4.

Pohjois-Italia sivuutettiin yön pimeydessä. Vasta Firenzestä alkaen
rupesi jumalan luonto jälleen junan ikkunassa istujalle pakisemaan.

Aamu-aurinko oli kirkas ja kuulakka. Ilmassa oli ihmeellinen heleys ja
tasaisilla vuorijonoilla levolliset, sopusuhtaiset ääriviivat, alpeille
täysin vastakkaiset.

Mutta maat olivat kuurassa täälläkin ja jääkylmässä junavaunussa
yökauden istuneelta jäsenet kaikki kohmettuneet.

Kuppi kuumaa kahvia olisi nyt ollut tuiki välttämätön etelämaista
tunnelmaa kohottamaan. Mutta ruokavaunua ei voinut löytää
hakemallakaan.

Saksalaiset kuuluivat tömistelevän asemasilloilla, lyövän ovia,
kulkevan läpi vaununkäytävien kiroillen ja haukuskelevan Italian huonoa
järjestystä. Annas, jos he itse kerran pääsisivät tässä maassa
isännöimään!

Silloin ei muuta kuin ”rechts!”, ”links!”, ”um die Ecke!” Kuin
sotakomennon mukaan.

Johannes ei ollut koko yönä silmää ummistanut.

Hänellä oli ollut paanillinen kauhu nähdä Liisaa. Heti päästyään
Muttilasta ja omaan vaunun-osastoonsa sijoituttuaan, missä rouva
Rabbing oli ottanut vastaan hänet varmalla, ystävällisellä hymyllään,
hän oli ruvennut tuumimaan keinoja, miten estää heidän mahdollista
yhteensattumistaan tuon toisen pariskunnan kanssa.

Varsinkin Veronaa hän oli pelännyt kuin kuolemaa.

Siellä oli muutettava toiseen vaunuun. Tietysti satuttaisi kohtalo,
joka aina oli täynnä konnanjuonia, heidät neljä samaan osastoon,
kenties Liisan vielä häntä, Johannesta, vastapäätä!

Siitä tulisi ihana matka! Mikä perheellinen, mikä sukulaisesti
tutunomainen jälleentapaaminen!

Vihdoin oli tuo ajatus käynyt Johannekselle niin kiusalliseksi, että
hänen oli täytynyt ryhtyä asiallisiin toimenpiteisiin sen johdosta.

Hän oli noussut ja lähtenyt junankuljettajaa etsimään. Maksoi, mitä
maksoi! Hänen oli estettävä tuo yhteentörmäys.

Hän tapasi junankuljettajan.

—Mihin tämä vaunu menee? hän kysyi mahtipontisesti.

—Milanoon, hyvä herra, Milanoon, vastasi toinen.

—Mutta minulla on piletti Roomaan. Minä en aio muuttaa tästä
mihinkään.

—Täytyy, hyvä herra, täytyy. Rooman vaunu meni rikki. Me emme voi
mitään.

Johannes painoi kultarahan hänen käteensä. Junankuljettaja vilkaisi
siihen ja näytti heti yskän ymmärtävän.

—Se menee Roomaan siis, hän lausui kumartaen. Koetan toimia Teidän
ylhäisyytenne tyytyväisyydeksi.

Johannes vilkutti hänelle toista kultarahaa peukalonsa ja etusormensa
välissä.

—Se ei ole sillä hyvä, hän sanoi, että se menee Roomaan. Mutta teidän
täytyy poistaa meidän vaunun-osastostamme kaikki muut matkustajat ja
estää uusia sinne tulemasta.

—Se on helposti tehty.

Juna saapui samassa Veronan asemalle. Junankuljettaja syöksyi
Johanneksen vaunun-osastoon hirmuisella huudolla ja metelillä,
heitellen ulos tavaroita ja ihmisiä, tunkien käsittämättömiä sanoja
suustaan, kuurona kaikille vimmastuneille vastaväitteille.

—Muutto! hän hokee vain. Vaunun muutos, hyvät naiset ja herrat!

