen kuoleman kello jo
lyönyt eikä mikään mahti maailmassa voi enää huomenna sitä henkiin
virotella. Eikö se jo nytkin elä keinotekoisesti? Eikö täällä jo nytkin
tuoksu myskille? Varmaan tekee kuolema jossakin tuloaan.

Tietysti ovat venäläiset vielä tällä hetkellä Suomen valtiollisia
vastustajia ja sellaisina vihattavia. Mutta muuten he ovat aivan
erinomaista väkeä, onpa minulla heidän joukossaan monta herttaista
yksityis-ystävääkin. Minä taidan venäjänkieltä, olen opiskellut sitä
nuorena ylioppilaana sitä varten jonkun vuoden stipendiaattina
Moskovassa. Minulla oli siellä sangen hupaista ja muistelen niitä
aikoja usein ja mielelläni. Täytyy vain ymmärtää valtakunnan edut ja
antaa hiukan arvoa myöskin korkeammalle panslavistiselle politiikalle,
joka vaatii rajamaiden lähemmin liittämistä Pyhän Venäjän suureen ja
lämpimään sydämeen. Kenties eivät panslavistitkaan sillä niin aivan
pahaa tarkoita, yhtä vähän kuin juutalaisvainoillaan, jotka kyllä
itsessään saattavat olla inhoittavia ja ehdottomasti hylättäviä, mutta
periaatteellisesti ehkä hyvinkin oikeutetun isänmaallisen entusiasmin
aiheuttamia.

Tätä tietä kohosin minä yhä korkeammalle ihmisyyden ja valistuneen
suvaitsevaisuuden asteelle. Eikä minulla enää tuntunut olevan mitään
erikoista sitäkään vastaan, että Suomi todellakin olisi jonkun verran
sulanut tuohon suurempaan isänmaahan, kunhan se vaan olisi tapahtunut
siististi, rauhallisesti ja laillisia muotoja noudattaen. Mutta tämä
äkillinen ja päällekäypä tapa ärsytti minua. Minun venäläisillä
veljilläni ei nähtävästi ollut vähintäkään käsitystä suomalaisesta
kansansielusta, yhtä vähän kuin länsimaisesta oikeudenkäytöstä ja
järjestetyn yhteiskunta-elämän ensimmäisistä aakkosista. Ja joskus
havaitsin minä jo sydämessäni suuren halun opettaa niitä heille.

Kuitenkin pysyin minä — ja olen tähän päivään saakka pysynyt — vielä
perustuslaillisena. Minä otin osaa julkiseen mielenosotukseen
lakkautetun sanomalehden päätoimittajan ikkunan alla ja olin mukana
myöskin niillä päivällisillä, jotka saman toimittajan kunniaksi
kaupungin suurimmassa salissa pidettiin. Tuskin saatoin minä estää
silmiäni vettymästä kuullessani niin monta kaunista ja isänmaallista
puhetta. Hyräilinpä itsekin Maamme-laulua yleisen innostuneen mielialan
lainehtiessa.

Juuri tuollaiset suuret tilaisuudet, joissa on paljon kansaa koolla,
kaikki samaa ylevää tarkoitusperää varten, ovat jo varhaisesta
nuoruudestani saakka olleet minun henkisiä mässäyshetkiäni. Ne
herättävät minussa eloon kaiken sen sydämenlämmön ja inhimillisen
yhteenkuuluvaisuus-tunteen, joka muuten vetää sikeätä untaan sieluni
kimmeltävissä jääkammioissa. Siksi en koskaan puutu mistään
kansallisesta kunnianosotuksesta Runebergin, yhtä vähän kuin
suurten merkkimiesten päivällisiltä tahi hautajaisista.

Minä otan esille silloin nuo tunteet oikeastaan jo kotoa lähtiessäni,
niinkuin otan hännystakin naulasta ja valkoisen kaulaliinan piirongin
laatikosta. Ja varsinkin kun astun suureen, valaistuun saliin, näen
pitkät, notkuvat pöydät ja pöydillä moniväriset lasit, samoin
huikaisevat sähkökruunut ja lukuisan, aaltoilevan juhlakansan, jota
sama tunne yhdistää, joka on täällä saman aatteen tahi saman henkilön
tähden, — silloin täyttyy rintani harvinaisesta autuudesta, silloin
unohdan minä kaikki ikävät asiat ja vedän sieraimiini ainoastaan
kauneutta, totuutta, oikeutta ja muita ihmiskunnan pyhimpiä ihanteita,
mikäli niihin nimittäin ei sekoitu pieni miellyttävä sivukäry keittiön
salatuista aarnihaudoista. Itse kärsimys tuntuu minusta silloin
suloiselta, itse suru vain suolalta elämän hernerokassa.

Näillä aistimuksilla on syvät juurensa koko minun sisällisessä
olemuksessani. Minä olen aina ollut vain kollektiivisten tunteiden
mies. Minun oma tunne-elämäni on köyhä ja surkastunut. Minä tarvitsen
tuollaisia juhlatilaisuuksia, ellei mieli minun kokonaan jähmettyä
omaan pikku-itsekkääsen yksilöllisyyteeni, jonka piiri ei ulotu
kauemmaksi ahtaan minuuteni miellyttäviä ja epämiellyttäviä olotiloja.
Minussa asuu tarve edes muiden kautta tuntea kuuluvani johonkin itseäni
suurempaan yhteyteen.

19.

Olli ei saanut unta sinä yönä. Hänen sydämensä tykytti
epäsäännöllisesti. Välistä se sahasi, välistä se höyläsi, —
ruumis-arkkua, ajatteli Olli. Toisinaan tuntui se jo naulaavan kiinni
sitä. Se piti jos jonkinlaista pikku naperrusta.

Taas toisin vuoroin oli kuin tuo väsymätön puuseppä siellä sisällä
olisi pysähtynyt työstään ja katsellut hetkisen mielihyvällä kättensä
aloja. Silloin tuntui Ollista sangen tuskalliselta. Oli sittenkin
parempi olla, kun se taas ryhtyi viheltäen veistämään.

Iloinen mies, ajatteli Olli. Tekisi mieli tarjota ryyppy sinulle.

Se olikin koko noita miehekseen. Nyt se viilasi, nyt se takoi.
Puuseppä-verstas oli äkkiä muuttunut konepajaksi. Nyt se soitti viulua.
Nyt se taas kalkutteli kuin kovaa graniittia.

Käsistään tekevä mies, ajatteli Olli. Panee perhana vielä minulle
hautapatsaankin.

Mies siellä sisällä oli äkkiä käynyt hyvin totiseksi. Vekkuli-puuseppä
oli kadonnut jäljettömiin ja sen sijaan tullut tekopyhä kolportööri. Se
saarnasi. Sanat putoelivat niinkuin jäätyneet hietaharkot
ruumiskirstulle. Nyt se messusi. Nyt otti nenäliinan taskustaan ja
nyyhki ääneensä niinkuin olisi surrut upporikasta setää tahi väkäleukaa
anoppiaan.

Minut viedään oikein koululla hautaan, ajatteli Olli. Eikös lempo
ajeeraa vielä armainta ystävääni!

Hänen oli mahdoton nukkua. Mies makasi, vaate valvoi. Jos hän joskus
hetkeksi koiran-uneen uinahtikin, kimposi hän taas kohta istualleen,
niinkuin sähkö-iskun saanut ja katsoi kahdella säikähtyneellä silmällä
yön pimeyteen. Hän oli luullut kuolevansa. Eikö viluinen vieras jo
seisonutkin tuossa hänen jalkapohjissaan?

Minun hermostoni on silmin-nähtävästi pilalla, ajatteli Olli. Minun
täytyy jo huomisena päivänä puhua asiasta lääkärini kanssa.

Hän nousi ylös, sytytti lampun ja katsoi kelloaan. Se näkyi olevan
viisi. Ei tästä kuitenkaan enää mitään kunnon nukkumista tulisi. Paras
jos hän ottaisi kylvyn ja koettaisi valvoa aamuun saakka. Sitten se
kyllä menisi. Hän voisi lähteä hiukan aikaisemmin virastosta ja
nukahtaa iltapäivällä.

Hän painoi sähkönappulaa. Kotvan perästä ilmestyi Eeva säikähtyneenä ja
unenpöpperöisenä huoneesen.

— Soittiko herra?

— Kyllä. Minä olen hiukan sairas enkä saa unta. Tahtoisiko Eeva olla
hyvä ja tehdä tulen kylpyhuoneesen?

— Varatuomari näyttääkin niin raihnaiselta.

Kylpy virkisti häntä, mutta karkoitti unen vielä kauemmaksi. Hän
istahti kirjoituspöytänsä ääreen. Jospa hän koettaisi tehdä hiukan
työtä! Mutta mitä? Hän kirjoitti joskus sanomalehtiin ja oli
eilisenäkin päivänä lähettänyt erään artikkelin uuteen
perustuslailliseen äänenkannattajaan.

Mutta hän ei ollut tottunut kotona kirjoittamaan. Hän teki kaikki
sellaisetkin työt virastossa. Siellä tunsi hän olevansa oikeassa
mielialassa, juuri sellaisessa, jota julkiseen esiintymiseen
tarvittiin.

Mitä jos hän kirjoittaisi jotakin yksityistä? Kirjeenkö? Hän ei ollut
kirjevaihdossa kenenkään ihmisen kanssa. Muistiinpanoja? Hänellä ei
ollut mitään merkillistä muistettavaa. Päiväkirjaa? Hän oli usein
tuuminut sitä.

Mitä jos hän todellakin rupeisi pitämään päiväkirjaa? Voisi joskus
vastaisuudessa olla hyvin hauska selailla sitä. Luonnollisesti se olisi
naivia ja lapsellista. Mutta eihän kenenkään tarvitsisi tietää sitä. Ja
itsensä edessä hän kyllä voisi puolustautua tästä pienestä, viattomasta
heikkoudesta.

Hän kastoi kynän mustetolppoon ja kirjoitti kauniilla, täsmällisellä
käsialalla:

”Ajat ovat sellaiset, että oikeastaan jokaisen jälkimaailmastaan
vähänkin välittävän kansalaisen tulisi pitää päiväkirjaa. Mutta enhän
minä välitä jälkimaailmasta.

Nykyisyys on minulle kaikki kaikessa, hetki kullan kallis, kuten
sanotaan.

Tällä minä en suinkaan vielä ole myöntänyt, että sekään olisi minulle
niin aivan kallis.

Itsestäni minä vielä sentään välitän jonkun verran. Ja siksi minun
tekisi mieleni merkitä muistiin ne erilaiset vaikutelmat ja
sieluntilat, joita nykyiset valtiolliset tapahtumat minussa
synnyttävät. Mutta arvattavasti siitä ei, parhaista ponnistuksistani
huolimatta, tulisi mitään oikeata päiväkirjaa, sillä eihän minulla ole
kykyä eikä rohkeutta valokuvaamaan sisällistä itseäni. Minun tekisi
mieli tyylitellä, yhdistellä ja erotella asioita, kenties vielä vähän
kaunistellakin. Siitä tulisi romaani.

Ja sehän olisi jotakin hirvittävää. Sillä enhän minä ole mikään
kirjailija.

Minä olen tyyni, talttunut virkamies. Minun päälakeni olisi kokonaan
kalju, ellen minä peittäisi sitä eräällä taitehikkaalla kampaustavalla,
joka on parturini salaisuus. Minä olen jo aikoja sitten jättänyt
jäähyväiseni elämäni ruusunpunaisille unelmille.

Oikeastaan ei minulla ole koskaan niitä liiaksi ollutkaan.

Paras sentähden, että tyydyn vain tilapäisiin ja hajanaisiin
muistiinpanoihin. Kirjoitan, mitä mieleeni juolahtaa.

Ne ihmiset, jotka voivat tarkoin määritellä itsensä, ovat hyvin
onnellisia. Jospa minäkin voisin sitä! Se onkin ainoa onni, jota enää
luokseni toivottelen.

Mutta se mahtaa olla liian suuri onni. Sillä se ei tule milloinkaan.

Kuitenkin on se mielestäni ainoa onni, joka ansaitsee toivomista ja
etsimistä. Minä olen etsinyt sitä lapsuudestani saakka ja tulen
nähtävästi etsimään, siksi kuin pimeys peittää minut. Tietysti aina
yhtä turhaan.

Usein pelkään minä etsiväni unikuvaa, jonka olen jossakin nähnyt, mutta
unohtanut jollekin toiselle taivaankappaleelle. Sillä tämä ei ole minun
oikea asuinsijani.

Minä en kuulu tänne. Minä en ole koskaan kuulunut tänne. Nyt te
tiedätte sen. Kuka tietää? Ei kukaan muu koko avarassa maailmassa kuin
minä itse, Olli Suurpää, joka istun ja kirjoitan tätä myöhään yöllä
taikka pikemmin varhain aamulla unta turhaan odotellessani.

Epäilemättä on se suuri onni. Sillä voida määritellä itsensä on jo
lohkaista itsensä irti äärettömyydestä, joka on paha ja peljättävä
sisälliseltä olemukseltaan.

Minä en voi uskoa itseäni kenellekään, jo siitä yksinkertaisesta
syystä, että minä en tahdo. Tuskin voin minä uskoa itseäni
paperillekaan. Mutta siinä on nähtävästi sentään joku huvitus, sillä
minusta tuntuu kuin kirjoittamalla ajatukseni voisin paremmin koota ja
vallita niitä.

Pelkään, että edessäni on uusi sisällinen murroskausi. Tahi kenties
minä olen jo keskellä sitä.

Sellainen on tietysti aina huolestuttavaa. Mutta erittäinkin on siinä
murheen aihetta minulle, joka jo luulin saapuneeni satamaan, laiva
täynnä kalliita kiviä ja myrhamia.

Minä olin jo toimittanut taloni, kuten sanotaan.

Minä en luullut enää, että mikään mahti maailmassa voisi minua
sielullisesti järkähyttää. Minun luonteeni pääpiirteet olivat jo
selvät, minun tapani ja tottumukseni kiteytyneet. Sitäpaitsi minulla
oli eräänlainen maailmankatsomus.

Merkillinen asia muuten tuo maailmankatsomus. Toisilla ihmisillä se on,
toisilla sitä ei ole. Silminnähtävästi se ei ole mikään leikin asia.

Kaikki katsovat tietysti maailmaa joltakin kulmalta. Mutta on aivan
kuin toiset katsoisivat sitä silmillä, toiset reijillä. Edelliset ovat
näkevinään siinä jotakin ajattelemisen arvoista. Jälkimmäiset eivät näe
mitään sellaista. Kumpaisillekin käy yhtä hullusti.

Edelliset miettivät ja miettivät päänsä puhki, ja kun he ovat kylläksi
miettineet, lyövät he sen pahki seinään, ja tekevät siitä sen sangen
loogillisen huomion, että siinä on seinä. Jälkimmäiset juoksevat päin
mäntyä aivan suorastaan, miettimättä mitään, kun he ovat juosseet yhden
kerran, juoksevat he toisen ja kolmannen kerran, aina uuteen mäntyyn,
eivätkä huomaa edes kuollessaan, että ihminen hyvin luultavasti jo
alunpitäen on syntynyt päin männikköön.

Edellisillä on maailmankatsomus, jälkimmäisillä ei. Minä tietysti
tunsin kuuluvani noihin edellisiin.

Minulla oli mielestäni jo varsin vakaantunut maailmankatsomus. Se ei
ollut mikään kirkko, jumala paratkoon, eipä edes kellotapuli, joita
suuret ajattelijat aivoillaan rakentelevat ja joista he sangen
ystävällisesti soittavat sielukelloja toisilleen. Minun
maailmankatsomuksen ei ollut niin huimaavan korkea.

Se ei ollut edes niin kohtuullisen korkea kuin joskus varhaisessa
nuoruudessani olin sitä kuvitellut. Mutta se oli mielestäni sitä
syvempi ja tanakampi. Minussa oli mielestäni enää hyvin vähän
humpuukia. Ja humpuukilla tarkoitan minä tässä tapauksessa sitä itsensä
ja muiden ylimalkaista pettämistä, joka sivumennen sanoen taitaakin
olla ensimmäinen ehto kaikelle inhimilliselle yhteis-elämälle. Minä
taas luulin pettäneeni vain muita enkä itseäni.

Ihmisillä ei ole voimaa katsoa totuutta silmiin. Siksi katselevat he
mieluummin vain — todellisuutta.

Minulla oli mielestäni joskus ollut tuo voima, vaikka minä en ollut
enää pitkään aikaan käyttänyt sitä. Ja siksi minulla oli
maailmankatsomus.

Se oli, kuten sanottu, sangen syvä ja rehellinen maailmankatsomus,
jolla sitäpaitsi oli se hyvä puoli, että se sopi kuin valettu minulle.
Se ei millään tavalla vanginnut minun personallista liikuntavapauttani.

Sillä se oli dualistinen niinkuin ihminen itse ja kaksijakoinen kuin
halaistu viikunanhedelmä.

On hyvä syödä elämän viikunoita, kun voi niiden lehdillä vielä verhota
häpeänsä.

Me tulimme hyvin toimeen toistemme kanssa, minä ja minun
maailmankatsomukseni nimittäin. Minä viihdyin sen seurassa, olin
tyytyväinen ja jaksoin elää s.o. kantaa oman elämäni. Ja mitä muuta voi
kurja luontokappale vaatia niin keinotekoiselta ja epämääräiseltä
asialta kuin maailmankatsomus?

Minä en ainakaan vaatinut mitään sen enempää. Sillä elämän kuorma ei
koskaan ole ollut keveä minulle.

Minun päiväni menivät rauhallista menoaan, liittyen viikoiksi, vuosiksi
ja kuukausiksi. Jokainen niistä toi aina jotakin uutta tullessaan.
Mutta mikään ei tuonut enää sellaista uutta, joka olisi syvemmältä
sieluni lähteitä läikähyttänyt. Enkä minä sitä enää katsonut
mahdolliseksikaan.

Minä olin mielestäni katsonut jo kerta kaikkiaan niin syvälle oman
olemukseni kaivoon, ettei sieltä enää pitänyt nousta mitään minulle
hämmästyttävää. Myöskin muista ihmisistä minä luin niinkuin kirjasta.
Minä tunsin elämän ja kirjat minä mielestäni olin vasta lukenutkin.

Ajan aatteet olivat minulle selvät kuin viisi sormeani. Minulla oli oma
kantani niiden jokaisen suhteen ja minä annoin niille kaikille
suhteellisen oikeutuksen. Minä olin mielestäni jo selittänyt myöskin
ijäisyyden ongelmat, ainakin mikäli ne minua koskivat, ja
maailmankaikkeus oli kuin sileä pöytä minun edessäni. Riippui kokonaan
minusta itsestäni, asettaisinko minä sille sämpylöitä tahi kaltiaisia.

