17.

Antti oli ollut mielestään hyvinkin sukkelan liikesommitelman
keksivinään. Hän oli tullut yhteyteen erään toisen rappiolla olevan
liikkeen johtokunnan jäsenten kanssa, jotka olivat taipuvaiset myömään
koko yhtiönsä omaisuuden polkuhinnasta saadakseen edes jotakin takaisin
siihen uhraamistaan pääomista.

Se oli kirjapaino-liike, jolla oli oma talokin erään syrjäkadun
varrella, mutta lähellä kaupungin keskustaa. Liike oli vasta muutamia vuosia
vanha, sen koneet nykyaikaiset ja uuden-uutukaiset. Liitettynä
O.Y. ’Kuvaan’ siitä olisi muodostunut jättiläisliike, jolle ei olisi
ollut vertaista koko Helsingissä. Nyt juuri oli edullinen hetki. Senkin
johtokunnan puheenjohtajana oli ennen toiminut niin surullisella tavalla
päivänsä päättänyt Lauri Toivio, sekin oli saanut kärsiä hänen
tekemistään vaillingeista, johtokunnan jäsenet olivat koettaneet sitä
talvikauden eteenpäin kitkuttaa, mutta nyt olivat mahdollisuudet
lopussa, kaikki tiet tukossa eikä rahaa mistään saatavissa. Kun yhtiön
omistajat sitäpaitsi olivat valmiit ottamaan vastaan suurimman osan
kauppahintaa O.Y. Kuvan ’’ osakkeina, ei Antin mielestä voinut olla
olemassa kuin yksi ainoa katsantokanta asian suhteen.

Hän puhui siitä Soisalolle, joka piti tuumaa aivan nerokkaana. Hän
keskusteli siitä vanhan kamreeri Jäkälän kanssa, mutta kohtasikin tältä
taholta aivan odottamattoman kiinteää vastustusta.

— Ai, ai, sanoi ukko, se on vaarallinen ajatus! Kehoittaisin herra
johtajaa siitä ajoissa luopumaan.

— Luopumaan? ihmetteli Antti. Miksi? Katsooko herra kamreeri, että
liiaksi laajennamme liikettä vai...?

— En, en mitään senkaltaista, pudisti ukko päätään. Mutta siinä on
kuitenkin eräs niksi.

— Mikä niksi?

— Pyydän, että herra johtaja itse ottaa selvän siitä. Mutta siihen
mennessä toivoisin jo johtajan oman edun kannalta, ett’ette liikaa tätä
suunnitelmaanne julki kuuluttaisi.

Antti ei tietysti totellut neuvoa, sillä hän oli aivan varma tuumansa
onnistumisesta. Myöskin useimmat hänen oman johtokuntansa jäsenistä
olivat siitä suorastaan haltioissaan. Mutta hän ei myöskään voinut olla
huomaamatta, että tuo suunnitelma kaikille, joille hän mainitsi siitä,
ollut niinkään tervetullut. Monet pudistelivat päätään yhtä epäilevästi
kuin vanha kamreeri Jäkäläkin, silti mitään tosiasiallista syytä
mainitsematta.

Tässä täytyi piillä joku salaisuus. Mutta mikä?

Antti sai sen pian selville. Oli olemassa eräs toinen rappiolla oleva
yhtiö, eräs kirjakauppaliike, joka oli vararikon partaalla ja jolla oli
paljon sitoumuksia hänen omassa entisessä pankissaan. Pankki taas ei
tahtonut mitenkään vaatia sitä vararikkoon, sillä paitsi sitä, että se
itse olisi hävinnyt tuntuvia summia siinä, oli koko tuo liike pantu
alkuun pankkia lähellä olevista piireistä, joihin siis myöskin kuuluivat
sen pää-osakkaat. Tätäkin yhtiötä oli siten talvikausi keinotekoisesti
pystyssä pönkitetty, mutta se tietysti ei voinut ijät kaiket käydä
päinsä. Täytyi tulla joku loppusuoritus, ja siihen oli yhtiön
osakkailla, kuten pankillakin suunnitelmansa.

