15.

Mikko oli täydellisesti mielialaan antautunut. Hän oli parhaalla
tuulellaan, nakkeli ympärilleen leveitä maaseutusukkeluuksia ja veteli
rasvaisia rekilauluja.

Hänessä oli mehua, hänessä oli maaperää. Taiteilijat pitivät hänestä.
Parissa minuutissa oli Mikosta tullut koko seuran keskipiste.

Olli istui äänettömänä syrjässä ja teki huomioitaan.

Eivät olleet mitättömiä miehiä, jotka hänen ympärillään nyt niin
äänekkäästi iloitsivat. Jos tämän huoneen katto olisi äkkiä romahtanut
alas ja haudannut alleen kaikki läsnäolijat, olisi syntynyt syvä
hiljaisuus useammalla kuin yhdellä kansallisen taiteen saralla. Se
olisi ollut maansuru, jonka vertaa ei vielä olisi nähty, onnettomuus,
jota vielä vuosisadat olisivat valittaneet. Kauhun huuto olisi käynyt
läpi kansan ja yhteiskunnan.

Eikä ihmiskuntakaan olisi iloinnut siitä. Eräillä heistä oli jo
europalainen maine; toiset olivat jo hyvällä alulla siihen pääsemässä.

Mutta nyt he lepäsivät. Nyt he olivat ainoastaan ihmisiä. Iloisia,
onnellisia, elämänhaluisia, päähänpistoisia kuin pienet lapset,
valmiita jokaiseen leikinlaskuun ja kiitollisia jokaisesta
hurjimmastakin hullutuksesta.

Mikko kuului nyt puhuvan heille platoonisesta rakkaudestaan. Kuitenkin
ilman nimiä luonnollisesti.

— Ja hän? Rakastaako hän sinua?

He olivat kaikki heti tulleet veljiksi Mikon kanssa ja kuuntelivat nyt
hänen jaarituksiaan suurimmalla tarkkaavaisuudella.

— Hm, arveli Mikko, sitä minä en tiedä vielä varmaan. Mutta minä en
luule sitä.

— Sinä et siis vielä ole kihloissa?

— En.

— Kenties et ole kosinutkaan?

— En. Suoraan sanoen, ei se ajatus ole vielä koskaan päähäni
juolahtanut. Minä rakastan häntä ja sillä hyvä. Mitä se häntä
liikuttaa? Se on minun yksityinen asiani.

Taiteilijat olivat ihastuksissaan.

— Mikko on tulevaisuuden tyyppi, sanoivat he. Hän on vuosituhannen
edellä ajastaan. Hän ei ajattele avioliittoa, sormuksia, vihkimyksiä
eikä ristiäisiä. Rakkaus on vain tunne, vain mielikuva, hänen oman
sydämensä hienoin kukkatuoksu hänelle, josta hän on kiitollinen
jumalille. Hän on täysin tietoinen siitä, että rakastaa on jotakin
toista kuin tulla rakastetuksi. Hänen maljansa!

Mikon malja juotiin suurella melulla ja pauhinalla. Taiteilijat oikein
syleilivät Mikkoa. Sitten he tahtoivat kuulla lisää hänen platoonisesta
rakkaudestaan.

— Tyttö ei siis tiedä ollenkaan, että rakastat häntä?

— Epäilemättä tietää hän siitä. Minä olen sanonut sen hänelle niinkuin
kaikille ihmisille, jotka vain ovat tahtoneet kuulla sitä. Miksi minä
pitäisin sitä salaisuutenani? Minä tahtoisin päinvastoin huutaa sen
joka ilmansuuntaan.

— Ja mitä hän on sanonut silloin?

— Hän on nauranut. Niinkuin kaikki muutkin sitäpaitsi. Isä on nauranut,
äiti on nauranut...

— Myöskin perhe tietää siis asiasta?

— Luonnollisesti. Ovathan hänen vanhempansa minun hyviä ystäviäni.
Kuinka minä kätkisin heiltä jotakin tämänkaltaista? Me keskustelemme
usein siitä.

— He hyväksyvät rakkautesi?

— He saavat luvan. Mitä he muuta voisivatkaan tehdä? Eiväthän he voi
minua sen vuoksi pellolle ajaa. Tietäväthän he, että minä vain sitä
enemmän olen heidän ystävänsä.

— Epäilemättä.

— Onko se minun syyni sitäpaitsi? Olenko minä itse päättänyt rakastaa
heidän tytärtään? Onko minulla yleensä ollut vaalinvaltaa ollenkaan?
Ei. Minä rakastan häntä ja siinä kaikki. Onhan se ihmeellistä. Onhan se
luonnon-ihme sellaisenaan. Onhan rakkaus niin suuri mysteerio, että me
ihmiset seisomme sanattomina sen edessä. Ja meidän pitäisi vielä
tuomita ja arvostella sitä! Se yksinkertaisesti ei riipu meidän
moitteestamme tahi hyväksymisestämme.

— Mutta he nauravat sinulle?

— Mitä se tekee! Luonnollisesti he nauravat minulle. Onhan se itse
asiassa hyvin naurettavaa. Mutta älkää luulko, että minä sen vuoksi
olen ollenkaan tuhmempi entistäni. Päinvastoin näen minä kaikki entistä
tarkemmin ja selkeämmin.

— Myös asian naurettavan puolen?

