1.

— Antti! Miksi et tervehdi häntä?

— Ketä?

— Johtaja Soisaloa. Etkö näe? Hän seisoo rantalaiturilla ja heiluttaa
hattuaan meille.

— Missä? koetti Antti tirkistää. Mutta samapa se! Voinhan minäkin
hattuani huiskahuttaa.

Samalla keksivätkin hänen silmänsä pankinjohtaja Soisalon keskeltä
sankkaa ihmisjoukkoa, joka oli tullihuoneen kahden puolen rantaan
kokoontunut. Itse seisoi hän laivan kannella, nuori, kaunis, vaikka
hiukan kalseahkon näköinen nainen vierellään, ja iloitsi jo edeltäkäsin
siitä herkullisesta illallisesta, jonka hän nyt kuukauden kestäneen
ulkomaa-matkan jälkeen aikoi vaimonsa ja parhaan ystävänsä Soisalon
seurassa syödä Luodolla tai Kappelissa.

— Terve! Terve! huusi hän yli laivanlaidan ja viittasi iloisesti
kädellään.

— Hei! huusi toinen ja kiversi siroja, lyhyiksi leikattuja viiksiään.
Kaunis matka?

Viimeinen kysymys oli Antin vaimolle tarkoitettu, kuten uudistettu,
äskeistäkin vielä kunnioittavampi ja kohteliaampi hatunkohotus todisti.
Rouva vastasi siihen vain ystävällisesti päätään nyykäyttelemällä.

Kyllä, matka oli ollut todellakin kaunis aina Köpenhaminasta alkaen,
Gottlannin kohdalla vain ruvennut tuulemaan hieman. Mutta sekin uhka oli
laannut leppoisaksi ja tämä päivä oli tulla lekoteltu pitkin melkein
peilityyntä merta, jonka rajatonta kauneutta vain joku valkoinen purje
tai kaukaisen höyryaluksen savu olivat ikäänkuin inhimillisemmäksi
määritelleet. Sentään tuntui niin tuiki hauskalta tulla kotiin. Eikä
Helsingin Eteläsataman pieni, iltapäiväinen idylli suinkaan ollut omiaan
muukalaisenkaan matkailijan mieltä tuonne takaisin Suomenlahden tällä
hetkellä niin lempeille ja ystävällisille ulapoille käännyttämään.

Viipyi jonkun verran, ennen kuin laiva, Suomen Höyrylaiva-osakeyhtiön
uusimpia ja suurimpia, oli paikalleen tullihuoneen eteen asettunut.

Antille kävi pitkäksi ystävänsä ilahtuneisiin silmiin tuijottaa. Hän
kääntyi jälleen vaimonsa kera juttelemaan.

— Katsopas! virkahti hän, viitaten kävelykepillä ympärilleen. Ei tätä
näköalaa vain tarvitse kenenkään ulkomaalaisenkaan edessä hävetä.

— Ei, vastasi toinen, seuraten silmin hänen viittaustaan. Vaikka kyllä
minä omasta puolestani pidän enemmän Tukholman satamasta.

Anttia ei oikein miellyttänyt tuo vastaus, mutta ei hän myöskään
viitsinyt ruveta siitä kiistelemäänkään. Olkoon vain oma makunsa
kullakin! Ja kaunishan se oli Tukholmankin satamaan tulo, raikas virta
varsinkin, silloin kun siinä vilppaan aamupäivän aurinko silmiä
huikaisevasti välähteli.

Helsingin satama taas oli nähtävä iltapäivällä. Ja Antti antoi katseensa
vielä hetkisen hyväillä sen hänelle niin tutunomaista ja kotoista
ihanuutta.

Kesäisen auringon paiste siivilöityi sulana kultana Tähtitornimäen
herkkien lehdistöjen lomitse, saaden kaikki satamanvarret
sunnuntaillista rauhaa helottamaan. Tuulta ei tuntunut ilmassa
ollenkaan, vain loiva merenläikkä ajeli pitkiä, kimaltelevia
maininkejaan, joiden päällä lepäilevät valkeat lokkilinnut keinuivat
hiljaa ja kauniisti kuin vaahtokellot. Toisia kaarteli taivaan
korkeudessa melkein ylimaailmallisina olentoina kuin jonkun oudon
pilven tai meren jumalan lähettiläät.

