Sokeakuuron kertomus.

Meitä oli eräänä iltana koolla paljon iloista väkeä rikkaan Antilan
tuvassa, ja sinne tuli eräs vieras äijä, joka oli sekä sokea että kuuro.
Kuulonsa hän oli kadottanut neljänkymmenen ikäisenä ja näkönsä kymmenen vuotta myöhemmin
jossakin tapaturmassa. Tämä äijä rupesi meidän
pyytämättämme kertomaan itsestään. Mutta vaikka hänen kertomuksensa oli
pitkä, kuuntelimme me sen jännityksellä loppuun asti.

Näin hän puhui:

Minä en näe mitään. Minun edessäni on aina se, mitä te sanotte
pimeydeksi tai tyhjyydeksi. Koettakaa kuvailla minun asemaani. Pankaa
silmänne kiinni.

En minä myöskään kuule mitään. Niin että ympärilläni on myöskin aina
täydellinen äänettömyys; te sanotte semmoista haudan hiljaisuudeksi.
Siis ääretön tyhjyys ja syvä, syvä hiljaisuus.

Ainoa millä voin olla yhteydessä teidän kanssanne on puhetaitoni, jota
en ole unohtanut, vaikken kuule omaa ääntäni enkä saa kenenkään
vastauksia tietää. Voin ainoastaan pyytää, jonka jälkeen minun tulee
kärsivällisesti odottaa, kunnes tunnen käteeni, että minulle annetaan.
Tai vähitellen lakata odottamasta, kun ei anneta.

Ihmisille olen suureksi vaivaksi ja rasitukseksi. Minun täytyy nimittäin
paljon liikkua paikasta toiseen, talosta taloon. Sokea ja kuuro
ihminen — kuinka se liikkuisi! Ei se minnekään pääse omin neuvoin.

Tavallisimpia tunteitani on, että minua joku kiivaasti tempaisee hihasta
tai nutun liepeestä. Silloin arvaan, että edellä on käynyt tämmöistä:

— Mene sinä, Aatu, saattamaan tuo vaivainen toiseen taloon!

— Enkä mene, pankaa Pekka viemään. Korento heiskahtaa.

Senjälkeen tuntuu tempaus. Se merkitsee:

— No tule nyt sitte, senkin vietävä!

Ja niin lähdemme kompuroimaan. Kuormaksi olen minä ihmisille tullut.
Minä olen vanhan vanha, ikäkulu, poies pantava kapine. Jos vaikka
näkisinkin, olisi minulla vaiva kantojen yli jalkojani nostella,
erittäin siinä kiireessä, jota vaaditaan.

Monen monet ovat ne kätöset, jotka ovat kärsimättömällä riuhtomisella
kuluttaneet hihojani ja nuttuni liepeitä.

Ja monen monet ovat ne konstit, joita minun on täytynyt keksiä
estääkseni tuommoisen pikku lurjuksen juoksemasta kesken tiehensä ja
jättämästä minua ahteeseen.

Ja tarpeelliset ne konstit ovatkin.

Kaksi on minun parastani.

Minä lupailen kaikellaista palkintoa.

Olen poiminut taskuuni metallikappaleita ja hionut niitä ahkerasti
karkeita housujani vasten. Ne kiiltävät ja viettelevät saattajieni
sydämmet. ”Katsoppa tätä! Tämän saat kun päästään perille! Tule,
tule!” —

Mutta jolleivät lupaukset auta, tekeydyn minä äreäksi, uhkailen ja
kähisen. Hapuilen jonkun ruoskan käteeni, ja kun tunnen saattajani
minusta irtautuvan, alan paukuttaa ruoskaa maata vasten: ”Etkö tule
takaisin! Panenpas pitkin pakaroita, kun tästä perille päästään!”
Silloin se veitikka, peläten minun ruoskaani, ojentaa pitkän leppäriuvun
käteeni. Minä tartun siihen ja hän johtaa minua, kulkien kaukaa, etten
häneen ylety.

Mutta sattuu semmoisiakin, joihin ei lupaukset eikä uhkaukset mitään
vaikuta.

Kävipä tässä äskettäin hihaani käsi vetäen minua talosta taipaleelle.
Kohta tunsin, ettei tämä saattaja ollut mikään pahanilkinen poikalurjus.
Hän oli sävyisä. Mutta hänen mielensä oli levoton ja palava. Hänen
kätensä oli kuuma ja vapiseva. Minä tunnen heidät kaikki kohta ensi
kosketuksesta. Kun olimme tiellä, harasin minä sormillani hänen
tukkaansa. Hänen päänsä ylettyi olkapäihini. Ah, kuinka pehmeät olivat
sen vanuvat, nuoruutta tuoksuvat kutrit. Mutta voi sitä kiirettä mikä
sen oli! Ei niin, että hän olisi minua temponut, vaan hän tuntui
unohtavan tehtävänsä jonkin muun rinnalla, mikä hänen mieltänsä koko
ajan veti. Mitäpä siinä olisi kiiltokapineet auttaneet! Ja kaikki
uhkaukset olisivat taas olleet kuin kömpelö polkaisu hienon korren
päälle.

