14.

Siinä lähellä, omassa kaupungin-osassaan, hänellä olikin hyvä tilaisuus
turvata ulkoapäinkin tuleviin uskonnollisiin tunnelmiin.

Olihan siinä Laterani. Oli kärsivälle, uneksivalle ihmissielulle
kappale Jerusalemia.

Rooman kirkkojen katolinen loisto oli ylimalkaan jäänyt sangen
vieraaksi hänen pohjoismaiselle sydämelleen. Karu luonto, tuimat
elin-ehdot ja Wittenbergin munkin yhtä karut ja kylmät opinlauseet
olivat siinä suhteessa hänet jo ennen syntymää mieleisekseen
leimanneet.

Ei niin, ettei hänenkin kaukaiset esi-isänsä Suomen korpien syvyydessä
olisi loistoa rakastaneet. Kaunistamisen, koristamisen vaisto oli kyllä
ollut heille yhtä luonnollinen kuin konsanaan viinirintaisen maan ja
hehkuvan päivänpaisteen asukkaille. Jos temppelien upeileva komeus siis
täällä vaikutti häneen jonkun verran tympäisevästi, ei syynä siihen
ollut suinkaan itse kaunis tosiasia, vaan pikemmin, ettei kaikki tuo
silmää hivelevä tai korvakalvoja suloisesti soinnuttava tuntunut
hänestä olevan oikeassa ympäristössään.

Uskonnolla hän oli aina tottunut jotakin paljon hartaampaa, sisäisempää
ja yksinkertaisempaa käsittämään. Kristin-uskolla vielä erityisesti
sitä raamatullista ja patriarkallista nöyryyden, köyhyyden ja
kärsimyksen apoteosia, jonka oikea kehys on Palestina
paimentolaiskansoineen, Genetsaret-järvineen, jerikonruusuineen ja
orjantappuroineen.

Tietysti oli tuo kaikki ollut vanhojen roomalaisten kopeilevalle,
ulkonaista mahtia rakastavalle luonteelle aivan liian köyhää ja
harvaviivaista, samoin kuin kristin-uskon perustotuudet kreikkalaisen
ajatuksen kehittämille filosofeille Ateenan tai Aleksandrian
oppisaleissa.

Niin olivat kumpikin muuttaneet sen mielensä mukaisiksi.

Rooma oli antanut ulkonaisen loistonsa, Hellas humaanisen sisällyksensä
sille. Ja niin oli kalpean galilealaisen hahmo kohonnut maailman
valtiaaksi.

Monta paikkaa ja tilaisuutta tarjosi Rooma sille, joka tahtoi
kristin-uskon voittokulkua kautta maailman ja maailmanhistorian
tunnelmoida, vähemmän niitä, missä sen saattoi taas ensimmäisiin,
arkaistisiin viivoihinsa palauttaa. Sitä mieluisampi oli Johannekselle
paikka Lateranin edustalla.

Ihmisliike siinä oli vähäinen. Ainoat liikkujat loivasti viettävän
torin alipäässä olivat jotkut rauhalliset maalaiset, jotka saapuivat
San Giovannin portista kaupunkiin ruokatavaroitaan ja hedelmiään
myöskentelemään.

Matalan muurin ja sitä reunustavien harvojen piinjapuiden takaa näkyi
Rooman autio campagna, vielä taempana etäisyydessä muhkeat Albanon ja
Sabinan vuoret.

Eivätkö käyneetkin tuon tasaisen muurin viertä Jerusalemin tummat
tyttäret kaivolle koristeellinen vesiruukku olkapäillään? Ja eikö
istunutkin kaivonkannelle siellä jossakin kalpea mies, joka pyysi vettä
juodakseen, mutta tarjosi heille suunsa suloista sanomaa takaisin, niin
ett’eivät he ikinä enää janonneet?

Tässä oli hyvä miettiä ja uneksia. Istua kirkon portaille varhaisena
aamuhetkenä ja kuvitella olevansa tuntematon kerjäläinen, vaeltaja
vieraiden maiden, joka oli saapunut rauhaa sielulleen etsimään. Tai
nojata muuriin auringon mennessä majoille ja puiden varjojen langetessa
pitkinä ja salaperäisinä niinkuin yksinäisen, yöllisen runoilijan
ajatukset.

Tähän oli kristillinen Rooma koonnut kaikki pyhimmät muistomerkkinsä.

