10.

Huhut, joista Jaakko Jaakon-Lauri oli puhunut ja joita hän epäilemättä
oli ollut mukana lietsomassa, näkyivät alkavan jo tehdä tehtäväänsä.
Muutamien päivien perästä ilmestyi puuskuttaen Paavo Kontion toimistoon
nimittäin eräs vanha, naavaviiksinen, kaljupäinen ja lyhyenläntä
sotaherra, joka kysyi ruotsiksi, oliko hänellä kunnia puhutella
kuuluisaa lakimiestä, parlamentin jäsentä ja protokollasihteeriä,
tohtori Kontiota.

— Kyllä, hymyili kysytty, vain tohtori Kontiota, jos saan luvan... Mitä
noihin muihin arvonimiin tulee, niin pelkään niitä nyttemmin enää
varsin vähässä määrin ansaitsevani.

— Mutta te olette kuitenkin sama mies? kysyi sotaherra, osoittaen häntä
varmuuden vuoksi hopeapäisen keppinsä nupilla.

— Mikäli muut ovat minulle kertoneet, vastasi Paavo Kontio huvitettuna.

— Jumalan kiitos! Sitten minä olen osunut oikeaan.

Hän laski pois lakkinsa ja keppinsä, riisui hansikkaansa ja istui
kursailematta, kuitenkin ensin esittäydyttyään. Kävi selville, että hän
oli Kuusiston herran setä, arvoltaan kenraalimajuri ja uusmaalainen
tilanhaltija nykyiseltä yhteiskunnalliselta asemaltaan.

— Millä minä voin palvella? kysyi Paavo Kontio, istahtaen ja
kiinnittäen tutkivan, jännittyneen katseensa sotaherraan.

Hän oli nyt pelkkää korvaa ja pidätettyä, hermostunutta mielenkiintoa.

— Paljolla, vastasi sotaherra. Minä kuulun täällä erään
henkivakuutusyhtiön hallintoneuvostoon. No niin, minä menen sinne aivan
muiden asioitteni vuoksi ja saan kuulla, että yhtiö kieltäytyy
maksamasta minun veljenipojan henkivakuutusta...

— Kieltäytyy?

— Niin. Tiedättehän, hänen, Kuusiston herran, joka kuoli äskettäin! Te
tunsitte hänet?

— Minulla oli se kunnia. Aivan ohimennen muuten.

— No hyvä!... Muuten en minäkään ollut pitkiin aikoihin tavannut häntä,
voinut tavata häntä, sanalla sanoen. En sitten kuin hänen edellisessä
avioliitossaan...

— Niinkö? Onnettomat perheolot ehkä?

— Tjah! Miksi sitä nyt tahtoo nimittää... Hänhän oli nainut jonkun
aktriisin, jonkun tuollaisen, te ymmärrätte, kevytjalkaisen...

— Minä ymmärrän. Täydellisesti.

— Sitäpaitsi aivan maatiaisen... Mitä lempoa? Eihän sitä sentään,
vaikka olisi kuinka vapaamielinen, voi seurustella karjapiian kanssa!

— Ei luonnollisesti. Kenties omansa kanssa...

— Häh? Kuinka herra tohtori tarkoittaa?

— Tarkoitan: kenties oman karjapiikansa kanssa korkeintaan. Mutta sen
täytyy olla sitten sangen nuoren ja kauniin.

— Hihhih! Herra tohtori suvaitsee laskea leikkiä. Sangen onnistuneesti,
sangen onnistuneesti leikattu todellakin! No niin, sanalla sanoen...
Mihin minä jäinkään taas?

— Herra kenraali kertoi, että teidän ja veljenpoikanne välit olivat
katkenneet hänen jälkimäisen avioliittonsa johdosta.

— Aivan oikein! Samoin kuin koko suvun muuten... Te ymmärrätte, kaikki
koettivat puhua järkeä hänelle...

— No, hänen edellinen vaimonsa oli kovin erinomainen?
—
Hän oli harppu! Hän oli todellinen harpyija!... Ooh! Te ette voi
kuvitella... Mikä meijerska! Mutta hänellä oli nyt sentään suku ja
vanhemmat...

— Hyvät vanhemmat?

— Nooh, tavalliset!... Muuten en minä koskaan voinut rakkaan
veljenpoikani makua nais-asioissa ymmärtää. Hän oli siinä asiassa,
kuinka sanoisin, omituinen ... hän rakasti harvinaisuuksia...

— Voin sen vakuuttaa, ainakin mitä tulee hänen jälkimäiseen
puolisoonsa.

— Hän ei kuulu olevan paha. Herra tohtori on nähnyt hänet?

— Monta kertaa.

— Komea nainen? Kookas vartalo, pyylevät muodot?

— Eivät liian pyylevät.