Hän oli sileältä maantieltä poikennut arvattavasti jollekin oikopolulle,
koska mättäistä, kivistä ja kannoista ei tahtonut loppua tulla. Jätin
kaikki sattuman varalle, en ehtinyt kankeita jalkojani sovitella,
asettelin umpimähkään. Milloin oli maa arvattua alempana, silloin
nuokkasin eteenpäin, milloin astuin mättäälle, silloin kompastuin
käsilleni.

Matkamme tuntui pitävän pitkää ylämäkeä. Kun pääsimme taas maantielle
eikä maa enää noussut, puhalteli hieno leppeä tuuli kasvoihini ja minä
arvasin siitä, että olimme aukealla paikalla. Vielä tunsin, että oli
ilta ja että aurinko laski.

Kauhulla ajattelin, milloin hän irtaantuu minusta ja minä jään yksin
illan suuhun. Voihan arvata mihin tilaan joutuu sokeakuuro, jonka
saattajansa jätti. Kun ei näe milloin ihmisiä on kuuleman päässä, pitää
hänen yhtenään huutaa. Hän kiljaisee, kun ei ole ketään, ja on vaiti
juuri kun hänen ohitsensa kuljetaan. Tai huutaa läpi yön ja paneutuu
levolle, kun ihmiset heräävät.

Minä olisin hidastuttanut kulkuni, sillä olin äskeisestä väsynyt, mutta
juuri nyt tuntui entistä vielä kuumempi levottomuus vallanneen
saattajani.

Hänen kätensä levottomasta, poishalajavasta pitelemisestä minä arvasin
mitä hän näkee ja mitä kuulee, ja minä näin ja kuulin hänen kanssansa
selvemmin kuin niinä päivinä, jolloin en vielä ollut sokea enkä kuuro,
vaan niinkuin hän vaeltelin nuoruuden kukoistuksessa ihanan maailman
vihannissa laaksoissa. Minä tiedän mitä hän näkee. Hän näkee suuren
kylän allansa. Laskevan auringon säteissä helakoi rakennuksien seinät ja
ikkunat paistaa. Kylätiellä kulkee lauma nuorisoa, harmonikka raikaa
tuttua tanssisäveltä. Tuolla he jo menevät! He jättävät, he jättävät —!

Ja tuskin olin näin ajatellut, kun todella tunnen, että saattajani on
irroittunut minusta.

— Kuule, kuule — seis! — minne sinä —? Minut valtaa hätä ja kauhistus.
Minä haparoin ympärilleni. En tavoita häntä.

— Kerron sinulle mitä et ole koskaan vielä kuullut. Suuria salaisuuksia
ilmoitan sinulle.

Näin minä aloin hädissäni puhua hänelle. Minun täytyi pian keksiä millä
hänet maanittelin. Minun täytyi panna parastani.

— Kuuleppas vain! Elämän ja kuoleman arvoituksen selitän sinulle! Kaikki
taivaan portit aukaisen nähdäksesi!

Selitänkö ja aukaisenko, sen saamme nähdä, ajattelin. Pääasia nyt
aluksi, että lakkaamatta puhun ja pidän hänen huomiotaan vireillä. Jos
puhun turhaan, on se pieni vaiva, mutta jos hän palaa, olenhan kaikki
voittanut. Ja niin minä aloin jutella hänelle, istuen siellä mäen
harjanteella, tietämättä kuunteleeko hän minua vai ei.

— Kuule siis tarkkaan, — sanoin minä, — niin kerron sinulle, mitä tulee
sinun kuoltuasi. Kuoltuasi, katsos, sinä tulet suureen, suureen saliin.
Se on niin suuri, ettei sen seiniä näy eikä sen kattoa eikä sen
permantoa missään tunnu. Se on niin avara, ettei tuhannet tähdet eikä
miljoonat palavat auringot ylety sitä valaisemaan, eikä maailmain
halkeamiset siinä miltään kuulu. Sinä huomaat, ettei taivaassa olekaan
mitään nähtävää eikä kuultavaa. Ainoastaan näkymättömät hengen voimat
siellä liitelevät kaukaisten tähti pilkkujen välejä, ikuisen Jumalan
tahtoa täyttäen. Mutta sinä olet niinkuin lapsi tässä äärettömässä
hiljaisuudessa.

