10.

— Miksi sinä et käy heitä katsomassa? kysyi Olli ystävältään, kun he
jälleen kahdenkesken olivat lähteneet tuulta puskemaan.

— Sinä kuulit: työtä, työtä.

— Tuota voit sinä puhua tuhmemmille. Ei sen takia laiminlyödä perhettä,
jossa on kaksi puhkeavaa kaunotarta. Tunnusta pois: sinulla on omat
syysi siihen.

— Entäpä olisivatkin. Miksi minä en muuten sanoisi sitä sinulle? Pieni
lemmentarina näet.

— Kerro!

— Hm. Minä en enää elä yksin, ystäväni.

— Kuinka? Oletko antanut salassa vihkiä itsesi?

— En juuri sitä.

— Mutta elät yhdessä jonkun naisen kanssa? Häpeisit vähän.

— Hän asuu seinän takana vanhan, raihnaisen isänsä kanssa, jonka minä
lääketaidollani olen kuoleman kielistä pelastanut. Hänen nimensä on
Alli. Hän on samalla minun orjani ja palvelijattareni. Jos minä
tarvitsen jotakin, minä vain koputan seinään ja hän tulee. Se on hyvin
mukavaa.

— Epäilemättä. Minkälaiset silmät hänellä ovat?

— Siniset. Mutta sinä et voi aavistaa, minkälaiset siniset. Kun hän
tulee, on kuin suuri päivänpaisteinen meri virtaisi huoneesen hänen
kerallaan.

— Todellakin? Etköhän sinä nyt liioittele?

— En. Jokainen hänen katseensa on kuin lämmin laine, joka läikähtää yli
poloisten ihmislasten. Kaikki sinertyy niiden silmien edessä, seinät,
katto, huonekalut ja ikkunaverhot. Minunkin viheliäinen odotussalonkini
on hänen läsnäollessaan kuin sininen sali kuninkaan kartanossa.

— Muistan lukeneeni jotakin sellaista romaaneista. Mutta minä en ole
koskaan tiennyt, että moinen voisi todellisuudessa olla mahdollista.

— Maan ja taivaan välillä, hyvä ystävä, on paljon kaunista, jota sinä
et ole koskaan tiennyt etkä uskonut olevan olemassa. Mutta siinä syy,
miksi minä siellä syrjäkylässä olen viime aikoina elänyt parhaasta
päästä kotonani.

He vaikenivat. Olli mietti kuulemiaan. Eipä niinkään hullusti, ajatteli
hän. Mikko oli nähtävästi siellä maaseudulla osannut järjestää
itselleen sangen siedettävät olosuhteet.

Ja aivan itsestään siirtyivät Ollin ajatukset hänen omaan
rakastajattareensa, Liisa-nimiseen, joka asui jossakin hautuumaan
puolella. Se ei ollut jumala paratkoon enää mikään Helena hempeältä
nuoruudeltaan, mutta ei myöskään liian vanha, ruma tai rahan-ahne.
Liisa oli miellyttävä, vakaantunut ihminen ja aivan kuin luotu Ollin
vaatimattoman lemmenkaipuun tyydyttäjäksi. Eritoten oli Olli oppinut
ajanoloon pitämään arvossa hänen tasaista ja lempeää mielenlaatuaan,
jolle kaikki oikuttelu oli vierasta ja kaikki vierastelu voitettua
kehityskantaa jostakin alhaisemmasta olotilasta. Sillä myrskyiset
kohtaukset, jännitetyt dynamiittipitoiset vaitiolot ja romantisen
mustasukkaisuuden väkipuukko-välkähtelyt olivat asioita, jotka Ollin
terveen harkinnan mukaan todellisuudessa olivat sangen epämiellyttäviä,
niin houkuttelevilta kuin ne mielikuvituksen kultapilvissä
kangastivatkin.

Luonnollisesti ei Liisa ollut yksinomaan häntä varten. Mutta hänellä ei
ollut vähintäkään haittaa tuntemattomista kilpailijoistaan, hän ei
nähnyt heitä koskaan eikä niitä heidän keskensä mainittu sanallakaan.
Sitäpaitsi käytti hän aina taattuja varokeinoja eikä sallinut itselleen
mitään ajallisia ikävyyksiä.

