TOINEN NÄYTÖS

Kauppatori. Taempana vasemmalla muutamia kojuja ja pöytiä, täynnä
kaikenlaista tavaraa. Myyjiä ja ostajia. Oikealla poikia, reput
kainalossa, heittävät palloa. Perällä viisukauppias laulelee ja myy sen
ohessa arkkiviisuja ympärillä seisoville, joiden joukossa nähdään
Liisakin. Katri ja Laura ostavat vasemmalla kaaliksia. Etumaisena
eräässä kojussa vasemmalla on Vappu myymässä.

VIISUKAUPPIAS.

Istuen ihanassa,
raikkaassa lehdossa
nyt Akseli Hilda ja,
hänen morsiamensa,
kauniina kesäyönä
he rakkaudestaan
puhuivat muistellen
muinaista onneaan.

Ja ikävä ja hauska
se yö oli Hildalle,
hän armastansa lempi
ja nojas rinnalle,
hän suruissansa lauloi
ja huolin huokaili:
hyvästi, kauniit lehdot,
hyvästi, armaani!

JOHANNA (tulee oikealta, pysähtyy epävakaisena; katselee vuoron rahaa
kädessään, vuoron myyjiä; itsekseen). Yksi markka ainoa! Ei penniäkään
enempää. Eikä tietoa, mistä toista tulee. (Katselee hetken äänetönnä
rahaansa.) Mitä tällä nyt teen? Ostanko maitoa lapselle, vaiko leipää
meille kaikille?

(Katri ja Laura tulevat häntä vastaan. Liisa huomaa heidät ja rientää
arkkiveisu kädessä ja koppa käsivarrella heidän luokseen.)

KATRI. No, vielähän se Johannakin elää. Terve, terve! On siitä aikoja
kulunut, kun sinut viimeksi näin.

LAURA. Kuinka sinä olet hirmuisesti muuttunut. Ja vuosi on vasta
kulunut, kun häitäsi vietimme. Ei sinua tuntisi enää samaksi
ihmiseksikään.

JOHANNA. Makasin ensin kauan aikaa sairaana ja sitten on taas pieni
poikani ollut kipeänä. Kun kaiket yöt saa valvoa kätkyen ääressä, niin
kyllä kasvot kalpenevat.

LIISA. Vai niin, vai on sinulla jo poika. En minä ole tiennytkään. No, ei
tässä maailmassa. Joko hän on vanhakin? Kolmen kuukauden, sanot? Ja
kenenkä näköinen? Onko hän äitiinsä vai isäänsä? Minäpäs tulen häntä
katsomaan jonakin päivänä. Vai on sinulla poika!

JOHANNA. Hän on niin hento ja kivulias, lapsi raukka. Ehkä Herra hänet
piankin korjaa.

KATRI. Ei siihen ole taikaa. Kivuliaista lapsista usein tulee ihan
terveitä, kun niitä vain hoidetaan. Kyllä oli meidänkin Iigori pienenä
niin laiha ja huono, ettei suinkaan olisi luullut hänestä kalua
saatavan. Mutta annas, kun rouva rupesi syöttämään pojalle munia ja
hakattua tuoretta raavaan lihaa, niin heti se alkoi kasvaa ja lihoa
oikein silmissä. Näkisitte vain kuinka riski ja terve hän nyt on.
Posketkin niin punaiset ja paksut, että niitä ilokseen katselee.

LAURA. Meidän Eveliinaa taas pidettiin mallashauteissa. Pantiin koko
kappa maltaita aina kerrallaan korvoon. Koetapas sinäkin, Johanna, sitä
keinoa.

JOHANNA (hymyillen). Munia, lihaa, maltaita! Kyllä kuulee, että te
palvelette herrasväessä. Ei noita kaikkia meikäläisten varoilla osteta.

LAURA. No, hyvänen aika! Kaksi nuorta tervettä ihmistä ja yksi ainoa
lapsi. Totta nyt tuolle jaksaisi hankkia vaikka mitä. Eikä ne semmoiset
mallashauteet sitä paitsi koko maailmaa maksa. Mutta sinä olet vain niin
tarkka, Johanna, siinä koko asia.

LIISA. Olihan sinulla omia rahoja pankissa, osta niillä.

