2.

—Armaani, sinä olet niin vähäpuheinen? kuuli Johannes samalla tutun,
hiukan loukkautuneen nais-äänen vierellään virkahtavan.

Hän käännähti vaistomaisesti ja katsoi sinnepäin. Näki Irenen kauniin,
tummatukkaisen, uudenuutukaisen kesähatun verhoaman pään, kasvoilla
jonkun verran kalseahkon, hemmotellun itsetyytyväisyyden ilmeen. Mutta
ehti myös näkemään erään toisen ilmeen, jolla tämä samalla rakensi
keskinäisen ymmärryksen sillan Signen kanssa.

Se oli omituinen, nautiskeleva, salaperäinen. Se kiertyi marjana
puoliavointen huulten väliin, se hyväili säteenä pitkien, pehmeiden
ripsien alta.

Johannes oli usein tuota ilmettä kummeksinut. Eikä vain kummeksinut,
mutta myös kadehtinut. Sellaisia hymyjä ei Johanneksen enää pitkiin
aikoihin ollut onnistunut Irenen huulille herättää. Eikä Irene tuolla
tuttavallisella katseella enää milloinkaan tullut häntä vastaan
rakkauden hurmaavaan puolitiehen.

Heidän rakkautensa oli harmaata, hiukan haukottelevaa ja tavanmukaista.
Mistä sitten silloin tällöin tuo autereinen aamunkajastus?

Eikä Johannes ollut huomannut Irenen siten katsovan eikä hymyilevän
kenenkään muiden kuin Signen seurassa. Heidän kahden välinsä mahtoi
olla siis tavallista läheisempi ja herttaisempi.

Eipä kummakaan, ajatteli hän. Ovathan he serkkuja ja kasvinkumppaneita.

Hän sanoi jotakin, jotakin aivan tavallista ja turhanpäiväistä. Ja
olisi jälleen vaipunut ajatuksiinsa, ellei hän samalla olisi huomannut
edessään aivan toista, mutta samantapaista ilmettä, tällä kertaa
lapsensa pään yli, tämän hoitajattaren kasvoilta, joka oli hänen oma
kasvinsisarensa Liisa.

Langennut, armas tyttölapsi, jonka Johannes heti kodin saatuaan oli
kurjuudesta pelastanut.

Liisa katsoi häntä silmiin ja hymyili hänelle. Ei, Johannes ei voinut
erehtyä. Sama hymy, sama katse se oli, jonka hän äsken syrjäkarein oli
nähnyt vaimonsa piirteistä kohti Signeä vilahtavan.

Eikö se siis ollutkaan mitään yksilöllistä, vaan tyypillistä? Ja mikä
sielunliike mahtoi sen alla piillä?

Mutta Johannes ei ehtinyt enää siihen kysymykseen perinpohjaisemmin
syventymään. Sillä Seidi tahtoi välttämättä nähdä myös jotakin
eteensäpäin ja Johanneksen oli otettava hänet polvilleen.

Ajeleminen oli Seidin mielestä hauskinta huvia täällä Parisissa.

Jos asia olisi riippunut vain hänestä, hän ei olisi muuta tehnytkään.
Oli hän kuinka huonolla tuulella tahansa, hän ilahtui heti ikihyväksi,
kun hän sai tuon taikaluvan päästä ajelemaan. Eikä hän koskaan ollut
sen parempi, sen suloisempi eikä tehnyt sen älykkäämpiä kysymyksiä kuin
näin vaunujen ikkunasta ohivierivää maailmaa katsoessaan.

Oli kuin hän olisi ollut tyypillinen yläluokan lapsi. Johannes epäili,
että hän vielä voisi kehittyä hyvinkin käskeväksi, jopa julmaksi ja
itsekkääksi luonteeltaan. Ainakaan hänellä ei näyttänyt olevan
vähintäkään yhteiskunnallisen oikeuden tuntoa. Eikä Johannes kuitenkaan
voinut olla häntä kaikesta sydämestään ja sielustaan rakastamatta eikä
toivomatta hänelle vastaisuudessa parhaita mahdollisia elinehtoja.

