16.
Mikko oli yht’äkkiä ruvennut puhumaan politiikasta. Se oli oikeastaan
sangen vieras aine tälle seurapiirille.
Taikka oikeastaan vain tavallaan vieras. He olivat kaikki kyllä
seuranneet intohimoisesti isänmaansa kohtaloita. Mutta he suurensivat
kaikki suhteet, näkivät jokaisen asian alta, mitä eivät muut nähneet
siinä, ja puhuivat lauseparsilla, jotka eivät olleet lainatut
sanomalehdistöstä tahi puoluekokouksien päätöksistä. Epäilemättä he
eivät olisi kelvanneet valtiopäiville. Mutta Olli puolestaan tunnusti
mielellään, ettei hän missään muussa seurassa saanut kuulla niin
lennokkaita poliittisia totuuksia.
Yksi heistä, suurin kaikista, oli tähän saakka istunut aivan äänetönnä.
Nyt hän äkkiä vilkastui. Hänen silmänsä saivat kaukokatseisen ilmeen ja
hänen äänensä rupesi myrähtelemään niinkuin etäinen ukkonen
taivaanrannalla.
— Punainen tähti on tullut likelle maata, sanoi hän. Ihmiset näkevät
verta.
Syntyi syvä hiljaisuus. Hän puhui harvoin, mutta hartaasti. Kaikki
tahtoivat kuulla häntä.
— Jokainen päivä tuo uusia tietoja Itä-Aasian tappotanterilta.
Mandshuria huppeloi hurmeessaan. Maa on muuttunut haudoiksi ja meri,
ikivanha valtameri, tarujen julma jumaluus, on avannut kitansa
nielläkseen ihmiskunnan ihanimmat ajatukset rauhasta, joka olisi
kunniaksi jumalalle korkeudessa, ja kansojen veljeydestä, jonka takana
seisoisi hallitusten hyvä tahto.
Hän hengähti ja katsoi voitollisesti ympärilleen.
Kaikki olivat nousseet ylös. Tämä oli harvinainen juhlahetki, sillä hän
oli puhuja jumalan armosta ja hänellä oli sekä sana että ajatus
vallassaan.
— Kaikkialle kautta sivistyneen maailman, jatkoi hän, vierivät viestit
sinisten sähkökipinäin kiidättäminä kertoen tuhansien ja taas tuhansien
ihmisten mielipuolisesta teurastamisesta, nykyaikaisten sota-aseiden
tarkoituksenmukaisesta täydellisyydestä, venäläisen rekryytin
urhoollisuudesta ja japanilaisen pää-esikunnan mallikelpoisesta
murhaamismatematiikasta. Ja kaikkialla ympäri tämän taivaankappaleen,
joka samaan aikaan silmittömällä vauhdillaan kiertää rataansa yli
autioiden, äänettömien syvyyksien, New-Yorkin pörssissä ja Parisin
bulevardikahviloissa, Berlinin upseeriklubeissa ja Lontoon suurissa
kauppahuoneissa, ahmivat elävät, tuntevat ja ajattelevat ihmiset noita
tietoja, ei säälillä, ei kalpealla kauhistuksella, vaan samalla oman
turvallisuuden tuntonsa varmentamalla mielenkiinnolla, jolla he lukevat
sanomia hävittävistä luonnonihmeistä, maanjäristyksistä ja
tulivuorenpurkauksista.
Tässä on nähkääs jotakin kaikille. Tämä tarjoaa jokaiselle jonkun
tyydytyksen. Tutkimista sotatieteilijöille, sensatsioni-uutisia
sanomalehtimiehille, jännitystä ulkomaisten lähetystöjen jäsenille,
keskustelun aihetta valtiollisten kannujen valajille, tuskan ja veren
hekkumallista hajuvettä turmeltuneille hienohelmoille. Alkuperäinen
ihmispeto, ainoastaan muutaman tuhatvuoden viljelyksen kytkemä ja
taltuttama, kalistaa kahleitaan. Kuinka naurettavan heikoilta, kuinka
surkean mitättömiltä tuntuvatkaan silloin ne siteet, joilla tieteen,
taiteen, uskonnon, lainsäädännön ja vapaan ajatuksen harvat suuret
henget ovat vuosisatojen vieriessä turhaan koettaneet hillitä sen
hurjaa kesyttömyyttä!
