4.

Seuraava päivä oli kirkas ja kuulakka. Tuuli oli lakannut, päivä
paistoi täydeltä terältään. Puiston puut oikein juhlivat syksyisessä
kirjavuudessaan.

He tapasivat kaikki kolme toisensa aamiaispöydässä, jonka Susanna
vieraiden kunniaksi oli oikein kukkasilla koristanut. Punaviini ja
lasit olivat taas ilmestyneet siihen talon isännän nimenomaisen
määräyksen mukaan hänen hyvin varustetusta kellaristaan.

Häntä itseään voi tuskin tuntea eilisestä. Hän oli leikannut lyhyeksi
partansa, joka harmahti jo, hän oli sukinut huolellisesti tukkansa,
joka jo myös oli kulmilta hopeoitunut. Hän oli jättänyt saappaansa ja
jääkäritakkinsa sekä pukeutunut kiiltokenkiin ja pitkään, mustaan
diplomaattitakkiin, joka sopi erinomaisesti hänen kookkaalle
hartehikkaalle vartalolleen. Hohtokivillä koristeltu kravattineula
rinnassa ja neilikka napinlävessä ... hän vaikutti ranskalaiselta
ministeriltä, jota vaikutusta hänen mustat, etelämaiset silmänsä ja
kalpea ihonsa vielä lisäsivät.

Ja kuinka hän pyörähteli! Ja kuinka hän käännähteli! Hän oli kymmenen vuotta
eilisestä nuorentunut.

Sinikka-rouva loi tyytyväisen, hilpeätä mielihyvää ilmaisevan katseen
häneen eikä voinut olla edullista mielipidettään hänestä myös
matkatoverilleen välittämättä.

— Katsokaapas vain! hän virkahti hymyillen. Herra tohtori on tehnyt
oikein toalettia meidän kunniaksemme.

— Aivan niin, kumarsi Paavo Kontio. Minun on aika ihmistyä jälleen.
Tiedättekö, että olen elänyt täällä jo toistakymmentä vuotta kuin
metsänpeto.

— Kertokaa, mitä te olette tehnyt täällä! Olen kuullut, että te teette
taikoja.

— Joskus niitäkin. Mutta pääasiallisesti minä olen vain tappanut aikaa.
Ja sitä murhaa ei muistaakseni huomannut kieltää Mooseskaan, suurin
kaikista lainsäätäjistä.

— Eipä tiedä, sillä se on itsemurhaa, lausui Sinikka-rouva miettivästi.

— No, sitten täytyy minun myöntää, että se ainakin on itsemurhan
vaarattominta lajia. Tässä olen minäkin parhaani mukaan koettanut
harjoittaa sitä jo toistakymmentä vuotta, kuitenkaan täydellisesti
onnistumatta.

— Jos te olette onnistunut yhtä epätäydellisesti kaikessa muussa,
yritti Sinikka-rouva siihen...

— Niin toivon, ett’ette todellakaan pidä minua minään Onnen-Pekkana
muussa suhteessa kuin siinä, että minulla on onni tänään nähdä teidät
kattoni alla. Maljanne!

— Maljanne!

Aamiainen jatkui mitä parhaan ruokahalun ja rattoisimman mielialan
vallitessa. Pajalan herra oli ollut jo varhain aamusta liikkeellä, hän
oli tutkinut puiston ja puutarhan, tutustunut sekä pehtoriin että
emännöitsijään, joka tuntui olevan uskonnollismielinen ihminen ja
taitava salaatinlaittaja...

— Kuulkaa, hän on ollut jo keittiössäkin! huudahti Sinikka-rouva
taputtaen ihastuneena käsiään. Eikö se ole verratonta, herra tohtori?

Epäilemättä se oli hullunkurista myös Paavo Kontion mielestä, joka
huomautti, että heidän oli sitäkin suurempi syy ottaa lisää salaattia,
kun heidän nuori ystävänsä varmaan oli itse ottanut tehokkaasti osaa
sen valmistukseen.

— Tietysti, jatkoi Pajalan herra yhä edelleen samalla poikamaisella
leikillisyydellään. En voinut vastustaa todellakaan tuota kiusausta.
Mutta sitä minun ei olisi pitänyt tehdä. Susanna muori antoi minun
jotakuinkin selvin sanoin ymmärtää, että minä olin nuori nokkaviisas,
joka olin tietävinäni kaikki, vaikka en vielä tiennyt mitään, ja että
munan yleensä oli turha tulla kanaa opettamaan.