Hiukan parempia kuin useimmille muille. Paljon parempia kuin missä hän
itse oli kasvanut, vaikka nekin jo olivat olleet suorastaan loistavat
jälleen hänen isänsä ja äitinsä lapsuuden elin-ehtoihin verrattuina.

Oma lapsi merkitsi siis kuitenkin enemmän kuin vieraan lapsi.

Niin luonnollinen kuin tuo tunne itsessään olikin, oli sekin aikoinaan
ollut omituisen sisäisen häpeän lähde Johannekselle.

Hän oli joskus ollut taipuvainen tuonkin kieltämään. Hän oli aikoinaan
mennyt niin pitkälle aatteellisessa innostuksessaan ja tulevaisuuteen
tähtäävässä ihmisyys-uskossaan, ettei hän ollut tahtonut myöntää enää
juuri mitään sijaa ensimmäisille, alkuperäisille elämänvoimille.
Täytyihän ihmisen, oikean, ylevän, suuren ihmisen, voida rakastaa
koko elämää ja koko ihmiskuntaa, kaikista sen pienistä,
tilapäisistä yksityiskohdista ja värivivahduksista välittämättä.

Ja ellei sitä ehkä voisikaan, niin oliko pakko ensinkään ihmisiä
rakastaa? Sillä olivathan ne yleensä enemmän tai vähemmän vihattavia,
milloin ne eivät olleet tuhmia, halveksittavia tai naurettavia.

Heikkoutta ne olivat kaikki nuo, joita ihmiset niin inhoittavasti
hellimmiksi tunteiksi sanoivat. Oikeastaan olisi ollut paras, jos olisi
voinut olla sekä vihaamatta että rakastamatta ihmisiä. Ainoastaan
oikeutta heille piti tehdä, puhdasta, välkkyvää, armotonta
vanhurskautta, ja sitä, joka ei kestänyt, ei ollut säälittävä, vaan
lyötävä ja katkaistava.

Tuohon tapaan hän joskus oli nuoruudessaan ajatellut.

Vuodet olivat paljon tinkineet hänen elämänkatsomuksestaan tässä
suhteessa. Mutta lopullinen suuri muutos oli hänessä tapahtunut vasta
sitten kuin Seidi pienenä, hentona käärynä oli erään kauniin aamun
koittaessa hänen ja Irenen yhteiseen kotiin ilman omaa syytään tai
ansiotaan ilmestynyt.

Johannes oli heti tuntenut jollakin mystillisellä tavalla muuttuvansa.
Oli kuin olisi katkeillut eräitä säikeitä entisyyteen ja samalla toisia
aivan arvaamattomia tulevaisuuteen solmiutunut.

Seidi oli herättänyt eloon kaikki suojelevat vaistot hänessä. Kukaan ei
ollut ennen tarvinnut niitä.

Ei hänen isänsä, sillä hänhän oli päinvastoin ollut Johanneksen
suojelija ja kuollut jo paljon ennen kuin tämä olisi voinutkaan siinä
suhteessa tehdä mitään. Ei hänen äitinsä, sillä tämä oli tullut
mielipuoleksi vielä ennemmin eikä ollut koskaan merkinnyt mitään
Johannekselle. Ei hänen vaimonsa, sillä olihan tämä tullut kuin
ylhäältä päin Johanneksen elämään, sukujen, perheiden ja kaikkien
yhteiskunnallisten siteittensä turvaamana. Eikä kukaan muukaan elävä
olento maailmassa, paitsi ehkä hänen kasvinsisarensa Liisa, joka sen
kautta olikin siirtynyt aivan erikoisella tavalla Johannekselle
läheisemmäksi ilmiöksi.

Mutta ennen Seidiä oli Johannes ollut olemassa vain itseään varten. Nyt
hänellä oli kuitenkin joku, jota varten elää, jonka ilot ja itkut eivät
olleet hänelle samantekeviä.

Seidin kautta hän oli oppinut pitämään jonkun verran muistakin
saman-ikäisistä lapsista, sitten lapsista yleensä, jotka hänelle tähän
saakka olivat olleet yksinomaan vastenmielisiä. Mutta ei tietysti
samassa määrässä kuin Seidistä, yhtä vähän kuin sama aurinko voi
säteillä yhtä kauas, kaikkiin avaruuden aina laajeneviin ympyröihin.