Ainoastaan sieltä täältä, pimeistä maista ja barbaarisesta
aikakaudesta, kohoaa jonkun yksinäisen ja jo kaukana vastaisuuden
kauniimmassa ja onnellisemmassa olotilassa elävän ihmis-ystävän katse
kohti korkeuksia, nousee täynnä murhetta maailman menosta ja sanatonta
kärsimystä elämän rumuudesta. Eikä avaruus vastaa hänelle eikä taivaan
vahvuus lakkaa kimmeltäviä kuvasarjojaan kuljettamasta.
Ja tuossa onnettomassa, äärettömässä valtakunnassa, möhkäleessä
Veikselin varsilta saakka Tyyneen mereen, Odessasta asti Arkangeliin,
käy kumea, maanalainen jyrinä niinkuin ennen suurten tapauksien
alkamista. Mutta sen päällä painaa tukahduttava hiljaisuus, sen rajojen
sisällä lepää yö niin synkkä ja sydämetön kuin olisi pyhä aurinko itse
kääntänyt kasvonsa siitä pois ja uusi jää-aika uhkaisi sen kautta
vyöryä Europaan.
Siellä seisovat tyhjinä kaikki yliopistot, mutta vankilat ovat täydet
ja poliisikamarit muuttuneet kaupunkien kultuurikeskuksiksi. Siellä
piestään ihmisiä ja rääkätään koululapsia kaduilla, mutta konnat
palkitaan ja piiskurit koristetaan aina korkeammilla arvoilla, viroilla
ja ritarimerkeillä. Siellä kidutetaan kansoja ja näännytetään nälkään
miljoonia, samalla kuin esivalta varastaa ja Kristuksen kirkot
kiiltävät kullasta ja maallisesta komeudesta.
Siellä vangitaan niitä, jotka ovat maan suola, ja vainotaan niitä,
jotka ovat maailman valkeus. Siellä on vapaa sana tehty mykäksi ja
vapaa ajatus karkoitettu Siperian etäisimmille, asumattomimmille
kulmakunnille. Siellä on valtiomahti vaihdettu kasakaksi, pantu se
hurjan hevosen selkään ja laskettu laukkaamaan pitkin inhimillisen
viljelyksen kultaisia vainioita. Ja kasakan jälestä tulevat santarmit
ja santarmikätyrit, nuuskijat ja kotitarkastajat, salamurhaajat ja
mustat miehet, hiipivät, kuuntelevat, kurkistelevat, tissuttavat ja
tassuttavat, tallaavat maahan jokaisen tuleentuvan tähkäpään, jonka
kasakan kavio vielä on jättänyt, ja vetävät sitkeät, harmaat
hämähäkkilankansa yli koko tuon maassa makaavan voimattoman
jättiläisen, jolla vain sydän sykkii, jolla vain pää valvoo ja jonka
päästä niin suuret ja surulliset silmät tuijottavat Europaan. Siellä ei
ole mitään oikeutta, ei mitään vapautta, ei ihmisarvoa eikä kansalaisen
loukkaamattomuutta enää. Siellä on vain orjuus ja mielivalta.
Mutta vain sen kansan jaloimmat ja valistuneimmat yksilöt tuntevat
selkeästi, mitä tapahtuu. Tuntevat ja tulevat marttyyreiksi.
Ja tässä pienessä valtiossa Laatokan ja Pohjanlahden välillä, jonka
sanotaan olevan tuohon peljättävään, muodottomaan möhkäleesen
erottamattomasti yhdistetyn, vallitsee sama synkkä ja epätoivoinen
vaitiolo. Tuo summaton pimeys sen vieressä heittää varjonsa tännekin,
se lankeaa jokaiseen kaupunkiin ja kylään, jokaiseen kotiin, kouluun ja
virastoon, maamiehen pirttiin ja liikemiehen pulpetille, tutkijan
työpöydälle, kirjailijan ja taiteilijan kammioon. Ja kaikkialle se
putoaa raskaana kuin lyijy, painaa ikkunat sisälle ja ilmoittaa
olevansa oven takana.