Hän ilmestyi Liisan luokse yhtä täsmällisesti kuin virastoon tahi
korttipöytään, kellonlyömälleen ja varmana viikonpäivänä, jota ei ollut
tarvis enää ennakolta määrätäkään. Ja hän poistui jälleen muutaman tunnin kuluttua
yhtä ylevänä, varmana ja voitollisena, viikset pystyssä
ja pää kenossa, sielu suurena ja sydän ehompana entistään. Varsinkin
joskus kuutamoisina talvi-iltoina, kun hän laajassa pietarilaisessa
turkissaan asteli takaisin kohti keskikaupunkia, oli hän näky
jumalille. Silloin oli hänen hahmonsa juhlallinen kuin espanjalaisen
hidalgon. Kaikki halpa oli hänen takanaan. Hänen ajatuksensa syleilivät
silloin pelkkiä pyhiä ja katoamattomia asioita maailmankaikkeudessa.

Hän oli, kuten sanotaan, graviteettinen rakastaja.

— Kuinka vanha se sinun Allisi on? kysyi Olli miettivästi.

— Yhdeksäntoista vuotta.

Ero on ijällä, ajatteli Olli.

Joskus oli hänen mieleensä juolahtanut etsiä uusi, nuorempi ja
kauniimpi ystävätär itselleen. Kuitenkin muisti hän omaksi kunniakseen,
että hän aina heti oli voittanut kiusauksen ja karkoittanut luotaan
vilpittömällä inholla mokomat ajatukset, pitäen syystä kyllä niitä vain
perkeleen pauloina ja lihan houkutuksina.

Liisa oli lempeä, tahdikas ja ystävällinen. Liisa tunsi hänen tapansa,
tiesi hänen toivomuksensa ja tyydytti hänen yksinkertaiset aistilliset
tarpeensa Ollin mielestä aivan moitteettomasti. Miksi hän olisi
heittänyt turvallista rakkaus-elämäänsä epävarmojen kohtaloiden
ajeltavaksi? Hän pysyi uskollisena Liisalleen.

Mikko oli äkkiä pysähtynyt.

— Kuules! Pitääkö tämän nyt loppua tähän?

— Minkä?

— Tämän illanvieton. Pitääkö meidän nyt mennä nukkumaan?

— Arvattavasti.

— Me emme pääse enää minnekään?

— Kapakat ovat jo kiinni, kuten näet.

— Olisi ollut hauska istua vielä yhdessä vähän. Kun harvoin liikkuu
Helsingissä näet...

— Voimmehan valvoa vielä hetken minun kotonani.

— Kuivin suin?

— Lasin burgunderia saatan sinulle aina tarjota.

Olli näytti kokonaan kylmältä ja tunteettomalta. Mikko ähkäsi
hermostuneena.

— Sattui pahasti, ettemme saaneet istua kahden kesken siellä Kämpissä.
Minun olisi tehnyt mieli purkaa sinulle hiukan sydäntäni.

— Mikään ei estä sinua sitä tekemästä minun asunnossani.

— Ei se ole samaa. Puolueettomalla alalla on oma viehätyksensä. Paha
kurkiko tuon seuran nyt meidän tiellemme satuttikin!

— Kuules Mikko! Etköhän sinä nyt ole sangen kiittämätön?

— Kuinka niin? Minä näin, että sinulla ei ollut hauska siinä seurassa.

— Mutta sinulla sitä vastoin...?

— Menettelihän tuo. Mutta aiotko sinä nyt todellakin painautua
kotiinpäin?

Mikko seisahtui katulyhdyn alle ja katsoi rukoilevasti ystäväänsä.

— Niin olisi hieno meininki. Entä itse?

— Minä olen kuullut, että teillä on täällä jonkinlainen klubi, ilmaisi
Mikko nyt suoraan ajatuksensa.

— On kyllä. Klubi on.

— Jonne saa viedä vieraitakin?

— Saa viedä.

— No niin? Sinä voisit olla niin kiltti ja viedä minut sinne.

Ollia ei olisi oikeastaan tällä kertaa haluttanut. Hän oli väsynyt.
Mutta hänen täytyi suostua lopultakin. Mikko pani koko
personallisuutensa vaakalautaan.

He menivät klubiin.