Luonnollisesti minä en vielä ollut valmis. Mutta milloin ihminen on
valmis? Ei koskaan eläessään ja harvoin kuollessaan.

Nyt täytyy minun tunnustaa, että mieleni on jollakin tavalla joutunut
pois tavallisesta tasapainostaan. Onko se tuon naisen vuoksi, jota
odotan iltapäivällä? Sehän olisi sairaloista. Kuitenkin on hän
herättänyt minussa eloon sarjan sielunliikkeitä, jotka eivät ole
vähemmän outoja minulle kuin viimeaikaisten valtiollisten tapahtumien
herättämät. Mutta minä en tahdo nyt puhua niistä. Minun täytyy ensin
tutkia ne tarkkaan ja lajitella kukin omaan osastoonsa.

Mieluummin tahtoisin minä puhua vielä siitä maailmankatsomuksesta, joka
oli minulla. Se oli, kuten sanotaan, terve maailmankatsomus. Sen juuret
tunkivat syvälle maan uumeniin eikä sen katto kohonnut omaa päätäni
korkeammaksi.

Ei kukaan järjellinen ihminen olisi voinut väittää edes piloillaan,
että se oli mikään tuulentupa tahi pilvilinna. Pikemmin se oli
tavallinen virkamiespuustelli maalla, veistetty vankoista hongista,
aiottu ihmisten asuinsijaksi. Minä saatoin liikkua siinä missä hyvänsä
ja kuitenkin aina olla kotona. Tehdä työtä elämän pitkät arkipäivät ja
uneksia sen suuret sunnuntait.

Olivat näet minullakin muinoin harvat onnenhetkeni, jolloin himmeä
hartaus soitti kanneltaan sydämeni kylmässä ja sinertävässä
talvihämärässä. Ne olivat minun miellyttäviä lepopäiviäni. Minä kokosin
silloin niin paljon kauniita mielikuvia kuin katsoin tarvitsevani
pitkän viikon varalle.

Monellakin muotoa voivat kauniit mielikuvat olla ihmiselle hyödyllisiä.
Niitä voi käyttää esim. niinkuin pieksuja, jos sattuvat syksysateet ja
talojen takapihat rupeavat liian lokaisina lainehtimaan.

Minun taloni ei ollut kalliolle rakennettu, mutta ei myöskään pelkälle
juoksuhiekalle. Olipahan pystytetty vain sille pyhälle soraläjälle,
joka oli jäänyt nuoruuden hohtavasta romantiikasta ja ensi lemmen
lumotuista maurilaisista marmoripalatseista.

Arkena minä olin täysverinen realisti. Mutta pyhäpäivin saatoin minä
vielä muistaa, miltä tuntui olla Pyhä Yrjänä, jolle jokainen lohikäärme
kangasti kauniiden prinsessojen etuvartiana.

Minä pelkään, että lohikäärmeet ovat yksinkertaisesti lohikäärmeitä.

Ja koska minä en ollut nähnyt mitään kaunista kuninkaantytärtä muuta
kuin unissani, olin minä jo valmis vannomaan, ettei sellaisia ylipäänsä
olekaan olemassa muualla kuin miehen omassa mielikuvituksessa.

Siellä on näet kaikki mahdollista. Sillä siellä asuu jumala.

Siellä on jokainen ihminen kaikkivaltias. Onko hän samalla kaikkihyvä
ja kaikkiviisas, sen jätän minä mielikuvituksen teologien s.o.
estetiikan professorien tutkittavaksi.

Yksi ajatus vaivaa minua. Kun se nyt yön hiljaisuudessa tulee minun
ylitseni, käyvät minulla kylmät väreet pitkin selkäpiitä.

Mitähän jos mielikuvat toteutuvat? Se on minun suuri, musertava
kysymykseni.

Ei, ei, se olisi liian peljättävää. Kuka ei kuolisi silloin heti kuin
kärpänen pakkasessa? Sillä kuka ei ole nähnyt liian rumia ja liian
kauniita mielikuvia?

Minä en ole nähnyt monta, mutta ne sitä selvempään.

Ne eivät saa toteutua. Minä kiistän ja kiellän sen. Sillä totuuden
pitää olla eri ja todellisuus eri. Eihän elämä saa olla samaa kuin
unelma.

Mikä siivo siitä tulisi, jos ne kaksi yhtyisivät? Se olisi
maailmanloppu. Ainakin loppu minun maailmani. Sillä onhan se kokonaan
perustettu juuri tuolle järjelliselle kahtiajaolle. Ja onhan sama
kahtiajako ainoa mahdollinen tapa elää tämän ilman alla.

Ja mikä yhteys se olisi, jos ei olisi eroa todella eikä todellisella?
Minä oikein suutun, kun ajattelen sitä. Eihän jumala voi olla sama kuin
perkele. Eihän myöntäminen voi olla samaa kuin kieltäminen. Mutta jos
niin on, loppuu kaikki logiikka. Silloin seisotaan perikadon partaalla,
jota ei voi seurata muu kuin syöksyminen syvyyteen.

Mielestäni pitäisi jumalan pysyä erillään perkeleestä.

Mielestäni pitäisi jumalan pysyä mahdollisimman kaukana perkeleestä.
Sillä se on tuiki välttämätöntä meidän isiltäperitylle
maailmanjärjestyksellemme eikä vähemmän välttämätöntä minun omalle
henkiruumiilliselle hyvinvoinnilleni.

Mutta kuitenkin! Entä jos ne kaksi yhtyisivät? Entä jos ne olisivatkin
yhtä, olisivat olleet sitä hamasta iankaikkisuudesta, eikä olisikaan
olemassa kaunista eikä rumaa, ei totta eikä valhetta, ei yleensä
vastakohtia ollenkaan, vaan ainoastaan eri puolia samasta asiasta?
Silloinhan ei kukaan tietäisi enää oikeata kättä vasemmasta erottaa.
Silloinhan kuolisivat surusta kaikki jumalat ja perkeleet ja jäisi
jälelle vain suuri tuntematon taiteilija, jonka mielikuvat joka hetki
toteutuvat.

Jos niin on, mennään sitten maata, Olli Suurpää! Sinun aikasi on
auttamattomasti ohitse. Sillä sinun aikasi on ollut juuri sen
kaksinaisen moraalin, politiikan, estetiikan, filosofian ja
metafysiikan, jota itse edustat omassa sydämessäsi. Jos kerran päivä
koittaa, mitä on sen valossa kummituksilla tekemistä?

Tulevat toiset ihmiset, toiset ihanteet hallitsevat maailmaa. Mene
maata, Olli Suurpää, mene maata! Sinun ainoa oikeutuksesi elämään on
juuri ollut, että olet ollut liitossa sekä jumalan että perkeleen
kanssa.

Mutta jos ne kaksi tekevät liiton keskenään? Silloin perii sinut hukka,
Olli Suurpää! Silloin kostavat he kumpikin sinulle, sillä sinä olet
tehnyt liian paljon syntiä vastaan heitä molempia.

Minä luulin jo, että vain kaikki minun rumimmat mielikuvani toteutuvat.
Tämä aika yksin oli murtaa minut.

Mutta jos myöskin minun kauneimmat mielikuvani astuvat esiin ilmi
elävinä ja tulevat vaatimaan tilille minua, silloin on minun viimeinen
hetkeni lyönyt. Sillä mitä voin minä vastata heille?

Tuo nainen on minun kaunein mielikuvani”.

20.

Hän nukahti pari tuntia.

Jo varhain aamulla kilisi hänen pöytäpuhelimensa. Hänen ystävänsä ja
puoluetoverinsa Pekka Kolehmainen tahtoi tavata häntä.

— Nyt heti? kysyi Olli hiukan kiusaantuneena. Hän olisi mielellään
loikonut vielä hetken kaksi.

— Nyt heti.

— Missä?

— Minun kotonani. Voitko tulla?

— Tietysti. Mutta mikä on hätänä?

— Lähemmin suullisesti. Minun on pakko vedota tällä kertaa suoraan
sinun ystävyyteesi. Tuletko?

— Olen siellä silmänräpäyksessä.

Pekan ääni oli matala ja kova. Noin puhui mies, jolla oli jotakin
erikoista sanottavaa. Nähtävästi oli taas jotakin tärisyttävää
tapahtunut jälkeen eilis-illan. Kenties oli Pekka saanut jonkun
arvaamattoman jobinpostin maaseudulta.

Sanomalehti, jonka Olli kahvia juodessaan sivumennen vilkaisi, ei
sisältänyt mitään erikoista. Mutta tärkeimmät uutiset kulkivatkin
nykyään kautta ilman. Siellä ei ollut mitään sensuuria. Siellä kohisi
ja myrskysi. Sanomalehdet sitävastoin lirisivät hiljaa kuin kuivaneet
metsäpurot.

Olli puki sutiputi päälleen. Jo parinkymmenen minuutin perästä hän oli
Pekan asunnossa.

Tämä otti hänet vastaan eteisen kynnyksellä.

— Täällä on ollut kotitarkastus, hän sanoi ensi sanakseen.

— Häh?

— Niin. Kolmen päivän kuluttua on minun lähdettävä.

Olli katsoi häneen kivettyneenä. Pekka oli aivan tyyni. Hänen
piirteensä olivat vain tavallista tiiviimmät ja hänen huulensa entistä
ohuemmat. Mutta pienet, harmaat silmät tuikkivat tuuheiden
kulmakarvojen alta pistävinä kuin kaksi puukonterää. Hän näytti
vaaralliselta mieheltä nyt.

Tuon näköinen mies, ajatteli Olli, on niinkuin kokonainen sotajoukko
varustuksissaan. Lyöty taapäin kenties, mutta ei muserrettu.

— Me emme mene sinne, sanoi Pekka, kun Olli eteisestä yritti hänen
tavalliseen työkammioonsa. Siellä on kaikki mullin mallin. Me voimme
istua esim. keittiössä. Sen jättivät he kuitenkin pahemmin penkomatta.

— He eivät käyneet siellä?

— He yrittivät, mutta poliisiupseeri, joka muutenkin oli hyvin
häpeissään, ymmärsi ylenkatseellisen huomautukseni. He siirtyivät
muihin huoneisiin.

Oli kovin hiljaista Pekan asunnossa. Olli katsoi kysyvästi ympärilleen.

— Minä olen lähettänyt perheeni ja piikani pois, selitti Pekka. He ovat
sukulaisten luona. Tämä ei ole enää heidän kotinsa. Sitäpaitsi tahdoin
minä olla hetken yksinäni.

Onni on helppo jakaa, ajatteli Olli. Paljon vaikeampi onnettomuus.

— He olivat kaiketi hyvin säikähtyneet? sanoi hän sitten.

— Lapset tietysti vähän, ei vaimo. Hän samoin kuin minäkin oli jo
ammoin ollut siihen valmistunut.

— Löysivätkö he jotakin?

— Eivät mitään tärkeätä. Tietysti minä olin jo ensimmäisten
kotitarkastusten jälkeen ryhtynyt siinä suhteessa tarpeellisiin
toimenpiteisiin. Ainoastaan joku määrä yksityisiä perhekirjeitä...

— Kaikki kelpasi heille?

— Kaikki paperit, mitä he vaan tapasivat, suljettiin sinetillä ja
vietiin pois, poliisikamariinko vai santarmihallitukseen, en tiedä.

— Ei mitään kiellettyä kirjallisuutta?

— Ainoastaan joku lentolehti. Se ei merkitse mitään, mutta tietysti ei
mikään enää vaikuttanut itse asiaan. Minun maanpakoni oli jo ennakolta
määrätty. Kolmen päivän perästä on minun lähdettävä.

Olli aikoi sanoa jotakin, mutta ei voinut. Kaikki sanat olivat äkkiä
käyneet hänen mielestään kovin kuluneiksi ja arkipäiväisiksi.

Seurasi hetken vaitiolo. He istuivat keittiössä, johon talven sarastuva
päivä heitti harmaata valoaan. Pekka oli tarjonnut paperossin. He
tupruttelivat lyhyitä tupakkasavuja ja vilkaisivat aina välillä
toisiinsa nopeasti ja terävästi.

— Se on sittenkin inhoittavaa, pääsi Pekalta vihdoin ajatustensa
lomassa.

— Mikä?

— Tuollainen kotitarkastus. Vaikka minä olin valmistunut kaikkeen,
vaikka minä tiesin kaikki, kuinka se tapahtuisi, niin sittenkin! Minä
en soisi sitä pahimmalle vihamiehelleni.

Eikä Olli vieläkään keksinyt mitään sanottavaa. Hänen huonosti nukuttu
yönsä painoi kuin lyijy takaraivossa. Tämä äkkiarvaamaton tapaus oli
hänet kokonaan typerryttänyt.

Pekka jatkoi:

— Maanpaosta minä en puhu mitään. Siinä on ainakin jotakin
suurpiirteistä, se on onnettomuus, se on elämänsuru, joka ei alenna
ihmistä eikä myöskään sitä esivaltaa, joka käyttää sitä
rangaistuskeinonaan. Valtiolle vaarallinen kansalainen? Sitä voivat
parhaatkin olla.

— Ovat olleetkin aina muinaisesta Hellaasta saakka, huomautti Olli.

— Mutta kotitarkastus! Se on raakaa, se on rumaa, saastaista ja
pikkumaista. Se jättää jälkeensä jotakin häpeällistä, jonka voi tuntea
jo nenällään. Minusta on kuin ei täällä enää koskaan saisi kyllin
tuuletetuksi.

Pekka meni ja avasi ikkunan viereisessä huoneessa. Talvinen ilma
huurusi autioon huoneustoon.

— Kuitenkin on kotitarkastus tuttu järjestyskeino kaikkialla
sivistyneissäkin yhteiskunnissa, virkahti Olli.

Pekka pysähtyi hänen eteensä. Hänen harmaat silmäteränsä tuikkivat
teräksisinä ja onnettomuutta uhkaavina.

— Siksi ei maan päällä ole vielä mitään sivistyneitä yhteiskuntia,
sanoi hän äänellä, joka tunki Ollin luihin ja ytimiin. On vain
siellä täällä joku sivistynyt ihminen kuin saari meressä. Ne ovat
raakalais-yhteiskuntia. Ne eivät ole luodut sivistyneitä ihmisiä
varten. Vai ovatko? Ajattele vain tullitarkastusta!

Olli ajatteli. Pekka saattoi kyllä tavallaan olla oikeassa. Oli vain
outoa kuulla tällaista anarkistista oppia häneltä, joka tavallisissa
oloissa oli niin järkevä, karu ja harvasanainen. Nähtävästi oli hän
sydänjuuriinsa saakka loukkaantunut. Hän tunnusti nyt sisimmän
uskontonsa.

— Pitäisi olla oikeastaan vain kaksi yhteiskuntaa, jatkoi Pekka, toinen
ihmisiä, toinen eläimiä varten, niinkuin meillä kohta on oleva vain
kaksi puoluetta, toinen rehellisten ihmisten, toinen ilmiantajien.
Mutta rehelliset, sivistyneet ja hienot ihmiset eivät vielä ole
muodostaneet mitään valtioita tai yhteiskuntia. Ne ovat eläinten ja
sangen saastaisten eläinten tekemiä. Meitä ihmisiä on vielä liian
vähän. Me emme mahdu tämän maan pinnalle. Täällä on noita toisia liian
paljon. He saastuttavat ilman meiltä. Me olemme syntyneet liian varhain
maailmaan.

Olli katsoi ihmetellen ystäväänsä. Mikä tarmo tuossa miehessä, mikä
äkillinen voima ja lento! Kuinka vastoinkäyminen oli hänet karkaissut,
kohottanut ja aateloinut! Pii oli sattunut teräkseen, napakaira
kallioon. Se iski sinistä tulta. Kipinät kirposivat hänen aivoistaan
ajan pimeyteen.

Ja Ollin mielestä oli äkkiä kuin olisi katto kohonnut, seinät
siirtyneet. Eikö se ollut ihana, mahtava ihmis-ajatus itse, joka puhui
tuon miehen suun kautta, vastaisuuden suurvalta, joka vaati tilaa
ympärilleen? Mitä merkitsivät sen edessä miljoonat painetit ja
poliisimiekat? Ne karisivat tien oheen kuin kellastuneet lehdet myrskyn
puhaltaessa.

— Mihin me menemme? virkahti Pekka katkerasti. Maa on heidän, ja heidän
taivaansa on yhtä raaka ja typerä kuin heidän yhteiskuntansa. Me olemme
maanpakolaisia kaikkialla. Täytyy tehdä uusi maa ja uusi taivas, ennen
kuin meistä tulee lainkuuliaisia kansalaisia.

Hän oli nyt syttynyt. Hän roihusi ilmi valkeana. Eikä Olli voinut
kylläkseen kummastella, mitenkä tuon miehen ajatuspiiri oli voinut
yhdessä yössä niin avartua. Mitä merkitsi tässä enää Suomen
vähäpätöinen autonomiakysymys, mitä helmikuun manifesti tahi
passiivinen vastarinta! Kysymys oli ihmiskunnasta, kysymys oli sen
nykyisestä kehityskaudesta ja sitä vastaavasta valtiojärjestelmästä.
Suomen pieni kysymys oli vain ohimenevä murto-osa siitä. Hänen edessään
ei seisonut kurja, yksityinen maanpakolainen, jonka venäläinen
virkavalta oli lumisen isänmaansa rajojen taakse karkoittanut, vaan
aatelis-ihminen, tulevaisuuden tyyppi, ihmiskunnan valoisa unelma
omasta onnellisesta kasvamisestaan kohti korkeuksia. Eikä tässä ollut
kysymys vuosista ja vuosikymmenistä, vaan vuosituhansista ja
aurinkovuosista, jotka kaikki olivat niinkuin hetki Hengen
kaikkivaltiaan jumalan edessä.

Hänen karmi selkäpiitään. Hän muisti, mitä hän oli viime yönä aikansa
kuluksi pannut paperille. Mitä jos mielikuvat toteutuvat? Tuossa seisoi
jälleen yksi ilmielävänä hänen edessään.

Mutta sitä kesti vain hetkisen. Heti sen perästä kävi kaikki hänelle
taas niin surkean pieneksi ja tragikoomilliseksi. Eivätkö he istuneet
keittiössä? Tämä oli todellakin sopiva ympäristö siipeen ammutun
ihmis-ajatuksen voimattomalle pyristelemiselle!

Eivätkö he istuneet kahden kammottavassa talossa, joka juuri oli
häväisty yöllisellä kotitarkastuksella? Tämä oli todellakin sopiva
paikka luoda uusia taivaita ja maailmoita!