KATRI. Niin, tosiaankin. Omia rahoja on ihmisellä, ettei tarvitse
mieheltäänkään joka ropoa rukoilla, ja yhtäkaikki kehtaa varojen
vähyyttä syyttää. Kuka olisi ennen aikaan uskonut sinusta noin ahnasta
tulevan.

LIISA. Mikä sinun on, Johanna? Oletko sairas?

JOHANNA. Ei — en minä sairas ole. Välistä vaan ottaa niin pahasti
sydämestä.

KATRI. Ai, ai. Sinä näytät kovin huonolta. Jaksatko kävellä, vai tulenko
taluttamaan sinua? Ethän vain kaadu?

JOHANNA. Ei, anna minun olla. Kyllä se menee ohitse. Hyvästi nyt tällä
kertaa, tytöt. Hyvästi, Liisa! Tule sitten joskus katsomaan poikaani,
koska mielesi tekee.

LIISA. Hyvästi, hyvästi. Kyllä minä tulen. Kuule, Johanna, vielä kun
kysyn. Miltä sinusta nyt tuntuu miehelässä olo? Eikö se ole vähän
hauskaa sentään?

JOHANNA. Älä kaikkea kysele. Saat kai sen itsekin aikanaan kokea, lapsi
parka. (Menee jonkun verran vasempaan, pysähtyy ja puhuu itsekseen.)
Omia rahoja pankissa! Omia rahoja? Niin, olinhan ne rehellisesti saanut
kokoon kymmenvuotisessa palveluksessani. Mutta, hyvä Jumala, olivatko ne
sittenkään omiani? (Menee Vapun luokse.)

KATRI (katselee Johannan jälkeen). Mikä tuota vaimoa vaivaa? Ei hän
ole oikealla jäljellä, muistakaa minun sanoneeni.

LAURA. Kuka hänet tietää. Minä en ole voinut kärsiä koko ihmistä enää
sen jälkeen, kun hän niin tyhmästi käyttäytyi häissänsä. Vieläkö aiotte
viipyä täällä? Minun ainakin täytyy lähteä.

KATRI. Minun myös. Ei ole hyvä vitkastella, kun on toisen leivässä.

LIISA (katsoo koppaansa). Voi Taavetti! Enhän minä vielä ole
saanutkaan tarpeitani. Mahtaa rouvalla taas olla tortut lämpiminä, kun
kotia pääsen.

(Liisa menee perälle tekemään ostoksia, Laura ja Katri menevät
oikealle.)

VAPPU. Niinkuin sanoin, Johanna hyvä, nauloittain ei kannata myydä
leipää nyt alle kahdentoista pennin, kun jauhot ovat niin kalliita.
Mutta jos koko leiviskän ostat, saat vähän huokeammalla.

(Risto ja Toppi ilmestyvät perälle.) JOHANNA. En voi. Minulla ei
tällä kertaa ole rahaa kuin yksi markka ja täytyy ostaa vähän maitoakin
lapselle.

VAPPU. Tuolla tulee miehesi; ehkä saat häneltä lisää.

JOHANNA (säpsähtää, kätkee kätensä esiliinan alle ja väistyy jonkun
verran syrjään).

RISTO. Niin, mitäs nyt teemme, Toppo? Ryyppy pitäisi saada näin
aamutuimaan, eikä ole rahaa. (Vetää taskunsa nurin.) Ei niin penniä.
Toinen tasku tyhjä, toisessa ei mitään. Sano, velikulta, mikä tulee
meille neuvoksi.

TOPPO. Näetkö vaimoasi?

RISTO. Johannaa? Onko hän täällä? No hitto, eukko ei ole tyhjin käsin
torille tullut.

TOPPO (hyräilee). Heijuu, ajunttanpoo, nostakaa ylös, laskekaa
jo. — Vaimolla rahaa, miehellä ei. Muistatkos vielä, mitä sinulle
häissäsi sanoin? Rahat ovat minun, niitä et tuhlaakaan niin juuri kuin
itse tahdot. Kävikö toteen?

RISTO. No, ei käynyt, ole siitä varma. Vai rahat ovat minun. Oho toki!
Älä usko, rakas sielu, että kissa lentää. Johanna aina pitää neuvonsa ja
hankkii itselleen jonkun pennin, mutta sekin kuuluu minulle, niin sanoo
laki.