Muutamassa sekunnissa on osasto tyhjennetty.

Sitten hän rientää asemasillalle. Sieltä alkaa kuulua ankara
puheenpolina, tällä kertaa junankuljettajan ja asemapäällikön välillä.

Rouva Rabbing ei aluksi ymmärrä mitään. Hänkin kiirehtii lähtöä
vaunusta.

Johannes hymyilee ja selittää hänelle asian. Mutta samassa tulee
junankuljettaja läähättäen.

—Ei, se ei käy sittenkään, hän ilmoittaa raivostuneena Johannekselle.
Tämän vaunun täytyy Milanoon.

—Mutta tehän lupasitte! tiukkaa Johannes ankarana.

—Ei auta! On ennen käynyt päinsä. Mutta asemapäällikkö on lahjottu.
Sellainen sika! Mutta toisen vaunun minä voin herrasväelle hommata.

—Tyhjän vaunun?

—Aivan uuden vaunun, johon ei pääse ristinsieluakaan.

Hän sai toisen kultarahansa. Ja hän hommasi toisen vaunun Johannesta ja
rouva Rabbingia varten, mutta jääkylmän, sillä se liitettiin nyt vasta
junaan.

Johannes hengähti kaikissa tapauksissa helpotuksesta siihen päästyään.
Vaara oli toistaiseksi vältetty siis!

Mutta koko yön hän istui ikkunan poskessa mietiskellen, mitä aamu
mahdollisesti toisi tullessaan.

Turhaan hän koetti tyynnyttää itseään. Miksi hän oli levoton
oikeastaan? Pelkäsikö hän Liisaa? Rakastiko hän ehkä vielä tuota naista
vai vihasiko hän niin sanomattomasti?

Hassutusta! ajatteli hän itse. Minä en yksinkertaisesti halua nähdä
häntä. Onhan se aivan luonnollista. Se voisi vaikuttaa kiusallisesti
minuun.

Näin oli yö kulunut.

Yö pitkä kuin iankaikkisuus. Aamunkoitossa heräsi rouva Rabbing ja
kysyi, mitä Johannes mietiskeli.

Johannes vavahti. Naisilla oli usein merkillinen aavistuskyky.

—Kuinka niin? hän kysyi vain vastauksen asemasta. Oletko nukkunut
hyvin?

Rouva Rabbing oli koettanut tässä kylmyydessä nukkua edes. Johannes oli
yöllä huomaamatta luovuttanut hänen peitokseen myös oman
päällysvaatteensa. Mutta hän oli kuullut kuitenkin, kuinka toinen oli
viluissaan, kuten hän luuli, ääntelehtinyt ja kääntelehtinyt.

Eikä Johannes ollut voinut olla sydämensä pohjasta manailematta tuota
lemmon junankuljettajaa, joka heidät oli syössyt tähän jäähelvettiin.

Täydellinen kylänheittiö! hän oli itsekseen ajatellut. Sellainen sillä
naamakin oli. Hupaisen näköinen kyllä, mutta kertoileva monista
kestetyistä elämänkohtaloista.

—Minä olen nähnyt unta, selitti rouva Rabbing. Sinä taistelit jonkun
pedon kanssa.

—Pedon? naurahti Johannes väkinäisesti. Karhun vai suden?

—Se oli puoleksi eläin, puoleksi ihminen. Sillä oli naisen pää ja
kaula, mutta linnun siivet ja alaruumis.

—Niinkuin harpyialla? pisti Johannes piloillaan.

—Jotakin sinnepäin, jatkoi rouva Rabbing vakavasti. Se tapahtui
marmorilinnassa meren rannalla. Ovet olivat merelle auki ja minä
seisoin ulkonevalla parvekkeella nojaten pilariin ja odottaen taistelun
tulosta.

—Kumpi voitti?

—En tiedä. Minä heräsin siihen.

—Tottahan minä toki linnun voitin!

—Älä ole niin varma siitä! Sillä oli pitkät kynnet ja terävä nokka,
joita se käytti epätoivon vimmalla ja taituruudella.

