12.

Perijättäret tulivat ensin.

Ruoka oli korjattu pois, tilattu lisää shampanjalaseja ja shampanjaa.
Vierasten kunniaksi oli huonetta myös hiukan tuuletettu ja kaikessa
kiireessä tuoreita ruusuja pöydälle asetettu.

Tytöt koputtivat jo ovelle, mutta ennen kuin kukaan ehti avaamaan tai
mitään vastaamaan, pistivät he jo päänsä sisälle nauraen ja ilakoiden.
Heidän takanaan näkyi vaitelias hovimestari kunnioittavasti kumartavana.

— Täälläpä vasta näyttää hauskalta! huudahti käsiään taputtaen toinen
tytöistä. Hyvä, että muistitte meitä.

— Meillä olikin niin äärettömän ikävä! valitti toinen. Emme tienneet,
miten kuluttaa pitkää iltapäivää. Ja juuri silloin soi puhelin!

Kaikki olivat nousseet tervehtimään. Soisalo esitteli. Antti ja tohtori
Sarvas olivatkin heille jo hyvänpäivän tutuja entuutestaan, sosialisti
yksin tuntematon.

— Ystäväni, tuomari Mieslahti, esitteli Soisalo. Valtiopäivämies,
sosialisti ja tunnettu poli-tikoitsija.

— Hauskaa tutustua.

Nuoret perijättäret tervehtivät häntä päännyykäyksellä, heittäen
samalla uteliaan, tarkastelevan silmäyksen häneen. Politiikasta heillä
ei luonnollisesti ollut käsitystäkään. Mutta sana ’valtiopäivämies’
herätti heissä kuitenkin eräänlaista vaistomaista kunnioitusta, sillä
olihan heidänkin isänsä valtiopäivillä ollut ja he käyneet
porvarissäädyn lehterillä pikkutyttöinä häntä kuulemassa.

Vanhempi heistä, Margit nimeltään, oli todellinen kaunotar, pitkine,
solakoine vartaloineen, tummine suortuvineen ja markeerattuine, kenties
hiukan liiaksikin markeerattuine kasvonpiirteineen, joista varsinkin
leuan tarmokas viiva oli isää muistuttava. Samaa ei voinut nuoremmasta,
Betty-nimisestä tyttärestä sanoa. Hän oli pieni, vaaleaverinen,
pystynenäinen, pyöreähkö tytöntyllykkä, punainen ja valkea kuin maitoon
leivottu sämpylä, ja jo varsin kehittynyt muodoiltaan, vaikka hän tuskin
oli vielä kahdeksaatoista täyttänyt. Vanhempi koetti säilyttää toki
jonkinlaista arvokkaisuutta. Siitä taas ei nuoremmalla näyttänyt olevan
kaukaisintakaan aavistusta.

Tytöt heittivät boansa ja päällysvaatteensa, jotka hovimestari korjasi,
ja istuivat kursailematta pöytään alituisesti nauraen, puhuen ja
pajattaen. Tuli eloa seuraan, oli aivan mahdotonta pysyä noiden
ilolintujen läheisyydessä jöröjukkana.

He saivat kumpikin lasinsa ja kilistivät.

— Me vietämme tässä oikeastaan, huomautti Soisalo, ystävämme Antti Puuhaaran
läksijäisiä.

— Niinkö? Te lähdette? kysyi Betty mielenkiinnolla. Te matkustatte? Minä
olin myös Sveitsissä viime kesänä.

— Hän on tänä päivänä lähtenyt kunnianarvoisasta aviosäädystä, jatkoi
Soisalo koomillisella vakavuudella, ja liittynyt jälleen meihin
poikamiehiin, joista hänen ei olisi pitänyt koskaan erotakaan. Se on
siis samalla myös ikäänkuin tupaantulijaisten ja rakkaan
jälleen-näkemisen pyhä hetki.

— Ja me saamme olla sellaisessa mukana? nauroi Margit. Mikä onni ja
kunnia!

He kilistivät hilpeästi Antin kanssa, joka moitteettomin elein otti
vastaan heidän onnentoivotuksensa.

— Te olette tänään eronnut vaimostanne? kysyi Betty äskeistä vielä
suuremmalla mielenkiinnolla ja tutkien silminnähtävällä hyväksymisellä
Antin älykkäitä kasvonpiirteitä ja reipasta, hienoa olemusta.

— Saanut laillisen eron, oikaisi Antti. Niin, jo aamupäivällä, ja
vaikka kello näkyy olevan jo 7, en ole ehtinyt vielä toista sydänkäpyä
itselleni hankkimaan.