Viiltyi veteen suuren lastilaivan leveä, punainen raita tuolta
Katajanokan rannasta. Mutta toisella rannalla sitä vastapäätä purettiin
juuri toista vielä suurempaa englantilaista kivihiili-alusta, vivut
vinkuivat, kettingit kolisivat, kantoivat notkuvin polvin raskaita
säkkejään kumaraselkäiset, kiiltävät mustat miehet. Heidän yllään
karkeloiva hieno kivihiilen tomu sai auringon siltä kohden hehkumaan
aivan punertavana, niinkuin pohjolan juhannus-yössä, nähtynä yli matalan
rimmen ja metsänrajan.

Uspenskin katedrali kimalteli kaikessa byzantisessa kunniassaan
yksinäisellä kalliopaadellaan. Mutta vielä uljaampana, alta
synkänsinisen ukkospilven, kohosi korkean talorivin yli Nikolainkirkon
valtava hahmo, halliten maata, merta ja koko pohjoista taivaankantta.
Juuri tuon samaisen ukkospilven vuoksi, jonka nopea nousu oli jo kauaksi
merelle kumottanut, mahtoikin auringonpaiste olla tällä kertaa niin
kirpeän väkevä ja hellittävä.

— Hyvä, että säästyimme tuon käsistä, huomautti Antti ukkospilveä
osoittaen vaimolleen. Se olisi voinut meille merellä aika myräkän
nostaa.

Mutta porrassilta oli jo laivan sivuun asetettu, laiva itse seisoi
kiltisti rannassa kiinni kuin ei olisi ikinä siitä etääntyä aikonutkaan
ja ihmiset alkoivat jo virrata tullimiesten rakentamaa kujaa pitkin
tarkastushuoneeseen. Siinä vielä pari kiusallista silmänräpäystä, ja he
olivat Helsingissä.

Heidän ensimmäinen tehtävänsä oli tervehtiä johtaja Soisaloa, joka
monien kysymysten sadellessa seurasi heitä autolla heidän
kaupunkikotiinsa. Sitten jätti hän heidät hetkeksi kaksin ja he
päättivät tavata toisensa tunnin päästä Luodon verannalla, jossa
Soisalon asia oli hankkia paikat ja tilata jo ennakolta illalliset
heille.

Siitä tuli täydellinen juhlahetki, kosteikko elämän erämaassa.
Luonnollisesti puhuivat aluksi enin Antti ja hänen rouvansa, jotka
olivat ulkomailla olleet ja joilla siis täytyikin olla paljon uutta
kertomista. Johtaja Soisalo kuunteli vain päältä ja teki joskus jonkun
kysymyksen, johon toiset olivat heti liiankin kärkkäät vastaamaan.

— No, ja kuinka kauan teidän matkanne kesti oikein? saattoi hän esim.
kysyä.

— Vain kuusi viikkoa, alkoi Antti selittää. Mutta se on ollutkin
kymmeneen vuoteen minun ensimmäinen loma-aikani. Kerroinhan kaiketi jo
keväällä sinulle matkasuunnitelmani. Ensin Tukholmaan, sieltä
Köpenhaminaan, sieltä Brysseliin, Antverpeniin ja Parisiin...

— Niin, ja sieltä Rivieralle, jatkoi rouva, sieltä Genuan kautta
laivalla Napoliin...

— Vai olitte te Napolissakin? pisti Soisalo siihen väliin.

— Kyllä, selitti Antti, ja olisimme käyneet Algierissakin, jos vain
olisi aikaa ja rahaa ollut...

— No, tuota jälkimmäistä syytä minä en nyt ota oikein vakavasti sinun
kohdaltasi, hymyili Soisalo.

— Älä sano, virkahti Antti, tilaten samalla uuden pullon kallista
ranskalaista punaviiniä. Tuli maksamaan niin helkkaristi.

— Eikö totta? ehätti rouva siihen sanomaan. Antin taloudellisessa
asemassa ei miehen tarvitse surkeilla muutamia markkoja.

— Varmasti ei, virkahti Soisalo lasiaan tervehdykseksi kohottaen. Kunpa
vain kaikki suomalaiset Europa-matkustajat olisivat yhtä
vakavaraisia!... No, te ette käyneet sitten Algierissa?

— Emmehän me miten, selitti Antti, kun täytyi vielä Rooma, Firenze ja
Venetsia nähdä, siirtyä sieltä Wieniin, Budapestiin ja Pragiin ja
tietysti vielä tehdä lyhyt huvimatka Harzin vuoristoon...

— No, nyt te tulette suoraan Berlinistä? kysyi Soisalo.

— Sano pikemmin: suoraan Wertheimin makasiineista, naljaili Antti, sillä
kyllä me siellä suurimman osan Berlini-aikaamme vietimme. Minun
vaimollani oli niin paljon ostoksia...