Tämä on kummallista aikaa. Joka taholla huojuvat isiltäperityn
yhteiskuntarakennuksen perustukset ja kattoparrut. Ihmiset tuntevat
itsensä äkkiä temmatuiksi rauhallisista majoistaan ja asetetuiksi
asumaan paljaan taivaan alle, mutta ei jumalan taivaan, vaan sen, jonka
enkeleinä istuvat Plehve, Pobedonostsev ja Bobrikov.
Kuu ja tähdet kiertävät sen kannella, mutta eivät jumalan tähdet ja
kuu, vaan ne, jotka saavat valonsa hovisuosion vaihtelevista säteistä.
Se on keinotekoinen taivas keinotekoisine kappaleineen, jotka eivät ole
ihmetöitä maailmanhengen kädestä, vaan välikappaleita kädessä heikon
kuolevaisen. Hän, joka sen taivaan on tehnyt ja sen korkeuden kansojen
ylitse kohottanut, on unohtanut yhden tärkeän asian: sen alla ei ole
ilmaa. Sen alla ei voi hengittää kukaan, jolle elämä on rakas ja joka
on tottunut vaatimaan elämältä muutakin kuin ruokaa, juomaa ja suvun
ensimmäisten eläimellisten viettien täyttämistä. Se on yksityisen
mielivallan taivas mielivaltaisine säädöksineen ja määräyksineen, jotka
eivät tähtää kansojen kehittämistä kohti korkeampia kultuurimuotoja,
vaan niiden kansallisen erikoisuuden hävittämistä. Meille Suomen suuriruhtinaskunnan
kolmelle miljoonalle asukkaalle merkitsee
hallituksen tahto palajamista takaisin valosta pimeyteen, vapaudesta
orjuuteen, oikeudesta vääryyteen, sivistyksestä raakuuteen, julmuuteen
ja typeryyteen.
Eivät tarkoita hallituksen käskykirjeet kansalaisten onnea, joka on
omien mahdollisuuksiensa kaikinpuolinen viljeleminen ja vapaa
käyttäminen, vaan näiden mahdollisuuksien täydellistä tukahduttamista.
Ei ole armollisen esivallan päämääränä enää ihmiskunnan kunnia, joka on
kuulua kaikin kielin kaikkien kansojen itsenäisestä työstä ja
edistyksestä, vaan sen päämäärä on tehdä tyhjäksi kaikki se, mitä
lukemattomien sukupolvien sarjat hamasta harmaasta muinaisuudesta ovat
Suomen maassa saaneet aikaan uupumattomalla työllä ja mitä
epäsuotuisimpien olosuhteiden vallitessa.
Oikea ei ole täällä enää oikeata eikä väärä väärää. Maan parhaat miehet
ovat ajetut maanpakoon. Kaikki vastarinta tuntuu jo turhalta ja yhä
useammat äänet kansan omasta keskuudesta kehoittavat malttiin,
nöyryyteen ja alistumiseen. Me elämme sumuisessa, myrkyllisessä ajassa,
jossa päivä näyttää ijäksi menneen ja elämä, kultainen elämä, arvonsa
kadottaneen. Orjuus ei ole enää vain ovella: se on hiipimässä kansan
sydämeen.
Ja siellä kohtaavat toisen orjuuden jäljet sitä: kultuuri-orjuuden. —
Puhuja kehitteli nyt yhtä pontevasti tämän toisen orjuuden syntyjä
syviä. Ne eivät olleet suinkaan mitään uusia asioita tälle
kuulijakunnalle, mutta tapa, jolla hän puhui, oli uusi ja sytyttävä.
Sanat sattuivat kuin kivenhakkaajan väkivasara kallioon.
Myöskin Olli kuunteli henkeä pidättämättä surullista tarinaa suo-maan
heimosta, jonka lopullinen turmio näytti nyt päätetyn pilvien
käräjissä.