— Joka etsii, se löytää, pilaili Betty hilpeästi.

Koputettiin ovelle. Rouva Sorvi saapui.

Hän nyrpisti hiukan nenäänsä nähdessään Antin ja Bettyn istuvan
vierekkäin, vaikka hän kyllä oli jo puhelimessa kuullutkin seuran
kokoonpanon. Bettyllä, joka samoin kuin sisarensakin näkyi hyvin
tuntevan hänet jumala ties mistä entisistä huvitilaisuuksista, ei
näyttänyt olevan aavistustakaan hänen ja Antin välisestä
lemmensuhteesta. Hän säilytti sentähden rauhallisesti paikkansa eikä
Anttikaan mielestään voinut tehdä itseään naurettavaksi häntä pois
ajamalla tai rouva Sorvin viereen siirtymällä. Rouva Sorvi jäi siten
idealistin hoidettavaksi.

Myöskin sosialistin rouva saapui. Hän oli pieni, hiljainen, vaatimaton
ihminen, mutta silmät suuret, syvät ja sielukkaat ynnä koko olennossa
sellainen ihmeellinen rauha, joka tuli kuin tuoksahdus jostakin toisesta
maailmasta. Antti ei aluksi voinut siirtää silmiään hänestä ja hän
olisikin mielellään siirtynyt hänen vierelleen, ellei tämä heti olisi
pianon ääreen istahtanut.

— Hyvä, hyvä! huusivat kaikki. Soittakaa meille jotakin! Laulakaa
meille jotakin!

Rouva Mieslahti olikin entinen laulajatarkokelas, joka Helsingin Musiikkiopiston
käytyään oli saanut valtion matkarahan ja opiskellut jo
pari vuotta ulkomaillakin. Arvattavasti hänestä ei olisi tullut sen
huonompaa eikä parempaa taiteilijatarta kuin niin monista kymmenistä
hänen kaltaisistaan, mutta hän oli äkkiä saanut järkevän ajatuksen mennä
naimisiin, jättää kaikki korkealentoiset primadonna-unelmansa ja
ilahduttaa taiteellaan, mikäli sitä todella oli olemassa, vain pieniä
perhepiirejä. Siihen se olikin riittävä ja hän lauloi varsin
tyylikkäästi Schubertia ja vanhoja saksalaisia ja ranskalaisia
kansanlauluja.

Siitä tuli oikein tunnelmarikas ilta. Miehet vaipuivat haaveisiinsa ja
naiset eräänlaiseen surunsuloiseen tunteellisuuteen, jotka hyvin
vastasivat ja täydensivät toisiaan. Rouva Sorvin tummat silmät etsivät
aina silloin tällöin Antin katsetta, joka tahallaan vältti niitä, sillä
hän ei tuntenut tällä hetkellä omaatuntoaan oikein rauhalliseksi eikä
olisi varsinkaan tässä mielentilassa tahtonut suurin surmin katsoa
niihin. Eikä kummakaan, sillä hän tunsi jonkun vierellään aina
vähäväliä pusertavan hänen kättään ja kuuli kuiskattavan:

— Minä pidän niin paljon teistä, minä pidän.

Vasta illallinen tempasi heidät irti tuosta lumouksesta. Se syötiin
jälleen hyvien viinien kanssa ja mitä rattoisimman mielialan vallitessa.
Äänet alkoivat kohota, naurunremahdukset käydä aina vapaammiksi. Äkkiä
kuuli Antti kiihkeän ja itsepintaisen äänen kuiskaavan vierellään:

— Me menemme! Eikö totta?

— Minne? kysyi Antti hämmästyneenä.

— Pois! Tulkaa! Nyt heti! Minä selitän sitten teille kaikki tuolla
käytävässä.

Antti ei tiennyt mitä tehdä oikein. Seuratako tyttöä ja jättää rouva
Sorvi vai pudistaako heti tuo kana kainalostaan ja siirtyä sinne, missä
idealisti koetti turhan herättää rouva Sorvin mielenkiintoa
esitelmöimällä hänelle uusimmista menettelytavoista kotiteollisuuden ja
erikoisesti tuohiteollisuuden alalla.

Antti ei edes uskaltanut katsoa sinnepäin. Hän tunsi, että rouva Sorvin
tarkastelevat silmät seurasivat jokaista hänen elettään ja liikettään.

Betty teki lyhyen lopun hänen silmänräpäyksellisestä epäröimisestään,
nousemalla ylös nimittäin ja suorastaan vetämällä hänet kädestä
mukaansa käytävään. Mutta sielläkään hän ei selittänyt sen enempää,
vaan johdatti Antin vaatesäiliön luokse ja viittasi vahtimestarille,
joka siinä tuokiossa löysi heidän päällysvaatteensa ja kalossinsa.