Ja kuka oli puhuja itse? Ihmiskunnan sankariko, suuri tiedemieskö,
murtava taiteilijako tahi ennen tuntemattomien totuuksien ajattelijako?
Ei, aivan tavallinen ja yksinkertainen mies, Pekka Kolehmainen
nimeltään, jonka Olli hyvin tunsi ja joka ei missään suhteessa ollut
häntä etevämpi, vaikka hän nyt oli niin äkkiarvaamatta saanut
maanpakolaisen marttyyrikruunun otsalleen. Pekka, hänen vanha ystävänsä
ja puoluetoverinsa Pekka, siinä vain patojen ja kattiloiden keskellä
puski maan mahtavia vastaan viheriäistä sappeaan.

Toisakseen välkähti hänen mieleensä ajatus, että se kenties sittenkin
oli oikea paikka ja oikea ympäristö, että kenties sittenkin tässä
humahtivat korkeammat voimat ja että tuolla miehellä kenties sittenkin
oli oikeus puhua juuri noin. Eikö ihmisyys ollut läsnä siellä, missä
sen edestä kiivaimmin taisteltiin? Kenties tuo tavallinen mies tässä
silmänräpäyksessä kuitenkin oli uuden ja paremman ihmiskunnan apostoli?

Mutta hän karkoitti sen ajatuksen heti naurettavana mielestään. Ei
ollut sankareita, ei ollut aatteen apostoleita. Oli vain joko naiveja
tahi itsekkäitä ihmisiä.

Pekka veti syvään ilmaa sieramiinsa.

— Täällä on kalmanhajua, hän sanoi äkisti.

— Minusta täällä on kylmä, sanoi Olli väristen ja hieroi kämmeniään.

Pekka meni ja sulki ikkunan viereisessä huoneessa. Hän palasi takaisin
pieni pullo kädessään, jonka hän oli löytänyt eräästä avatusta
piironginlaatikosta.

— Se on hajuvettä, hän sanoi ja pirskutti Ollin päälle sitä. Mielestäni
me tarvitsemme hiukan raikastusta hermoillemme.

Myöskin Ollin täytyi hymähtää Pekan hullunkuriselle keksinnölle. Sitten
tulivat he molemmat jälleen hyvin totisiksi.

— Eivät kuitenkaan särkeneet mitään? virkahti Olli.

— Eivät. Nämä olivat tavallista siistimpiä tarkastajia.

Pitkä vaitiolo.

— Anteeksi, sanoi Pekka ja heräsi ajatuksistaan. Minä en ole kutsunut
sinua tänne saamaan hajuvettä taikka kuulemaan tunnepurkauksiani
nykyaikaisesta yhteiskuntajärjestyksestä. Minun tarkoitukseni sinun
suhteesi oli paljon käytännöllisempi. Tahdoin neuvotella kanssasi
eräistä omista ja puolueemme asioista.

Pekka jätti hänen huolekseen paljon, myöskin raha-asioita. Olli suostui
tietysti kaikkeen mielellään. Hän, joka muuten ei suinkaan ollut
uhrautuvainen luonteeltaan, tunsi tällä hetkellä syvän sisällisen
tarpeen tehdä palveluksia ystävälleen. Hän ikäänkuin itsekin kasvoi
siten omasta mielestään. Hänkin tuli täten ikäänkuin jostakin suuresta
onnettomuudesta osalliseksi.

Juoksevat seikat olivat nyt heidän välillään suoritetut. Pekka laski
kätensä hänen olalleen ja katsoi suoraan silmäterään.

— Tehtäväni puolueessa, sanoi hän, jätän kokonaan sinulle.

— Minulleko? kysyi Olli hämmästyneenä.

— Niin. Minä en tiedä ketään sinua sopivampaa.

— Kaikki ovat sopivammat.

— Sinä tunnet heidät kaikki. Heillä on jokaisella työtä korviin saakka.
Sinä yksin olet päässyt vähällä, jumala ties kuinka. Nyt on sinun
todenteolla aisoihin astuttava.

— Minun? joka juuri olen päättänyt irtautua politiikasta!

Tämä tunnustus pääsi Ollilta aivan odottamatta. Hän itsekin säikähti
sitä. Hän oli tosin viime aikoina usein ajatellut sitä, mutta hän ei
suinkaan olisi tahtonut tässä silmänräpäyksessä Pekalle mielipidettään
niin jyrkästi määritellä.

Pekka katsoi häneen vakavasti ja surumielisesti.

— Ei nyt. Nyt ei saa kukaan siitä irtautua. Kenties sitten, myöhemmin.
Nyt vaatii vastarinta kaikki käytettävät voimat puolueessa.

— Sinä uskot siis vielä siihen? kysyi Olli.

Tämä ei ollut enää vaistomaisesti lennähtänyt lause. Hänkin oli nyt
kerran päättänyt olla aivan rehellinen.

— Mihin?

— Passiivisen vastarinnan onnistumiseen?

— Suoraan sanoen: en.

— En minäkään.

He katsoivat tiukasti toisiinsa niinkuin kaksi miestä, joiden totuuden
hetki on tullut. Sitten kääntyi Pekka kävelemään.

— Mutta se ei suinkaan millään tavoin vapauta meitä
velvollisuuksistamme, lisäsi hän hetken perästä. Eikä meidän ole tarvis
tätä tietoa muille levittää.

— Eikö?

Olli ei voinut estää hienoa hymyä huuliltaan. Pekka katsoi häneen
tuuheiden kulmakarvojensa alta.

— Minä tunnen tuon, hän sanoi matalalla äänellä. Epätoivon henki on
meidän vaarallisin vihollisemme. Toivotonta taistelua kestävät vain
harvat. Minä luulin sinua siihen kyllin voimakkaaksi.

Olli tunsi kuin etäisen kannelkielen helähtävän povessaan. Hän oli
äkkiä käynyt kuolemankalpeaksi.

— Minä en jaksa enää, sanoi hän hiljaa. Minä olen lopussa.

— Ennen kuin olet alottanutkaan?

Pekan sanat tulivat kuin tykinluodit. Olli tunsi kaikkien muuriensa
maahan raukenevan.

Hänen täytyi nyt sanoa totuus, koko totuus. Tuolle miehelle hän ei
voisi enää kuitenkaan valehdella. Hänen täytyi nyt kertoa kaikki, mitä
hän oli miettinyt ja hautonut, ja miten epäilys oli yhä syvemmälle
hänen sydänjuuriinsa tunkeutunut. Täytyi puhua suunsa puhtaaksi,
ilmoittaa, miten hän oli muuttunut vähitellen ja miten hän jo nyt olisi
oikeastaan ollut kypsä hallituspuolueen riveihin astumaan. Oli pakko
olla aivan rehellinen. Hän yksinkertaisesti ei viitsinyt valehdella
enää.

Hän tahtoi puhua totta, mutta hän ei voinut. Hän oli valehdellut jo
liian kauan. Hänen kielensä ei kääntynyt enää totuuden karvasta sanaa
ilmaisemaan.

Vain hänen suupielensä värähtivät kummallisesti.

Samalla tunsi hän jotakin kosteata kohoavan silmäkulmaansa. Hänen
täytyi kääntyä syrjin Pekkaan, ottaa rillit nenältään ja olla niitä
pyyhkivinään.

Minun hermostoni on auttamattomasti pilalla, ajatteli Olli.

Hän itki.

Ei ääneen, ei valtoinaan. Kyyneleet eivät tulleet virtana ja
tulvaltaan, eivät suloisina ja vapauttavina. Ainoastaan pari suolaista,
kirpeää pisaraa pusertui esiin kuin kallion-alaisesta lähteensuonesta,
äärettömän painon alta.

Pekka tuskin huomasi hänen hetkellistä liikutustaan. Hän tuijotti
suoraan eteensä, pää leveiden hartioiden väliin hiukan kumartuneena.
Hän julisti samaa ylpeää, vuorenvankkaa oppia, jota hän jo eilen oli
tuolla salaisessa kokouksessa ohimennen välähyttänyt.

— Menestys ei ole ollut minun toiminnalleni ratkaiseva, sanoi hän. Minä
en ole tehnyt työtä tuloksien tähden. Minä en tiedä, voitammeko, mutta
minä tiedän ja tunnen sydämeni syvimmässä, että minulla ei ole valtaa
valita. Minun on täytynyt ja täytyy toimia juuri niinkuin olen
toiminut, jos minun mieli toteuttaa parasta itseäni.

Hän on onnellinen, ajatteli Olli. Minulla on vaalin valta. Minä en ole
kokoonpantu yhtä eheistä aineksista.

Hän oli jo taas täysin itsensä herra. Ja hänen äänensä oli jääkylmä,
kun hän lausui kultasankaisten nenäkakkuloittensa takaa:

— Ihminen taistelee aina itsensä tähden. Mutta kullakin on oma
vihollisensa.

— Meillä on vain yksi: sortovalta.

Taas katsoivat he kiinteästi toisiaan. Nähtävästi ei Pekka häntä
ollenkaan ymmärtänyt.

— Sinä olet kyllästynyt valtiolliseen taisteluun? kysyi hän.

Olli ei voinut olla sisällisesti hymyilemättä. Oliko tässä nyt kysymys
politiikasta! Elämästä ja kuolemasta tässä oli kysymys, epätoivoisen
miehen viimeisestä ponnistuksesta seisoa omilla jaloillaan.

Ja kuin korkeudesta kumahtivat hänen mieleensä tohtori Ylä-Heikkilän
sanat: ”Minun taisteluni on taistelua kuoleman kanssa. Siinä sodassa
tahdoin minäkin kerran seisoa tahi kaatua paikalleni.”

Eikö hän ollut lisännyt vielä: ”Se on sota ihmisyyden.”

Siinä mies, ajatteli Olli, joka minua ymmärtäisi. Turhaan hän oli
aikonut sanoa totuuden Pekalle. Pekka olisi katsonut häneen kuin
kummitukseen.

Hän vastasi:

— Minä olen kyllästynyt vain valehtelemaan. Sillä minä en viitsi enää,
minä en viitsi!

Viimeiset sanat tulivat niin kiivaasti, että Pekka hämmästyi. Mitä ei
Olli mahtanut viitsiä enää? Agiteeratako? Olli puhui hänen mielestään
tänään niin merkillisen hämärästi.

— Teon tulee seurata ajatusta, sanoi hän sentähden vain ylimalkaisesti.
Minä ajattelen niin, siksi minä toimin niin. Muu kaikki on minulle
toisarvoista. Mutta minä olen tänä yönä vannonut valan, josta luulen,
että tulen myöskin sen pitämään.

— Mikä vala se on?

— Vihan vala. Tähän saakka minä olen vain surrut, säälinyt tahi
rakastanut. Nyt minä vihaan.

— Ketä?

— Sortajia.

Ylenkatse on nähtävästi tuiki outo tunne hänelle, ajatteli Olli.

Hän ojensi kätensä jäähyväisiksi.

— Vielä yksi asia, muisti Pekka eteisessä. He eivät, kuten sanoin,
saaneet mitään tärkeitä papereita. Kuitenkin yhden.

— Minkä?

— Meidän eilisen kokouksemme pöytäkirjan.

— Kuinka? Pidettiinkö siinä pöytäkirja?

Olli tunsi ilkeän piston sydämessään. Aivan kuin olisi kylmä kyykäärme
sen ympäri luikertanut.

— Tein eräitä muistiinpanoja kotiin tultuani, selitti Pekka. Ikävä
kyllä, niissä olivat läsnäolijain nimet.

— Anteeksi, sanoi Olli. Minä en ole nukkunut oikein hyvin viime yönä.

Hän oli huomattavasti horjahtanut.

— Se oli varomatonta, myönsi Pekka. Mutta sitä on nyt jo liian
myöhäistä katua. Tahdoin vaan ilmoittaa sinulle asiasta, jos sinulta
mahdollisesti pyydettäisiin jotakin virallista selitystä.

Olli kiitti. Selityksen pyynti oli sama kuin virkaero.

— Huomasit ehkä tänne tullessasi, sanoi Pekka, että taloni on
vartioitu. Jos lähden ulos, seuraavat salapoliisit kintereilläni. Paras
on sentähden, ettemme näinä päivinä enää tapaa toisiamme. Jäähyväiset
voimme jättää rautatie-asemalla.

— Kuten tahdot, sanoi Olli.

Pekka puristi vielä kerran hänen kättään kynnyksellä.

— Me emme ole koskaan olleet oikein lähellä toisiamme, sanoi hän
ikäänkuin anteeksipyytävästi. Kenties on syy ollut minussa, kenties
vähän sinussakin. Me olemme umpimielisiä miehiä emmekä helposti avaa
sydäntämme. Mutta minusta on kuitenkin tuntunut joskus kuin juuri sinä
olisit kaikista ystävistäni minut parhaiten ymmärtänyt.

Jälleen tuo kirottu ymmärtäjän osa! ajatteli Olli. Eikö hän koskaan
pääsisi siitä? Hän ymmärsi jokaisen, mutta kuka hänet?

Mikko! Se oli totta. Mikko ymmärsi häntä jonkun verran. Tohtori
Ylä-Heikkilä? Se mies ymmärtäisi hänet täydellisesti.

Olli päätti vielä tänä päivänä hakea käsiinsä tohtori Ylä-Heikkilän.

Paraadiovesta ulos astuessaan huomasi hän heti kadun toisella puolella
epäilyttävän yksilön, puoleksi herran, puoleksi hampuusin, jonka silmät
pälyivät alituisesti Pekan porraskäytävään. Jälleen tunsi Olli tuon
ilkeän piston sydämessään. Jotakin kylmää, kosteaa ja likaista luikersi
hänen ympärillään.

Eikö tuo mies katsonut aivan erikoisesti häneen? Ainakin tuntui Ollista
niin.

21.

Olli pysähtyi kadun-nurkkaan ja katsoi kelloaan. Hän ehtisi vielä
vakinaisen lääkärinsä luo ennen virasto-ajan alkamista, jos hän aikoi
tutkituttaa sydämensä. Kenties siinä oli joku vika. Toista unetonta
yötä hän ei tahtonut enää sen vuoksi piehtaroida vuoteellaan.

Mutta viitsisikö hän mennä sinne? Olli voi niin hyvin kuvitella
mielessään koko vastaanoton. Lääkäri kuuntelisi, koputtelisi,
pudistelisi päätään ja puhuisi liiallisesta rasittumisesta,
tarpeellisesta levosta ja maaseudun hiljaisuudesta. Oliko hänellä
sydänvika? Ei, sitä ei lääkäri tahtonut väittää, mutta se voisi
kehittyä sydänviaksi. Toistaiseksi oli hänen sydämensä vain
hermostunut.

Niin ainakin Olli nyt kuvitteli lääkärin sanovan, kun hän hitaasti
vaelsi pitkin Pohjois-Esplanaadia. Yöllä oli satanut lunta. Ilma oli
lauha, päivä paistoi. Puut hohtivat kuin teatterien talvipuut, suuret,
vaikeat pumpulilaatat oksillaan.

Olli tunsi mielensä oikein virkistyvän. Hän jaksoi taas joltisellakin
hirtehishuumorilla ajatella heikontuneen terveytensä tilaa, joka äsken
oli häntä toden teolla huolestuttanut. Kenties hän olikin ainoastaan
hiukan hermostunut.

Siinäpä se, ajatteli hän. Ihminen on aina jollakin tavoin epäkunnossa.
Ellei se ole pää, niin on sydän, ellei sydän, niin maksa tahi
munuaiset. Nyt olin minä esim. saanut pääni jotakuinkin kuntoon.
Minulla oli terveet mielipiteet ja järkiperäinen maailmankatsomus,
niiden seurauksena taas hyvä virka, huoleton toimeentulo, ystävälliset
kylänmiehet, koti, koira, puolue, emännöitsijä ja rakastajatar. Minä
olin, kuten sanotaan, onnellinen mies. Silloin rupeaa minun sydämeni
äkkiä hulluttelemaan. Lääkäri sanoisi epäilemättä, että siellä
vallitsevat epälailliset olot. Arvattavasti kuvastaa sydämeni ajan
yleistä hämminkiä.

Mutta jos se kehittyy oikeaksi sydänviaksi? Silloin minä kuolen kuin
sammakko, joka tahtoi paisua härjän vertaiseksi. No niin, joku syy
täytyy kuolemalla olla. Mutta miksi juuri sydänvika? Siitähän voi saada
halvauksen.

Toisakseen on se kenties ylimyksellisin tapa kuolla. Ainakin arvokkain,
mitä nyt tässä kiireessä voin itselleni kuvitella.

Minä syön, juon, nukun, kävelen, pidän seuraa, kuten ennenkin. Eräänä
minä kaadun kadulle tahi oikaisen koipeni omalla sohvallani.
Tullaan, tutkitaan: sydän on halki kuin tupakkakukkaro. Toisakseen
saattaisi olla hyvä ruveta sitä hoitamaan.

Mutta millä tavoin? Poistamalla pahan syyt tietystikin. Mikä syy
saattaa minun sydämelläni olla hermostua? Minä en tee työtä liiaksi, en
nauti enkä huvittele liiaksi mielestäni. Mutta kenties minä politikoin
liiaksi? Se on mahdollista. Hyvä, minä heitän politiikan.

Se onkin totta: politiikka ärsyttää minua. Joskus sisältävät myöskin
sanomalehdet asioita, jotka voivat tehdä ihmisen raivohulluksi.

Ja ikäänkuin sattumalta muistui hänen mieleensä, miten kipeästi hänen
sydämensä oli vavahtanut, kun tuo poliisikätyri Pekan porraskäytävän
edessä oli häntä silmiin tirkistänyt. Siinäpä se, vähemmästäkin voi
ihminen saada sydänvian. Minä palajan takaisin yksityis-elämään.

Se on ainoa keino, ajatteli hän, ellen tahdo seurata lääkärin neuvoa ja
muuttaa maaseudulle. Ja sitähän minä en tahdo. Mitä Herran nimessä minä
maaseudulla tekisin? Jättää virkani, huoneustoni, hyvät toverini,
sileät asfalttikäytäväni? Mahdotonta. Kenties minun pitäisi olla siellä
vuosi kaksi, kenties? Kävellä havumetsissä? Kuolla ikävään? Juoda
lämmintä lehmänmaitoa? Prrr, paras kun en enää ajattele sitä asiaa.

Nyt muistui hänen mieleensä Mikko ynnä tohtori Ylä-Heikkilä perheineen.
Mitä jos hän muuttaisi johonkin pikkukaupunkiin. Eihän olisi mikään
mahdottomuus saada virka jossakin lääninhallituksessa. Kenties hän
voisi hyvinkin viihtyä siellä? Sydän paranisi, pää tuhmistuisi. Kaikki
tyyntyisi ja hiljeneisi.

Autiot kadut, pieni valittu seurapiiri. Mennä varhain maata,
nousta ylös auringon kanssa. Odottaa pääkaupungin postia, käydä
rautatie-asemalla, nähdä vilaukselta suuren maailman humua ja tuttuja
ohikulkijoita. Se voisi olla idylli.

Mutta ei! Sehän olisi maankavallusta.

