14.

Hän ei ollut vielä päässyt pitkällekään tässä työssään, kun hän äkkiä
tunsi olkapäätään keveästi kosketettavan. Harmistuneena siitä, että
häntä näin tärkeällä hetkellä häirittiin, hän käännähti ja etsi jotenkin
tiukalla katseella tuntematonta vihollistaan.

Mutta samassa silmänräpäyksessä hän nousi ylös kunnioittavasti.

Olihan se itse vanha kamreeri Jäkälä, joka ystävällisesti, melkein
liian ystävällisesti hymyillen seisoi siinä hänen vierellään.

— Hyvää päivää, hyvää päivää, sanoi hän, puristaen Antin kättä kaikella
sillä sydämellisyydellä, johon hänen laihat sormensa suinkin kykenivät.
Vaistoni ei sittenkään pettänyt minua. Arvasin teidät täällä tapaavani.

— Herra kamreeri on etsinyt minua? kysyi Antti, muistaen samalla heidän
edellisen keskustelunsa Pörssin ruokasalissa.

— Kyllä, vastasi vanha kamreeri. Sallitteko?

Antti teki kädellään niin kohteliaan liikkeen kuin osasi. Mikä tuon
ukkelin jälleen lähetti hänen tielleen ja jälleen juuri hänen elämänsä
käännekohdassa? Tällä kertaa hän ei ainakaan voinut tietää mitään, sillä
olihan Antti vasta pari tuntia sitten virastaan irtisanoutunut.

Ukko Jäkälä istui ja viittasi leikillisesti pöydällä oleviin
kirjoitusneuvoihin.

— Johtaja tekee nähtävästi laskelmiaan, huomautti hän, tekee keskellä
ruokatuntiaankin. Niin on, niin on, aika on rahaa, ei ole hyvä
hetkeäkään turhanpäiten kadottaa...

Hän tilasi itselleen teetä ja voileivän. Hänen siinä hampaattomalla
suullaan purressaan ja pergamenttihuulin kuumaa hörppiessään oli Antilla
hyvä tilaisuus kerrankin koettaa syventyä tuon äijän kasvonjuonteisiin
ja koko olentoon, joka niin täydellisesti erosi hänen nykyaikaisesta
liikemies-ympäristöstään.

Palttootaan hän ei katsonut ollenkaan vaivakseen tämäntapaisessa
paikassa riisua, yhtä vähän kuin kalossejaan tai korkean, suipon
piippalakin muotoista talvipäähinettään. Sen alla näytti hänen päänsä
luonnottoman pieneltä ja vähäpätöiseltä. Hänen ihonsa oli aivan
kellertävä, silmäluomet kuopallaan, leuka ja ylähuuli paljaiksi
ajeltuja, suun ympärillä epälukuinen määrä sarkastisia viivoja ja
syvennyksiä. Kapea, laiha kotkannenä täydensi petolintumaista
vaikutusta. Hän oli kuin haamu entisiltä ajoilta, jolloin koottiin eikä
tuhlattu ja tultiin rikkaaksi, ei suurilla tuloilla, vaan pienillä
menoilla. Sanottiin hänen nuoruutensa päivinä harjoittaneen myös
koronkiskomista.

Antti siirsi nopeasti syrjään alottamansa rakkauskirjeen ja odotti nyt,
mitä tuolla tuomiokirkon-tontulla mahtoi olla hänelle sanomista.

— Asia, josta aioin puhua teille, virkkoi vanha kamreeri vihdoin
verkalleen, ei ole ehkä teille uusi eikä merkillinen, mutta sitä oudompi
on ehdotus, jonka aion tehdä teille. Epäilemättä se tulee teitä
hämmästyttämään, kenties loukkaamaankin...

— Oh, ei siitä pelkoa! hymyili Antti. Minä kestän kuulla kyllä mitä
hyvänsä. Ja sitäpaitsi, onhan se vain ehdotus.

— Juuri niin, juuri niin, ehätti vanha kamreeri vahvistamaan. Huomaan,
että te otatte oikealta kannalta asian. Kysymys on siitä graafillisesta
yhtiöstä, jonka hyvin tunnette ja jonka toimitusjohtajana oli teidän
lankonne Kivimäki...