Itse Basilika, itse San Giovanni in Laterano, jo antoi paljon
ajattelemisen aihetta. Muinaisroomalaisena aikana oli siinä asunut
mies, nimeltä Plautus Lateranus, joka täten siis oli säilyttänyt
kuolemattomuutensa jälkimaailmalle. Monet juhlalliset valtiolliset
neuvottelut, monet irstaat orgiat ja huvit oli arvattavasti pidetty
tuolla paikalla, lentäneet ilmassa monet viisaat elämäntotuudet ja
hyvin sorvaellut sukkeluudet. Myöhemmin oli koko paikka äärettömine
palatseineen kuulunut Rooman keisarien alueisiin.

Konstantinus Suuri oli siihen paavien ensimmäisen piispan-istuimen
rakentanut. Siksi oli se ”kaupungin ja maanpiirin kaikkien kirkkojen
äiti ja pää”. Ja sen loggialta olivat kaikki paavit, aina siihen saakka
kuin heistä tuli Vatikaanin vankeja, siunauksensa Urbi et 0rbi
jakaneet.

Siellä olivat Pietarin ja Paavalin päät, siellä myöskin palanen siitä
pöydästä, jonka ääressä Vapahtaja opetuslapsineen oli syönyt viimeisen
ehtoollisensa.

Olihan sekin jo jotakin. Mutta vastapäätä sitä oli toinen vielä pyhempi
paikka.

Se oli Scala santa, se oli Sancta Sanctorum, jota paavit olivat
kotikappelinaan käyttäneet.

Noilla pyhillä portailla oli Kristus ruoskittu, niitä oli hänen oma
verensä kostuttanut. Pyhä Helena oli tuottanut ne neljännellä vuosisadalla
Jerusalemista, Pontius omasta virkatalosta.
Kukaan kuolevainen ei saanut nousta niitä muuten kuin polvillaan.

Kun portaat olivat sangen korkeat ja jyrkät, oli se vaivaloinen
ponnistus ja vaati tavallista palavampaa uskon-intoa suorittajaltaan.
Mutta varmaan olikin sen palkkiona sitten tavallista runsaampi
synnin-ane.

Johannes mietti usein, olisiko hänellä itsellään ehkä kyllin intoa
siihen.

Ei, ei vielä ainakaan, täytyi hänen tunnustaa itselleen. Kyllä hän
vielä oli aivan liian syvällä synnin pauloissa, voidakseen tuosta
löytää minkäänlaista lepoa ja lohdutusta sielulleen. Päinvastoin
kouristi sääli ja inho hänen sydäntään, kun hän pysähtyi katsomaan
noita ryömijöitä.

Milloinkaan hän ei ollut nähnyt ihmisyyttä ja yksilön oman-arvon tuntoa
niin ilmeisesti silmiensä edessä tomuun painettuna ja kukistettuna.

Noinko hänenkin ehkä tulisi tehdä? Noin nöyrtyä saadakseen rauhan
myrskyävälle, verta-vuotavalle sielulleen?

Ei, ei! huusi ihmisyys koko voimalla hänen povensa pohjasta. Ei tomuun,
ei maata matelemaan! Tomusta ylös, aina ylemmä, kohti valkeutta,
kohti vapautta! Niin oli opettanut hänen luonnontieteellinen
maailmankatsomuksensa.

Se tuntui sittenkin koettavan epätoivon vimmalla pitää puoliaan vasten
metafyysillisen mystiikan tarvetta ja nousevan, taistelevan kuin alpit
yön uhatessa, joita hän kerran oli junan-ikkunasta tarkastellut.

Ryömijät olivat enimmäkseen vanhoja ihmisiä, köyhiä, kurjia ja
raadollisia. Joukossa joku keskenkasvuinen poikanulikkakin.

Etummaisena kaikista konttaa tuossa eräs vanha, hienosti puettu
säätyläisrouva, joka nähtävästi on sangen sairas. Vain vaivoin ja
pitkin levähdyksin hän jaksaa nostaa polvensa aina ylemmälle asteelle.
Nyt hänellä ei ole monta jäljellä enää, nyt, nyt hän on päämäärään
pääsemässä!

Ryömiessään vahvistavat kaikki voimiaan hiljaisilla, lakkaamattomilla
rukouksilla.