— No jaa, no jaa, joka tapauksessa hiukan mustalaista pehmeyttä,
temperamenttia, taiteilijaverta! Hihhih! Oikeastaan minä ymmärrän
varsin hyvin rakkaan veljenpoikani, autuaan muistossa muuten.

— Sitä en epäile. Enkä luule erehtyväni, jos väitän, ettei mikään
inhimillinen liene liian vieras herra kenraalille...

— No, se nyt on sentään liikaa, sanottu. Mutta onhan sitä oltu mukana
yhdessä ja toisessa, luvalla sanoen.

Hän veteli tyytyväisenä harmaita viiksiään, jotka sopivat niin
mainiosti yhteen hänen ymmyrkäisen naamansa ja kaksinkertaisen leukansa
kanssa. Mutta sitten hän muisti jälleen asiansa ja vakavustui siinä
silmänräpäyksessä.

— Tjah! Minä tulen juuri yhtiön konttorista ja he kieltäytyvät
maksamasta veljenipojan henkivakuutusta. Mitä lemmon peliä se on?

— Onko joku yrittänyt nostaa sitä sieltä?

— Kyllä, minun oma poikani Bertel...

— Pajalan herra?

— Te tunnette hänet? No niin, samanpitäjäläisenä hän ei luonnollisesti
ole voinut välttää kanssakäymistä Kuusiston herrasväen kanssa. Oh,
sehän on ymmärrettävää!

— Täydellisesti. Herra Bertel on siis kaupungissa?

— Kyllä, ja akka myös ... tarkoitan, tuo iloinen leski... Tjah, he
tulevat konttoriin, he tahtovat nostaa summan...

— Mutta sitä ei makseta?

— Ei. Asia lykätään toistaiseksi joillakin verukkeilla. Minä saan
kuulla siitä johtokunnassa. Rahat pöytään! sanon minä heille. Oikein on
oikein!...

— Ja mitä he siihen sanovat?

— He väittävät minulle vasten naamaa, että on olemassa kaikenlaisia
salaperäisiä huhuja, jotka kaipaavat lisäselvitystä. Roistoväellä
täytyy olla aina jotakin puhuttavaa! jyrisen minä heille. Mutta
voitteko arvata, mitä he vastaavat minulle?

— Sitä on minun mahdoton aavistaa.

— He vievät minut sisäkammioon ja väittävät minulle, että minun
veljenipoika kaikesta päättäen on tehnyt itsemurhan. Se on saatanan
vale! ärjäsin minä heille...

— Ja he?

— He vilkuttavat minulle silmiään, pyytävät rauhoittumaan,
tissuttelevat ja tassuttelevat...

— Sanovatko he vielä jotakin muuta?

— Kyllä, he sanovat, että asia on ikävä ja että olisi parasta painaa se
alas ja että olisi kaikin mokomin vältettävä oikeudenkäyntiä, sillä sen
yhteydessä voisi paljastua paljon muita ikäviä asianhaaroja... Ne
lemmon brakat!

— Ja te, herra kenraali?

— Minä luin lain heille. Minä sanoin, että meidän sukumme jäsenet eivät
tosin ole pelkkiä neroja ja valopäitä niinkuin esim. herrat johtokunnan
jäsenet, mutta että heidän yksityis-elämänsä hyvin kestää tarkastelua
haudan tuollapuolenkin...

— Ja he? Mitä he siihen sanoivat?

— Kas, sitäpä juuri minä en jäänyt kuuntelemaan!

— Te poistuitte?

— Minä löin oven kiinni perästäni niin, että käytävät kajahtelivat, ja
olen nyt täällä... Noh, mitä te sanotte, herra tohtori? Se on siisti
historia, vai mitä?

— Hm. Toistaiseksi ei se vielä niin vaaralliselta tunnu.

— Ei! Mutta se on skandaali, se on helvetin skandaali!... Minun poikani
ja tuo noita-akka tulevat yhdessä konttoriin, he esittävät paperit,
niitä ei hyväksytä...

— Luonnollisesti se on jonkunverran kiusallista. Mutta mitä te vaaditte
minua nyt tekemään?

— Tjah, sen saa herra tohtori itse sanoa.... Mitä on tehtävä?
Sitävarten minä olen täällä.

Sotaherra heittäytyi selkäkenoon nojatuoliinsa vastausta odottaen ja
paljosta puhumisestaan vahvasti lääpästyneenä. Kaikesta päättäen hän
katsoi nyt jo tehneensä enemmän kuin kylliksi oman tehtävänsä.

Paavo Kontio vaikeni, tietämättä oikein, mistä alottaa.

— Hm, virkahti hän vihdoin, on tietysti olemassa useampiakin
mahdollisuuksia...

Sotaherra teki torjuvan liikkeen kädellään.