Olli karkoitti pelästyneenä luotaan mokomat vaaralliset mielikuvat.
Parempi on, että jätän politiikan, ajatteli hän. Myöskin Helsingissä
voi elävältä hautautua.

Tietysti täytyy sen tapahtua vitkaan ja varovasti, niin ettei kukaan
huomaa sitä. Mutta pidänkö minä myös päätökseni? Pidän. Rupean aluksi
jäämään pois puolueeni kokouksista. Mutta se voi olla omiaan vain
lisäämään sisällistä levottomuuttani. Luen ehkä sanomalehdistä asioita,
jotka kiinnittävät huomiotani: tahdon tietää enemmän niistä. Sitä taas
en voi, ellen tunne syntyjä syviä, sanojen alla piileviä
salaviittauksia, niiden kärkiä ja tähtäimiä. Nykyisinä aikoina täytyy
voida lukea rivien välistä. Huomaan kenties äkkiä kuuluvani suureen
yleisöön, siihen, jota johdetaan, sen sijaan, että itse tähän saakka
olen ollut johtajia. Se olisi sangen epämiellyttävää. Paras, että
lakkaan lukemasta myöskin sanomalehtiä.

Se voisi auttaa jonkun aikaa. Nukkuisin hyvin enkä tulisi pahalla
tuulella virastoon. Mutta jo siellä kertoisivat virkatoverini minulle
sanomalehdistöstä saamiaan tietoja, jotka kenties olisivat omiaan
mielenrauhaani häiritsemään. Illalla ravintolassa olisi tilani kahta
kamalampi. Joka taholta tehtäisiin minulle kysymyksiä, joihin minä en
voisi vastata mitään. Puhuttaisiin asioita, joita en tunne. Jos
vaikenisin, ruvettaisiin minua pitämään salaperäisenä ja umpimielisenä.
Sanottaisiin ehkä, että haudon jotakin taikka luulen olevani viisaampi
kuin kaikki muut. Pelkään, että minun olisi parasta välttää myöskin
tovereitani eikä käydä enää kapakoissa.

Mutta mitä minä sitten tekisin? Minun elämäni muodostuisi yhä
synkemmäksi ja yksinäisemmäksi. Istuisin illat kotona, lukisin,
kävelisin, loikoisin sohvallani ja ajattelisin. Elämä tuolla ulkona
rupeisi tuntumaan minusta yhä suuremmalta hassutukselta. Minä
heittäisin jalat ristiin sohvallani, sylkisin kattoon ja miettisin
esim. näin: Mitä ovat minun toverini? Onko heidän joukossaan yhtään
viisasta miestä, joka ei olisi kettu, tai yhtään rehellistä miestä,
joka ei olisi oinas? Ja tuo heidän ikuinen politikoimisensa sitten?
Onko siinä mitään meininkiä? Räyhäämistä se on, rähisemistä ja
tuulenpieksämistä, jolle hallituksen jäsenet epäilemättä vain partaansa
hymyilevät. Entä sitten minun oma puolueeni? Mikä se on? Kourallinen
rähisijöitä, jotka vielä ylläpitävät turhaa vastarintaa kotimaista
hallitusta vastaan, sen jälkeen kuin Suomen suuri enemmistö jo
on sen toimenpiteet hyväksynyt. Ne mahtavat olla hyvin naiveja ja
kehittymättömiä, jotka moisen asian edestä rahansa ja aikansa
kuluttavat.

Tällaiselta mahtaisi elämä ruveta yksinäisestä tuntumaan, koska se
nytkin minusta jo melkoisesti tuntuu niin.

Eikä sillä hyvä. Jos minun oma puolueeni ei ole mitään, ovat sitä
tietysti vielä vähemmän muut puolueet. Mitä varten yleensä tarvitaan
puolueita? Hyvien asioidenko ajamista varten? Ei, vaan ansiokkaiden
kansalaisten kohottamiseksi hyviin virkoihin ja hallitukseen. Etten ole
tuota ennen huomannut! Minullahan on jo hyvä virka ja paremman voisin
saada, jos minä vaan lakkaisin hallitusta vastustamasta. Kuinka naivi
minä olen ollut!

Politiikka saattaa ehkä olla paikallaan kansanvaltaisessa
yhteiskunnassa. Mutta nythän isännöi maassa venäläinen virkavalta.
Täytyy olla tomppeli miehekseen, joka uskoo sitä voitavan vastustaa
pelkällä politiikalla. Valtiotaitoa siinä tarvitaan. Suomi kaipaa ennen
kaikkea valtiomiehiä. Ei politiikalla, vaan diplomatialla on venäläinen
virkavalta kukistettava.

Luulen, että minusta todellakin voisi tulla taitava diplomaatti,
ajatteli Olli. Mutta sitä varten minun täytyisi muuttaa puoluetta.
Olisi pakko vaihtaa väriä, notkistaa selkänsä, myöntyä ja alistua.
Kenties ei se niin vaarallista olisikaan. Alistuvathan sanomalehdetkin,
nimittäin sensuurin alle. Maanpakolaiset myöntyvät maasta lähtemään.
Koulut suostuvat uusiin lukujärjestyksiin, ravintoloitsijat uusiin
ruokalistoihin, talonomistajat kolmikielisiin katukilpiin. Kaikki ovat
tavalla tahi toisella alistuneet.

Entä jos siitä huolimatta saisin osakseni häpeää ja halveksimista? Kah,
eihän ihminen kuole kansalaisten ylenkatseesta.

Mutta saattaisi myös tapahtua, että minulta diplomaattisella tielläni
vaadittaisiin suoranaisia palveluksia venäläiselle virkavallalle.
Tietysti, juuri siinähän piilikin diplomatian salaisuus. Palvelus
palveluksesta. Antaa toisella kädellä ja ottaa toisella. Onhan parempi
sittenkin, että virat jäävät kotimaisten miesten käsiin kuin että
kaikenkarvaiset sivistymättömät roistot pääsevät niissä rehentelemään.

Jos minun esimerkiksi, ajatteli Olli, tulisi ajaa oma veljeni
maanpakoon, niin olisihan sittenkin sopivampi, että minä sen tekisin,
kuin että sen tekisi joku kylmä, tunteeton onnen-onkija. Minä voisin
sen tehdä edes jonkinlaisella lämmöllä ja veljen rakkaudella. Pää-asia
on, ettei jätä pulaan isänmaata, kun ahtaat ajat sitä murtelevat. Mies
se, joka pysyy paikallaan eikä väisty raukkamaisesti, kuten ne
virkamiehet, jotka eroavat muka pahan omantunnon syiden takia. Kenellä
ei ole pahaa omaatuntoa, mutta kuka joutaa nyt siitä välittämään?
Täytyy kestää nyt siveelliset kiusat kansan ja yhteiskunnan todellisen
edun takia. Hyvä hevonen kuolee valjaisiinsa. Täytyyhän kaikissakin
oloissa olla tilaa hyödylliselle kansalaistoiminnalle.

Mitä on sitäpaitsi omatunto? Eikö se ole vain menneiden sukupolvien
ääni meissä? Eikö kaikki rohkea, kaikki repäisevä inhimillinen edistys
ole useimmiten tapahtunut juuri vasten omaatuntoa? Valistunutta miestä
ei sen ääni suinkaan saa kerran viitotulta tieltä järkähyttää.

Mutta laki ja oikeus? Kansan etu on korkein laki, ja oikeus se, minkä
kansallishenki kullakin hetkellä tunnustaa oikeaksi. Valtiomies on
olennoitu kansallishenki. Hänen tulee kullakin hetkellä ja kussakin
yksityiskohdassa punnita parhaan ymmärryksensä mukaisesti, mitä kansan
todellinen etu vaatii. Laki on olemassa vain pässinpäitä varten. Viisas
mies osaa jo tavallisissakin oloissa aina sen pykälien lomitse itsensä
puhtaaksi pujotella. Vielä vähemmän saa se levottomissa oloissa sitoa
kenenkään isänmaanystävän toimintavapautta, saati sitten valtiomiehen,
joka tekee tilinsä vain historian tuomio-istuimen edessä. Jos hän
onnistuu, hän on oikeassa. Jos hän epäonnistuu, hän on väärässä. Muuta
oikeutta ja vääryyttä ei valtiollisella alalla ole ja lain määrää se,
jolla on onni puolellaan.

Mitä jos minäkin kerran koettaisin onneani? ajatteli Olli. Mielestäni
minulla olisi kaikki edellytykset onnistuneesen uhkapeliin.

Hän oli ajatuksissaan tullut Etelä-satamaan. Meri lainehti mustana ja
lyijyisenä. Mutta rannat olivat valkeat, lumi kimmelsi Luodon jyrkillä
kalliorinteillä ja päivä paistoi päälle Tähtitorni-mäen neitseellisen
viattomuuden. Kaikki hyvät haltiat tuntui talvinen aamu kutsuneen
kokoon peittämään maata puhtaan vaippansa alle.

Mutta merta se ei voinut vielä peittää. Se eli omaa elämäänsä kaikista
haltioiden tuutulauluista välittämättä.

Maa valehtelee, ajatteli Olli. Meri on rehellisempi ja puhuu totta.
Mutta siitä ei suinkaan seuraa, että minun nyt tekisi mieleni merelle.
Päinvastoin olisi hauska nyt ajaa kilisevin kulkusin pitkin loivaa
myötämäkeä, kaunis nainen kainalossa.

22.

Häntä hiukasi. Hän katsoi jälleen kelloaan. Lääkäriin hän ei missään
tapauksessa ehtisi enää. Mutta aamiaisen hän vielä kerkeäisi puraista
jossakin, jos hän kiirehtisi. Pekka pahuus oli soittanut hänelle
nimittäin niin varhain, että hän tuskin oli saanut kahvinsa
nielaistuksi.

Hänellä ei nyt ollut halu tavata ketään. Ja hän valitsi miellyttävän,
rauhallisen, maanalaisen paikan, jossa hän katsoi voileivän ja ryypyn
olevan tällä hetkellä Herralle otollisimman.

Mutta ihminen päättää, jumala säätää. Hän erehtyi surkeasti
valinnassaan.

Siellä söi aamiaista sama taiteilijaseura, jonka hän oli tavannut
klubissa pikkutunneilla. Ne olivat jatkaneet koko yön eivätkä
peijakkaat näyttäneet edes väsyneiltä, vain ehommilta entistään.
Kuitenkin kuuli heidän äänekkäästä puheestaan, että maapallo alkoi olla
jo sangen vähäpätöinen kalu heidän käsissään.

Olli olisi mielellään luikkinut tiehensä, mutta ei voinut enää. Hänet
oli huomattu, hänet vedettiin riemuhuudolla samaan pöytään.

Mikko ei ollut enää heidän joukossaan. Hän oli unohtunut klubin
sohvalle kuorsaamaan.

Hetken tunsi Olli itsensä kokonaan avuttomaksi; Kaikki puhuivat ja
nauroivat yht’aikaa ja selittivät jotakin, josta viimeksi oli ollut
kiista heidän välillään. Hänen korvansa rupesivat jo tilliä soimaan.
Mutta sitten hän muisti valttinsa, jonka hän myöskin laukasi pöytään
tarpeellisella juhlallisuudella.

— Pekka Kolehmainen on maasta karkoitettu, pisti hän äkisti puheen
lomaan.

Syntyi syvä hiljaisuus. Kaikki tunsivat Pekan ja pitivät paljon
hänestä. Joku tahtoi tietää enemmän tapauksesta.

— Hänen luonaan on viime yönä ollut kotitarkastus, selitti Olli. Hänen
on lähdettävä kolmen päivän perästä.

Se suuri taiteilija, joka oli puhunut punaisesta tähdestä viime yönä,
nousi nyt ylös. Hänen äänensä ei ollut enää etäisen ukkosen, vaan
jalopeuran, joka karjui saalistaan aution erämaan pimeydessä. Hän puhui
jälleen Suomen maasta ja Suomen kansakunnasta, kuvasi ajan yleistä
mielialaa, ja miten ei ulkoa, tuolta suuresta maailmastakaan, ollut
pitkään aikaan saapunut kuin musertavia ja mieltä ahdistavia sanomia.
Tässäkään ei ollut kysymys vain Pekasta, vain maapakolaisesta, vain
passiivisesta vastarinnasta tahi Suomen pienestä valtiollisesta
kysymyksestä. Tässäkin oli läsnä koko ihmisyys.

Mutta hän puhui paremmin kuin Pekka ja osasi antaa lennokkaamman muodon
ajatuksilleen.

— Vuosisata vaihtui onnettomuutta uhkaavana, sanoi hän. Ranskassa
Dreyfusjuttu, joka järkytti koko ihmiskunnan luottamuksen omaan
parempaan itseensä ja suuren vallankumouksen julistamiin ihanteihin,
joilla se oli sata vuotta elänyt. Preussissä raskas, byzantiininen
rautavalta. Englanti, suuri Englanti, nyt Chamberlainin astinlauta,
kävi kunniatonta sotaansa vasten buurikansaa. Itse vapaa Amerikka
näyttää kulkevan kohti välttämätöntä imperialismia. Valtioitsekkäisyys,
valtakuntien aineellinen hyöty ja oman voiton pyynti, jotka ulospäin
esiintyvät sydämettömänä siirtomaa-politiikkana, sisäänpäin yhä
kasvavina sotavarustuksina ja yhä kultuurivihollisempana taantumuksena,
tuntuvat tukahduttaneen jo kaikki jalommat ja pyhemmät pyrkimykset
maailmasta.

Ja kuten aina, valitsee ajan henki itselleen myös arvoisensa
välikappaleet. Suurilta valtiomiehiltä ei vaadita enää Gladstonen,
eipä edes Bismarckin hyveitä, vaan keinottelijan, pörssimiehen ja
poliisipäällikön. Sydämettömyys on pantu systeemiin, julmuudesta tehty
järjestelmä. Pienten kansojen kohtalo ei ole vielä milloinkaan
kangastanut niin pilkkopimeältä.

Ainakin tuntuu se niin meistä, Suomen kansasta ja kansalaisista, jotka
olemme kasvaneet vapaan ja valoisan skandinaavisen kultuurin
vaikutuksen alla. Meitä on opetettu välttämään vääryyttä,
kunnioittamaan oikeutta, pitämään pyhänä ihmisyyttä, vihaamaan
valhetta, vilppiä, matelevaisuutta ja silmänpalvelusta. Tämä kansa on
kasvanut myöskin kristillisen kirkon vaikutuksen alla, joka on
opettanut sille, että esivalta on jumalasta ja että jumala on sekä hyvä
että vanhurskas. Se on varttunut vielä koko ihmiskunnan
kultuurivaikutusten yhteydessä, istunut kuin kiltti koulupoika Saksan,
Ranskan, Englannin, Itävallan ja Italian jalkojen juuressa, katsonut
aina ylös niihin, ihaillut suurten kansojen etevämmyyttä, niiden
valtavia ennätyksiä tieteen, taiteen, lainsäädännön, kaupan ja
teollisuuden aloilla, niiden elinkeinojen kehitystä, niiden kyliä,
kaupunkeja, nykyaikaisia viljelystapoja, erinomaisesti järjestettyjä
vesijohtoja ja lokaviemärilaitoksia. Enin kuitenkin niiden vapaampia ja
iloisempia ihmisiä.

Meille on sanottu, että ihmiskunta edistyy höyryn ja sähkön nopeudella
ja että pienen kansan on koeteltava pysyä perässä, ellei sen mieli
kuolla ja hankiin hautautua. Seitsemänsataa vuotta ovat papit tämän
kansan kirkoissa saarnanneet, että hyvä palkitaan hyvällä ja paha
pahalla, että nöyryys on kaunein kaikista ja vaatimattomuus sangen
suloinen nähdä nuorisossa. Kolmatta sataa vuotta on tälle kansalle
yliopiston kateederista ojennettu tieteen totuuksia, tutkivan
ihmishengen hedelmiä, teologiaa, historiaa, filosofiaa, metafysiikkaa,
matematiikkaa, vanhoja klassillisia ja itämaisia kieliä, muinaisen
Rooman ja Ateenan kultuuria, ja samalla sanottu, että tuo kaikki on
jotakin, jota ilman ei mikään kansa voi tulla toimeen, ei elää eikä
kauan maan päällä menestyä. Ja tällä kansalla on lopuksi oma aikojen
aamuhämärästä kumpuava laulu — ja loitsuviisautensa, joka kertoo, että
tieto on valtaa, että ajatus on voimaa ja että oikeata sanaa, oikealla
hetkellä lausuttua, tottelevat ihmiset, luonnonvoimat ja itse
jumalatkin. Ja tämä kansa on uskonut tuohon kaikkeen ja se on
rehellisesti, vähien voimiensa mukaan, koettanut kohota
sivistyskansaksi.

Ja nyt sanotaan sille äkkiä, että kaikki tuo on turhaa, että se ei
merkitse mitään, että kansan voima ei riipu kouluista, vaan
kasarmeista, että kansan oikeutta elämään ei mitata sen sivistysmäärän,
vaan sen painettien luvun mukaan, ettei kysytä kansalta elämän
taistelussa, montako peltoa se on perkannut tahi montako tiedemiestä,
taiteilijaa, runoilijaa, yhteiskunnan ja julkisen elämän sankaria
synnyttänyt, vaan montako sotalaivaa sillä on ja paljoko rahaa niitä
kunnossa pitääkseen ja uusia hankkiakseen. Oikeastaan ei sitä kukaan
ole sanonut meille, mutta me ymmärrämme sen kyllä sanomattakin.
Maailman meno puhuu siksi selvää kieltä Suomen suuriruhtinaskunnan
ympärillä. Ja mitä sen sisällä tapahtuu, on vain omiaan tuota ulkoapäin
tulevaa vakaumusta vahvistamaan.

Ei ole ihme, jos järkkyvät silloin juuriltaan täällä monet
ihanteelliset maailmankatsomukset, jos tuntuu monesta vähemmän
ihanteellisestakin, että elämä on turha eikä maailma luotu ihmisiä
varten, vaan petoja, Calibaneja ja vedenpaisumuksen takaisia
hirviöitä. —

Olli nousi, maksoi nopeasti ja puikahti pois huomaamatta. Vasta kadulle
tullessaan tohti hän hengähtää.

Oliko tuo mies puhunut hänelle? Ainakin sattuivat hänen sanansa Olliin.

Hänenkin mielessään oli jotakin järkähtänyt. Hänenkin suoniinsa oli
ajan myrkky tunkeutunut. Elämä oli käynyt liian rumaksi, ihmisyyden
kuorma liian raskaaksi hänelle. Punainen tähti oli tullut likelle
maata. Ihmiset olivat muuttuneet hulluiksi, julmiksi ja
verenhimoisiksi.

Eikö ollut hassua kävellä enää kahdella jalalla? Eikö ollut parempi
heti langeta neljälle jalalle?