Tuolta portaiden himmeästä, puolipimeästä yläpäästä kiiltää, kutsuu ja
kimmeltää jotakin. Kristuspääkö? Krusifiksiko? Jalokivi-koristuksia ne
ovat, jotka katolinen kirkko on sinne uskovaistensa rohkaisuksi
kiinnittänyt.

Toisia, heikko-uskoisempia varten, joihin Johanneksenkin vielä on pakko
lukeutua, on kahdet tavalliset portaat, joita voi nousta pää
pystympänäkin.

Johannes kiertää niitä myöten ylös ja huomaa, että ensimmäinen, mikä
ryömijöitä kohtaa heidän päämäärään päästyään, on itse pyhäkön ikkuna.
Sen avoimesta alasyrjästä on kukin tilaisuudessa heittämään roponsa
laudalle, jolla näkyy jo kosolta kolikoita.

Johannes hymähtää. Siinäkö se siis olikin ”Pudels Kern”? Olisihan hänen
pitänyt aavistaakin.

Vanha rouva ei ole vieläkään ehtinyt ylös, vaan lepää kokonaan
lääpästyneenä portaallaan. Eräs kerjäläinen ehtii jo hänen edelleen,
nousee onnellisena ja hartaana ja heittää hänkin kolikkonsa kirkon
hyväksi.

Mikä usko! Mikä selittämätön, mieltä ahdistava mysteria!

Pyhäkössä itsessään, sen alttarin päällä, säilytetään Kristus-kuvaa,
jota Pyhä Lukas alkoi tehdä ja jonka joku enkeli sitten viimeisteli!

Johannes lukee seinäkirjoitusta ja kääntää sen mielessään. ”Pyhempää
paikkaa ei maanpiiri tunne.” Häntä kauhistaa. Nuoko korut pyhiä, nuoko
kuva-postikortit pyhiä, joita hän näki ovelan munkkiveljen itse kirkon
eteisessä ohikulkijoille myyskentelevän?

Hän syöksyy ulos kirkosta.

Mutta aina ei hän samalla reformatorisella tuulella ole. Ja silloin hän
saattaa myös pistäytyä siinä vieressä olevaan Pyhän Helenan
rakennuttamaan Santa Croce in Gerusalemmeen, jonka kappelissa
säilytetään kolmea palasta Kristuksen ristinpuuta, yhtä ristin-naulaa
ja ristin otsaketaulua.

Eikä sillä hyvä. Pyhän Helenan omassa maanalaisessa kappelissa hän
todellakin seisoo Jerusalemin mullalla!

Se on tuotu Pääkallo-paikasta, monilla laivoilla, saman väsymättömän
naisen toimesta.

On kuin olisi katolinen kirkko tahtonut tuoda koko Palestinan tänne ja
kaikille kansakunnille kuuluttaa: ’Ei ole tarvis enää tehdä
toivioretkiä Pyhälle maalle. Tulkaa Roomaan, langetkaa Paavin jalkojen
juureen! Täällä on Kristuksen sijainen, täällä Kristus itse lähempänä
kuin missään muualla maailmassa.’

Kuka on sitten ollut tuo merkillinen nainen, tuo Pyhä Helena, joka
matkaansaattoi näin suuret asiat, tuoden Jerusalemin synkän,
intohimoisen mystiikan selkeän, valoisan, järjellisen Rooman muurien
sisälle?

Johannes tutkii kirjoja ja historioita.

Alkuperältään ei hän nähtävästi ollut erittäin pyhä ollut. Syntynyt
kapakoitsijan tyttärenä, tullut Constantinuksen jalkavaimoksi,
synnyttänyt Konstantinus Suuren ja saanut häneltä keisarinnan
arvonimen. Hänen sukunsa ollut bithynialainen, hänen itämainen verensä
nähtävästi johdattanut hänet kristin-uskon salaperäisiä tunnelmia
ikävöitsemään.

Kristin-usko tietysti ollut vain pinnalla hänessä. Asunut syvemmällä
aasialainen pakanuus. Ei surmaa muuten pojanpoikaansa, ei muuten syytä
murhasta miniäänsä ja anna häntä syyttömänä tukahduttaa!

Kristillinen hurskaus yhtynyt hänessä byzantiniseen julmuuteen, loiston
ja vallan himoon. Vanhemmilla päivillään, kahdeksankymmenen korvissa,
hänestä tullut vielä siveyden ja koskemattoman impeyden fanaattinen
ihantelija!

