14.

Mutta hänen ajatuksensa harhailivat omia ratojaan.

Hän muistaa lapsuuttaan ja kuvakirjojaan, jotka hän repi pieniksi
palasiksi, kun ne olivat hänen mielestään niin armottoman ikäviä. Hän
muistaa leikkikalujaan, jotka hän särki usein samasta syystä, ja
vauvojaan, jotka hän heitti pettyneenä pois, kun hän huomasi, että
niiden sielu olikin vain pelkkiä höylänlastuja...

Samoin hän tunnustaa leikkineensä ihmisillä. Leikkineensä ja
kääntäneensä heille selkänsä ylenkatseellisesti, niin pian kuin hän oli
tullut niiden sisällyksen tuntemaan.

Jos se on rikosta, on hän varmaan maailman suurimpia rikoksentekijöitä.

Mutta miksi ei kukaan mies sitten ole ollut kyllin voimakas häntä
vastustaakseen? Miksi he eivät ole kuulleet kunniantuntoaan enemmän
kuin häntä? Hän on tahtonut vain koettaa, kuinka laajalle hänen
valtansa ulottui.

Wernerissä hän oli kerran tavannut vertaisensa. Mutta miksi hän ei
ollut koskaan tavannut vankempaansa?

Olisi hänkin voinut tarun viisas ja kaunis prinsessa olla, joka vaati
kosijoiltaan hirmuisimpia rikostöitä, mutta meni kuitenkin lopuksi
sille ainoalle, joka ei totellut häntä, vaan piti hyvän omantuntonsa
kalliimpana rakkauttaankin.

Oli, oli hän yhden sellaisen tavannut. Kornetin! Mutta kornetti oli
matkustanut pois, eikä varmaankaan enää muistanut edes unissaankaan
satunnaista seikkailuaan.

Zaidan silmät täyttyivät kyynelillä. Kenties juuri siinä oli hänen
onnensa kulkenut hänen ohitseen.

Sitten se oli mennyt niinkuin oli mennyt.

Tosi oli, hän oli temmannut miehet tasapainostaan. Hiljaiset hän oli
tehnyt puheliaiksi, älyniekoilta hän oli kielen lamauttanut.
Hurjimusten voiman hän oli murtanut, sytyttänyt arkojen ja hitaiden
innon korkealle leimuamaan. Saiturit hän oli loihtinut tuhlareiksi ja
saanut varovaiset suurimpiin hullutuksiin.

Tosi oli, että hänen rakkautensa oli vaativainen. Niiden, jotka
tahtoivat sen voittaa, täytyi luopua omasta tahdostaan ja muuttua hänen
tuskin julkilausuttujen toivomustensa mykiksi täyttäjiksi. Hänen
rakkautensa vaati, että sille suitsutettiin.

Tosi oli, että hän ei tyytynyt vain alammaisiin valoihin ja mateleviin
lemmentunnustuksiin. Hän vaati myös tekoja. Mutta mitkä teot olivat
rikoksia valtavammat?

Saattoi olla totta myöskin, että hän käytti ihmisiä vain
välikappaleinaan ja että hän harkitsi kylmäverisesti, mihin he kukin
kelpaisivat. Mutta minkä mahtoi hän sille, että hän näki ihmisten
lävitse ja osasi ohjata heidän pyyteensä ja intohimonsa?

Yhden heikko kohta oli ahneus, toisen kunnianhimo, kolmannen
mustasukkaisuus. Miksi ei tunkeutua siitä sisälle heihin ja asettaa
kukin oikealle paikalleen?

Oli totta epäilemättä, että hänen tähtensä oli vuotanut verta. Mutta
oliko hän itse sitä vuodattanut? Ei milloinkaan! Muut olivat tehneet
sen. Varastettiin, että hän voi tuhlata. Murhattiin hänen vuokseen
niinkuin annettiin muille naisille kukkia. Oliko hänen muka kirottava
turmiollista kauneuttaan, siksi että se antoi hänelle sellaisen vallan
ihmisten yli?

Ei, sitä ei Zalda suinkaan voinut myöntää. Sillä missä oli raja? Missä
alkoi rikos? Eihän hän ollut koskaan ollut muuta kuin miesten syntisten
ajatusten elävä täyttyminen.

Mutta niinhän olivat yleensä kaikki naiset. Kuinka monen kirkkaassa
päivänvalossa rumana ja riettaana esiintyvän rikoksen takana seisoikaan
nainen, kaunis, syytön ja hymyilevä!

Ja naiset, joiden elämä oli vierinyt tasaisesti ja ilman seikkailuja?

Hekin toivoivat salaisissa unelmissaan, joita he eivät olisi tahtoneet
tunnustaa edes itselleen, olevansa niin kauniita että miehet tekisivät
heidän tähtensä rikoksia. Ja monikin nainen piti sitä sievänä ja
ritarillisena huomaavaisuutena, jos joku mies hänen kauttansa kärsi tai
joutui perikatoon, kunhan se vain tapahtui hiljaa, huomaamatta ja häntä
syyttämättä...

Oliko se rikos? Silloin oli yksinkertaisesti rikos olla nainen ja olla
kaunis nainen.

Mutta jos se oli rikos ja jos häntä siitä syytettäisiin, silloin
osaisi hän kyllä pitää oikean puolustuspuheen itselleen.

Ja aivan huolettomana huomisesta ja vakuutettuna omasta
viattomuudestaan valahutti Zaida yöpaidan ylleen ja pujahti hotellin
lämpimien peittojen alle. Sinne hän kohta kehoitti myöskin Werneriä
saapumaan, joka ei ollut hidas seuraamaan hänen esimerkkiään.

Sähkö sammui. He löysivät toisensa parhaiten pimeässä.