TOPPO. Mutta eukkosi, eikö hän ole toista mieltä?

RISTO. Vastoin lakia ja oikeutta maassa? Ehei! Ei sitä niin
sentään. — Elä maassa maan tavalla, taikka maasta pois. — Näetkös, kuinka
hän minua pelkää. Piiloittelee ja hiipii pakoon kuin varas juuri.
Todistus siitä, että hänellä on rahaa. Malta vähäisen, Toppo, kohta
saamme ryypyt. (Rientää Johannan luokse.)

TOPPO. Jokohan tuo tottakin onnistuu. En minä vain vaimon sijassa —

RISTO. Johanna, odota, älä mene. Kuule onko sinulla yhtään rahaa?

JOHANNA. Kuinka niin?

RISTO. Minä olisin tarvinnut. Anna tänne, äläkä tee verukkeita, näenhän
sen silmistäsikin, että sinulla on.

JOHANNA. On yksi ainoa markka, jonka sain kutomapalkkaa kahdesta
sukkaparista. En minä voi antaa sitä sinulle, Risto. Se täytyy panna
ruokaan, sillä lapsi itkee kotona nälissään. RISTO. Joko sinä taas
intät vastaan, vaikka hyvin tiedät, ettei se mihinkään auta. Tuo nyt
vain kauniisti raha tänne, niin pääset vähemmällä vaivalla. Saat sinä
aina toista sen verran kuin lapsen ruokaan tarvitset.

JOHANNA. Kolme vuorokautta meni minulta ummelleen noita sukkia
kutoessani. Ennenkuin toisen markan ansaitsen, on lapsi kuollut nälkään.
Enkä minäkään enää kykene työhön, ellen saa leipää. Moneen päivään en
ole syönyt muuta kuin suolavettä ja perunoita. Lapsi kun sitten vielä
imee tyhjää rintaa, niin onko ihme, että voimat menevät. Tuskin enää
pysyn pystyssä.

RISTO. Kehtaat vielä valittaa. Eikö se ole oma syysi. Olisit mennyt
sepältä lainaamaan, niinkuin tuhannen kertaa olen sanonut. Hän sinulta
ei kumminkaan mitään kieltäisi.

JOHANNA. Enhän voi millään tavalla mennä velkaa tekemään, kun tiedän,
etten sitä koskaan saisi maksetuksi. Koetan sitten ennemmin hankkia
jollakin muulla keinolla taikka tulla ilman toimeen.

RISTO. Tee kuin tahdot, mutta syytä myös itseäsi, jos puutetta kärsit.
Ja vedä ja joutuin roposi esiin. Toppo tuolla nauraa, kun näin kauan
saan sinua rukoilla.

JOHANNA. En minä anna ainoata rahaani, en vaikka mikä olisi. Kuinka sinä
julkeatkin sitä minulta tahtoa. Eikä siinä kyllin, että olet juonut ja
tuhlannut kaikki entiset säästöni, vieläkö sinun lisäksi pitää penni
penniltä ryöstää minulta pienet ansionikin. Sinulla ei ole omaatuntoa,
ei hiventäkään. Onko tuo enää laitaa, ettei mies huoli käydä työssä enää
ollenkaan, juo vaan ja hurraa päivät päätään, siksi kun saa kaikki
hävitetyksi, mitä vaimo on koonnut. Ajattele sentään vähän, mikä meille
tulee eteen. Nyt olemme jo melkein maantiellä, eikä ole vielä kulunut
kuin vuosi siitä, kun yhteen menimme. Keppi kerjäläisiä meistä tulee
tuossa paikassa, ei auta mikään.

RISTO. Oletkos huutamatta siinä. Kaiken näköisiä. Kun rupeaa pauhaamaan
keskellä toria aivan kuin hullu. Etkö sinä vähän häpeä. Ihmisetkin
sinuun katsovat kuin kummaan.

