2.

Seuraavana päivänä olivat kuin olivatkin Lauri Toivion hautajaiset.

Ei itsemurha, yhtä vähän kuin jo yleisesti liikkeellä olevat, vainajalle
vähemmän edulliset huhut olleet voineet haihduttaa kaupungin ja
yhteiskunnan vanhaa sympatiaa ja luottamusta häntä kohtaan. Kaikki
olivat siellä, ensin omaiset ja suuri sukulaisten paljous, sitten
kaikkien niiden seurojen, yhdistysten, yhtiöiden ja liittojen edustajat,
joiden johtokuntiin hän oli kuulunut, tai joiden tarkoitusperien hyväksi
hän muuten oli tehokkaasti myötävaikuttanut, lopuksi lukemattomien
ystävien ja tuttavien sarja. Kaikki kukkineen, seppeleineen, puheineen
ja kyyneleineen. Se oli todellakin ruhtinaallinen hautasaatto, joka
soittokunnan surumarssia soittaessa, kansan katsellessa ja kesäisen
auringon täydeltä terältä paahtaessa eteni hiljakseen pitkin
Pohjois-Esplanadia.

Täytyi huomata syrjäisenkin, että siinä vietiin hautaan yhteiskunnan
pylvästä ja kansan mahtimiestä, yhtä noista suurista, jonka oli suotu
tavallista etevämmillä kansalaislahjoillaan itsensä tuhansien muiden yli
ansioittaa. Se oli ikäänkuin yhteiskunnan vastalause sitä himmeää,
hiipivää, arvostelevaa henkistä huliganisuutta vastaan, joka tämänkin
kuolemantapauksen takaa oli jälleen vainuavinaan yläluokan taloudellisen
pohjan horjuvaisuutta ja siveellistä mädännäisyyttä.

Myöskin Antti ja Soisalo olivat mukana hautasaatossa. Edellinen ajoi
rouvineen, jälkimmäinen yhdessä vanhan kamreeri Jäkälän kanssa, joka
aikoinaan oli ollut hyvin lähellä vainajaa ja kuuluikin erääseen tämän
perustamaan liikeyhtiöön.

Ukko Jäkälä oli tunnettu pessimisti. Hän kuvaili asioidentilaa vieläkin
synkemmillä väreillä kuin itse Soisalokaan olisi odottanut.

— Minua ei miellytä tämä komeus, sanoi hän omilla omituisilla,
kurnuttavilla kurkku-äänillään. Tästä tulee lyhyt loppu. Tänäpäivänä
sanomalehdet vaikenevat vielä kunnioituksesta kuoleman majesteettia
kohtaan, huomenna sensijaan...

— Huomenna? kysyi Soisalo huolestuneena. Tietääkö setä jotakin?

Ukko Jäkälä korjasi nenäkakkuloitaan ja rykästeli kuivaa
kurkku-yskäänsä, joka ei koskaan luopunut hänestä.

— Tiedän, mitä tiedän, sanoi hän. Sinä et tule paljoa häviämään...

— Vain parikymmentä tuhatta, keskeytti Soisalo tyynesti. Heti
kuolemantapauksesta kuultuani olen sen ottanut mukaan laskuihini.

— Eikä sinun pankkisikaan, jatkoi ukko. Ei ainakaan suoranaisesti...

— Eikä välillisesti, väitti Soisalo. Sillä eihän ystävämme Toivio ollut
missään tekemisissä meidän liikkeemme kanssa.

— Tosin ei, mutta eräät hänen ystävänsä, joita vielä tänään pidetään
vakavaraisina, mutta ovat parin päivän perästä keppikerjäläisiä.

— Setä tietää siis?

Ukko katsoi viekkaasti häneen.

— En sanoisi, rykästeli hän, vaikka tietäisinkin. Pääasia on, että sinun
ja sinun pankkisi häviöt tulevat olemaan varsin vähäpätöisiä. Toista on
erään toisen pankin...

— Minkä?

— Tiedät yhtä hyvin kuin minäkin, missä pankissa vainaja teki asiansa.
Se häviää miljonia.

— Miljonia? toisti Soisalo matalalla äänellä. Sehän on mahdotonta. Eihän
Toivio toki niin laajoissa asioissa ollut.

— Ei täällä, mutta ulkomailla, kärisi ukko. Siellä hän myöskin kärsi
suuret häviönsä.

— Olen aavistanut jotakin sentapaista, mutisi Soisalo.

— Jos olisin sinun pankkisi pääjohtaja, pitäisin nyt tavallista
komeammat kemut kaikille osakkaillenne. Sillä nyt on teidän asemanne
järkkymätön.

— On aina ollut, huomautti Soisalo itsetietoisesti.

— Älä ole niin varma siitä! tiuvasi ukko. On ollut aikoja, jotka
olisivat voineet käydä teille hyvinkin vaarallisiksi, jos nuo toiset
vain olisivat osanneet oikein käyttää niitä hyväkseen.