— Epäilemättä. Mutta minä en välitä siitä. Se on pikkuseikka, jonka
minä näpähytän pois peukalollani ja keskisormellani. Minä en pelkää
näet olla naurettava. Se juuri on ero esim. minun ja Ollin välillä.
Siksi minä olenkin häntä onnellisempi.

Taiteilijat iskivät silmää Ollille ja kilistivät jälleen Mikon kanssa.
Mikko oli paras mies maailmassa heidän mielestään.

Olli oli säpsähtänyt, kun kuuli nimeään mainittavan. Miksi ei hänen
annettu olla rauhassa? Hänellä ei ollut vähintäkään halua joutua tässä
seurassa Mikon peljättävän avomielisyyden esineeksi.

Kuitenkin oli hän juuri tuota ominaisuutta aina kadehtinut Mikossa.
Kuinka voi avata itsensä noin selkoselälleen ventovieraille ihmisille?
Epäilemättä taiteilijat juuri sen vuoksi pitivät hänestä. He tunsivat
hänessä saman verenkäynnin. He oivalsivat hänessä etäisen
hengenheimolaisen.

Juuri samoinhan he itsekin tekivät.

Jospa Ollikin olisi edes kerran voinut noin täydestä sydämestään
antautua! Noin kokonaan unohtaa kaikki, olla hetken lapsi, antaa
tunteiden puhua ja vaistojen tulvia yli äyräittensä! Mutta ei, hän ei
voinut sitä. Se lahja oli evätty häneltä. Hän oli tuomittu ikuiseen
umpikuoreensa.

Hän oli kyllä joskus juomapöydässä koettanut sitä. Mutta hän oli heti
kuullut korvassaan, kuinka väärältä hänen äänensä silloin sorahti ja
kuinka epärehelliseltä hänen keinotekoinen haltioitumisensa. Viini oli
hänelle vain viiniä, ei älyn silmänräpäyksellistä salamoimista,
sampanja sampanjaa, ei odottamattomien mielikuvien yltäkylläisyyttä.
Hänen ei yksinkertaisesti ollut lupa puhua niin. Se oli vasten hänen
sisällistä olemustaan. Hän ei saanut juopua, ei makeasta viinasta,
vielä vähemmän hengestä ja totuudesta. Hän oli toista verta. Hän oli
Olli Suurpää.

Siksi oli hänen osansa tavallisesti istua mykkänä tällaisessa seurassa.
Toiset juttelivat halusta hänen kanssaan, niin kauan kuin olivat selviä
nimittäin, kuuntelivatpa vielä kunnioittavalla tarkkaavaisuudella hänen
teräviä, täsmällisiä lausuntojaan. Mutta sikäli kuin mieliala nousi,
jäi Olli yhä enemmän yksin. Jos joskus vielä käännyttiinkin hänen
puoleensa, tapahtui se vaan ymmärtävänä kuulijana, jolla sitäpaitsi oli
se kadehdittava ominaisuus, että hän ei itse puhunut mitään. Eikä
kukaan kysynyt hänen omia mielipiteitään.

Muuten ei kysymys enää ollutkaan mielipiteistä, vaan mielikuvista,
mielijohteista, hetkellisistä vaikutuksista ja satunnaisista
aistimuksista. Se oli sangen outo maailma Ollille. Hän tunsi itsensä
siinä kömpelöksi kuin rautapukuinen sukeltaja meren pohjalla. Noille
toisille se sitävastoin oli aivan luonnollinen. He liikkuivat siinä
keveästi kuin kalat vedessä.

Kuitenkin viihtyi Olli aina jonkun aikaa sangen hyvin tällaisessa
seurassa. Se oli suoranainen lepo hänen alituisesti jäytävälle
erittelyjärjelleen. Oli sittenkin suloista maata hetki meren pohjalla,
vaikka ei voinutkaan liikkua siellä. Täällä oli kaikki niin
toisellaista kuin tuolla ylhäällä ihmisten parissa. Täällä vallitsi
syvä hiljaisuus.

Kummat korallit kasvoivat täällä ja kimmelsivät salaperäiset
merentähdet.

Auringon säteet sattuivat tänne vain ijäisen hämärän seitteinä, jotka
kiersivät kauniisti vihertäviä seiniä ja kaarikattoisia
kristallisaleja. Täällä tulivat ihmiset toimeen omalla valollaan.

Mikään laine ei tänne läikähtänyt, mikään ääni ei tänne
merenpinta-maailmasta tunkeutunut. Taikka jos läikähti, taikka jos
tunkeutuikin, tuli se vain etäisenä lauluna tahi vienosti värähtävänä
iltakaikuna aallon kanteleesta.

Mutta myöskin veenkoirat voivat täällä vengotella, astua esiin
peljättävät merihirviöt, joita maailma ei ollut nähnyt, ja näyttää
murhaavia hampaitaan keskeltä yön ijäisiä ruusuja, jotka kasvoivat
luoksepääsemättömillä kallionkielekkeillä. Ja riuttojen lomassa
saattoivat merikäärmeet kähistä, joiden pituus olisi itse mätäkuun
huikentelevan haltiattaren kivettyneeksi hämmästykseksi vaientanut.

Täällä oli meren alkumaailma, josta runous ja taide tulivat ja josta
ihmishengen helein kultuuri oli ammoisista ajoista saakka ammentanut.