— Niin, se heittiö, jupisi Antti. Hän tuli minullekin kauniit rahat
maksamaan.

— Olen kuullut, olen kuullut, nyykytteli päätään vanha mies. Hän on
nykyään Etelä-Amerikassa?

— Minulle on kerrottu niin, vastasi Antti. Mutta olkoon hän missä
tahansa, se on minulle jotakuinkin samantekevää.

— Myöskin minulle, virkkoi vanha kamreeri. Eikä nyt olekaan kysymys
hänestä, vaan tuosta graafillisesta yhtiöstä. Voinko pyytää teitä
lausumaan siitä rehellisen mielipiteenne? Mitä te ajattelette siitä?

— Se on resuperällä, sanoi Antti suoraan.

— Mutta jos sen järjestäisi? kysyi äijä, katsoen kiinteästi ja
kallellapäin silmiin häntä. Mitä ajattelette sen mahdollisesta
kannattavaisuudesta?

— Mitä parasta, vastasi Antti hetkeäkään miettimättä. Ja kannattihan se
jo lankonikin aikana, vaikka hän sotki asiat.

— Minua ilahduttaa, virkkoi äijä käsiään hykerrellen, että olemme yhtä
mieltä siitä asiasta. Te tiedätte ehkä, että minäkin tavallani olen
intresseerattu tuosta yhtiöstä...

— En, sitä en ole tiennyt, sanoi Antti vilpittömästi. Eihän herra
kamreerilla suinkaan ole siinä osakkeita?

— Onpa niinkin, onpa niinkin, muhoili ukko. Eikä olekaan vähän, vaan
noin satakunta.

Antti hämmästyi. Tiedettiin, ettei vanha kamreeri Jäkälä yleensä
kevytmielisesti rahojaan sijoittanut. Aina kun kuultiin, että hän vain
oli ottanut osakkeita jossakin yhtiössä, uudessa tai vanhassa, nousi
niiden arvo heti ja kaikki rupesivat niistä kilpailemaan. Lempoko häntä
nyt oli riivannut! Oliko tuon hiiden Kivimäen onnistunut itse
pääpeijakastakin petkuttaa?

— Siitä ei minulla ole ollut aavistustakaan! ihmetteli hän. Eikä
kamreerin nimeä ole koskaan edes mainittu tuon liikkeen yhteydessä.

— Olenkin hankkinut nuo osakkeet vasta vihoviimeisinä aikoina, hymyili
vanha kamreeri ohuesti. Te pidätte sitä hullutuksena. Minä puolestani
katson, että juuri nyt on oikea hetki tehdä niillä afääriä.

— Hm, tuumi Antti miettiväisenä. Jos se onnistuu, se on nerokas temppu,
juuri sellainen, joka voi ainoastaan herra kamreerin päähän pälkähtää.
Tuota liikettä on yleensä pidetty jo kuolemaantuomittuna, eikä se eläisi
enää hetkeäkään, ilman johtokunnan jäsenten yksityisiä ponnistuksia.

— Tiedän, tiedän, puheli vanha kamreeri. Mutta sen täytyy onnistua!
Liike on vain saatava käyntiin, asiat järjestykseen...

— Kyllä, kyllä, myönsi Antti. Mutta kaikki riippuu siitä, kuka sen
tekee! Täytyy olla ensin tarpeellista liike-pääomaa ja sitten oikea mies
toimitusjohtajana.

— Taikka päinvastoin, pisti ukko väliin.

— Taikka päinvastoin, myönteli Antti jälleen. Liike-pääomaa kyllä tulee,
jos vain on oikea mies toimitusjohtajana.

— Niin minäkin arvelen, virkkoi ukko, luoden luppasilmistään terävän,
läpitunkevan katseen häneen. Ja tiedättekö, minulla on jo oikea ehdokas
tuohon toimeen?

— Kuka?

— Juuri te, herra johtaja. Älkää hämmästykö, älkää heti evätkö
tarjoustani! Sallikaa minun selittää.