Seidin avulla hän oli yrittänyt myös vaimoaan lähestyä. Mutta joko ei
Irene ollut ymmärtänyt hänen lähestymistään tai ei Johannes ollut häntä
oikein ymmärtänyt. Kaikissa tapauksissa oli vaimo jäänyt vieraaksi
hänelle.

Seidiin hän sensijaan oli tuntenut päivä päivältä lähemmin liittyvänsä.

Irene oli ehtinyt jo monta kertaa valittaa, että he ollenkaan
olivat ottaneet mukaansa tytön. Sillä tietysti oli niin pienestä
Europan-matkailijasta ollut paljon haittaa kaikissa noissa vieraissa
hotelleissa ja kaupungeissa. Mutta se oli tapahtunut Johanneksen tahdon
mukaan. Eihän lasta voinut jättää yksin, kun Irene itse kerran
palavasti pyysi tätä matkaa.

Ja niin he olivat kumpikin saaneet mielitekonsa toteutetuksi. Irene oli
päässyt Parisiin ja Johannes saanut mukaan Seidin. Tämän hoitajattarena
taas oli Liisa ollut itse-oikeutettu.

—Isä, sanoi Seidi äkkiä. Tuo setä tervehti meitä.

—Mikä setä? kysyi Johannes.

—Tuo, joka juuri ajoi ohitse meistä. Ja täti, joka istui hänen
vierellään, viittaa vieläkin kädellään.

—Sepä omituista. Vastaa siis hänelle!

Johannes koetti kääntyä katsomaan taakseen, mutta ei voinut mitään
nähdä enää. Sen sijaan virkahti Liisa:

—He puhuivat suomea.

—Suomea? Keitä he voivat olla? Näitkö sinä heitä, Irene?

Irene nyrpisti tylysti nenäänsä.

—Kyllä, vastasi hän. Ainakaan he eivät näyttäneet kuuluvan tähän
seurakuntaan.

Ja lisäsi hetken perästä ylenkatseellisesti:

—Saattoivat olla ehkä Liisan tuttavia.

Johannes tunsi sydämensä sävähtävän.

Tuo ääni, tuo äänenpaino se oli, joka vaikutti kuin myrkky häneen.
Sillä äänellä hän ei sallinut kansalaisiaan, ei varsinkaan sen
alaluokkaa kohdeltavan.

Tällä kertaa oli loukkaus sitäpaitsi kohdistunut Liisaan, hänen
kasvinsisareensa, joka ei ollut omasta tahdostaan tullut hänen taloonsa
ja jota hänen velvollisuutensa olisi ollut sitä enemmän suojata
kaikilta halventavilta sanaheitoilta.

Mutta eihän se tapahtunut ensi kertaa. Liisa oli tottunut niihin eikä
näyttänyt tästäkään sen enempää välittävän. Eikä Johanneksellakaan
ollut tarpeellista hermovoimaa alottaakseen jälleen turhaa ja
tuskallista taistelua vaimonsa piintyneitä yhteiskunnallisia
mielipiteitä vastaan.

Taistelua, josta ei olisi kuitenkaan seurannut mitään! Taistelua, jolla
hän vain olisi pilannut itseltään ja muilta aurinkoisen ajeluretken.

Hänen mielenliikutuksensa meni menojaan samassa tuokiossa kuin se oli
tullutkin.

Hän vaipui takaisin alkuperäiseen tylsyyteensä. Mutta jälleen tunsi hän
tuon jäytävän häpeäntunteen kaksinkertaisella voimalla sisuksiaan
kouristavan.

Kuinka kauan oli kestävä tätä? Ja kuinka kauan hän oli itse kestävä?
Milloin oli tuleva loppu tästä? Milloin oli hänen pidätetty
kärsimyksensä väkivaltaisena ilmi purkautuva?

Myöskin hänen allaan asui tulivuori. Myöskin hän oli vallankumouksen
kaupunki, jossa piili turmiota-tuottavia voimia.

Turmiota-tuottavia noille ylhäisille!