Hän hävittänyt Venus-temppelin, jonka keisari Hadrianus oli
Pääkallo-paikalle pystyttänyt. Hän antanut runsaita lahjoja
naisluostareille. Hän omistanut palavaa kunnioitusta Neitsyt Maarialle,
liittyen siten jo myöhäisempään keski-aikaan. Hän tahtonut olla pyhä,
kuten katolinen kirkko sittemmin hänet pyhäksi julistikin.

Ja tämän kapakoitsijan tyttären, tämän keisarillisen jalkavaimon
kappeliin, hänen, joka kyllä oli maistanut osansa elämän makeudesta,
oli yhä vieläkin pannakirouksen ja ekskommunikatsion uhalla pääsy
kielletty naiselliselta sukupuolelta!

Tuon naisen historiallinen hahmo vaikutti kummallisesti Johannekseen.

Tuollainen kristitty hänkin olisi voinut olla. Pyhän Helenan hoviin
kuuluvana hänkin olisi voinut ehkä hetkellisesti tulla mystikoksi.

Ja yhtyä tuon naisen kanssa aistihartaaseen, ylenluonnolliseen ja
hiukenevaan tunnelmaherkutteluun.

Mutta eikö hän voisi samoin yhtyä jonkun muun naisen kanssa? Ehkä
Carmelan? Ehkä Liisan?

Aistillinen väristys kulki läpi Johanneksen ruumiin hänen noin
ajatellessaan.

Vanha pakana hän tunsi olevansa. Mutta jos tuo uusi oppi saattoi
tarjota jotakin, vaikka vähäistäkin, lisää elämän-nautinnon niin
köyhään ja puutteelliseen ohjelmistoon, oli siinä jo sellaisenaan
jotakin kannatettavaa.

Eipä ollut Pyhän Helenan, yhtä vähän kuin katolisen kirkonkaan,
onnistunut hänen pakanallista henkeään roomalaisesta maaperästä pois
juurittaa. Se oli muuttanut vain muotojaan, se oli siirtynyt vain
uusiin pyhäkköihin ja temppeleihin.

Ja kuin kohtalon ivasta oli itse Santa Croce in Gerusalemmen alttarilla
saanut sijansa ’Barberinisen Junon’ kuva, vain vähän toisenlaiseksi
muovaeltuna!

Pyhän Helenan aasialainen pakanuus esiintyi siinä aivan
vertauskuvallisena kristillisyyden ohuen vernissan alta.

Entä itse kirkko sitten?

Se oli ennen ollut osa Helenan omaa, sessorilaista palatsia, jonka
kuvan laajoine puutarhoineen ja termeineen Johannes vieläkin saattoi
mielikuvituksensa avulla siihen ilmi uneksia. Ja vanha pakanuus puski
monituhantisella voimallaan myös itse Scala santan pyhitettyä
seinäviertä, jossa vieläkin oli nähtävänä pieni jäännös
muinaisroomalaisen Lateraanipalatsin ruokasalista, tricliniumista.

Paikalla, missä nykyhetken italialaiset maassa polvin haudan
tuonpuolisen elämänsä takia mateloivat, istuivat kerran siis heidän
tästä elämästä iloiset esivanhempansa vatsa pullollaan, falerniset
viinimaljat kohotettuina maan hedelmälle ja ytimelle ynnä koko suuren
luonnon laupiaille antimille.

Johannes tunsi kaikista hyvistä aikomuksistaan huolimatta kuuluvansa
jälkimmäisiin.

Kaikista Rooman taide-ilmiöistä olivat Livian talon seinämaalaukset
Palatinumilla ja Neron Kultaisen talon ’’ freskojätteet Ludovisi Boncompagnin
museossa häneen syvimmin pelkällä verenpunaisella,
hurjan-punaisella, pakanallisen-punaisella värillään vaikuttaneet. Hän
päätteli siitä, että jossakin hänen sydämensä pohjakomeroissa mahtoi
asua Minotaurus, joka ei ollut muuta kuin alkuaikaisilla keinoilla
lepytettävissä.

Siihen loppuivat hänen uskonnolliset mietiskelynsä. Mutta ne
vaikuttivat kuitenkin jonkun verran häneen. Hän sai niiden kautta sekä
jonkun verran synnintuntoa että sisällistä kiivautta niitä kohtaan,
joita hän piti vieläkin syntisempinä kuin hän itse oli.