— Hän ajoi ulos teidät? hymyili Paavo Kontio.

— Hän suorastaan riepoitti minut pihalle. Mutta jumalan kiitos, että
minulla kehumattani on sangen kaunis laulun-ääni. Istahdin sentähden
keittiön portaille ja viritin täydestä sydämestäni ”Koko maailm’ iloit’
mahtaa...”

— Ah, siihen minä heräsin siis! nauroi Sinikka-rouva. Ja minä kun olin
kyllin itserakas luulemaan, että tuo serenaadi oli minua varten!

— Ei, kyllä se pääasiallisesti oli kyökkipiialle tarkoitettu. Hän
ymmärsi sen myöskin niin ja toi minulle vähän ajan perästä kaksi
päärynää. Ne ovat tässä!

Ja hän kaivoi yleisen riemastuksen vallitessa todellakin taskustaan
kaksi päärynää, joita hän tarjotteli jalomielisesti kummallekin. Häntä
itseään näyttivät hänen aamulliset seikkailunsa sanomattomasti
huvittavan.

Tuolla on hyvä omatunto, ajatteli Paavo Kontio, joka aina suuremmalla
mielihyvällä häntä salaa tarkasteli. Kerrankin normaalisti kasvanut
nuorukainen!

Sinikka-rouvalla taas ei ollut muuta aamusyntiä tunnustettavanaan kuin
että hän oli omin luvin kiivennyt linnan kemialliseen kammioon. Sen
ylemmä hän ei ollut uskaltanut, sillä siellä oli ruvennut näyttämään
sangen salaperäiseltä.

— Se oli vahinko, huomautti Paavo Kontio, sillä sieltä ylhäältä,
tähtitornista, on sangen kaunis näköala.

— Teettekö te kultaa? kysyi Pajalan herra, puraisten samalla mehukkaan
suupalan päärynästään.

— En, minä etsin viisasten kiveä, vastasi Paavo Kontio.

— Ah, niinkö? kysyi Sinikka-rouva pää kallellaan. Ettekä vielä ole
järkeänne sen enempi kadottanut!

— Minä puolestani olen päättänyt kadottaa sen vain kauniiden naisten
vuoksi, ilmoitti Pajalan herra.

— Ettekä ole saanut siihen tilaisuutta? kysyi Sinikka-rouva
hurmaavimmalla hymyllään.

— En siitä syystä, että te ette ole antanut minulle tilaisuutta,
vastasi Pajalan herra.

— Onni ei tule kello kaulassa, selitti Sinikka-rouva. Se on harvinainen
lintu ja näyttäytyy vain kerran vuodessa.

— Silloin täytyy minun sanoa, huomautti Paavo Kontio kohteliaasti, että
se juuri tällä hetkellä liihoittelee minun kattoni alla.

Hän tarkoitti todellakin, mitä hän sanoi. Milloinkaan ei leikki ja
nalja ollut vielä näin vaivattomana lennellyt hänen linnansa suojissa.
Hänen täytyi myös mennä sangen paljon taaksepäin ajassa, ennen kuin
hän voi muistaa tuokiota omasta elämästään, jolloin hän olisi
tuntenut itsensä näin keveäksi ja huolettomaksi mieleltään. Nyt,
päivänpaisteessa, viinien ja kukkien välkkeessä ja iloisten,
nuorekkaiden naurunpuuskien kajahdellessa näyttivät myös eilis-illan
tapahtumat aivan toisenlaisilta. Miksi ottaa niin elämän-raskaasti,
miksi niin kuoleman-kohtalokkaasti kaikkea? Miksi ei ottaa hetkeä
sellaisena kuin se oli, elämää sellaisena kuin se tuli, ja antaa
kohtalon pitää huolta lopusta? Mitä hän oli surrut, mitä mökötellyt
oikein? Elämän houkka hän oli ollut, joka oli antanut toistakymmentä
parasta vuottaan vieriä tyhjinä ja sisällyksettöminä ohitseen!

Tämän tarttuvan perhostunnelman vallitessa he rupesivat nyt lähemmin
tarkastelemaan nykyistä tilannettaan ja asianhaaroja, jotka olivat sen
aiheuttaneet.

— Minä puolestani olen päättänyt ainakin toistaiseksi jäädä tänne,
selitti Sinikka-rouva, iskien samalla veitikkamaisesti silmää Paavo Kontiolle,
joka par’aikaa oli vaipunut hänen valkean, kaarevan
joutsenkaulansa ihailuun. Tämä on erinomainen talo eikä täältä puutu
muuta kuin emäntää.