Kuitenkin on minun pysyttävä pystyssä, ajatteli Olli. Kuitenkin on
minun taisteltava urhokkaasti, vaikka mädätyksen siemen jo kasvaa
keltaista kukkaa sydämessäni.

23.

Olli oli myöhästynyt jonkun minuutin tavallisesta virka-ajastaan.

Heti omaan osastoonsa tultuaan kuuli hän, että viraston päällikkö oli
kysynyt häntä.

Olli säpsähti. Joko nyt? ajatteli hän. Oliko päällikkö jo nyt saanut
salaisen raportin santarmihallituksesta? Täällä toimittiin välistä
huimaavan nopeasti. Tiedettiinkö jo eilisestä kokouksesta vai
pidettiinkö häntä noin vaan ylimalkaan vahingollisena kansalaisena?

Päällikkö oli venäläinen, taisi hiukan maan molempia kieliä, mutta
mursi vahvasti puhuessaan. Hän otti Ollin hyvin ystävällisesti vastaan.

— Painakaa puuta, hän sanoi. Olkaa niin hyvä.

Olli istui. Päällikkö tarjosi hänelle paperossin omasta kotelostaan.

— Teidän ei tee mielenne maaseudulle? kysyi hän äkkiarvaamatta.

Siinäpä se, ajatteli Olli. On se lempo saanut vihiä jostakin. Tahtoo
neuvoa minulle maa-elämän yksinäisyyttä. Se on niin paljon kuin
jäniksenpassi.

Mutta ääneen hän sanoi:

— Eipä erityisesti.

— Kentiespä kuitenkin? hymyili päällikkö päivänpaisteisesti.

— Minä viihdyn varsin hyvin Helsingissä, vastasi Olli.

Paholainen, ajatteli hän itsekseen. On vielä kohtelias, hymyilee ja
kiusoittelee. Leikkii kuin kissa hiirellä. Tahtoo kärventää hiljaisella
tulella. Mutta et minusta niin hevillä suoriudu. Tule vain
karkeammaksi!

— Teillä on lainopillinen tutkinto? kysyi päällikkö.

— On tutkinto.

— Ja te osaatte venäjää?

— On tainnut jo unohtua.

— Niin suomalaiset aina sanovat. Mutta te olette kuitenkin kerran
osannut sitä?

— Kävinhän minä sitä varten Moskovassa.

— Moskovassa! Te olette ollut Moskovassa! Rakas ystävä, miksi ette ole
ennen sanonut minulle sitä?

Päällikkö näytti kerrassaan ihastuneelta.

— Ei ole sattunut puheeksi, vastasi Olli.

Tässä täytyy pitää kieli keskellä suuta, ajatteli hän. Ne voivat olla
usein hyvinkin viekkaita nuo herrat. Kukaties minkä ansan asettaa?
Tässä voi jo nyt olla vipu viritetty.

Päällikkö hieroi tyytyväisenä käsiään.

— Erinomaista, aivan erinomaista, sanoi hän. Te olette kuin luotu
siihen.

— Mihin?

Päällikkö tuli hänen eteensä ja löi häntä vastauksen asemasta
tuttavallisesti olalle.

— Onko teidän siis aivan mahdoton sanoa jäähyvästit Helsingille? kysyi
hän sitten.

Olli oli noussut.

Jotakin se viittilöi, ajatteli hän. Mutta mitä? Jos voisi mitään
päättää hänen sydämellisestä äänenpainostaan, niin ei tässä sittenkään
mahtane olla kysymys virkaerosta.

— Miksi minun pitäisi jättää jäähyvästit Helsingille? sanoi hän
suoraan.

Päällikön ääni kävi omituisen pehmeäksi ja salaperäiseksi.

— On paikka auki, ystäväni. Hyvä paikka, edullinen paikka.
Virkaylennys! Aivan kuin teitä varten.

— Mikä paikka?

— Lääninsihteerin paikka eräässä maaseutukaupungissa.

Päällikkö mainitsi kaupungin nimenkin.

Olli hämmästyi. Se oli sama, jossa Mikko Ylä-Heikkilät ja asuivat.
Hänen vanha koulukaupunkinsa! Mitä hän oli äsken tuolla kadulla
kulkiessaan ajatellut? Autiot kadut, pieni valittu piiri...
Toteutuivatko siis kaikki mielikuvat silmänräpäyksessä?

Omituinen sattuma todellakin.

Mutta ääneen hän sanoi:

— Minä jään mieluimmin Helsinkiin.

Epäilemättä se olisi ollut virkaylennys. Epäilemättä se olisi ollut
aika harppaus eteenpäin. Mutta samasta paikasta oli juuri äsken entinen
vanhoille perustuslaeille kuuliainen lääninsihteeri erotettu. Kukaan
kunniallinen lakimies koko maassa ei olisi taipuvainen hänen toimeensa
nykyisissä oloissa astumaan.

Päällikkö ei nähtävästi voinut taikka tahtonut käsittää häntä.

— Te olette hullu, sanoi hän. Lääninsihteeristä te voitte päästä
kuvernööriksi, kuvernööristä senaattoriksi, senaattorista
ministerivaltiosihteeriksi. Lyhyesti: minä luulen, että teillä on
loistava diplomaattinen tulevaisuus edessänne.

Päällikkö näytti sitä sanoessaan aivan totiselta. Olli tunsi kylmien
väreiden käyvän pitkin selkäpiitään. Diplomaattinen tulevaisuus! Juuri
samaahan hän oli äsken itsekseen aprikoinut. Oliko hän siis lasista?
Katsoivatko kaikki ihmiset hänen lävitseen?

Mielikuvilla oli siis joku todellisuus. Ihminen oli siis jossakin
edesvastuussa myöskin mielikuvistaan.

— Kiitän nöyrimmästi, sanoi hän. Mutta minä olen aivan tyytyväinen
nykyiseen asemaani. Se on tosin vaatimaton eikä suuripalkkainen...

Päällikkö vihelsi.

— Minä ymmärrän, sanoi hän. Te pelkäätte muuttokustannuksia? Kaikki
korvataan. Kaikki maksetaan. Kruunu maksaa. Teidän ei tarvitse muuta
kuin istua junaan ja pakata kapsäkkinne.

— Ei se aivan niin käy, sanoi Olli.

— Kuinka ei? Vaimo ei suostu? Poika ylioppilas? Eikö? Käy kimnaasia?

Olli ei voinut olla hymyilemättä.

— Ei ole vaimoa ollenkaan, sanoi hän.

— Harashoo! vapaa mies? valmis lähtemään? Voi mennä naimisiin vaikka
ruhtinattaren kanssa? Eikö? Mikä piru teitä sitten täällä pidättää?

— Voivathan ne olla omat esteensä poikamiehelläkin, hymyili Olli.

Nyt iski päällikkö silmää hänelle.

— Joku kaunis tyttö siis? Ahaa, minä ymmärrän. Tanssijatar?
Varieteelaulajatar? Tumma? Vaalea? Tunnustakaa pois! Te voitte kertoa
kaikki minulle niinkuin isällenne.

— Ei ole tyttöäkään.

Päällikkö katsoi häneen surumielisesti.

— Ai, ai, sanoi hän. Olisitte muuten voinut ottaa mukaanne hänet.

Hän ottaisi Liisan mukaansa? Ollin teki mieli purskahtaa täyteen
nauruun tälle ajatukselle.

— Se sattui nyt niin pahasti, sanoi hän.

— Minä ymmärrän. Teillä on sydämensuru. Melankolia, ah, sille ei ole
muuta lääkettä kuin aika. Teitä pelottaa maaseudun yksinäisyys?

— Mahdollista kyllä.

— Se ei ole mikään Pietari, jumala paratkoon, ei mikään Moskova.
Kauanko te olitte Moskovassa?

— Kaksi vuotta.

— Kaksi vuotta! Sallikaa, että syleilen teitä.

Päällikkö syleili häntä puustavillisesti.

— Mikä kaupunki! Mikä kaupunki! huudahti hän sitten. Moskova! Ah,
Moskova!

Hän sulki silmänsä sisällisen liikutuksen valtaamana. Nähtävästi oli
hänelläkin mitä herttaisimmat muistot sieltä.

— Kaupunki, jota ehdotan teille, sanoi hän sitten, ei ole edes mikään
Helsinki. Ei mitään iltahuveja, ei naamiaisia, ei teattereita, ei
konsertteja. Ah!... Te käytte mielellänne konserteissa?

— Joskus.

— Minä olen nähnyt teidät siellä. Myöskin minä harrastan musiikkia.
Harjoitankin sitä. Taide on oikeastaan aina ollut minun ensimmäinen ja
suurin rakkauteni.

— Erittäin hauskaa kuulla.

— Niinkuin teidänkin epäilemättä? Minä laulan, minä soitan, lausun,
kirjoitan runojakin. Tietysti vain kotitarpeiksi. Miksi ette koskaan
käy minun perheessäni?

Se oli kiusallinen kysymys, johon Ollin tässä yhteydessä oli sangen
vaikea vastata rehellisesti. Mutta päällikkö ei odottanutkaan mitään
vastausta, vaan jatkoi hehkuvalla slaavilaisella
kaunopuheliaisuudellaan:

— Tekin olette taiteellinen mies. Minä näen sen teidän silmistänne.
Teidän pitäisi välttämättömästi päästä Pietariin. Tahdotteko, että
toimitan teille paikan ministerivaltiosihteerin virastossa? Minä pidän
teistä. Te olette gentlemanni.

Olli kumarsi.

— Suomalaiset valtiomiehet eivät yleensä ole gentlemanneja. Te olette
ainoa sivistynyt mies, minkä minä olen tavannut virastossani. Muut ...
tshinovnikoita! Te olette luotu suurempia oloja varten. Kuka tietää ...
moni suomalainen on kohonnut korkeihin virkoihin Venäjällä. Täällä
teidän henkiset lahjanne surkastuvat. Helsinki! Mikä on Helsinki? Ei
oopperaa, ei balettia, ei hienostunutta seura-elämää! Teidän pitäisi
päästä hovin läheisyyteen... Ah! Myöskin minä tukahdun täällä.

— Teidän Korkea-arvoisuutenne ei voi siirtyä takaisin Pietariin? kysyi
Olli viattomasti.

Päällikkö levitti kämmenensä.

— Mitä minä voin? Hänen Majesteettinsa korkea tahto on minun lakini.
Minut on määrätty tänne. Soromnoo! Ihminen ei saa ajatella vain omaa
mukavuuttaan. Kaikki keisarin ja isänmaan edestä.

Hänkin on onnellinen, ajatteli Olli. Hän ei vaivaa päätään asioilla,
jotka eivät kuulu häneen. Hän on kone. Hän on virkamies. Hän tekee
vaan, mitä hänen käsketään. Sillä välin virvoittaa hän sieluaan
kauniilla ja valikoidulla elämän nautinnolla. Eikö se oikeastaan ollut
kerran minunkin ohjelmani?

Mutta minä en ole yhtä ehyt luonne kuin hän, ajatteli Olli sitten. Hän
on täydellinen. Virkamiehenä hän epäilemättä on valmis kirjoittamaan
nimensä minkä korkeammasta paikasta tulleen käskyn alle tahansa.
Ihmisenä hän ei tahdo pahaa itikallekaan. Siitäkin näkyy, mikä ero on
ihmisen ja virkamiehen välillä. Ne ovat kaksi vastakkaista käsitettä.
Tuo osaa yhdistää vastakohdat. Hän on vuoroin hyvä virkamies, vuoroin
mallikelpoinen ihminen, ilman että ne kaksi koskaan joutuvat
ristiriitaan keskenään. Hän on vain pyyhkäissyt pois kaiken
aatteellisen puolen itsestään. Minä olen paljon huonompi ihminen enkä
niin erinomainen virkamiehenäkään. Minun käy hullusti viimeisellä
tuomiolla. Aivan varmaan istuu hän isä Abrahamin helmassa, silloin kun
minä poloinen poika tulisessa järvessä peppuroitsen.

Se johtuu siitä, että hän on dualisti. Koko kuolemantakainen elämä on
järjestetty dualisteja varten. Hän riisuu vain virkamiehen yltään ja
astuu iloisena ihmisenä taivaasen. Virkatakki on vain suojellut hänen
ihmisyytensä puhtaana ja sekoittumattomana.

Hän on ihanne. Minä vain epätäydellinen välimuoto ihmisen ja
virkamiehen välillä.

Tuon rinnalla tunnen minä itseni tuiki monistiseksi. Mutta se mahtaa
johtua siitä, että minä en ole vielä aivan yhtä täydellisesti voinut
pyyhkäistä pois aatteellista puolta itsestäni. Tuo on sen tehnyt
kokonaan. Tuo ei ajattele, hän vain tuntee, uskoo ja kuvittelee. Ja
juuri sellaisia vartenhan taivaan valtakunta minun tietääkseni on
valmistettu.

— Suomen virkamiehet, jatkoi päällikkö, typerät virkamiehet! Eivät
ymmärrä omaa etuaan. Venäjä on virkamiesten paratiisi, jos Suomi onkin
heidän luvattu maansa, kuten olen kuullut sanottavan. Tulla
venäläiseksi, tulla paratiisiin. Miksi erota? Miksi niskoitella? Kansa
ei niskoittele. Vain intelligenssi. Miksi intelligenssi? Tuhma
intelligenssi! Lukenut vallankumouksen historiaa? Harmaantunut? Vapaus?
Veljeys, tasa-arvoisuus? Venäjällä ovat kaikki veljiä. Venäjällä ovat
kaikki tasa-arvoisia tsaarin ja jumalan edessä.

— Ja vapaita? uskalsi Olli kysyä.

Päällikkö katsoi häneen lempeästi ja isällisesti. Sitten kohautti hän
olkapäitään.

— Vapaus! sanoi hän. Se on utopia. Se kuuluu runoilijoille. Byronille,
Pushkinille, Lermontoville. Miksei, myöskin Runebergille. Runeberg
suuri runoilija. Suomen kansa viettää hänen muistoaan. Hyvä, saa
viettää. Lermontov on minun lempirunoilijani. Mikä nero, ah! Nerot
yksin ovat vapaita. Mutta nekin vain mielikuvituksessaan.

Mitä minä kirjoitin viime yönä? ajatteli Olli. Tuo mies sanoo sen nyt
minulle päivän valkeudessa.

— Maan päällä, jatkoi päällikkö, on kaikki pientä, sidottua ja
kahlehdittua. Vain ihmisen mielikuvitus on vapaa. Siellä saa jokainen
tehdä mitä tahansa. Ei kukaan käske, ei kukaan tottele siellä. Kaikki
ovat herroja, kaikki pajareita. Mutta maan päällä? Ei ole vapautta maan
päällä. Vain kahleita, vain orjia. Suomen intelligenssin tulisi
ymmärtää se. Intelligenssille on itsevaltius paras. Sosialidemokraatit
eivät mitään intelligenssiä. He eivät tarvitse sitä. Kuulkaa, onko
teillä mielikuvitusta?

— Ei niin hituistakaan.

Päällikkö katsoi häneen suurin silmin.

— Se on mahdotonta, sanoi hän sitten. Te laskette leikkiä. Sivistynyt
mies ei voi olla ilman mielikuvitusta. Minulla on ääretön mielikuvitus.

— Todellakin?

— Minä voin kuvitella itseni miksi tahansa. Välistä kuvittelen minä
itseni Turkin keisariksi, välistä mushikaksi, kynänvarreksi tahi
peltopyyksi. Jos minä suljen silmäni, näin, voin minä olla vaikka
sukkanauha. Eikö se ole merkillistä?

— Epäilemättä.

— Nero ei mielikuvituksessaan tunne mitään mahdottomuuksia. Minä en ole
mikään nero. Siksi minä esim. en voi kuvitella itseäni nälkäkurjeksi.
Se on koomillista, mutta minä en voi sitä. Se sotii vasten minun
synnynnäistä luontoani.

Tuolla miehellä on synnyntähumala, ajatteli Olli. Mutta ääneen hän
sanoi:

— Jos minä koettaisin sitä, tuntisin minä itseni varmaan
prima-ballerinaksi.

Eikä hän kuitenkaan voinut olla tuota miekkoista kadehtimatta. Mikä
onnen myyrä! Hänellä on ääretön mielikuvitus. Nyt sulkee hän silmänsä
ja kuvittelee itsensä kukaties herttakuninkaaksi. Ja sillä aikaa seison
minä poloinen tässä hänen edessään tuhmana kuin pata-ässä, ilman yhtään
kaunista mielikuvaa aivoissani. Hän on nero. Hän on suuri taiteilija.

Päällikkö oli todellakin sulkenut silmänsä ja huokasi pateettisesti:

— Mielikuvitus! Ah, mielikuvitus!... Mitä olisi ihminen ilman
mielikuvitusta!

Seuraavassa hetkessä hän jälleen oli mallikelpoinen virkamies.

— Siis päätetty? sanoi hän äkisti ja ojensi kätensä jäähyväisiksi.

— Mikä?

— Teistä tulee lääninsihteeri.

— Ei suinkaan.

— Kaikki on valmista. On ollut kysymys teistä jo Hänen Ylhäisyytensä
kanssa. Hänen Ylhäisyydellään on mitä parhaat tiedot teistä.

Sepä pentelettä, ajatteli Olli.

— Te kuulutte vastustuspuolueesen, hyvä. Te ette matkusta maaseudulla,
parempi. Pysytte Helsingissä, ette agiteeraa, istutte ravintoloissa,
syötte, juotte, seurustelette, käytte konserteissa, paras. Me
tarvitsemme juuri teidän kaltaisianne itsenäisiä ja sivistyneitä
virkamiehiä, jotka nauttivat elämästä, tekevät työnsä säännöllisesti ja
antavat maailman mennä menojaan. Roistoja ja onnenonkijoita meillä on
tarpeeksi. Sallikaa, että onnittelen teitä, herra Lääninsihteeri.

— Mahdotonta. Minä en voi.

— Te voitte kyllä. Teidän täytyy. Suuri tulevaisuus kutsuu teitä. Oma
isänmaanne odottaa teitä. Huomatkaa: Suomella on paljon virkamiehiä.
Mutta Suomella ei ole paljon valtiomiehiä.

Tuo mies on itse piru, ajatteli Olli. Hän sanoo kaikki julki, mitä minä
olen salassa ajatellut.

— Te olette liian kohtelias, lausui hän kumartaen.

Päällikkö hyvästeli molemmin käsin häntä.

— Te olette syntynyt valtiomieheksi, sanoi hän. Teistä tulee toinen
Yrjö-Koskinen. Saattepa nähdä. Hän suuri valtiomies. Te lääninsihteeri.
Vuoden päästä senaattori. Te pudistatte päätänne? Älkää vielä päättäkö!
Pyytäkää miettimis-aikaa. Te saatte. Ajatelkaa asia valmiiksi
huomiseen.