Annas ollakaan! On kuin taivaisten sanansaattajain parvi lentäisi sinun
ohitsesi ja niinkuin ihanin harpunsoitto humahtaisi sinun
korvissasi. — Seis! — huudat sinä, — odottakaas vähäsen te siellä! — Ja
aivan oikein, viimeinen enkeli jää jälkeen sinua kuunnellakseen. —
Antakaa minullekin työtä, — sanot sinä, — en minä viitsi tässä yksin ilman
olla. — Tee mitä mekin teemme, sanoo hän. — Mitäs te oikeastaan teette
täällä? — Me luomme uusia maailmoita, synnytämme uusia elämänmuotoja
iankaikkisesta iankaikkiseen. — No sitähän minäkin mielelläni tekisin,
sanot sinä. — Hyvä, vastaa hän, tule meidän mukanamme, me osotamme
sinulle tehtävän. — Ja huimaavassa vauhdissa sinä lennät heidän ihanassa
seurassaan avaruuksien halki, kunnes he näyttävät sinulle pienoisen
tähden. — Mene tuonne tähteen, sanovat he, ja opeta sen asukkaat
rakastamaan toinen toistansa, että siellä syntyisi Jumalan valtakunta,
kaikki tulisivat yhdeksi ja onni kukoistaisi heidän keskellänsä. Se on
sinun ensimäinen taivaallinen tehtäväsi Jumalalta itseltään! — Sinä
lennät onnellisena ja autuaana että olet sinäkin saanut tehtävätä
Jumalalta itseltään ja sinäkin saat toimia Jumalan omassa nimessä. Ja
sinä ajattelet: tuon jutun rakkaudesta olen kyllä kuullut ennenkin eikä
se ole minulle mitään vaikeata. — Mutta voi sinun kummastustasi, kun
perille päästyäsi huomaatkin tulleesi takaisin sille maapallolle, josta
olit lähtenyt! Kaikki on tuttua. Siinähän ovat nuo ihmiset, riitaiset ja
toraiset, huikentelevaiset, vain itseänsä ajattelevaiset. Mikäs muu
neuvoksi kuin alkaa työtä käskettyä. Mutta taaskin: voi onnettomuutta,
ajattelet sinä, minähän olen henki. Ei minulla ole mitään millä heitä
ohjaisin, ei piiskaa millä heitä hyvään pakottaisin, ei mitään kiiltävää
millä heitä houkuttelisin, ei käsiä, millä heitä pahasta estäisin, ei
minulla ole edes ääntä millä heitä puhuttelisin ja varoittaisin. Ei
auta mikään. Sinun täytyy käyttää sitä keinoa, mikä on sinun vallassasi:
sinä voit puhua heidän ajatuksissaan, heidän omassatunnossaan. Jos he
sitä kuuntelevat tai eivät, siihen et sinä mitään voi. Sinun täytyy vain
käyttää kaikkia mahdollisia tilaisuuksia milloin he pysähtyvät
puuhissansa, milloin he hetkeksi hiljenevät, milloin he illalla
rauhoittuvat tai aamulla nousevat eivätkä vielä ole ehtineet puuhiinsa
ryhtyä ja sinun äänellesi kuuroksi tulla.

Kas semmoinen on henki ja hengen taivaallinen tehtävä.

Turhaan taidan puhua, — ajattelin minä. Ei saattajani enää ole täällä.
Mutta koetteeksi kuitenkin lisäsin:

— Nyt sinä varmaan tahdot vielä tietää mistä minä sokea ja kuuro ikäkulu
semmoisia taivaan tarinoita osaan. Ymmärrä sentään, että minä olen
lähempänä taivasta kuin sinä. Tiedäthän, etten minä kuule mitään enkä
näe mitään. Katso, minun ympärilläni jo on se äänetön hiljaisuus, ja
minä seison sen loppumattoman salin kynnyksellä, jonka seiniä ei näy, ei
kattoa kuulu, ei permantoa tunnu. Sinulla on vielä paljon kadottamista,
ennenkuin tulet taivaaseen. Mutta minulla ei ole kadotettavana muuta
kuin ääneni, jota vielä kuulet; ja kohta, kohta en minä enää voi sinulle
puhua muuten kuin sinun omien ajatuksiesi kautta.

Kun olin tämän sanonut, tunsin kuinka pehmeäsuortuvainen pää painautui
rintaani vasten ja hienot kädet kiertyivät ympärilleni. Ja vaikk’en minä
kuullut mitä hän minulle sanoi, tunsin minä siinä hyväilyssä hänen
ajatuksensa: hän oli niinkuin sokea, joka tahtoo turvautua näkevään.

Ja niin me menimme alas mäeltä, tikitysten, toinen toiseemme nojautuen.
Ja pitkät, pitkät matkat vaellettuamme hän saattoi minut tähän lämpimään
tupaan.

Kun en näe mitään enkä kuule mitään, en minä tiedä onko täällä tuvassa
paljonkin ihmisiä, ja onko kukaan kuunnellut minua. Mutta jos on, niin
sen minä sanon teille: pysähtykää kerrankin, olkaa hiljaa, hiljaa, ja
ummistaen silmänne ottakaa tarkka vaari siitä sanattomasta hengestä,
joka teidän sydämmissänne puhuu. Tehkää kaikki mitä voitte, että hänen
käskynsä tämän maan päällä pian täyttyisi. Sillä monta on mennyt
taivaaseen, mutta ovat saaneet palata takaisin, henkenä vaikuttamaan
mitä eivät ihmisinä saaneet toimeen.