— Tuotte sen huoneen laskun sitten minulle, huomautti Antti ohimennen.

Vahtimestari nyökäytti päätään ymmärtävästi.

Samassa olivatkin he jo kadulla, hiljaisessa, talvisessa kuutamossa.
Antti vihelsi auton, auttoi tytön siihen, nousi itsekin ja odotti
määräystä, minne ajettaisiin. Hänen päähänsä pälkähti jo sekin ajatus,
että tyttö ehkä oli ruvennut voimaan pahoin ja tahtoi häntä
kotiin-saattajakseen.

— Minne ajetaan? hän kysyi.

— Minne? kysyi Betty, ikäänkuin kummastuneena niin typerästä ja
yksinkertaisesta kysymyksestä. Tietysti teidän luoksenne.

Antti antoi osotteensa autonkuljettajalle. Tyttö painautui kiinni häneen
eikä puhunut koko matkalla mitään.

Mitähän tästäkin tulee? ajatteli Antti. Hänen jo sangen kehittyneestä
elämänkokemuksestaan huolimatta oli tuokiotila outo hänelle eikä hän
tuntenut sitä täysin vallitsevansa.

Auto pysähtyi. Antti aukaisi paraati-oven, maksoi ja kiirehti tytön
perästä, joka jo oli ehtinyt vääntää sähkön palamaan ja kuului
juoksujalkaa rientävän ylös portaita. Hän saavutti hänet vasta ovensa
ulkopuolella.

— Mikä vuorikauris! kehaisi Antti.

Betty ei vastannut mitään, vaan viittasi kärsimättömästi lukkoon, joka
samassa aukeni, ja pujahti kuin sisilisko eteiseen. Antti väänsi sähkön
palamaan, auttoi hänen yltään ja johdatti hänet saliin, jonka
permannolle heleä kuutamo loi sinervänvihreitä kuvioitaan.

Antti yritti sielläkin sytyttää sähkön.

— Ei, ei, lausui tyttö nopeasti. On hyvä näin.

Myöskään Antista se ei ollut epämiellyttävää.

— Odottakaa hiukan! hän sanoi. Siirrämme nojatuolit tähän ikkunan
eteen...

Betty viipyi pari tuntia hänen luonaan.

Kun Antti oli saattanut hänet kotiinsa ja jälleen päässyt omaan
huoneustoonsa, täytti rajaton, pakanallinen riemu hänet. Hän väänsi
sähköt palamaan joka huoneessa, astuskeli edestakaisin vihellellen ja
jaksoi tuskin käsittää tätä uutta onneaan, joka kuin taivaasta oli hänen
syliinsä tipahtanut. Tyttö, kaunis kuin Herran enkeli, ja vielä lisäksi
miljonanperijätär! Hän ei vain tiennyt, pitikö hänen heti huomenna
pukeutua hännystakkiin ja mennä hänen kättään kaikkien muotojen mukaan
omakseen pyytämään, vaiko antaa tytön mieluummin järjestää kaikki
valmiiksi ja sitten vasta odotettuna, vaatimattomana kosijana esiintyä.

Vielä kun hän meni levollekin, uneksi hän pelkistä miljonista, joita
joka taholta vyöryi hänen ylitseen, niin että ne tahtoivat viedä hengen
häneltä ja hänet tukahduttaa... Mutta kun Antti unessa katsoi tarkemmin,
mikä se niin ahdisti hänen kurkkuaan, hän huomasi, ettei siihen syynä
olleetkaan rahapussit, vaan pehmeät, valkeat käsivarret... Ja sitten hän
näki unta jälleen, että hän seisoi korkealla vuorella, ja hänen edessään
levisi ihmeellisiä kangastuksia kaukaisista eteläisistä maista, joissa
hiljaiset, suurisilmäiset naiset liukuivat kantotuoleissa pitkin
autioita, äänettömiä, kuutamoisia katuja, valkeiden, tasakattoisten
talojen välitse, ja hyräilivät muukalaisia lauluja, jotka kaikuivat niin
kaihomielisiltä ja surunvoittoisilta.

— Mitä lauluja ne ovat? hän oli unessa kysyvinään.

— Ne ovat kuolleiden kansojen lauluja, vastattiin, kansojen, jotka ovat
eläneet niinkuin nykyisetkin ja laulu yksin on jäänyt jälelle
helkkymään.

Hän heräsi tavantakaa ja nukahti oikein vasta kauan senjälkeen kuin hän
oli kuullut ruokasalin kellon lyövän viittä.