JOHANNA (itkien). Minkä sille taidan, kun olen näin onnettomaan tilaan
joutunut. En suinkaan minä itsestäni välittäisi, mutta lapsi raukka kun
saa kärsiä ja ihan nälkään nääntyä. RISTO. Niin, itke siinä nyt vielä
ja ruikuttele. Hyvästäkin asiasta kuin yhdestä markasta. Luulisi jo
olevan hengen hädässä.

JOHANNA. Yhdestä markasta! Onko tämä sitten ensikerran, kun minulta
väkisin otat hiellä ja vaivalla ansaitut pennini. Puhumattakaan niistä,
mitkä olin kerännyt ennen naimisiin menoani.

RISTO. Vai myötäjäisistäsi sinä tässä vielä rupeat ylpeilemään.
Mokomastakin summasta, kuin kuusisataa markkaa. Moni vaimo on tuonut
tuhansia ja kymmeniä tuhansia miehelleen eikä niistä sentään pitkiä
puheita pidä. Olet sinä se kapine, totta tosiaan.

JOHANNA. Ensi kerran niistä mainitsin ja olkoon myös viimeinen. En
tiedä, kuinka tuo pääsi suustani. Kun mieli on katkera, tulee ihminen
sanoneeksi paljon semmoista, jota ei tahtoisikaan.

RISTO. Niin, olkoon nyt; mutta tuo raha hyvällä jo tänne, taikka minä
käsken poliisia tuolta avukseni. Näytetään, saadaanko eukkoa
tottelemaan, vai ei. No, kuinka käy? Joko minä huudan? Hei, po —

JOHANNA. Ei, älä käske, tuossa on. Ottaisit henkesi samalla, että
pääsisin tästä kurjuudesta.

RISTO. Tästä kurjuudesta? Mikähän sinulla on hätänä siinä. Mene edes
kotia tillittelemään, ettet joudu vielä koko kaupungin pilkaksi. (Menee
Topon luokse.)

TOPPO. Noo, tuliko rahaa?

RISTO. Mikäs siinä oli. Näetkös tuota?

TOPPO. Hei, pullon hinta. Nytpä meidän kelpaa.

RISTO. Eukko minua vaan harmittaa. Kun pani vastaan, että pois tieltä.

TOPPO. Jo minä arvasin. Mutta ole mies, kärsi kaikki. Onhan jo
virsikirjassakin sanottu että miehen pitää usein vaimonsa heikkoutta
kärsimän. Ne, näet, kun ovat noita maailman hentoja astioita.

RISTO. Lähdemmekö sitten anniskeluun, vai kuinka?

TOPPO. Tietysti. Sinne menemme ja elämme taas niinkuin herrat vaan tämän päivää
. (Laskee kätensä Riston kaulaan; laulaa) — Ei saa moittia
juomari-poikaa, juomari-poikaa, juomari-poikaa, mies sen on paikallansa.
Ja mies se on paikallansa — — Menevät oikealle.)

VAPPU. Mihinkä sinä jäit, Johanna? Tule pois leipä-kauppaan tekemään.
JOHANNA. Toisen kerran, Vappu kulta. Nyt ei sovi.

VAPPU. Minkätähden ei? Hintaako moitit?

JOHANNA. Ei, en minä hintaa moiti, mutta tällä erää täytyy jättää
ostokset sikseen.

VAPPU. Tulehen kumminkin lähemmäksi, minulla olisi vähän muutakin
puhumista. Kuule, etkö sinä tahtoisi ruveta kutomaan kangasta? Vörskyn
rouva pyysi minua tässä tuonoin tiedustelemaan joltakulta luotettavaa
ihmistä, joka olisi taitava semmoiseen työhön. Ajattelin kohta sinua,
sillä muita en tunne, joiden rehellisyyttä voisin niin taata.

JOHANNA. Voi, kuinka mielelläni otan kankaan kutomista, jos vaan saan.
Sehän olisi minulle oikein suureksi avuksi näin tiukkana aikana, sillä
aina kankaalla kumminkin enemmän ansaitsee, kuin muulla käsityöllä. Joko
hän kuinka pian tahtoisi saada sen kuteille?

VAPPU. Mene kuulemaan. Sano, että minä sinut lähetin. Mutta yksi asia
vielä. Jos vain tahdot, niin saat minulta velaksi leipää. Tunnenhan
sinut sen verran. Maksat sitten kun voit.