—Epätoivon? Siis olin minä sittenkin voimakkaampi.

—Ehkä olit. Linnun luut ruskivat sinun kourissasi. Mutta sinäkin olit
yltä päältä veressä. Se, joka joutui maahan, karkasi taas
kaksinkertaisella voimalla ylös.

—Ettet sinäkään tullut väliin!

—Minä olin asetettu vain katsojaksi. Hyi, se oli inhoittava uni!

Rouva Rabbing peitti kasvonsa käsillään.

—Olipa kyllä, myönsi Johannes. Mistähän sellaista tuleekaan! Mutta
voitko sinä arvata myöskin taistelun syytä.

—En. Minä näin ainoastaan, että sinä tahdoit tulla minun luokseni
parvekkeelle ja että toinen tahtoi estää sinua siitä.

—Ahaa, pieni mustasukkaisuuden näytelmä siis!

—Saattoi olla. Mutta se olisi voinut kummaltakin puolen hiukan
suuremmalla ritarillisuudella ja vähemmällä väkivaltaisuudella
tapahtua.

Rouva Rabbing nousi väristen.

—Minun on kylmä, hän sanoi. Milloin me tulemme perille?

—Oh, siihen on vielä monta tuntia! Mutta toivottavasti me saamme tänne
joitakin lämmitysvehkeitä.

He saivatkin seuraavalta asemalta joitakin kuumia putkia jalkojensa
alle.

Myöskin päivä alkoi jo jonkun verran lämmittää. Kuura oli jäänyt ammoin
jo jälellepäin, vaikka oltiin keskellä joulukuuta. Huomasi kaikesta,
myöskin maiseman aina troopillisemmiksi käyvistä piirteistä, että
riennettiin kohti etelää.

—Luuletko, virkahti rouva Rabbing mietiskellen, että tulemme hyvin
Roomassa viihtymään?

—En tiedä, vastasi Johannes. Minä en ole asunut siellä milloinkaan.

—Mutta sinä olet ollut siellä kuitenkin?

—Kyllä. Kymmenkunnan vuotta sitten. Mutta minä olin silloin vielä
liian nuori viihtyäkseni niin vanhassa ja hiljaisessa kaupungissa.

Liisan kanssa hän oli ollut siellä. Liisan kanssa he olivat tulleet
sinne keskellä kesää Rivieralta ja matkustaneet heti parin päivän perästä
eteenpäin Napoliin ja Sorrentoon.

Tuskin he olivat ehtineet paria museota ja muutamia kiviraunioita
näkemään.

Niihinkin he olivat vilaisseet vain kuin säälistä ja ohimennen. Mitä
merkitsivät kaiken maailman museot ja kivirauniot heille kahdelle,
jotka juuri silloin olivat ensimmäistä kesäänsä yhdessä viettäneet!

Eivät mitään. Eivät enempää kuin hyttysen hyrinä taivaan korkeudessa
kiitävälle kotkaparille.

Nyt hän päätti korjata tuonkin laiminlyönnin.

Siinä olikin jo Tiber-virta, kiemurteleva savisten rantojensa uomassa.
Ja tuossa hurahti jo juna ikuisen kaupungin harmaiden muurien sisälle.

Jospa jumala nyt vain varjelisi asemalla, ettei hänen olisi tarvis
tavata Liisaa! Sitten olisi kaikki hyvin.

Kaikki hyvin. Ainakin toistaiseksi.

Luoja kuuli hänen rukouksensa. Ja varman englantilaisen gentlemannin
hahmolla, vaikka suomalainen epävarmuus sydämessä, istui Johannes kohta
rouva Rabbingin vierellä upeissa ajopeleissä, matkalla erääsen
ensiluokkaiseen anglosaksiseen hotelliin keskikaupungilla, joka oli
kuin vartavasten luotu juuri heidän tapaistensa matkailijain kukkaron
keventämiseksi.

Ei jälkiäkään Liisasta eikä Muttilasta.