Nyt vasta hän puhkesi oikein puhumaan. Hän huomautti, ettei hänen
ehdotuksensa ehkä sentään niinkään hullu ollut kuin sitä voi ensi
hetkessä luulla eikä ehkä Antille niinkään epäedullinen kuin se oli
edullinen yhtiölle. Luonnollisesti ei yhtiö voinut suorittaa
lähestulkoonkaan samaa palkkaa kuin mikä hänellä pankinjohtajana oli,
tuskin puoltakaan siitä, mutta sehän olisi nyt vain alussa ja siitähän
olisi varaa myöhemmin nostaa summaa. Pantaisiin aluksi vakinaista
palkkaa esim. 6,000 mk. ja loput palkkiota. Olisihan siinä kaikissa
tapauksissa itsenäinen asema...

— Mutta ehkä minä myöhästytän teitä pankista? kysäisi hän välillä. Kello
on nyt juuri yksi, huomaan, ja kenties teidän on oltava siellä.

— Ei hätää, vastasi Antti rauhallisesti. Vaikka en menisi koko päivänä,
ei se niin vaarallista olisi, varsinkaan siinä tapauksessa, että voin
ilmoittaa olleeni finansineuvotteluissa herra kamreerin kanssa.

Vanha kamreeri kumarsi päätään kohteliaisuudelle.

— Sangen imartelevaa minulle, sanoi hän. Mutta ainakin pääjohtaja tietää
jo siitä. Kysyin juuri puhelimitse teitä häneltä, soitettuani ensin
turhaan teidän kotiinne ja Pörssiin...

— Herra kamreeri on soittanut pankkiin? kysyi Antti, ikäänkuin
saadakseen vahvistusta epäluulolleen.

— Kyllä, vastasi vanha kamreeri viattomasti. Ilmoitin, että minulla
olisi tärkeätä asiaa.

Eikös se ole ollut jo sielläkin nuuskimassa? ajatteli Antti. Ja saanut
arvattavasti tietää pääjohtajalta tai arvannut hänen äänestään minun
nykyisen asemani. Se äijä tulee aina oikealla hetkellä! Ja ehkä hän on
jo ennenkin tietänyt siitä? Hän ja pääjohtaja ovat vanhoja ystäviä,
kenties he ovat neuvotelleetkin siitä keskenään, kenties on asia jo
aikoja sitten ollut päätetty heidän välillään... Niin se oli! Ellei hän
olisi tiennyt Antin jo eronneen pankista, hän ei olisi ikinä iljennyt
tarjota hänelle niin pieniä palkkaetuja...

Sillä aikaa kehitteli ukko Jäkälä hänelle lähemmin ehdotustaan. Jos
Antti suostuisi siihen, hänen olisi jo uudeltavuodelta liikkeen johtoon
astuttava. Varsinainen yhtiökokous pidettäisiin vasta keväällä kesää, jossa
hänet vakinaiseksi toimitusjohtajaksi valittaisiin. Hän esitti myös
tarkoin liikkeen tilan, näytti sen vastaavan ja vastattavan, osoitti,
paljonko liike-pääomaa tarvittaisiin ennen ja paljonko siitä
menisi lankeavien velkojen suoritukseksi...

Antti kuunteli vain toisella korvallaan. Hän oli päättänyt joka
tapauksessa ottaa tuon toimen vastaan, sillä mitäpä hän muutakaan voi
nykyisessä olotilassaan. Eihän voinut virattomaksi heittäytyä, täytyihän
joku toimi olla jo siltäkin varalta, että hänen ehkä piakkoin olisi
kosittava ja pyydettävä Bettyn kättä hänen isältään, jolloin hänen
täytyisi voida mainita jotakin uusista tulevaisuudensuunnitelmistaan.
Virkaheitolle pankinjohtajalle ei kukaan hullu antaisi tytärtään, mutta
kyllä sensijaan liikkeen toimitusjohtajalle, jonka osakkeista sata oli
kamreeri Jäkälän käsissä.

— Mitä arvelette? kysyi ukko vihdoin. Miellyttääkö ehdotukseni teitä?
Asialla olisi kiire, sillä liikkeen asiat eivät siedä enää tätä
välitilaa.

Antti otti näön vuoksi päivän miettimis-aikaa.