JOHANNA. Tuhannen kiitosta! Nyt kun minulle tulee työtä, voin sen ehkä
piankin suorittaa.

VAPPU. Kas tässä on puoli leiviskää. Anna minä panen sen tuohon
vaatteeseen.

JOHANNA. Jumala palkitkoon sinulle hyvyytesi minua kohtaan, Vappu. En
taida sinua niin kiittää kaikesta kuin pitäisi. (Sitoo nyyttinsä,
jättää hyvästi ja menee vasempaan.)

HOMSANTUU (tulee juosten oikealta ja lykkää yksipyöräisiä kärryjä,
joissa hänellä on perunoita. — Katupoikia seuraa häntä kintereissä.)

POJAT. Homsantuu, mustalaistyttö! Homsantuu! Kenen perunamaassa olet
käynyt varkaissa?

HOMSANTUU (torjuu poikia luotaan). Oletteko siivolla siinä. Menkää
tiehenne mokomat.

POLIISI. Missä olet noita kasvattanut?

HOMSANTUU. En missään. Nostamapalkkaa olen saanut jok’ainoan. Mutta mitä
se sinuun kuuluu?

ENSIMMÄINEN POIKA. Sui muoria, onko muorilla vaaria? TOINEN POIKA.
Älkää menkö liian lähelle. Sillä on suu kuin syövällä sudella.

KOLMAS POIKA. Varikseltako sinä, Homsantuu, olet varren saanut, ja
korpiltako olet tuon nenän kopannut?

ENSIMMÄINEN POIKA. Kuinka sinusta tuli noin mustaverinen sitten vielä.
Lieköhän emosi sinut kekäleistä keräillyt, sysilöistä synnytellyt?

(Risto ja Toppo tulevat perälle. Toppo estelee Ristoa menemästä
Homsantuun luokse.)

TOINEN POIKA. Ettemmekö sinun sukuperääsi tuntisi, Homsantuu?
Mustalainen äitisi oli.

KOLMAS POIKA. Ruumenpurnu, tervatynnyri, sylttysammio —

RISTO (repäisee itsensä irti Toposta ja ajaa pojat pois). Kyllä minä
niille opetan. Pakenetteko siitä, vai? Semmoisia nulikoita. Koettakaapas
vielä tulla tänne. (Takaisin Homsantuun luokse.) Hyvää päivää, Kerttu,
taas pitkästä aikaa. Mitä sinulle kuuluu?

HOMSANTUU (istuu kärryilleen ja viskelee perunoita palloina ylös
ilmaan. Ei ole Ristoa näkevinään).

RISTO. Minä sinut pelastin noilta pojan pahuksilta.

HOMSANTUU. Turha vaiva. Niistä olisin kyllä itsekin selvinnyt.

TOPPO. Näet nyt, mitä sinä hänestä kostut. Kun viitsitkin tuon
turjakkeen jäljessä juosta. Tule pois anniskeluun takaisin. Panemme pari
peliä kontraa ja juomme pullon loppuun.

RISTO. Mene edellä, minä tulen jahka kerkiän. Täytyyhän miehen toki
entistä morsiantaan tervehtiä, vaikka ihme olisi, eikös niin, Kerttu?

HOMSANTUU. Pysy vaan erilläsi. Minulla ei ole sinun kanssasi mitään
tekemistä.

TOPPO. Siinä sen kuulit.

RISTO. Yhäkö sinä olet minulle äkeissäsi? Ja minussa, tiedätkös, tuo
vanha rakkaus syttyi uuteen tuleen heti kun anniskelun ikkunasta näin
sinun juoksevan ohitse.

HOMSANTUU (hyppää ylös). Pois luotani.

RISTO. No, no, hiljaa, hiljaa. Enhän minä sinulle pahaa tee.

TOPPO. Perhana, kuinka uljas. Sinuun täytyy väkisenkin mieltyä,
Homsaliisa, vai mikä sinä olet. HOMSANTUU (kääntyy väkijoukkoon).
Eikö kukaan tahdo ostaa perunoita? Kaksikymmentäviisi penniä kappa.

TOPPO. Päästäpä, Risto, minua likemmäksi. Paremmin minä kumminkin osaan
tyttöjen kanssa leikkiä laskea kuin sinä.