— Eikä enää sitäkään, lisäsi Paavo Kontio, täyttäen samalla hänen
lasinsa. Maljanne ja tervetulemaan!

— Minulla ei ole mitään, ilmoitti Pajalan herra surumielisesti lasiinsa
tuijottaen. Mutta saattaakin olla parasta näin, sillä pelkään pahoin,
että minun asevelvollisuuteni päättyy yhtä nopeasti kuin se on
alkanutkin.

— Kuinka niin? kysyi Sinikka-rouva ottavasti.

— Päinvastoin, mikäli minusta riippuu, selitti Paavo Kontio, rientäen
täyttämään onnettoman nuorukaisen lasin piripinnoilleen. Toivon
päinvastoin, että teette minulle ilon viihtyä mitä kauimmin vieraanani.

— Myöskin minä pyydän talon tilapäisenä emäntänä yhtyä tähän
esirukoukseen, sanoi Sinikka-rouva. Te olette vasta jefreitteri. Eikö
teidän tee mieli työskennellä itseänne luutnantiksi ja kapteeniksi
kauneuden palveluksessa?

— Oh, tiedän hyvin, että te jo nyt olette minut tavalliseksi
nahkapojaksi alentanut! huokasi Pajalan herra. Sallikaa minun varoittaa
teitä, herra tohtori! Tämä suloinen sukulaiseni on sangen uskoton
luonteeltaan.

— Tarkoitatte, että hän on uskollinen mieluimmin itselleen, oikaisi
Paavo Kontio. Omasta puolestani olisi minun kiittämätöntä sitä
valittaa, ainakin niin kauan kuin hän ei vielä ole katsonut hyväksi
muuttaa toiseen taloon.

— Näin kohdellaan turvatonta naista! huudahti Sinikka-rouva, kohottaen
käsivartensa traagillisesti taivasta kohden. Minä alan huomata, että
perhe on yhteiskunnan perustus.

— Arvaan, että teidän miehellänne on tällä hetkellä sama mielipide,
lausui Pajalan herra filosofisesti. Myöskin minä tunnen sielussani
merkillistä taipumusta samaan ajatustapaan.

— Hän käy aina haaveelliseksi, kun hän on juonut liikaa, oli
Sinikka-rouva kuiskaavinaan Paavo Kontiolle. Silloin muistaa hän aina
morsiantaan, minun tytärpuoltani.

— Hyvä, ettei hän muistele muiden morsiamia, huomautti Paavo Kontio,
kuten joku toinen ehkä olisi valmis hänen sijassaan tällä hetkellä
tekemään. Onko hän kaunis muuten?

— Ei, vastasi Pajalan herra raskaasti. Mutta minä luulen, että hän on
uskollinen luonteeltaan.

— Älkää uskoko häntä! väitti vilkkaasti Sinikka-rouva. Hänen
morsiamensa on oikein kaunis tyttö kaikkien muiden mielestä. Mutta hän
tuossa on niin mustasukkainen, että hän ei salli edes puhuttavan
lemmittynsä kauneudesta.

— Tyttöparka! huokasi Paavo Kontio suurimmalla osan-otolla. Kuinka hän
voi elää sitten?

— Ja kuinka tuollaiset saa elää? vahvisti Sinikka-rouva, näpäyttäen
samalla nuorta sukulaistaan omenansiemenellä. Eikö totta? On oikein,
että hän joutuu naimisiin?

— Ah, jospa se onni pian koittaisi minulle! deklanoi Pajalan herra käsi
sydämellään..

— Koettakaa pysyä hyvissä väleissä minun kanssani, virkahti
Sinikka-rouva, niin onni ehkä kerran koittaa teille.

— Siinä tapauksessa otan mielelläni erottaakseni teidät kuinka monta
kertaa tahansa! puhkesi Pajalan herra haltioituneena puhumaan. Kättä
päälle! vaikka nyt heti... Tie on auki, auto odottaa...!

— Anteeksi, pisti Paavo Kontio väliin, mitä happamin ja kuivakiskoisin
ilme kasvoillaan. Portin avain on minun taskussani.

— Te kuulette, minä olen vanki! huokaisi Sinikka-rouva. Neitsyt
kammiossa! Kuka minut vapauttaa?

