7.

Olli säpsähti. Eikö se ollut sama nainen, joka äsken niin omituisesti
oli hänen huomiotaan konserttisalissa kiinnittänyt?

Hänellä oli mukanaan kaksi nuorempaa naista, jotka nähtävästi olivat
hänen tyttäriään. Tuossa oli mieskin, luonnollisesti. Epäilemättä oli
koko perhe äsken istunut yhdessä, vaikka Olli ei satunnaisen
näköharhansa aikana ollut ehtinyt muita erottaa.

Myöskään naisesta hän ei oikeastaan ollut havainnut muuta kuin silmät.
Nyt saattoi hän jo ottaa tuon ilmiön koko joukon yleispätevämmän
tarkastelun alaiseksi.

Kaunis hän ei ollut, jumala paratkoon. Ainakaan ei sen mittapuun
mukaan, joka naiselliseen ihanuuteen nähden oli käytännössä Helsingin
esplanaadilla. Mutta hän oli hyvin omituinen. Oli jotakin
mielenvikaista taikka rikollista hänen päänsä muodostuksessa. Se oli
Ollin ensimmäinen vaikutus, jonka hän sai jumala ties mistä, vaikka
nainen ei ollenkaan riisunut päähinettään.

Tukka oli vaalea, kenties hiukan kellahtava, kulmakarvat kummallisesti
vinot ja leukapielet tavallista pitemmät, joten suu tuli ikäänkuin
sysätyksi eteenpäin. Otsa oli matala, nenä kaareutuva sisään eikä
ulospäin, muuten jotenkin sopusuhtaisesti. Huulet kuin kulovalkean
hipaisemat. Merkillisintä hänessä olivat kuitenkin silmät, jotka olivat
suuret, kosteat ja aistilliset. Välistä voivat ne saada myöskin
äärettömän surullisen ja säälittävän ilmeen, niinkuin pieni lapsi olisi
niiden takana itkuun pillahtamaisillaan. Niiden oikeaa väriä ei Olli
sitä vastoin vieläkään saanut täysin tarkistetuksi. Mutta ne mahtoivat
olla mustat. Häneen ne kaikissa tapauksissa vaikuttivat keltaisilta.

Toinen tyttäristä oli puhkeava kaunotar, suu kuin verinen viiva, silmät
päässä kuin kaksi räiskyvää katajapehkoa yöllistä metsänrantaa vasten.
Toinen oli vielä lapsi ja kasvoiltaan kehittymätön.

Mies vaikutti vakavalta tiedemieheltä. Tummatukkainen, korkeaotsainen,
leukapartainen, ijältään kenties jo käypä viidettäkymmentä. Kasvot
olivat kalpeat ja hienopiirteiset, silmät lempeät ja syvät, silmäluomet
raskaat ja väsyneet. Heti ensi hetkestä tunsi Olli tuota miestä
rakastavansa.

Nyt huomasi myöskin Mikko tulijat.

— Kas perkele, hän sanoi vilkastuen.

— Mikä nyt?

— Ne ovat täällä.

— Ketkä?

— Nuo, etkö näe? Tohtori Ylä-Heikkilä perheineen.

— Tunnetko heidät.

— Mehän asumme samassa kaupungissa.

— Todellakin?

— Oikeastaan minun ainoa sivistynyt seurapiirini siellä. Minun täytyy,
anteeksi, nousta heitä tervehtimään.

Myöskin Ylä-Heikkilät olivat jo nähneet Mikon. Olli katsoi kulmiensa
alta, miten he kaikki sydämellisesti tervehtivät ja kättelivät tätä.
Taisi olla hyväkin tuttava perheessä. Varsinkin tyttäret puhuivat
iloisesti ja pajattivat.

Mikko palasi takaisin hyvillä mielin ja suu messingillä.

— Sepä omituinen sattuma, hän sanoi. Me olemme istuneet samassa
konsertissa emmekä tietäneet tuon taivaallista toisistamme. Missä
minunkin silmäni lienevät olleet?

Olli tiesi kyllä, missä hänen omat silmänsä olivat soiton aikana
olleet. Mutta hän ei katsonut tarpeelliseksi mainita siitä mitään tässä
yhteydessä.

Mikko sen sijaan ei lakannut ihmettelemästä omituista sattumaansa.

— Kippis, hän sanoi ja joi pohjaan rommituutinkinsa, jonka hän oli
tilannut ruokaa odotellessaan. Tapaus on tuiki merkillinen. Minulle
pölähtää päähän yht’äkkiä: minä lähden Helsinkiin. Heille samoin...

Nyt tulivat heidän ruoka-annoksensa.

He ottivat ryypyt juhlan kunniaksi, tilasivatpa vielä pullon
punaviiniäkin toverillista mielialaa ylentääkseen. Mutta Mikon
ajatukset pyörivät nähtävästi yhä edelleen tohtori Ylä-Heikkilän
perheessä.

— He pyysivät minua myöskin pöytäänsä istumaan, hän sanoi.

— Miksi et mennyt? kysyi Olli kuivakiskoisesti.

— Sanoin istuvani täällä erään vanhan luokkatoverini kanssa. He
kysyivät, kuka se oli. Minä mainitsin sinut nimeltäsi.

— Vai niin.

— Tohtori Ylä-Heikkilä muisti sinut vielä varsin hyvin
yliopistoajoiltaan. Tulkaa molemmat, hän sanoi. Rouva kannatti
innokkaasti ehdotusta.

— Todella?

— Hän näyttää kovin mieltäkiinnittävältä, sanoi rouva.

— Sangen ystävällistä.

— Eikö totta? Menemmekö?

— He ovat minulle tuiki tuntemattomia.

— Mitä se tekee! Olemmehan me kaksi vanhoja lapsuudentovereita.

Ja jälleen oli Ollilla syytä huokaista nykyaikaisen elämän suurta
proosallisuutta. Kerran pitkästä kotvasta näkee hän naisen, jonka
silmät tekevät häneen hetkellisen vaikutuksen. Kenties olisi ollut
hauska ajatella häntä joskus yksinäisinä iltahetkinä, toivotella häntä
tuttavakseen, kuvitella kukaties kuinka salaperäisiä seikkailuita. Niin
tarjoutuu hänelle tilaisuus jo samana iltana esittäytyä tuntemattomalle
ihanteelleen, istua hänen kanssaan keskellä kapakan hälinää, tutustua
hänen mieheensä, juoda kenties vielä veljenmaljat hänen kanssaan ja
tulla sedäksi kahdelle suloiselle tyttärelle. Hirvittävää! Ei mitään
runoutta, ei mitään romantiikkaa, ei mitään esteratsastusta. Kaikki
yhtä harmaata, mukavaa ja luvallista. Missä ajoissa me elämmekään!

Hän suostui kuin uhrilammas.

— Voimmehan me juoda kahvit siellä, sanoi hän.

Mikko ilahtui kovasti. Ja syötyään he siirtyivät toiseen pöytään.