HOMSANTUU. Perunat ovat hyviä. Tulkaa katsomaan.

TOPPO (puoleksi laulaen). Ofilia mansulalii, Ofilia
mansulalii. — Muistatko vielä sukusi kieltä, sinä mustasilmä
murheenlapsi? Ala bingelibii, ala dackeli dii, Saridoo! Ala hingeli bii,
ala danckeli dii, Saridoo! Ala baskusi, nellusi, vatsusi, Sulamala,
sulamala sumperin sutsatsii. Ofilia mansulalii, Simsilä, kimsilä,
rattentaal.

HOMSANTUU. Mitä siinä suotta leukojasi levittelet ja hampaitasi
harjoittelet.

TOPPO. Mustalaista se on, heimosi kieltä, etkö sitä tunne? — Ala bingeli
bii, ala danckeli dii vaktartaa. Konsunellos vad, ala vengos vad, ala
miira, miira Surted sudsura vaktartaa.

HOMSANTUU. Noin kiehunee kielesi vielä kerran pirun pihtienkin välissä.

TOPPO. Ei, Risto, lähdetään pois. Tuolle myrkkyhampaalle ei kannata
suutansa pieksää.

RISTO. Jahka minä koetan. — Kerttu kultani, kanamarjani, punakukkani,
sokeritokkani, tule paiskaamaan kättä ja sano: pois vihojen vimmaukset,
puhas siunaus sijahan!

HOMSANTUU. Herjetkää minua kiusaamasta, te kyykäärmeet; muutoin ei
kunnian kukko laula.

RISTO (laulaa). Heija, veija, voikkoset ja heija veija vennen; Missä
on se rakkaus, jok’ oli meissä ennen —

HOMSANTUU. Olisi minulla vain ase, niin kuoliaaksi sinut löisin tuohon
paikkaan.

TOPPO. Siinä vasta on kiukkupussi.

RISTO. Karhun sappi sillä tytöllä on.

HOMSANTUU. Karhun sappi ja kynsissä kymmenen viikatetta. Tule vaan
lähelle, niin —

RISTO. Ettäkö sinua pelkäisin, sitten? Johan nyt. Syliini sinut
sieppaan, ennenkuin tiedät asiastakaan.

HOMSANTUU. Anna minun olla, taikka noidun sinut suin syteen, päin
saveen, jotta silmäsi kellelleen jäävät.

RISTO. Ethän sinä edes osaa noitua. (Ottaa häntä vyötäisiltä.)
HOMSANTUU (repäisee itsensä irti ja viskelee häntä perunoilla). Tuossa
saat, tuossa, tuossa ja tuossa —

RISTO. Voi, lasta. Perunoillako luulet aikamiehen voittavasi? (Koettaa
taas ottaa hänestä kiinni.)

HOMSANTUU (ottaa hiekkaa maasta ja viskaa häntä silmiin). Entäs
nyt — entäs nyt —?

RISTO. Älä hemmetissä! Pahus, kun sokaisi minulta silmät.

HOMSANTUU. Saitko vihdoinkin tarpeeksesi.

TOPPO. No, Risto, tappiollehan sinä taisit joutuakin.

RISTO. Ole ilkkumatta. Tässä on tosi edessä.

HOMSANTUU. Kunpa kirvelisikin vähän aikaa. Muistat silloin antaa minun
vastedes olla rauhassa.

TOPPO. Olisit totellut minua ja pysynyt anniskelussa.

RISTO. Auttakaa, hyvät ihmiset. Eikö kellään ole vettä tai maitopisaraa?

(Ihmisiä kokoontuu ympärille. Homsantuu istuu kärryinsä reunalle.)

ERÄS EUKKO. Mikä silmille on tullut?

RISTO. Tyttö tuolla viskasi ne täyteen hiekkaa ja multaa.

EUKKO. Kuka tyttö?

HOMSANTUU. Minä.

ÄÄNI VÄKIJOUKOSTA. Mustalainen, pakana.

TOINEN. Selkäsaunan sietäisit, mokoma.

EUKKO. Istu tuonne kärryille, niin saan katsoa niitä tarkemmin.

(Homsantuu nousee ja antaa sijaa.)