He tahtoivat saada haltuunsa O.Y. ’Kuvan’, joka oli kannattava liike ja
jolla oli kaikki mahdollisuudet, lyödä sen yhteen mainitun
kirjakauppa-osakeyhtiön kanssa ja pelastaa edellisen avulla
jälkimmäisenkin. Tämä olisi siten käypä päinsä, että kyseenalaisen
kirjakaupan varasto oli arvioitava mahdollisimman korkeaan, mutta O.Y. ’Kuvan
’ omaisuus mahdollisimman alaiseen hintaan, ja edellisen osakkeet
säilytettävä täydessä nimellis-arvossaan, mutta jälkimmäisen noin
kolmanteen osaansa alennettavat. Silloin ei pankki, yhtä vähän kuin
sitä lähellä olevat piirit, tulisi häviämään penniäkään. Ainoat, jotka
tulisivat häviämään, olisivat ne O.Y. ’Kuvan’ osakkaat, jotka olivat
ostaneet osakkeensa nimellis-arvosta tai yleensä kolmatta osaa
korkeammasta hinnasta.

Antti tunsi heti leijonan kynnen tuossa suunnitelmassa. Se ei ollut
voinut syntyä kenenkään muun älypään aivoissa kuin hänen oman entisen
pankkinsa pääjohtajan, tuon ”vuorenvanhuksen”, joka juuri oli mestari
moisia sommitelmia tekemään. Samalla ymmärsi hän niin kamreeri Jäkälän
kuin muidenkin epäilykset hänen oman aivan toisaalle tähtäävän
suunnitelmansa suhteen. Kukaan ei tahtonut turhan vuoksi tuon
pankkipomon kanssa riitautua. Jos hän kerran oli asian niin päättänyt
mielessään, oli se myöskin menevä niin, se näkyi olevan ihmisten yleinen
mielipide, niidenkin, jotka tuon järjestelyn kautta tulisivat tuhansia
ja kymmeniä tuhansia häviämään.

Mutta nyt juuri tahtoi Antti näyttää, ettei se sentään vielä ollut sillä
päätetty ja että voi olla toisiakin tahtoja maailmassa kuin
”vuorenvanhuksen”. Jos ei kukaan muu uskaltanut, uskaltaisi hän, Antti,
ainakin ruveta tarjottua sormikoukkua vetämään. Hän tiesi kyllä, mitä
vastavoimia hän siten manaisi esille ja että siitä tulisi taistelu,
jonka laajuudesta ja kiihkeydestä hänellä ei vielä voinut olla
aavistustakaan. Mutta hän oli nuori, hän luotti omiin voimiinsa ja
liikkeensä osake-enemmistöön, jonka hän aina katsoi saavansa puolelleen.
Ja sitäpaitsi: olihan hänellä vielä käyttämättömänä se sadantuhannen
luotto, jonka tuon toisen, kilpailevan pankin pääjohtaja oli luvannut
hänelle.

Hän alkoi taistelun. Ja hän ryhtyi O.Y. ’Kuvan’ puolesta virallisiin
keskusteluihin ennen mainitun kirjapaino-liikkeen ja sen omistaman talon
ostamisesta.

Mutta samassa tunsi hän kuin olisi nuotta kierretty hänen ympärilleen ja
hänen henkilökohtainen liikuntavapautensa tullut äkkiä kummallisella
tavalla rajoitetuksi. Yhtiön asiat menivät kyllä entistä menoaan, mutta
hänen omat yksityiset asiansa alkoivat sotkeutua ja käydä yhä
monimutkaisemmiksi. Rupesi lankeilemaan yksityisiä lainoja ja
kassakreditivejä, joissa hän oli takaajana, vekseleitä, joita hän
pankista erottuaan oli joskus köyhemmille tovereilleen kirjoittanut,
joku päästi jo hänen nimensä protestiinkin ja puolusteli itseään sillä,
ettei hän ollut voinut asialle mitään, kun hänen oma entinen pankkinsa
juuri viime tingassa oli kieltänyt vekseliä hänen nimellään
uudistamasta. Liikkeelle hankkimaansa luottoa hän ei luonnollisesti
voinut käyttää omiin tarpeisiinsa ja oman yksityisluottonsa hän oli taas
käyttänyt enemmän kuin loppuun yhtiönsä hyväksi. Kun hän täksi kevättalveksi
oli tyytynyt sitäpaitsi aivan vaatimattomaan palkkaan
toimitusjohtajana, tuottivat nuo pienet neulanpistot hänelle monta
kiusallista hetkeä ja tuokiotilaa. Hän olisi mielestään nyt tarvinnut
kaiken aikansa parempaan.