— Ei, ei, ei! sanoi hän. Minä tiedän, että lakimiehillä on niitä aina
tarjona kuinka paljon tahansa. Sanokaa mikä on paras, niin pääsemme
paljon vähemmällä!

Paavo Kontio ei voinut olla väkisinkään hänelle hymyilemättä. Hauska
ukko! ajatteli hän itsekseen. Liian hyvä ukko täällä kerta kerralta
juoksutettavaksi! Täytyy todellakin miettiä hänelle paras mahdollinen.

Hän mietti hetkisen ja virkahti sitten vilpittömästi:

— Parasta olisi, jos asianomaiset itse, ensin teidän poikanne ja tuo
nainen, sitten tuon yhtiön johtaja täällä kävisivät. Lupaan puhua
järkevän sanan heidän kanssaan.

Ukko oli pelkästä ihastuksesta hänen kaulaansa kavahtaa.

— Topp! sanoi hän, vankasti ja lämpimästi hänen kättään puristaen.
Tuosta minä pidän! Se oli neuvojen neuvo, lyhyt ja suora kuin
Napoleonin päiväkäsky. Te lupaatte puhua järkeä päähän heille?

— Minä koetan ainakin.

— Se on hyvä, se on hiivatin hyvä! Kuulee heti, että te ette ole mikään
tavallinen käräjäkirjuri... Nonoh, kyllähän minä tunnen
pappenheimiläiseni! Vaikka minä asunkin siellä maalla, minä olen
seurannut aikoinani paljonkin julkista elämää ja istunut monilla
valtiopäivillä...

— Sukunne edustajana?

— Niin. Puolustamassa sitä, mikä on maassa laki ja oikeus... Ja sukuni
päämiehenä täytyy minun luonnollisesti yhä edelleenkin pitää huolta sen
kunniasta.

— Luonnollisesti.

— Juuri senvuoksi tulin tuossa kadulla ajatelleeksi ... olisi ehkä
sittenkin hyvä, jos me voisimme välttää julkista oikeudenkäyntiä? Siinä
voi todellakin ilmetä eräitä ikäviä asianhaaroja...

— Jahah. Niitä siis mahdollisesti on olemassa?

— Niitä voi olla...

Ukko siirsi tuolinsa lähemmäksi, laski tuttavallisesti toisen kätensä
Paavo Kontion tuolinkarmille ja jatkoi ääntään ymmärtäväisesti ja
toisen ymmärrykseen vetoavasti alentaen:

— Niitä on. Missä perheessä ei niitä olisi? Mutta eihän mikään laki ja
oikeus käske niitä kaikkia esille penkomaan.

— Ei. Mutta jos siitä nyt sittenkin tulee oikeudenkäynti...

— Siinäpä se! Silloin pääsevät kaikki Pekat ja Paavot toisten
yksityisiin perhesuhteisiin räkäisen nokkansa pistämään. Minun
mielestäni meidän yläluokkalaisten velvollisuus näinä aikoina on vetää
yhtä köyttä... Te ymmärrätte?

— Luulen voivani seurata herra kenraalin ajatusjuoksua.

— No hyvä! Asianlaita on nyt niin, että veljenipojan kuolemaan, jonka
minä puolestani uskon aivan luonnolliseksi tapaukseksi,
sydänhalvaukseksi, kuten lääkärikin on todennut ... meillä on heikko
sydän meidän suvussamme...

— Niinkö? Herra kenraali on kuitenkin kuin itse terveys...

— Öhöm, myöskin minua tahtoo vaivata tämä hengen-ahdistus... No niin:
tuohon kuolemantapaukseen liittyy eräs ikävä seikka, johon poikani
Bertel on tavallaan sekoitettu.

— Niin, se on totta. Eikö hän ollut kihloissa vainajan tyttären kanssa,
joka myös on kuollut ja, mikäli minulle on oikein kerrottu, hiukan
omituisten olosuhteiden vallitessa.

Sotaherra oikaisi itsensä jälleen selkäkenoon ja katsoi suurin silmin
häntä.

— Ei! Siinä ei ole mitään perää! huudahti hän... Niin, tyttären
kuolemassa tietystikin, sillä hän otti myrkkyä isänsä kuolinvuoteen
ääressä...

— Aivan oikein! Muistan kuulleeni jotakin sentapaista.

— Hän oli hysteerinen, hän oli hulluuteen saakka hermostunut. No niin,
sen arvaa, sellaisissa kotioloissa, sellaisen emintimän hoidossa ... ei
mitään tapoja, ei mitään kutsuja, ei mitään kanssakäymistä...

— Tyttöparka!

— Eikö totta? Ja vielä pelko jäädä yksin tuon noita-akan armoille!...
Ei, ei hän ollut kihloissa poikani Bertelin kanssa. Mutta hyvä olisi,
jos Bertelin käyntejä talossa olisi edes niin kauniisti selitetty...