— Jos lupaatte minulle tyttärenne ja puolet valtakuntaanne, niin
vapautan teidät, lupasi Pajalan herra.

— Hän on heittiö! virkahti Sinikka-rouva loukkautuneen näköisenä.
Ettekö kuullut, herra tohtori, että hän monista lupauksistaan
huolimatta kutsui minua jälleen anopiksi?

— Sitä en kuullut, vastasi Paavo Kontio. Mutta minusta tuntui kyllä
kuin hän olisi ohimennen viitannut eräisiin neitseelle kammiossa hiukan
sopimattomiin perhesuhteisiin.

— Oh, täytyy antaa hänelle anteeksi! pyysi Sinikka-rouva. Hän ei tiedä,
mistä hän puhuu. Hän ei ole itse vielä perhettä perustanut.

Pajalan herra oli painanut päänsä uneksivasti käsivartensa varaan.

— Miksi ei minun morsiameni ole täällä? virkahti hän murhemielisenä.
Silloin olisi minulla edes joku, joka minua puolustaisi.

— Te sanoitte sanan! virkahti Paavo Kontio lasinsa kohottaen. Miksi hän
ei ole täällä?

— Me olemme unohtaneet ottaa hänet mukaan, selitti Pajalan herra.

— Niinkuin minun kapsäkkinikin! nauroi Sinikka-rouva. Ja se oli vahinko
todellakin, sillä kaikki oli niin hyvästi ja valmiiksi pakattu siinä...

— Ettehän te voi olla ilman kapsäkkiä, myönsi Paavo Kontio
vakavustuneena.

— Yhtä vähän kuin hän ilman morsianta! nauroi Sinikka-rouva.

— Tiedättekö? Me noudamme ne molemmat tänne! esitti Paavo Kontio.

Ehdotus saavutti yleisen hyväksymisen.

Sinikka-rouva oikein hihkui ilosta. Pajalan herra joi lasinsa pohjaan
ja nauroi juhlallisena.

— Pyydän saada portin avaimen, hän sanoi.

— Aina tätä tarkoitusta varten, hymyili Paavo Kontio. Taikka ... ehkä
minun on varovaisinta kysyä ensin tarkoitusta.

— Oh, antakaa se vain hänelle! huusi Sinikka-rouva. Hän tahtoo nähdä
vielä viimeisen kerran sellaisen ennen naimistaan.

— Minä lähden, vakuutti Pajalan herra.

— Kuinka hauskaa meidän neljän täällä tulisi! riemuitsi Sinikka-rouva
käsiään taputtaen.

— Viiden! korjasi Pajalan herra. Sillä anteeksi, minä aion todellakin
tuoda myös teidän kapsäkkinne.

— Hän ei vain tarkoittane minun miestäni! kysyi Sinikka-rouva
säikähtyneen näköisenä.

— Hän kysyy vielä, kuka on viides pyörä vaunuissa! ilvehti Pajalan
herra.

Paavo Kontion huomio oli jo pari sekuntia ollut toiselle taholle
kääntyneenä. Nyt pyysi hän yleistä hiljaisuutta.

— Aivan oikein, hän sanoi. Sähkökello soi. Joku on portin takana.

He katsoivat kaikki hämmästyneinä toisiinsa.

— Herra siunatkoon! Se on varmaan minun mieheni! huudahti
Sinikka-rouva.

— Siinä paha, missä panetellaan, mutisi Pajalan herra. Niin
mahdottomalta kuin se tuntuukin, voi sattua sellaista. Kenties on
parasta, että minä sittenkin saan portinavaimen.

— Susanna menee kyllä avaamaan, selitti tyynesti Paavo Kontio. Joka
pelkää, se paetkoon! Maljanne, jalot naiset ja herrat!

— Siinä tapauksessa me jäämme kaikki tänne, lausui Pajalan herra istuen
päättävästi paikoilleen. Maljamme! Mutta minä vakuutan, että serkkuni
kanssa, mikäli tunnen häntä, ei ole eräissä asioissa leikkimistä.

— Ajatelkaas, jos hän on pannut poliisit etsimään meitä! virkahti
Sinikka-rouva levottomana.

— Oli, miten oli, meidän on myöhäistä paeta enää, hymyili Paavo Kontio.
Pyydän sitäpaitsi huomauttaa, että te tällä hetkellä olette joka
tapauksessa minun vieraitani.

He koettivat vielä naljailla jotakin, mutta se ei käynyt. Pilvi oli
kerta kaikkiaan mennyt päivän tiehen.