Soisalo tiesi, että kamreeri Jäkälä oli maan etevimpiä finanssimiehiä.
Hän ei sentähden tahtonut väittää vastaan mitään, hyvin arvaten, ettei
väittely ukon itsepintaisuuden vuoksi päättyisi vainajan haudallakaan
ja että hänen kaikissa tapauksissa täytyisi lopulta tunnustaa itsensä
voitetuksi.

Hän sanoi senvuoksi vain yksikantaan:

— He häviävät siis?

— Miljonia, nyykäytti ukko päätään. Mutta pankki kestää sen, kestää
kyllä, vaikka sen toiminta tulee pitkiksi ajoiksi olemaan lamautettu.
Pahempi on, että niin monet yksityiset viattomat ihmiset joutuvat
kärsimään.

— Jotka eivät kestä sitä?

— Saamme kuulla seuraavina päivinä. Omasta puolestani näen minä
ympärilläni vararikkoja, pelkkiä vararikkoja.

— Setä nyt maalaa kaikki niin mustaksi aina, hymyili Soisalo
hiljaisesti.

— Niin sinä luulet, ärähti ukko myrkyllisesti. Sentään minä en tee sitä
vielä kylläksikään.

— Setä tarkoittaa...?

— Varkaita, pelkkiä varkaita, väärentäjiä ja vaillingintekijöitä. Niitä
näen minä ympärilläni. Onnelliset ne, jotka vain menettävät
omaisuutensa. Tässäkin hautasaatossa...

— Sht, sht! koetti Soisalo kiivasta äijää hillitä. Eikö setä voisi puhua
hiukan hiljempaa?

— Kyllä, murisi ukko, ja haudalla minä en tule sanomaan halaistua
sanaakaan. Mutta jos tarvitset hyvää neuvoa, niin muista yksi seikka:
älä ole missään liikeasioissa pankinjohtaja Antti Puuhaaran kanssa!

Antin kanssa! Ei liikeasioissa! Joko hänenkin päivänsä siis olivat
luetut? Uhkasiko siis kaikenhäviö?

Soisalon selkäpiitä karmi. Tuo ukko ennusti aina pahaa, mutta harvoin
turhan tautta.

— Pitääkö setä jo häntäkin epävarmana?

— Tänään varma, huomenna epävarma, ärisi ukko. Mutta näin meidän kesken
sanoen: hän tulee menettämään kaiken omaisuutensa.

Samalla oltiinkin jo kirkkomaan portilla. Oli pakko loppua tämän tuskin
ylösrakentavan hautasaatto-puheen.

Soisalo katseli miltei taika-uskoisella kauhulla tuota käyrää
ukonkääppää vierellään. Mitä kaikkea mahtoi hän tietää ja mitä vain
aavistaa? Jos puolikin siitä oli totta, uhkasi perikato paljon laajempia
piirejä kuin hän itse oli uskaltanut ajatellakaan.

Hänenkö tulisi siis loitota Antista? Ei milloinkaan!

Mahdollisesti häviäisi Anttikin jotakin, sillä olihan tämänkin omaisuus
monenlaisiin eri osakkeisiin ja arvopapereihin sijoitettu. Mutta jos
niin olisikin, paljon ei se missään tapauksessa voisi olla. Eiväthän
kaikki yhtiöt voineet yht’aikaa horjua, kaikki liikkeet yht’aikaa
romahtaa!

Talo-osakkeiden täytyi ainakin olla varmoja... Hyvä, että hänen oma eikä
aivan pieni varallisuutensa oli pääasiallisesti kiinteimistöihin
sijoitettu.

Ukko horisi honkiin! Kaikessa ei häneenkään voinut olla luottamista.

Mutta niin paljon olivat vanhan kamreerin sanat kuitenkin Soisaloon
vaikuttaneet, ettei hän nähnyt eikä kuullut juuri mitään koko
hautatoimituksesta. Alituisesti soivat hänen korvissaan sanat: varkaita,
varkaita, väärentäjiä ja vaillingintekijöitä!

Hän heräsi hetkiseksi, kun tuli vuoro hänen astua hautakummulle
kukkiansa laskemaan. Mutta hänen äänensä vavahteli kummallisesti, kun
hän luki nauhoihin painetut sanat: ”Rakkaalle ystävälle, rehelliselle
kansalaiselle ja työntekijälle.”

Rehelliselle? Kuka voi mennä enää kenenkään rehellisyydestä takuuseen?

Hän loi hätääntyneen, pöyristyneen katseen ympärilleen.

Ei, ei! Olihan se vain pahaa unta. Seisoihan tuossa koko
kunnianarvoisa, vakavarainen yhteiskunta hänen ympärillään. Kaikki
kunnan ja valtion toimissa koeteltuja miehiä, useimmat jo kunnialla
harmenneita, päässä moitteettomat silinterit, silmien katse ja koko
ryhti niin luottamusta herättävät, ettei pieninkään epäluulo heihin
nähden voinut olla mahdollinen.

Soisalo tunsi rintaansa helpottavan. Onnettomuus voi kohdata ketä
hyvänsä, salama terveenkin puun pirstota, mutta olihan sentään vielä
lupa uskoa ihmisten kuntoon ja kunniaan.