Olli palasi aivan huumautuneena päällikön huoneesta. Hän ei ollut
koskaan elämässään kokenut niin suurta ystävällisyyttä.

24.

Virkatuntinsa suoritettuaan laskeutui Olli Pohjois-Esplanaadille. Hänen
mielensä oli synkkä, hänen aivonsa monen vastakkaisen ajatuksen
raatelemat. Silloin löi joku häntä olalle takaapäin.

Se oli Yrjö.

Se oli todellakin Yrjö, Suurpään kartanon isäntä, hänen vanha
luokkakumppaninsa ja onnellisempi kilpailijansa Lindan suosiosta. Olli
oli kyllä tavannut hänet ennen nuorena luutnanttina, mutta tahtoi nyt
tuskin tuntea häntä.

Tuoko oli jälellä kerran niin komeasta voimistelijasta? Yrjö oli
vanhentunut, käynyt laihaksi kuin luuranko, varsi kumartunut. Mutta
hänen silmänsä olivat suurentuneet ja ikäänkuin kahdeksi
kaukonäköiseksi linssiksi lasittuneet, kasvoista oli kulunut pois
kaikki häiritsevä ja epäoleellinen, niiden ilme muuttunut henkevämmäksi
ja älykkäämmäksi. Hän puhui hiljaisella äänellä ja pyysi saada jutella
hetken Ollin kanssa.

Noin voi vaan suru kalvaa ihmisen, ajatteli Olli. Taikka onko hän ehkä
ollut sairas? Mahdollisesti hän ei myöskään ole onnellinen Lindan
kanssa.

— Minua vastaan on tehty ilmianto, kertoi Yrjö. Eräs minun omista
torppareistani. Hän sai kuitenkin sitten omantunnon vaivoja ja tuli
tunnustamaan minulle asian. Vaimoni kehoituksesta matkustin minä
silloin päätäpahkaa tänne tiedustellakseni kenraalikuvernöörin
kansliasta, olisiko sinne ehkä saapunut joku sellainen paperi. Minulla
on ilmiantajan omakätinen peruutus taskussani.

— Oletko ottanut osaa politiikkaan? kysyi Olli.

— Alussa vähän. Nyt elän minä kokonaan kamariini sulkeutuneena. Tuskin
olen vuosikausiin enää käynyt edes kuntakokouksissa.

Hän ei ole onnellinen, ajatteli Olli.

— Mitä sinä teet siellä maatilallasi? kysyi hän sitten.

— Minä luen. Kuten muistat, olivat minun tietoni jo koulussa hyvin
hatarat; nyt on minulla ollut niissä paljon parsittavaa. Olen etsinyt
esiin vanhat koulukirjani ja kerrannut ne perinpohjaisesti. Sitten olen
ostanut uusia. Kartanossa oli jo ennaltaan hyvä kirjasto. Minun
aikanani se ei suinkaan ole huonontunut.

— Lukeminen huvittaa sinua?

— Kyllä. Sinä et usko, kuinka vähän ihminen tietää itsestään ja muusta
maailmasta. Minä en tarkoita nyt sinua, joka olet lukenut aina. Mutta
sellainen kuin minä esimerkiksi: uusi elämä on auennut minulle.

Suuri muutos on hänessä epäilemättä tapahtunut, ajatteli Olli. Mutta
onkohan hänessä murtunut jotakin? Mies, jolla on kartano ja perhe, ei
tavallisesti ole noin tiedonhaluinen.

— Sinä luet päivät päästään? kysyi hän.

— Niin. Ja sitten minä ajattelen. Kävelen edes takaisin kamarissani ja
pysähdyn välistä ikkunan ääreen. Usein kävelen minä koko yön ja
heittäydyn vasta aamupuhteella maata sohvalleni.

— Sinä et saa unta?

— En tiedä. Minä olen nukkunut ennen niin paljon, että voin nyt hiukan
valvoakin. Vaimoni, joka asuu toisessa kerroksessa, pelkää vaan, että
teen joskus tulipalon. Sillä minä unohdan säännöllisesti lamput ja
kynttilät palamaan.

Hänen vaimonsa asuu toisessa rakennuksessa, ajatteli Olli. Hän on siis
onneton avioliitossaan.

Mutta ääneen hän sanoi:

— Sinä asut vanhassa rakennuksessa?

— Niin. Koko alikerta on minun hallussani. Joskus valaisen minä
kaikki huoneet, sytytän kynttiläkruunut katoissa ja polttelen tulta
uuneissa. Sinä et usko, kuinka monta riemua yksinäisyys tarjoaa
minulle.

— Ja sinua vastaan on tehty ilmianto?

— Niin. Eikö se ole hullunkurista? Minua, joka en enää lue edes
sanomalehtiäkään. Mutta torpparini eivät pidä minusta. He näkevät
tulien tuikkivan läpi yön vanhasta rakennuksesta ja luulevat minun
tekevän väärää rahaa tahi laittavan pommeja kuka ties. Enostani, jolta
perin kartanon, he sen sijaan pitivät paljon. Hän oli iloinen ja
elämänhaluinen mies, näki mielellään vieraita luonaan ja kestitsi
joskus alustalaisiaankin. Verot ovat minun aikanani heillä kauttaaltaan
pienemmät, mutta se ei nähtävästi ole auttanut asiaa. Nuori isäntä on
ylpeä, sanovat he. Eikä meillä käy ketään vieraitakaan.

Olli sai vähitellen täydellisen mielikuvan hänen elämästään. Samalla
ilmestyi hänen sielun-silmiensä eteen tarkkapiirteisenä tuo yksinäinen
kartano kuusien keskellä, alempana järvenlahti ja kaunis lehtiranta.
Enemmän kuin koskaan tuntui hänestä, että siellä oli hänen oikea
kotinsa, juuri samassa vanhassa rakennuksessa, jossa Yrjö asui, juuri
samoissa autioissa huoneissa, joissa Yrjö öisin tulta poltti, saman
kirjaston läheisyydessä, jota tämä nyt näytti ruvenneen niin uutterasti
viljelemään. Mutta Linda, hänen ensi lempensä esine? Kuinka hän mahtoi
voida? Asuiko hänkin yksin vai oliko hänellä ehkä laaja lapsiliuta
seuranaan?

— Vaimosi voi hyvin? kysyi Olli.

— Kyllä. Hän hoitaa kartanoa mallikelpoisesti.

Akkavalta siis, ajatteli Olli. Nuori, verevä lääninkarjakko, joka on
ottanut ohjat omaan käteensä vanhalta ja heikontuneelta herrassuvulta.
Miehelle ei ole jäänyt muuta kuin lukeminen ja ajatteleminen.
Nähtävästi hän on lukenut ja ajatellut paljon. Hänen henkiset lahjansa
ovat huomattavasti kehittyneet.

He olivat jutellessaan jättäneet Pohjois-Esplanaadin ja kävelivät nyt
pitkin Kaivopuistoon vievää rantatietä. Huolimatta koulutoveruudestaan
he olivat ennen olleet sangen vieraita toisilleen. Nyt saattoivat he
puhua samalta tasolta. Nyt tunsivat he keskinäisen ymmärryksen
kutoutuvan välilleen.

He puhuivat politiikasta. Sitten ajan hengestä ja koko nykyisestä
kultuurikaudesta. Yrjö tuntui kehittyneen täydelliseksi
individualistiksi.

— Pelastakoon itsensä, kuka voi, hän sanoi. Pääasia on, ettei itse
millään tavalla myötävaikuta ajan raakuuteen.

— Eikä laittomuuteen? kysyi Olli.

— Se seuraa edellisestä.

Olli ihmetteli, kuinka selkeästi Yrjö yksinäisyydestään huolimatta oli
Suomen nykyisen psykologian ymmärtänyt. Hän ei puhuessaan
suinkaan säästänyt herrasluokkaa. Mutta hän ei uskonut myöskään paljoa
hyvää mahdollisesta kansanvallasta eikä Venäjän vallankumouksen
ihanteista.

— Sinä olet tolstoisti? kysyi Olli.

— Minä olen yksinäinen mies, jonka ainoa toivo on tehdä itseään vähän
täydellisemmäksi.

Se oli hänen mielestään ainoa keino ihmiskunnan edistykseen. Täytyi
suunnata toimintansa sisäänpäin eikä ulospäin, niin kansojen kuin
yksilöiden. Ennen kaikkea Suomen kansan, jota oli vain kolme miljoonaa.
Laumana se ei muiden suurempien laumojen rinnalla merkinnyt mitään,
mutta kolme miljoonaa sivistynyttä ja kehittynyttä yksilöä oli mahti,
jonka suhteen mikä suurvalta tahansa oli aseeton. Mutta sitä varten oli
turha ruveta kansaa valistamaan. Kunkin tuli valistaa vain itseään.
Kultuuri oli aurinko, joka kyllä säteilisi ympärilleen, missä se kerran
oli ottanut asuntonsa ihmissydämeen.

— Mistä sinulla on nämä mietteet? kysyi Olli.

— Minä olen niitä itsekseni ajatellut.

Olli huomasi pian, että yksilöllisyyden oppi oli Yrjössä muodostunut
täydelliseksi uskonnoksi. Hän puhui siitä hartaudella niinkuin
uskovaiset omista jumalallisista asioistaan. Keskellä ajan pimeyttä hän
näytti säilyttäneen uskon ihmiseen, niin puhtaan, hurskaan ja
ihanteellisen, että se todellakin kilpaa talvisen auringon kanssa
heitti säteitä Kaivopuiston kimmeltäville lumipeitteille. Olli tunsi
itsensä tuiki köyhäksi hänen rinnallaan.

Hän käänsi puheen mieluummin taas politiikkaan.

— Mutta jos he nyt tulevat ja pitävät luonasi kotitarkastuksen? kysyi
Olli. Mitä sinä silloin teet?

— En tiedä. Mahdollisesti minä ammun itseni, mahdollisesti jonkun muun.
Kaikissa tapauksissa minä olen ladannut enoni vanhat ratsupistoolit.

Tuo nyt on kerskailua, ajatteli Olli. Ei ihminen niin vain itseään
ammu. Ei sivistynyt ihminen hevillä miesmurhaa tee. Hänessä elää vielä
sentään vanha mahtipontinen koulupoika.

Sitä suuremmalla mielihyvällä hän kuunteli Yrjön esitystä ilmiantojen
sielutieteellisestä alkuhistoriasta.

— Suomen kansa, selitti Yrjö, oli Ruotsin vallan aikana vain
näennäisesti vapaa. Se nautti tosin lakien turvaa ja lähetti edustajia
Ruotsin valtiopäiville. Mutta sen kieli oli kytketty, sen henki
kahlehdittu, sen koulut ja yliopisto epäkansallisia, samoin sen ylemmät
ja alemmat virkakunnat. Itse tämän onnettoman kansan omat lapset, ne
harvat nimittäin, joilla oli varoja ja tilaisuutta opin tielle,
unohtivat usein suomalaisen alkuperänsä ja muuttuivat niin mieleltään
kuin kieleltäänkin muukalaisiksi isiensä maassa.

Ruotsi edusti korkeampaa kultuuria. Siellä oli kaikki: sivistys,
varallisuus, sotamaine, virat, arvot, hovi ja hienostuneet elämäntavat.
Täällä ei ollut mitään: karu kannikka vaan ja nimetön kuolema korpien
pimennossa.

Ruotsi oli maan sivistyneen säädyn puhekieli. Ruotsiksi runoiltiin,
ruotsiksi rakastettiin, ruotsiksi käytiin kauppaa ja kirjoitettiin
tuomio-istuinten pöytäkirjat. Vain jumalan sanaa saarnattiin suomeksi.
Vain korpien povessa saattoi suomalainen kansallishenki elää omaa
itsenäistä elämäänsä, jonka kukka oli Kalevala. Suru oli tehnyt siitä
suuren runoilijan.

Mutta muuten asui kansassa syvä epäluulo ja katkeruus ruotsalaisia
herrojaan kohtaan. Virkamiesten käytös täällä etäisissä rajamaissa ei
aina ollut mallikelpoinen eikä Ruotsin esivalta aina pitänyt
tarpeellista huolta suomalaisista alammaisistaan. Sitäpaitsi panivat
Ruotsin suuret sodat usein maan tuhkaksi ja raunioiksi, ryöstivät
Suomen sorjimman miehuuden ja uhrasivat sen etäisille tappotantereille,
ilman että kansa siitä sai edes mainehikasta kansallista historiaa
korvaukseksi.

Ei auttanut enää, että Suomi oli sisällisesti itsenäisenä
suuriruhtinaskuntana Venäjään yhdistetty. Ei sekään, että kautta koko
maan sivistyneen säädyn kävi kansallinen herätys ja että laajat piirit
sen jaloimmista aineksista tunsivat äkkiä kuuluvansa juuriltaan tähän
samaan suo-maahan, jota he ennen olivat niin suuresti hävenneet tahi
halveksuneet. Ei sekään, että ruvettiin äkkiä suomenkieltä
harrastamaan, sen sukulaiskieliä tutkimaan, kaivamaan esille
suomalais-ugrilaisten heimojen muinaismuistoja sekä niiden lauluja,
loitsuja, sananlaskuja ja arvoituksia keräämään. Ei sekään, että
alettiin tätä ennen niin kylmästi kohdeltua suomalaista kansanainesta
ihailla ylenpalttisesti, kehua sen kuntoa ja hyviä tapoja, sen nöyrää
vaatimattomuutta ja liikuttavaa lainkuuliaisuutta, sen urhoollisuutta
sodassa ja ahkeruutta rauhan askareissa, sen harrasta jumalanpelkoa ja
järkähtämätöntä uskoa sallimukseen pahimman päivän päälle rynnätessä.
Eikä sekään, että huomattiin äkkiä olevan kunnia kuulua tähän kansaan,
jolla oli niin sitkeä selkäranka ja niin klassillisesti puhdasviivainen
maailmankatsomus.

Turhaan havaittiin samalla, että Suomi oli kaunis maa, Europan
ihanimpia. Turhaan tunnustettiin itkusilmin ja käsi sydämellä, että se
tuhansine järvineen, metsäisine vaaroineen ja kukkuloineen, synkkine
korpineen, syöksyvine virtoineen ja koskineen, niittyineen, peltoineen,
lempeine lehtirantoineen, valkeine kesä-öineen, hohtavine hankineen,
revontulineen ja talvistaivaineen hyvin ansaitsi kaikkien lastensa
jakamattoman rakkauden ja uskollisuuden. Mikään ei auttanut enää.
Suomen kansan syvissä riveissä pysyi edelleen vanha katkeruus kaikkia
sivistyneitä kohtaan, joita se vuosisatojen vieriessä oli oppinut vain
vieraskielisenä vallasluokkana tuntemaan.

Liian myöhään ruvettiin ruotsiksi kirjoittamaan kauniita runoja
isänmaasta ja suomeksi julkaisemaan sanomalehtiä ja kirjallisuutta.
Liian myöhään kiirehdittiin perustamaan suomenkielisiä kouluja,
kasvattamaan suomalaisia virkamiehiä, vaatimaan kansankielen
kunnioitusta ja kaiuttamaan sitä tieteessä, taiteessa, kodeissa,
seura-elämässä, näyttämöltä ja laululavalta. Liian myöhään syntyi
suomenkielinen sivistynyt sääty, joka otti kansan asian omakseen ja vei
sitä voitosta voittoon kiivaassa taistelussa aikaansa ymmärtämättömän,
harvalukuisen, mutta varakkaan ja yhteiskunnallisesti merkitsevän
ruotsalaisen virka- ja kauppaylimystön kanssa. Liian myöhään tämä sama
epäkansallinen yläluokka osoitti tajuavansa ajan merkit paremmin kuin
moni kansallismielinen, kun byrokraattisen Venäjän hallitus päätti
hävittää Suomen sisällisen itsenäisyyden. Liian myöhään se, uskollisena
germanisen kultuurinsa kauneimmille traditsioneille, nousi ylös yhtenä
miehenä puolustamaan lakien pyhyyttä ja kansalaisen vapautta, tuomarien
loukkaamattomuutta ja koko sitä länsimaista oikeusjärjestystä, joka
ammoisesta keskiajasta saakka oli ollut Suomen yhteiskunnan kulmakivi.
Vuosisatojen vääryydet olivat olleet liian suuret. Suomen kansan syvät
rivit eivät kauttaaltaan enää luottaneet heihin.

Turhaan yhtyivät heihin kaikki ne kansallismieliset, jotka tajusivat,
ettei mikään kansanvaltainen, ei mikään vapaamielinen, eipä edes
suomalaiskansallinen edistystyö ollut maassa mahdollinen, ilman
perustuslaillista yhteiskuntajärjestystä. Turhaan koetettiin tältä
taholta kansalle todistaa, ettei nyt ollut kysymys ruotsinmielisistä
eikä suomenmielisistä, vaan Venäjän keisarikunnan suhteesta Suomen suuriruhtinaskuntaan,
että oli pidettävä kiinni lain puustavista, jos
mieli säilyä sen hengenkään, että oli valmistauduttava kukaties
vuosisataiseen vastarintaan ja että tuon vastarinnan tuli olla
passiivinen, jo siitä yksinkertaisesta syystä, että se ei voinut olla
aktiivinen ja että se oli ainoa mahti, minkä me täällä voimme Venäjän
miljoonalukuista painettimetsää vasten asettaa. Epäluulo pysyi ja
suuri, liian suuri osa Suomen kansaa seurasi vanhoja, kansallismielisiä
johtajiaan, jotka olivat liian vanhoja syntyäkseen uudestaan ja liian
rajoitettuja valtiolliselta kyvyltään kääntääkseen muuttuneiden
olosuhteiden mukaan äkkiä rintamansa pois ruotsinmielisistä ja yhdessä
ruotsinmielisten kanssa päin uutta vihollista. Kansa meni kahtia eikä
ole sen jälkeen saavuttanut eheyttään.

Ja tuolta Suomen sydämestä, sen omista syvistä riveistä, alkoi pursua
esiin aineksia, jotka hämmästyttivät häijyydellään, raakuudellaan,
julkeudellaan ja pohjattomalla siveellisellä turmeluksellaan. Repesi
aukkoja siihen ohueen, pettävään sammalkerrokseen, jonka vieras
kultuuri oli hädin tuskin saanut kudotuksi yli kansanluonteen pahimpien
lätäköiden, ja sen alta ammotti liejuisia, selkäpiitä karmivia
kurimoita, joista vuosituhansien routa huokui hallaista ja myrkyllistä
henkeään. Alkuperäinen raakuus kohotti päätään. Villit vaistot
heräsivät unestaan, johon pintapuolisen puolisivistyksen seireenilaulut
olivat sen hetkeksi tuudittaneet. Kaikki eläimelliset intohimot,
väkisin vangitut sydämen syvimpiin komeroihin, lähtivät liikkeelle,
lähtivät viekkaina, karsaina, pahansuopina ja salakavalina, etsien
saalistaan hämärtyvässä yössä, keltaiset silmät julmuudesta kiiluvina,
sieramet väreilevinä nälästä ja hävityksen kauhistavasta hekkumasta.