RISTO. Niin ne polttavat kuin tulessa.

EUKKO. Ihmekö se on. Hyvä Jumala, silkka verihän niistä lähtee. Elä mies
poloinen, hiero niitä enää. Voi, voi. Ei näistä ikinä kalua tule, näistä
silmistä.

TOPPO. Oho? Jokohan tottakin niin hullusti kävi.

EUKKO. Sokeaksi tulee mies parka auttamatta. Sanokaa minua
valehtelijaksi.

HOMSANTUU. Sokeaksi? Tuleeko hän sokeaksi? — Se ei ole totta.

ÄÄNI VÄKIJOUKOSTA. Kyllä Sauna-Anna tietää. Hän on hyvä silmäin katsoja.

HOMSANTUU. Eihän näkö niin vähästä voi mennä. EUKKO. Tule katsomaan.
Silmät ovat kuin veripallot juuri.

RISTO. Onko nyt mielesi hyvä, Kerttu? Voi, saakeli, kuinka niitä
kirveltää.

HOMSANTUU. Pankaa niihin jotakin.

EUKKO. Mitäs tässä nyt osaan niihin panna.

HOMSANTUU. Rohtoa, voidetta. Ettekö tiedä neuvoa mitään.

EUKKO. Kyllä, jos vain on rahaa.

HOMSANTUU. Sitä saadaan. Sitä hankin vaikka kiven kolosta. (Ottaa
povestaan rahakukkaron.) Tuossa aluksi. Lähettäkää joku apteekkiin.
Uuteen apteekkiin, joka on tässä lähinnä. Pian, pian! Minä sillä välin
toimitan enemmän rahaa. Eikö kukaan osta perunoita!

(Eukko kuiskaa jotakin eräälle pojalle, joka lähtee menemään.)

HOMSANTUU. Juokse, poika, juokse minkä ennätät.

RISTO. Tuska vaan nousee nousemistansa. Kyllä minulta nyt silmä-kullat
menivät.

HOMSANTUU. Älä hätäile vielä. Odotetaan. Kohta tuo poika rohdot. Ehkä
niistä on apua. Kun saat paljon rohtoja, oikein paljon. (Juoksee
perälle, jossa muutamia herroja seisoo tupakkaa polttaen.)

ÄÄNI VÄKIJOUKOSTA. Tulipas tytölle hätä.

TOINEN. Se on tietty. Johan nyt vähemmästäkin.

HOMSANTUU. Hyvät herrat, annatteko minulle rahaa? Minä tanssin teille
niin ihmeen kauniin mustalais-tanssin.

ENSIMMÄINEN HERRA. Tusan till vacker fiicka.

TOINEN HERRA. Zigenerska, tror jag.

HOMSANTUU. Annatteko minulle rahaa?

ENSIMMÄINEN HERRA. Så innerlight hon ber.

KOLMAS HERRA. Nej, men se på de ögonen!

NELJÄS HERRA. Charmant!

HOMSANTUU. Hyvät herrat, saanko tanssia teille?

ENSIMMÄINEN HERRA. Vi låta henne dansa.

TOINEN HERRA. Ja, ja, naturligtvis.

KOLMAS HERRA. Ypperligt!

NELJÄS HERRA. Tanssi, tanssi. Sinä kaunis tyttö. Me anta raha! Kaunis
tyttö sa paljon raha. Paljon raha. HOMSANTUU. (viskaa kärryt
tieltään). TEHKÄÄ SIJAA JA LAULAKAA!

(Väkijoukko laulaa. Homsantuu tanssii.)

Ilta on raitis,
hauska on hyppely.
Sävel on kaunis
vilkas vippely.
Tulkaapa tänne
mua katsomaan,
teille ma tanssin
ja laulan vaan.
Ma hyppelen ja laulelen.
ma hyppelen ja laulelen.

Musta mun tukka,
kaunis mun vartalo.
Köyhä oon raukka,
kurja kohtalo,
päivällä tanssin
ja iloitsen,
öisin ma itken
ja huokailen.
Niin öisin itken, huokailen,
vaan nyt mä nauran tanssien.

(Kokoaa rahaa esiliinaansa ja vie ne Ristolle.)

Esirippu.