— Olin huomaavinani eräitä kollyja, yhtyi Soisalo pilaan.

— Taas te syytätte minua tuhlaavaisuudesta, torui rouva. Niinkuin ei
olisi juuri hyvää taloudenpitoa ostaa halvalla, mistä saa...

— Tarpeetonta tavaraa, huomautti Antti filosofin tyyneydellä.

— Sinun tuhmuuksiasi taas ei saa ostaa rahallakaan, nauroi rouva. Ne
tulevat aivan ilmaiseksi.

Noin he naljailivat. Soisalo katseli heitä syrjäsilmällään. Näyttivät
todellakin olevan varsin tyytyväiset matkaansa. Ja mikäs oli ollessa,
kun rahaa oli pantu menemään, oltiin nuoret ja terveet ja vielä mitä
onnellisimmassa aviossa, kuten kuulsi läpi jokaisesta heidän ilmeestään
ja eleestään.

Ei Soisalo olisi aikoinaan uskonut heistä noin sopusointuista paria
tulevan. Hän oli tuntenut Antin jo koulunpenkiltä, rouvan kanssa taas
vasta nuorena maisterina tutustunut. Hän se oikeastaan olikin heidät
eräissä hilpeissä ylioppilastanssijaisissa toisilleen esitellyt.

Sitten oli mennyt monta vuotta, kunnes Soisalo oli kummakseen saanut
ulkomaille heidän kihlauskorttinsa.

Antti oli ollut silloin noin kolmenkymmenen korvissa, hänen rouvansa
paria vuotta vanhempi häntä. Jo tämä oli suuresti Soisaloa arveluttanut.
Mutta mitä enemmän hän oli miettinyt asiaa, sitä suuremmaksi oli
kasvanut hänen epäilynsä. Noista kahdesta ei koskaan mitään kunnon paria
tulisi! Heidän luonteensa eroavaisuudet olivat liian huomattavat ja
vielä huomattavampi oli ero syntyperän, kasvatuksen ja kummankin
kotoisen ympäristön välillä. Varmaankin oli Antti hyppäämässä
onnettomaan kirnuun tuossa. Mutta mitäs tehdä, rakkaus oli sokea,
eivätkä parhaankaan ystävän varoitukset moisissa asioissa olleet omiaan
tulta sammuttamaan, vaan päinvastoin sytyttämään.

Antti oli vaatimattomien vanhempien lapsi läheltä Helsinkiä,
kaupustelijoita, pieniä käsityöläisiä tai mitä lienevät olleet. Hänen
rouvansa taas oli köyhtyneen, mutta vanhan ja sukuperästään ylpeän
aatelisperheen tytär, selkeä, kylmä ja itsetietoinen leima koko
olennossaan, joka kyllä näytti tietävän, mitä hän teki, ja varmaankin
oli ottanut Antin eikä Antti häntä. Tuskin oli se tapahtunut rakkaudesta
ollenkaan, sillä tuo nainen ei juuri näyttänyt miltään tunne-ihmiseltä,
vaan pikemmin naisellisesta vaistosta hankkia itselleen, ja ehkä
perheelleenkin, hyvä, kiltti ja kunnollinen elättäjä. Ja siihen näytti
Antti kuin luodulta sinisine, ihanteellisine silmineen, vaaleine
hiuksineen ja siistine, säännöllisine kasvonpiirteineen. Eräänlaista
sisällistä pehmeyttä, joka kuvastui hänen hiukan turvattoman suunsa
muodoista, korvasi taas tiukka, energinen ryppy kulmakarvojen välissä.

Mikään ei Antissa muistuttanut hänen talonpoikaisesta tai ainakin
lähellä talonpoikaa olevasta syntyperästään. Sepä se juuri olikin
ihmeellistä Antissa, että hän oli niin helposti uuteen ympäristöönsä
sulautunut, omaksunut sen tavat ja tottumukset eikä vähimmän sen
yhteiskunnallisia mielipiteitä ja koko vanhanaikaista, kansaa vierovaa,
jumalaa pelkäävää, itseään rakastavaa maailmankatsomusta. Hän oli
muutamassa vuodessa kehittynyt täydelliseksi aristokraatiksi, vieläpä
niin täydelliseksi, että sai hakea Suomen vanhoista kartanoistakaan
hänen vertaistaan. Soisalo itse, joka kuitenkin oli korkean virkamiehen
poika, mutta elämänsä varrella sentään sangen kauas vasemmistolaiseksi
muodostunut, oli usein ihmetellyt, miten tuo Antin nykyinen
maailmankatsomus voi olla oikeastaan sielullisesti selitettävissä.