— Minä ymmärrän? Niitä olisi voitu ehkä selittää myös eräällä toisella
tavalla?

— Siinäpä se! Pelkään, että tuo maitoparta kävi liian usein talossa...
Ja minä tiedän, että niitä on toisin selitetty! Veljenipoika viipyi
usein poissa päiviä ja vuorokausia metsästysretkillään tai
kaupunkimatkoillaan...

— Ja hänen vaimonsa istui yksin kotona?

— Tai kaksin, mikäli on kerrottu minulle... Mitä hittoa? Ihminen on
vain ihminen ja jos pojassani vähänkään on isänsä verta.

— Sitä en epäile.

— No niin, eihän sen itse asiassa tarvitsisi mitään vaarallista olla...
Ja jos tuo nainen olisi oikea nainen, samaa säätyluokkaa, tarkoitan,
niin ei kenelläkään olisi eikä olisi voinut olla mitään sen suhteen
huomauttamista.

— Ei, luonnollisesti.

— Siinäpä se. Mutta tässä tapauksessa? Huonomaineinen nainen...

— Huonomaineinen?

— No niin, kevytjalkainen sitten ... tietysti, kuten kaikki aktriisit!
Nyt ovat senkin seitsemät tädit ja vanhatpiiat liikkeellä...

— Hyvin ymmärrettävää!

— Minäkin pelkään, että siinä on jotakin. Ja nyt, kuultuani, että he
ovat yhteisellä kaupunkiretkellä...

— Niin! Se voi näyttää kylläkin hiukan läheiseltä.

— Eikö totta? Olisi aivan suotta, että tuo kaikki tulisi sanomalehtiin
ja oikeuden pöytäkirjoihin. Mutta tehän lupasitte puhua järkevän sanan
heidän kanssaan?

— Kyllä. Ja mikäli järjellinen puhe ylimalkaan heihin vaikuttaa, luulen
todellakin voivani tehdä jotakin tässä asiassa.

— Kiitoksia, hyvin paljon kiitoksia...

— Kaikki sillä edellytyksellä luonnollisesti, että teidän poikanne ei
ole häneen vakavasti rakastunut.

— Häh?

— Kuten sanoin. Satun nimittäin tietämään omasta kokemuksestani, että
silloin ovat turhia kaikki todistuskappaleet.

Vanha sotaherra purskahti täyttä kurkkua nauramaan.

— Hihhih! Herra tohtori on erinomainen leikinlaskija... Minun poikani?
Oh, hänet minä takaan! No, te lupaatte puhua heidän kanssaan? Hyvä,
hyvä.

Hän nousi lähteäkseen.

— Mutta jos hän ei ole kuollut luonnollisella kuolemalla? kysyi Paavo Kontio
kätensä jäähyväisiksi ojentaen.

Sotaherra näytti säpsähtävän. Sitten alkoivat hänen silmänsä
tuikahdella jälleen, hän tuli aivan hänen lähelleen ja kuiskasi
puoliääneen hänen korvansa juuressa:

— Jos veljenpoikani todella on tehnyt itsemurhan, niin se on tuo lemmon
akka, joka on tappanut hänet!... Sht! Se on minun yksityinen
ajatukseni.

Hän meni raskaita silmäluomiaan räpyttäen ja tehden toisella kädellään
viipottavia liikkeitä ilmaan, joiden tarkoitus oli antaa ymmärtää, että
maan ja taivaan välillä on paljon asioita...

Ovessa kääntyi hän vielä.

— Vielä yksi seikka. Unohdin kysyä, milloin herra tohtorille sopii
ottaa vastaan heidät?

— Milloin hyvänsä. Olen täällä klo 4:ään. Mutta onko herra kenraali
myös vakuutettu siitä, että he ovat niin valmiit tulemaan?

— Eivät tulisi? Sitä puuttuisi vielä? Silloin otan minä heitä korvista
kiinni ja tuon heidät tänne. He ovat täällä tunnin kuluessa.

Hän näyttikin rypistettyine kulmakarvoineen ja sankarillisine
viiksineen tällä hetkellä mieheltä, jonka kanssa ei ollut leikkimistä.

— Hyvästi. Sillä aikaa koetan minä saada käsiini yhtiön johtajaa.

Paavo Kontio saattoi hänet ovelle ja palasi takaisin työpöytänsä
ääreen. Vanhan kenraalin näennäisesti epäloogilliset sanat eivät
lakanneet hänen korvissaan kaikumasta: Jos veljenpoikani todella on
tehnyt itsemurhan...

Mitä enemmän hän mietti niitä, sitä enemmän rupesi niissä piilevä uusi
selitys hänestä mahdolliselta tuntumaan.