Muissakin suhteissa huomasi Antti joutuneensa sotakannalle joidenkin
hänelle tuntemattomien voimien kanssa. Ystäviensä kautta hän sai kuulla,
että hänestä oli mitä hirveimpiä huhuja liikkeellä ja että häntä
pidettiin monissa piireissä rappiolle joutuneena hulttiona, joka oli
suoranainen häpeä ja siveysvaara koko sivistyneelle yhteiskunnalle.
Kaivettiin esille hänen avio-eronsakin ja hänen viimesyksyinen, kylläkin
sangen vapaa yksityis-elämänsä, kerrottiin, että hänen vaimonsa oli
antanut anteeksi jos jotakin, mutta ei sentään sitä, että eräs outo
työläisnainen oli ilmestynyt vastasyntynyt lapsi käsivarrellaan Antin
luo ruokkoa pyytämään, huhuiltiinpa vielä hämäristä, sameista
liiketempuista, jotka lankesivat jo rikoslain sen ja sen pykälän
piiriin. Aluksi halveksi Antti täydellisesti niitä, vastaten ystäviensä
huolestuneisiin selontekoihin pelkällä naurulla ja olkapäiden
kohotuksella. Mutta häntä ei naurattanut enää, kun hän huomasi, että
monet hänen vanhoista tuttavistaankin lakkasivat häntä tervehtimästä ja
hän oli toisten silmissä lukevinaan tuon sanattoman, epämääräisen,
tuhatpäisen epäilyn, jota vastaan ei voinut taistella, sillä olisihan se
heti ensi iskulla haihtunut ilmaan, jälleen entistä sankemmaksi ja
uhkaavammaksi ukkospilveksi kokoontuakseen.

Enin hermostutti Anttia, että nuo typerät huhut kulkeutuivat myös
naisten korviin. Eräänä päivänä tuli hänen entinen vaimonsa itkien hänen
luokseen ja tahtoi vahvistusta siihen, ettei Antti ollut
vekselinväärentäjä, kuten hänestä oli kerrottu eräässä seurassa. Toisena päivänä
kysyi rouva Sorvi häneltä varovasti, oliko totta, että Antti
rakasteli ala-ikäisiä tyttölapsia. Kun Antti katsoi hämmästyneenä
häneen, hän selitti silmät vesissä, ettei hän Antilta mitään ehdotonta
uskollisuutta vaatinutkaan, mutta kyllä hänen mielestään sentään oli
liikaa, kun hänelle oli kerrottu, että Antin oli myöhään yöllä nähty
käyvän käsikynkkää erään keskenkasvuisen kanssa...

Ahaa, se oli tuo juopunut lapsi, jonka hän kerran oli poliisin kynsistä
pelastanut! Kaikki pengottiin siis esille, kaikki käytettiin hänen
mustaamisekseen.

Näiden olosuhteiden vallitessa läheni yhtiökokous.

Antti arvasi jo edeltäpäin, että siinä tulisi tapahtumaan rynnäkkö hänen
kukistamisekseen. Myöskin Soisalo oli häntä siitä varoittanut. Mutta
Antti oli hyvässä turvassa, sillä hän tiesi juuri Soisalon, ukko Jäkälän
ja omien osakkeittensa avulla olevansa varmassa enemmistössä. Eikä hän
sitäpaitsi uskonut muidenkaan yhtiön osakkaiden päästävän häntä niinkään
hevillä menemään kaiken sen jälkeen, mitä hän oli yhtiön hyväksi tehnyt,
ja varsinkaan siihen nähden, että sen osakkeita jo alettiin noteerata
yli nimellisarvon.

Tässä pettivät hänen laskelmansa.

Ukko Jäkälää ei ollenkaan näkynyt yhtiökokouksessa. Hän oli siirtänyt
osakkeensa toiselle, vihollisleiriin kuuluvalle henkilölle, ja kun
äänestyksen aika tuli, jäi Antti loistavasti tappiolle. Hänet ja kaikki
ne johtokunnan jäsenet, jotka olivat hänen suunnitelmaansa kannattaneet,
äänestettiin pois koko johtokunnasta ja heidän tilalleen tuli pelkkiä
vastapuolueen miehiä. Kaikki tapahtui muutamassa silmänräpäyksessä.

Näin oli Antti jälleen puilla paljailla. Mutta melkein enemmän kuin se
jo sellaisenaan kylläkin arveluttava seikka suututti ja suretti häntä,
että hänen tähtensä niin monet viattomat ihmiset tulisivat niin paljon
kärsimään.

Enin Soisalo. Antti lähti häntä etsimään.