Epäilemättä se oli vaimon vaikutusta. Muuhun johtopäätökseen hän ei
ollut voinut tulla, eikä voinut vieläkään. Mutta sittenhän Antti oli
tuiki riippuvainen vaimostaan? Epäilemättä oli, ja kävihän se niin kauan
kuin kaikki oli hyvin ja toinen tunsi yhtä suureksi onnekseen riippua
kuin toinen riiputtaa.

Näin pitkälle oli Soisalo päässyt mietteissään, kun Antti, nähtävästi
huomaten äkkiä hänen hetkellisen hajamielisyytensä, käänsi puheen
toisaalle ja rupesi kyselemään heidän yhteisistä helsinkiläisistä
tuttavuuksistaan ja tiesikö Soisalo mitään heistä, kuka mahtoi olla
kaupungissa ja missäkin kesää viettämässä?

Äkkiä mainittiin myös erään suuren liikkeen toimitusjohtajan nimi.

Soisalo synkistyi ja katsoi kysyvästi Anttiin. Antti ei ollenkaan voinut
ymmärtää hänen katsettaan.

— Sinä et siis tiedä, virkahti Soisalo verkalleen, että yhteinen
ystävämme on muutamia päiviä sitten ampunut itsensä.

Antti hypähti.

— Ampunut? Herran nimessä! Miksi, missä ja milloin? Selitä toki!

— Kuten sanoin, muutamia päiviä sitten, omassa tyhjässä
kaupunkikodissaan.

— Mahdotonta! Siinä täytyy olla erehdys! Lauri Toivio? Kuolla voi Lauri Toivio,
mutta ei koskaan ampua itseään.

— En tiedä, virkahti Soisalo hiljaisesti. Asia seisoo niin
sanomalehdissä.

— Minä en ole nähnyt mitään sanomalehtiä. Ampunut? Ja miksi? Täytyyhän
olla joku syy! Terve mies parhaassa ijässään, onnellinen perheen-isä,
hyvät liikeasiat...

— Jos ne nyt olivat niin hyvät, huomautti toinen yhtä hiljaisesti.

Antti katsoi miltei nuhtelevasti Soisaloon.

— Älä viitsi, virkahti hän sitten, edes sylkäistä hänen haudalleen, jos
hän todellakin on kuollut, kuten sanot. Ainakin Laurin asiat minä tunnen
ja menen niistä koko sielullani vastuuseen.

— Kunhan et vain koko kukkarollasi, väitti Soisalo äskeiseen tyyneen,
hiljaiseen, mutta juuri senvuoksi onnettomuutta-uhkaavaan tapaansa.
Huhutaan, että siitä tulee tavallista järkyttävämpi vararikko.

— Siitä? Vararikko? Laurin liikkeestä? huudahteli Antti säkenöivin
silmin. Ei ikinä! Panen pääni pantiksi!

— Älä pane, varoitti Soisalo. Vararikko sekä liikkeestä että pesästä.
Sitäpaitsi se on jo varma, lisäsi hän painokkaasti.

— Sitten on joku heittiö mahtanut väärinkäyttää hänen luottoaan, ärjäisi
Antti. Mutta minua ihmetyttää, että sinäkin...

Soisalo teki torjuvan liikkeen kädellään.

— Älä kiivastu, sanoi hän, sillä näinä aikoina vasta on tyynenä
pysyttäväkin. Mitä heittiöihin tulee, niin ainahan niitä on maailmassa.

— Ehkä epäilet jo minuakin yhdeksi niistä? virkahti Antti
ylenkatseellisesti.

Soisalo ei vastannut mitään siihen. Seurasi hetken vaitiolo, jonka
aikana Antti katsoi tiukasti ja suuttuneena merelle ja Soisalo puhalteli
tyynesti savuja sikaristaan.

Rouva ei ollut edellisen keskustelun aikana sanonut mitään, mutta
kuunnellut sitä tarkkaavammin, seuraten jännitetyllä ilmeellä jokaista
Soisalon sanaa ja äänenpainoa. Hän ei vieläkään virkkanut mitään, vaan
näytti koko keskitetyllä tarmollaan tahtovan tunkeutua kaikkeen siihen
hämärään, mitä toisen sanojen takana oli, eikä vähimmin niihin
salaperäisiin syvyyksiin, joista tuon niin odottamattoman itsemurhan
syyt olivat kummunneet.

Ukkospilvi oli kohonnut ja purkautunut kaupungin päältä. Ulkona merellä
jyrisi, satoi ja salamoi.