Paljastuivat silloin suomalaisen kansanluonteen pahimmat puolet: sen
kateus, sen epäluuloisuus, sen eripuraisuus ja viha naapurien välillä,
sen korpien yksinäisyydessä kytevä kostonhimo ja sen rajaton, silmitön,
äkkiarvaamatta esiin purskahtava raivopuuskaisuus. Samoin sen ääretön
kevytmielisyys, sen huolettomuus huomisesta päivästään, sen
suurisanaisuus ja vähätekoisuus, sen velttous, sen tarmottomuus käydä
käsiksi kohtalonsa pyöriin, sen yhteistunnon puute, sen valtiollinen ja
yhteiskunnallinen kypsymättömyys, sen kerskailu uhkaavan vaaran suussa
ja sen toimeton, vapiseva pelko, kun vaarasta näytti totta tulevan.
Konnia ja roistoja ilmestyi niin runsaasti, ettei rehellisten ihmisten
mielipide enää parhaalla tahdollaankaan riittänyt tuomitsemaan niitä
kaikkia kyllin ankarasti. Salaisia ilmiantoja tulvaili niin tukuttain
lääninhallituksiin, että itse venäläiset kuvernööritkin olivat siitä
ihmeissään.

— Täytyy nyt sokeimmankin isänmaan-ystävän, puhui Yrjö, huomata
kauhistuksella, ettei kansa, tuo oma, rakastettu kansa, olekaan niin
kaunis kuin sitä on kansallisen innostuksen ylläpitämiseksi ja
epäkansallisen yläluokan vastapainoksi vuosikymmeniä toitotettu, vaan
että sen hengessä päinvastoin piilee laajoja, viljelemättömiä aloja,
louhikoita, joissa kyykäärmeet kähisevät, ja upottavia rämeitä, joiden
pohjaan päivä ei ole paistanut milloinkaan. Ja ne uhkaavat levetä ja
peittää koko maan tuhoa-tuottavaan syleilyynsä.

He olivat saapuneet Kaivopuiston rantaan. Aava meri aukeni heidän
edessään. Viaporin linnoitukset mustine tykkineen ja valkeine
lumivaippoineen nousivat merestä niinkuin uhkaavat todistajat
alkuperäisistä luonnonvoimista, joita eivät ihmisjärjet hallinneet.

Päivä oli mennyt pilveen, meri vyöryi raskaana ja rautaisena. Ja tuolta
kaukaa, kahden linnoitetun saaren takaa, näkyi lähestyvän sankka
sumuseinä tulevan kostean tuulen mukana ja kulkevan suoraan kohti
kaupunkia. Olli tunsi kaidepuuta vasten nojatessaan jo nyt sen jäisen
henkäyksen kasvoillaan.

Hän puhuu minusta, ajatteli hän. Minussakin on revennyt aukkoja ohueen
sammalkerrokseen. Minunkin mielessäni ammottaa kurimoita, joiden
pohjaan päivä ei ole paistanut milloinkaan. Sielläkin ovat villit
vaistot lähteneet liikkeelle. Sielläkin kiiluvat keltaiset silmät ja
käyvät väreet hävityksen hekkumasta.

Hän vavahti. Hän oli muistanut tuon naisen muotokuvan, joka oli
luvannut tulla häntä katsomaan iltapäivällä. Eivätkö silläkin olleet
keltaiset silmät? Oliko tuo nainenkin ehkä vain ajan hengen herättämä
mielikuva hänen omasta rinnastaan?

Vilu karsi hänen ruumistaan.

— Lähdemmekö? sanoi hän sitten.

He palasivat kaupunkiin synkkinä ja äänettöminä.

25.

Olli söi päivällisensä hyvällä ruokahalulla. Sitten heittäytyi hän
salin-sohvalleen ja nukahti heti. Valvottu yö yhdessä äskeisen
kävelymatkan kanssa oli hänet perinpohjin uuvuttanut.

Hän näki unta Suurpään kartanosta. Hän oli olevinaan siellä tuon naisen
kera, jolla oli keltaiset silmät ja rikollinen päänmuoto. Hän oli
näyttelevinään kaikkia sen merkillisyyksiä kumppanilleen ja
haastelevinansa näin valkeassa kesä-yössä, käsi kättä vasten, kummun
himmeän kuusen alla:

                                                  ⸻

”Tämä on minun kotini, täällä minun syntymäsijani.

Lintu vieraiden viitojen, nyt tunnet minut.

Tätä hetkeä olen aina toivonut, aina pelännyt. Voisinko sinua koskaan
tuoda tänne? Miltä kaikki täällä näyttäisi sinusta? Ja miltä näyttäisit
sinä itse minun syvimpien syntymävaistojeni valaistuksessa?

Ja miltä minä?

Vuodet pitkät olen tuuminut tätä matkaa ja aina sen ajatuksen jälleen
karkoittanut mielestäni. Talvet pitkät olen vuoteellani piehtaroinut ja
koettanut oikean kotini kuvaa pikku palasista jälleen mielessäni
sommitella.

Nyt ei minun ole enää tarvis tehdä sitä.

Se on tässä nyt kaikki, minun ympärilläni, sinun edessäsi. Kaikki kuin
avattu kirja. Sinun ei tarvitse muuta kuin selailla sen lehtiä ja lukea
sitä.

Se kirja olen minä.

Se minä, jota itse olen pelännyt ja peittänyt, pois ajanut, taas
maanitellen takaisin toivotellut. Se minä, joka on syvempi kuin kaikki
muut minuuteni ja jonka päällä ne muut vain kuplina keinuilevat.

Lue! Se on tässä sinun edessäsi.

Tuo järvi on minua ja nämä kuuset minua, minua ovat koivujen varjot
vedessä ja vastarannan metsän takaa kuuluva kumea ja epämääräinen
koskenkohina. Mutta täytyy olla hyvät korvat sitä kuullakseen.

Minua on tuo laituri ja tuo uimahuone, tuo sauna ja ruokoranta niemen
päässä. Myöskin kaikki nämä rakennukset ovat minua. Enin kuitenkin
minua on tämä valkea kesäinen yö vanhassa Suurpäässä, kuten tätä
kartanoa taidetaan minun mukaani nimittää.

Metsä nukkuu, lahti nukkuu. Kaikki ihmiset talossa nukkuvat. Ei ketään
muita valveilla kuin minä. Sinäkin varmaan nukut.

Kuuletko tuon surisevan sääsken, joka juuri istahtaa kädelleni? Meidän
lempemme lintu se on. Kohta se imee vereni minusta.

Ei ole yö, ei ole päivä. On ijankaikkinen valoisuus, ilman alkua, ilman
loppua. Silloin tällöin vain uninen yörastas äännähtää. Joskus kilahtaa
hevosenkello lahden tuolla puolen.

Mutta koski metsän takana humisee lakkaamatta. Täytyy vain olla hyvät
korvat sitä kuullakseen.

Se ei ole mikään tavallinen koski nimittäin. Se on jumalan koski,
pyhyyden ääni luonnossa ja ihmissydämissä.

Se soi välistä kovemmin, välistä hiljaisemmin. Joskus tuntuu se
kokonaan tauonneen. Mutta se soi aina. Täytyy vain olla kyllin tyyntä
ja valkeata sitä kuullakseen.

Eikä tuo koirakaan, joka tuolla järven takana jossakin kaukaisuudessa
haukahtelee, ole mikään tavallinen tiisti. Se on loihdittu koira, sadun
ja tarinan tuttu. Se haukkuu sinnepäin, missä kuolema kulkee, ja
aavistaa salaiset kammot, jotka kyliä ja kartanoita lähestyvät. Se on
Lapin koira, pyhä pystykorva, pohjolan valkeassa hämärässä.

Täällä on ilma täynnä taikaa ja ennusmerkkejä.

Kuinka en siis itse myös olisi loihdittu, kuinka en sinuakin taiotuksi
toivottaisi? Eihän tämä ole ollut minulle mikään tavallinen matka.
Pikemmin on se pyhiinvaellus taivaan ratoja myöten, toivioretki onnen
kultaiselle kukkulalle. Vai helähtääkö hiekka allasi missään niinkuin
täällä? Vai lepattavatko haavan lehdet —?

Eivät missään niinkuin täällä. Sillä täällä ne lepattavat aina.

Väärin ne sanovat, jotka väittävät niiden omaa kevyttä mieltään
leikamoivan. Elleivät ne näet aina leikkisi, itkisivät ne itsensä
keltaisiksi ja kuolisivat siinä silmänräpäyksessä. Niiden täytyy aina
karkeloida, jos niiden mieli kestää kaikkea sitä kauneutta ja
surumielisyyttä, joka niiden ympärillä vavahtelee helmassa valkean yön.

Ne ovat kaikki minun mielialojani —.”

                                                  ⸻

Hän herää siitä, että ovikello helähtää. Hän herää vielä enemmän siitä,
että hänen vanha palvelijattarensa tulee sisälle ja sanoo jotakin.
Enimmän kuitenkin herää hän erottaessaan iltahämäräisen huoneen
ovipielestä mustapukuisen naisen, jonka silmät sattuvat kuin kaksi
keltaista pilkkua hänen aivoihinsa.

Hän nousee ylös. Hän on nyt jo aivan valveillaan.

— Minä tulin, sanoo nainen hiljaisesti.

— Tervetulemaan, sanoo Olli ja käy vastaan hänelle. Missä teidän
miehenne on?

— Minun mieheni on kuollut.

Olli hämmästyy sanattomaksi. Eihän ihminen niin voi kuolla. Vasta
eilenhän he olivat yhdessä keskustelleet. Juuri tänään hän oli tahtonut
tavata häntä. Kuollut! Sehän oli mahdotonta. Eihän voi kuolla ainoa
ihminen, joka kenties olisi hänet täydellisesti ymmärtänyt.

Mutta hänen äänensä sanoo:

— Milloin ja miten kuoli teidän miehenne?

— Hän kuoli viime yönä aivohalvaukseen.

Olli katsoo ja katsoo tuohon naiseen. Hänen kylmä ja kiiltävä katseensa
tunkeutuu kuin jäätikari naisen silmäterään. Mutta nainen ei sulje
silmiään eikä käännä kasvojaan pois hänestä. Päinvastoin näyttävät
hänen silmäteränsä suurentuvan ja ikäänkuin imevän itseensä sitä
harmaata hallanhenkeä, joka uhoaa häntä vastaan Ollin koko olennosta.
Ja Ollista tuntuu samalla kuin keltaiset tulenlieskat tuon naisen
silmistä ojentuisivat häntä kohden ja kiertäisivät hänen päänsä kuumaan
kultarenkaasen.

Epäilemättä on tuossa naisessa jotakin rikollista, ajattelee Olli.
Ikävä kyllä, vastaa hän täydellisesti sitä nais-ihannetta, joka
sydämessäni minä olen syntynyt maailmaan. Onneksi hän ei ole olemassa.
Onneksi on hän vain minun mielikuvani. Mutta miksi seisoo hän tällä
hetkellä edessäni ja tuijottaa minuun? Tahtooko hän vaatia tilille
minua? Olenko minä edesvastuussa hänen teoistaan?

Mutta hän kuulee äänensä sanovan:

— Se ei ole totta. Sinä murhasit hänet.

Naisen silmät täyttyvät äkkiä kyynelillä.

— Nyt te jälleen poljitte rikki minun laahukseni, sanoo hän.

Sitten painaa hän päänsä alas ja puhkeaa hillittömästi itkemään. Hän
haastaa halki kyynelien. Olli seisoo avuttomana hänen edessään. Hän
kuulee tarinan miehestä, jolle elämä oli käynyt liian raskaaksi, ja
naisesta, joka kaikella elinvoimallaan turhaan koetti tukea häntä. Hän
hämmästyy sen suhteen hienoutta, joka oli vallinnut noiden kahden
yksinäisen sielun välillä, ja hän tuntee musertuvansa niiden kauniiden
mielikuvien painosta, jotka tuon naisen nyyhkytysten seasta virtaavat
hänen aivoihinsa. Onko maailmassa siis sellaisiakin ihmisiä? Onko
elämässä niin paljon kauneutta? Silloin on hänen tuomionsa tullut.
Mihin oli hän itse oman synnynnäisen hienoutensa maailmassa hävittänyt?

— Hän otti myrkkyä, sanoo nainen. Minä tiesin hänen päätöksestään ja
olin sen jo aikoja sitten hyväksynyt. Minä en voinut nähdä hänen
kärsivän enää. Mutta minä tahdoin salata hänen tekonsa muilta. Te
pakotitte minut puhumaan.

Hän tyyntyy vähitellen eikä itke enää. Huoneessa on jo melkein pimeä.
He seisovat kauan äänetönnä.

— Hyvästi, sanoo nainen vihdoin ja ojentaa kätensä. Minä en voi sanoa
enää näkemiin.

— Menettekö nyt? kysyy Olli säpsähtäen.

Hänestä tuntuu kuin tuon naisen keralla poistuisi hänen paras
ajatuksensa.

— Menen. Minä tahdoin vain pitää lupaukseni.

— Minne?

— Sinne, mistä minä tulin. Sumuun ja hämärään.

Olli tahtoo pidättää häntä. Hän vetää kätensä hiljaa pois ja häviää.

Minä olen mennyt mies, ajatteli Olli. Minä olen ajatellut liian pahaa
maailmasta. Sen mukaan minä olen itseni muodostanut. Minä en tahtonut
olla parempi enkä huonompi kuin muut. Nyt ovat muut paremmat minua.

Hän kävelee koneellisesti makuuhuoneesensa ja sytyttää lampun. Koko
kohtaus on vaikuttanut häneen kuin unennäkö.

26.

Heti sen perästä tulee Mikko. Hän on kokonaan poissa suunniltaan.

— Se oli kauhea tapaus, sanoo hän jo ovessa. Tohtori Ylä-Heikkilä on
kuollut.

— Aivohalvaukseen?

— Niin. Mutta mistä sinä sen tiedät?

— Hänen vaimonsa oli juuri täällä ja kertoi sen minulle.

— Niinkö? Minä menen hotelliin ja kysyn tohtori Ylä-Heikkilää. Siellä
vastataan minulle, että hän on kuollut. Minä en usko sitä, syöksyn
sisälle ja kohtaan hänen tyttärensä. Joku lääkäri on jo käynyt siellä
ja kirjoittanut kuolemantodistuksen.

Hän vaipuu väsyneenä tuolille istumaan. Eikä kumpikaan pitkään aikaan
puhu mitään.

— Hän oli hieno mies, virkahtaa Mikko vihdoin.

— Hän oli liian hieno tähän maailmaan.

Jälleen pitkä vaitiolo.

— Minä puhelin hänen kanssaan paljon viime talvena, sanoo Mikko. Hän
oli suuri isänmaanystävä. Hän suri syvästi Suomen kohtaloa. Pelkään,
että valtiolliset seikat ovat paljon hänen yleiseen terveydentilaansa
vaikuttaneet.

— Hän oli ystävä ihmisyyden. Elämän rumuus on hänen kuolemansa
aiheuttanut.

Mikko katsoo kummastuneena häneen. Eivätkä he taas pitkään aikaan puhu
mitään.

— Sattuu sitä kaikellaista, sanoo Mikko vihdoin keveämmällä äänellä.
Minä menen Seurahuoneelle syömään päivällistä. Siellä istuvat kaikessa
rauhassa Ilmari Paatsalo — tiedäthän, tuo toverikuntarunoilija, josta
kerroin sinulle eilen klubissa — ja minun lemmittyni Alli. He sanoivat
matkustaneensa muka minua hakemaan.

— Myöskin Paatsalo?

— Hän ihailee minua suuresti, sillä hän näkee minussa todellisen
gentlemannin. Arvattavasti hänen on tullut ikävä tohtoritar
Ylä-Heikkilää. Mutta Alli sanoi, että hänen oli tullut ikävä minua.
Eikä hän koskaan vielä ole niin verisesti valehdellut.

— Kuinka niin? Onko sinulla joku syy epäillä hänen sanojaan?

— Minä huomasin heti ensi katseella, että hän on silmittömästi
rakastunut Paatsaloon. Eikä tämäkään näyttänyt aivan viaton olevan. He
punastuivat ja vaalenivat molemmat, kun näkivät minut, ja kysyivät
katseillaan aina kesken puhetta neuvoa toisiltaan. Pahoin pelkään, että
he ovat karanneet yhdessä. Kaikissa tapauksissa on minun suhteeni
siihen tyttöön nyt lopussa. Minä en aio kilpailla kunniasta herra
Paatsalon kanssa.

— Mutta eikö hänen ihanteensa ole tohtoritar?

— Tohtoritar on hänen taivaallinen rakkautensa.

Olli muistaa Mikon oman rakkausrunon, jonka tämä oli klubissa viime
yönä deklamoinut. Ja hän sanoo piloillaan:

— Sinä voisit kirjoittaa runon siitä.

— Ihminen kirjoittaa vain yhden runon elämässään, vastaa Mikko
vakavasti. Se oli minun runoni. Muut tulisivat olemaan vain sen
toisintoja.

— Mutta tämä yksi sinun oli pakko kirjoittaa?

— Se oli suorastaan välttämättömyys. Minä en päässyt siitä.

— Siinäpä se, vastaa Olli. Toisilla voi olla pakko kirjoittaa useampia.

Vaitiolo.

— Nämä kaksi tapausta ovat minut kerrassaan järkyttäneet, sanoo Mikko
sittemmin. Voisit tarjota lasin viiniä minulle. Kenties se hiukan minun
surullista mieltäni virkistäisi.

Olli tekee työtä käskettyä. Mikko valittelee jälleen tohtori
Ylä-Heikkilän kuolemaa.

— Onneksi ei kaikki kaunis kuollut hänen kerallaan, sanoo hän.

— Mitä tarkoitat?

— Tarkoitan hänen vanhempaa tytärtään.

— Niin, huokaisee Mikko. Minulle jää nyt vain taivaallinen rakkauteni.

— Ja muisto menneestä armaastasi?

— Niin. Mutta minä en saata hänestä uneksia.

— Miksi et?

— Hän ei ollut minulle mikään taivaallinen yrttitarha.

— Eikö? Mikä hän oli?

— Pikemmin muistutti hän minulle Semiramiin riippuvista puutarhoista.

Mies parka, ajatteli Olli. Hänkin on dualisti. Mutta nyt hän on toisen
puolen minuudestaan kadottanut.

— Minä matkustan pois tänä, selittää Mikko. Hyvä kun pääsen koko
Helsingistä. Se viime yö kohisee vielä pääkopassani.

— Taisit tulla hyvään hutikkaan?