Johanneksen entinen sosialistinen minuus tunsi tällä hetkellä yhtä
sorretun, pimeyteen painetun, kahleitaan kalistavan ihmisyyden kanssa.

Signe sanoi:

—Minä tunsin heidät. He olivat Helsingistä, kansan jäseniä.

—Todella? kysyi Johannes koneellisesti.

—En erehdy. Minä olen nähnyt heidät lehteriltä, kun olen joskus ollut
isää kuulemassa.

Signe selitti olevansa aivan varma asiastaan.

He olivat sosialisteja. Toisen nimi heistä oli Jaakko Jyrkkä. Toisen
Aura ... Aura...?

—Minä tiedän, katkaisi Johannes lyhyesti. He ovat naimisissa.

—Eivät, hymyili Signe.

—No niin, sivili-avioliitossa siis, jatkoi Johannes hermostuneesti.

—Miksi sitä kukin tahtoo nimittää, naljaili Signe edelleen. He elävät
noin vaan muuten keskenään.

—Sosialistien tapaan, virkahti Irene väliin pisteliäästi.

—Parisilaisten tapaan, vastasi Johannes. Sinähän juuri niin ihailet
heitä.

Nyt oli sanasota valmis.

Irene huomautti, että se oli aivan eri asia. Parisilaisilla voi olla
heikkoutensa, mutta he olivat kuitenkin sivistyneitä ihmisiä.
Suomalaiset sosialistit sitävastoin...

—ovat raakalaisia, iski Johannes. Juuri siksi voi heitä vielä vähemmän
kuin n.s. sivistyneitä vaatia yhteiskunnallisia muotoja noudattamaan.

—Niitä on jokaisen noudatettava, väitti Irene varmasti.

—Kuinka monen luulet niitä täällä noudattavan? Ja kuinka monella
luulet näistä, jotka meidän rinnallamme ja meitä vastaan ajavat, olevan
yhteiskunnallisesti nuhteettoman avio-elämän?

—Täällä se on aivan toista. Täällä eletään yhteiskunnan huipuilla...

—Siellä pimennossa.

—Yhteiskunnan huipuilla tapahtuu paljon...

—jotako ei sovi laaksossa tapahtua?

—Juuri niin. Eivätkä raakalaiset tule sillä sivistyneiksi, että he
rupeavat sivistyneiden heikkouksia matkimaan.

Se oli totuus, joka Johanneksenkin täytyi tunnustaa.

Mutta hän oli jo liian ärtynyt voidakseen tähän lopettaa. Sitäpaitsi
hän tunsi syvemmän oikeuden poveaan paisuttavan.

—Rakkaus ei missään muodossa, sanoi hän jyrkästi, kuulu inhimillisiin
heikkouksiin. Se on aina luvallinen.

—Ainako? kysyi Irene pilkallisella äänenpainolla.

—Kyllä, vahvisti Johannes. Sillä se ei kysy lupaa. Se on luonnonvoima,
jolla on oikeutus omassa itsessään.

—Oikeutus, vaikka olisikin muita siteitä?

—Se katkoo siteet!

—Sinulla on kauniit käsitystavat rakkaudesta, päätti Irene.

Johannes huomasi menneensä liian pitkälle. Hän vaikeni äkisti, ojensi
lapsen Liisalle ja sytytti sikarin. Sitten hän asettui selkäkenoon
polttelemaan.

Eikä hän kuitenkaan voinut myöntää vaimonsa olevan oikeassa. Hän ei
vain osannut keksiä oikeita sanoja kantaansa puolustaakseen.

Hänen vaimonsa ivallinen sävy saattoi hänet aina kiihdyksiin. Ja
kiihdyksissä hän joutui linkoamaan väitteitä, joita hän ei ollut vielä
aivoissaan tarpeeksi ajatellut, vaan jotka tuntuivat kumpuavan kuin
suoraan hänen itsetiedottoman olentonsa syvyydestä.

Kaikki vaikenivat.

Oltiin jo puistoravintolan läheisyydessä. Vaunut pysähtyivät ja
ravintolan portailla näkyivät vuorineuvos Rabbing, vapaaherra Carp ja
pari näiden ystävää ranskalaista herraa jo heitä vastaanottamassa.