— Olin aivan kuollut vielä aamupäivällä.

Mutta nyt muistaa Olli, että hänelle tänään aamupäivällä on tarjottu
lääninsihteerin paikka samassa kaupungissa, missä Mikko asuu. Hän
päättää kysyä Mikon ajatusta asiasta.

Mikko ihastuu ikihyväksi.

— Sehän on erinomaista, sanoo hän. Me tapaamme joka päivä toisemme,
voimme vaikka asua yksissä. Me kaksi vanhaa ystävää.

Olli huomauttaa, että hän oikeastaan kuuluu perustuslailliseen
puolueesen. Hänen toverinsa tulevat mitä ankarimmin hänen tekoaan
tuomitsemaan.

— Yleinen mielipide on, kuten tiedät, drakooninen, selittää hän. Sen
kanssa ei nykyään ole leikkimistä.

— Mutta kunnon mies menettelee vain vakaumuksensa mukaan, sanoo Mikko.
Minä hyväksyn täydellisesti sinun askeleesi.

Siinäpä se, ajattelee Olli. Jospa minulla olisi siitä niin vankka
vakaumus! Mutta eihän minulla ole sitä. Minulla on vain epäilykseni sen
vakaumuksen vastakohdasta.

Mikko nousee ylös ja menee. Hänellä on vielä jotakin asiaa kaupungilla.

Olli jäi yksin. Hän otti esiin pienen käsipeilin, johon juuri mahtui
miehen naamataulu, tarkasti sen ja seinäpeilin avulla, oliko jakaus
niskassa vedetty varmasti ja kohtisuoraan kuin laskinluoti. Sitten
istui hän keinutuoliin ja vaipui omien kasvojensa perusteelliseen ja
lahjomattomaan tutkimiseen.

Aluksi kuletteli hän peiliä ympäri päätä, katseli itseään profiilissa,
vuoroin oikealta, vuoroin vasemmalta. Hän oli vielä sangen kaunis mies
mielestään. Päälaki oli tosin auttamattomasti kalju ja otsa kohonnut
liian korkeaksi, jakautuen ylhäällä kahteen sarakkeesen, jotka
vastustamattomalla voimalla pyrkivät kohden pohjoisnapaa. Mutta vielä
ne eivät kuitenkaan olleet yhtyneet, vielä erotti niitä melkoinen
hiustupajas, joka järkiperäisesti viljeltynä riitti peittämään suuren
osan päälaenkin puhdasviivaisesta tonsuurista. Niskassa hänellä taas
oli karvoja liiaksikin, samoin ohimoilla, jossa ne olivat
miellyttävästi hopeoituneet.

Nyt pullisti hän silmänsä ja puski päänsä eteenpäin, pitäen peiliä niin
korkealla kuin hänen katseensa kulmien alta suinkin ylettyivät. Sitten
vei hän sen suunsa eteen, irvisti ikeniään, pisti ulos kielensä ja
tarkasti hampaansa, sekä ne, jotka olivat ehyet, että ne, joista
kultapaikat kauniisti kimaltelivat. Lykkäsi sitten leukansa eteenpäin,
ujutti niin pitkälle kuin nikamat suinkin sallivat ja koetteli vielä
kerran käsiselällään, oliko parturi ennen päivällistä tehnyt
mallikelpoisesti tehtävänsä. Samalla oli hän huomaavinaan, että hänen
toinen leukansa, joka muuten hiukan herrahtavassa siroudessaan oli
hänen ylpeytensä, osoitti poroporvarillisia pyöristymisen oireita. Hän
päätti sen johdosta taas ruveta noudattamaan spartaanista
ruokajärjestystä.

Tämä kaikki oli kuitenkin vielä vain sitä karkeampaa tarkastelua, jota
hän ei laiminlyönyt milloinkaan ennen maatamenoaan. Nyt vasta alkoi
hänen sisällisemmän ihmisensä tutkistelu, se, jossa myöskin sielu oli
mukana, muistoineen, toiveineen, pettymyksineen, pysyvine pyyteineen ja
hetkellisine mielihaluineen. Sitä varten oli peili vietävä aivan
silmien tasalle, tuijotettava siihen kotvanen liikahtamatta,
rypistettävä kulmakarvojaan, hymyiltävä, tultava jälleen totiseksi,
vilkutettava silmää itselleen ja tehtävä jos jonkinlaisia
kasvojen-eleitä, joiden määrä oli salaman-nopeasti tulkita hänen
vaihtelevia ajatuksiaan. Tässäkin suhteessa hän tuli sangen
tyydyttäviin tuloksiin.

Epäilemättä oli hänen henkensä vielä virkeä, hänen tahtonsa terve,
hänen älynsä terävä ja tunne-elämänsä kirkkaaksi kiteytynyt, niinkuin
timantti, joka loisti omalla valollaan. Kuitenkin tunsi hän olevansa
täydellisessä henkisessä hajoamistilassa. Mistä se mahtoi johtua? Hän
oli aina asettanut mielen tasapainon kaikkia muita hyveitä
korkeammalle.

Minä menen varhain maata tänä iltana, ajatteli hän. Kaikki riippuu vain
yön valvokista.

Mitä jos todellakin ottaisin vastaan tuon lääninsihteerin viran?
ajatteli hän sitten. Meillä voisi Mikon kanssa siellä
maaseutukaupungissa olla sangen miellyttävää. Kenties tohtoritar
Ylä-Heikkiläkin vielä jää sinne kauniine tyttärineen. Tänä keväänä
tosin ovat sotaväen-kutsunnat ja minulle saattaa tulla pakko toimia
pontevasti niiden menestymiseksi. Mutta mitä ei ihminen tee isänmaansa
takia? Suomella on vähän valtiomiehiä. Minä olen kuin luotu niiden
lukua ainakin yhdellä lisäämään.

Sitten johtui hänen mieleensä taas Suurpään kartano asukkaineen.
Mahdollisesti siellä tapahtuu kotitarkastus. Mitähän jos minä saisin
tehtäväkseni sen toimittaa? Minä lähestyisin kartanoa hyvänä miehenä
paikkakunnan nimismiehen kanssa; poliisin minä jättäisin pihalle
hevosta pitämään. Meidät otettaisiin harvinaisina vieraina vastaan,
tuotaisiin viinit pöytään ja tarjottaisiin illallinen. Linda yksin
aavistaisi kaikki; hänen silmänsä seuraisivat minua palavina
kaikkialle. Ohimennen, keveän puheen lopussa, mainitsisin vihdoin
asiani. Yrjö vetäisi esiin ratsupistoolinsa ja aikoisi ampua minut.
Linda huudahtaisi ja heittäytyisi meidän välillemme, laukaus pamahtaisi
ja Linda lepäisi kuolleena lattialla. Hän katsoisi äärettömällä
rakkaudella Olliin. ”Sinua minä olen aina rakastanut”, olisivat hänen
viimeiset sanansa.

Hänen mielikuvansa kävivät nyt aistillisiksi ja hekkumallisiksi.
Kuitenkin sekoittui niihin ikäänkuin käärinliinojen hajua. Linda ei
olisikaan kuollut, vaan ilmestyisi yöllä hänen huoneesensa tuolla
uudessa rakennuksessa, jonne hänet oli lähetetty nukkumaan. ”Minulla
oli niin epämukava vuode siellä haudassa”, sanoisi Linda. ”Minun täytyi
nousta tänne nukkumaan.” ”Tervetulemaan”, sanoisi Olli. ”Sehän onkin
minun häävuoteeni”, sanoisi Linda.

”Me mahdumme kyllä molemmat siihen”, vastaisi Olli. Linda kietoisi
kylmät käsivartensa hänen kaulaansa ja suutelisi häntä. Hänen huulensa
polttaisivat niinkuin rauta pakkasessa.

Se oli hyvin miellyttävä kuvasarja Ollin mielestä eikä hän hevillä
tahtonut päästää sitä haihtumaan. Hän tunsi siitä samaa nautintoa kuin
hän joskus aamulla sängyssään oli tuntenut lukiessaan sanomalehdistä
vallankumouksellisten venäläisten kiduttamisesta, piiskaamisesta ja
naisten raiskauksista esivallan valvonnan alla. Ennen hän oli aina
sydämessään kauhistunut tätä turmeltunutta tunnettaan. Nyt hän nautti
siitä niinkuin mato kalmanhajusta.

Se, että hän nautti, oli uusi sielullinen vaarinotto, joka kiinnitti
hetkisen hänen huomiotaan. Vuosi vuodelta olivat sellaiset käyneet
hänelle yhä harvinaisemmiksi. Jos se odottamaton onni hänelle vielä
joskus oli tapahtunut, että hän oli löytänyt sisältään jonkun uuden ja
tähän saakka hänelle tuntemattoman mielenliikkeen, oli hän aina ottanut
sen vastaan niinkuin kunnioitetun juhlavieraan tahi luonnontutkija
oudon perhosen, joka asettuu suorastaan hänen nenälleen istumaan.
Eilinen ja tämä päivä olivat kuitenkin siinä suhteessa olleet siksi
runsaita hänelle, että hän ei joutanut sen harvinaisuutta kauemmin
ihailemaan. Hän määritteli vain nopeasti sen suvun, lajin ja
yksilölliset ominaisuudet sekä tuikkasi sen vihdoin hyönteisneulan
päähän entisten koreasiipisten lukua lisäämään. Sitten ylensi hän
hetkeksi mielensä täysin uskonnollisella tunteella tahi oikeammin
sanoen syvällä sisällisellä nöyryydellä taivaan tutkimattoman jumalan
puoleen, ihmetellen elämän rikkautta ynnä suuren luonnon mahtavaa ja
loppumatonta monipuolisuutta.

Minä olen kypsä lääninsihteeriksi, ajatteli Olli. Huomenna minä menen
ja otan vastaan viran.

Sitten rupesi hän mielessään jättämään hyvästejä Helsingille. Ihmisistä
hän oli pian suoriutunut. Kaupunki itse antoi hänelle enemmän
surumielisen hyvästijätön aihetta, samoin meri, jonka hän oli nähnyt
milloin kauniina kesä-iltana Katajanokan kahden puolen taivaan
terhenistä kuulakkuutta heijastavan, milloin synkässä syysmyrskyssä
pauhaavan vasten Kaivopuiston kallioita. Kapakat hän myös hyvästeli,
vaikka jotenkin joutuin, sillä siellä istui yleinen mielipide ja
langetti terroristisia tuomioitaan poliittisista puoluepettureista.
Siellä istui myöskin Saarni, pirullinen hymy huulillaan. Jo huomenna ne
ehkä samoin Ollia tuomitsisivat. Tuomitsisivat eivätkä huomaisi
ollenkaan, että juuri silloin Olli Suurpään henki leijaili heidän
ylitsensä. Sillä mitä hän oli muuta kun torajyvä siitä samasta
siemenestä, josta he itse olivat niin kauniisti kukoistaneet?

Liisan hän oli kokonaan unohtaa hyvästelemättä. Entä jos Liisa tulisi
liikutetuksi hänen poislähdöstään ja lupaisi itkeä itsensä kuoliaaksi?
Silloin ei auttaisi muu kuin jättää Matti, Ollin uskollisesti
urahteleva villakoira, hänen lohdutuksekseen. Matti saikin jäädä tänne,
sillä hän ei tahtoisi viedä täältä mukaansa tuonne maaseutukaupunkiin
mitään, joka entistä Olli Suurpäätä muistuttaisi.

Tietysti se olisi kova kolaus Matille, joka oli tottunut ainoastaan
miesseuraan. Matin täytyisi muuttaa aika lailla luonnettaan ja
elämäntapojaan voidakseen viihtyä uusissa olosuhteissaan. Kenties hän
muuttaisikin. Kenties hänenkin silmänsä saisivat saman nöyrän ja
kirkollisen ilmeen, joka Liisalla joskus parempina hetkinään oli ja
jolloin tämä aina haki esiin kaikki postillat ja virsikirjat, mitkä
hänellä vielä olivat tallella viattomilta tyttö-ajoiltaan.

Ja Liisa antaisi hänelle vastalahjaksi Mirkin. Se olisi danaolainen
lahja hänelle, sillä sen silmät kiiluivat keltaisina pimeässä. Ne
muistuttaisivat hänelle aina tohtoritar Ylä-Heikkilää. Jotakin outoa
tulisi sen mukana hänen taloonsa. Hän ei koskaan enää nukkuisi yötään
rauhallisesti.

Suomenmaassa on jotakin mätää, ajatteli Olli. Miksi loistaisivat kaikki
mielikuvani muuten kuin lahopuu minun ympärilläni?

Hän heitti peilin kädestään.

Häntä inhoitti enää katsoa siihen. Oli joskus ennen ollut hetkiä
hänellä, jolloin hän oli hävennyt koko ihmisrodun puolesta. Nyt tuntui
hänestä kuin olisi ihmisyys hävennyt hänen puolestaan. Ja samalla
tuntui hänestä kuin mielikuvituksen vaaralliset henget, jotka muuten
kautta elämän olivat nöyrinä madelleet hänen lainopillisen järkensä
edessä, olisivat nyt tehneet kapinan ja kantaneet hänet tahdottomana,
ei kohti korkeuksia, vaan päin yhä yöllisempiä ja pöyristyttävämpiä
syvyyksiä.

Hänelle tuli ääretön tarve äkkiä ajatella jotakin kaunista. Ja hän
istui kirjoituspöytänsä ääreen ja luki hymähdellen, mitä hän edellisenä
oli kirjoittanut. Sitten kastoi kynän mustetolppoon ja jatkoi
aivan uudessa äänilajissa:

                                                  ⸻

”On jossakin vanha talo viheriällä nurmipenkereellä ja sen alla pieni
metsälampi. Siellä sanotaan minun syntyneen kerran kesäisnä yönä. Mutta
se ei ole totta. Minä tulin siihen jollakin tuntemattomalla tavalla
Suurpään kartanosta.

Siinä talossa on sarja huoneita, pieniä ja matalia, mutta sen toisessa
päässä asuu mies niin voimakas ja väkevä ja sen toisessa päässä
askartelee nainen niin hiljainen ja hieno, ettei sellaisia näe muualla
kuin mielikuvituksessaan. Ne ovat minun isäni ja äitini. Ikävä vaan,
että he molemmat jo ammoin ovat kuolleet ja elävät vain silloin tällöin
minun mielikuvituksessani.

Muille on se talo tyhjä ja kolkko, rakennus, jossa ei asu kukaan ja
jonka lahonneet seinät odottavat vain viimeistä tuomiotaan. Seuliainen
raksuttaa sen jokaisessa hirressä ja porraspuut ovat jo vanhuuttaan
maahan varisseet. Pian onkin koko talo maan tasalla.

Kaikki, minkä aion kertoa, elää ainoastaan minun aivoissani. Tokko se
koskaan lie muualla elänytkään?

Muistinko mainita, että tuon salaperäisen talon huoneesta huoneesen
juoksentelee meluisa lapsilauma, joita sanotaan minun sisarikseni? Nyt
he kaikki ovat kuolleet, ja nousevat haudoistaan vain joskus, kun minä
heitä ajattelen.

Niiden joukossa on yksi, joka ei ollenkaan ymmärrä, mitä varten hän on
tullut tähän maailmaan.

Tämä on tarina talosta, jota ei ole ollut, ja laulu lapsesta, joka ei
ole elänyt muualla kuin joskus jonkun tuntemattoman jumalan
aivokomerossa. Siinä ei siis voi olla mitään jännittäviä seikkailuja
eikä se ole juuri hupainenkaan. Sen ainoa etu ja viehätys on, että se
ei ole pilassa pituudella. Oikeastaan voisi se jo loppua tähänkin.

Mutta sittenhän jäisi minulta kertomatta, miten nuo nurmikentät kesällä
lemuavat ja miten kummalliset perhot niiden yli äänettömästi
leijailevat. Ja jokainen perhonen on niinkuin sen lapsen ihmettelevä
ajatus, joka aavistaa olevansa kotoisin Suurpään kartanosta eikä
ymmärrä, mitä varten hänet on viskattu tähän vanhaan talorotteloon,
keskelle outoja ihmisiä, joita hänen käsketään rakastaa ja kunnioittaa,
jos hänen mieli kauan elää ja maan päällä menestyä.

Enkähän minä vielä ole virkkanut sitäkään, miten punaisena kuu
kurkistaa yli metsälammen ja vetää laiturin päähän pitkän, välkkyvän
ajatusviivan. Luonnollisesti siinä ei ole mitään järjellistä ajatusta.

Mutta varmaan siinä on joku ajatus, jos laiturilla istuu yksinäinen
orposielu, joka ei ollenkaan tiedä, mitä varten hänet on tehty tähän
maailmaan. Ja varmaan on siinä vielä enemmän ajatusta, jos tuon sielun
täyttää ääretön, sanaton ikävyys eikä hänellä ole ketään, kenelle
kertoa ikävänsä.

Hän ikävöi kotiinsa, josta hän on tullut, ja ihmettelee, miten kaikki
täällä on hänelle outoa ja hämärää. Miksi sanotaan tuota taloa tuossa
hänen kodikseen, eikä esim. jotakin toista taloa, ja miksi hän on poika
eikä esim. tyttö? Miksi on tämä maailma ylipäänsä niinkuin se on, eikä
esim. ylös alaisin, kuten maailma veden pinnassa hänen vierellään?

Hänellä on hyvin paljon miettimistä. Mutta tulee muistaa, että hän on
lapsi, ja lapsethan, kuten tunnettu, eivät ymmärrä mitään. Tämä taas ei
tunnu ymmärtävän edes elämän ensimmäisiä alkeellisia kysymyksiä.

Kuitenkin tajuaa hän jo aivan tarkkaan, että ellei hän sattumalta olisi
syntynyt elämään, hän arvattavasti ja hyvin luultavasti ei ollenkaan
olisi viitsinyt elää, vaan jäänyt mieluummin elämättä. Tässä
tapauksessa voisi hän kuitenkin ehkä sivumennen katsahtaa siihen. Ettei
se ollut mitään erinomaista, siitä hän oli jo edeltäpäin varmasti
vakuutettu.

Se oli viisas lapsi, hymähtää joku. Epäilemättä hän ei ollut kaikkein
typerimpiä. Ikävä vaan, että hän isänkodista tähän maailmaan tullessaan
ei ollut saanut muuta perintöä kuin palasen parkaa valhekudosta
aivoihinsa. Siitä ei kuitenkaan johdu, että tuo valhe olisi ollut
vähemmän totta kuin tuollainen tavallinen, kulunut totuus, jonka kuka
tahansa suustaan singahuttaa — — —”

                                                  ⸻

Seuraavana päivänä hän meni ja otti vastaan viran. Nyt nauttii hän
suurta eläkettä, tekee tiheään ulkomaamatkoja ja on yleiseen
olemassa-oloonsa sangen tyytyväinen.