LAIVA LUMIMYRSKYSSÄ.

On ankara lumimyrsky, välistä peittyy meri ja taivas sakeaan sumuun,
välistä pyyhkäisee myrsky lyhyeksi hetkeksi pois pilvet, jolloin
vilahtaa kirkasta taivasta ja joku tähti tulee näkyviin. Laiva keinuu
aalloilla laitatuulessa, joka puhaltaa ulkoa pimeältä ulapalta ja
murtaa tuon tuostakin aallot vihaiseksi vaahtopäiksi vedenalaisilla
salakareilla.

Luotsi kulkee kahakäteen ahtaalla komentokannella ja tähystelee
huolestuneena milloin kallioita ja kareja, milloin taivasta. Hän
ajattelee ääneensä:

Mikä ihme tässä on? Onko tässä joitakin uusia salaisia merivirtoja,
joita en tunne? Onko vika peräsimessä, vai onko se kompassissa? Vai
onko koko laiva loihdittu?

Luulinhan tuntevani reitin, jota olen satoja kertoja ennen kulkenut
lumimyrskyssäkin ja päässyt siitä onnellisesti ulos. Pitäisihän minun
löytää umpisilmässäkin väylä ja osata ulkoa merkit ja maat. Väylähän on
se vanha kuninkaanväylä, ja merkit ovat olleet ammoisista ajoista
paikoillaan niemien nenissä ja kallioiden kärjissä. Olen jo kauan
turhaan tähystellyt. Onko joku tahallaan hävittänyt reimarit, vai
myrskykö ne on vienyt? Onko se lumi, joka tekee maat tuntemattomiksi?
En tunne ainoatakaan kiveä enkä kalliota, ja maat ovat muodoltaan oudot
ja oudoilla paikoilla. Olen varmaankin tullut väärille vesille...

Ainoa, minkä erotan lumipyrystä, on suuri matala manner tuulen alla,
jonne myrsky minua kantaa yhä lähemmä. Ei se vain liene se Pahanrannan
maa, kaikkien merenkulkijain kauhu ja monen merimiehen hukka. Mutta
johan minun olisi aikoja sitten pitänyt olla siitä ohi, jo sen
viimeisestä niemestäkin. En voi ymmärtää tätä muuten, kuin että olen
jollakin selittämättömällä tavalla kantautunut kauas kaakkoon
suunnasta, joka oli asetettu lounaaseen. Muuten olisi minun pitänyt jo
heti puolenyön jälkeen olla selvillä vesillä.

Mutta kuinka se on voinut tapahtua? Olenhan koko ajan ohjannut
kompassin mukaan. Olisiko se ruvennut näyttämään väärin? Olisimmeko
ehkä kulkeneet sen paikan yli, jossa se suuri uponnut rautainen
sotalaiva makaa meren pohjassa? Vai olisiko joku ilkiö pistänyt
raudanpalan kompassiini? Semmoista on ennenkin tapahtunut — tällekin
laivalle. Ehkä ovat laiminlyöneet tarkastaa kompassiaan satamassa?

On siinä nyt vikaa laivan päällystössäkin. Isännistö vitkastelee
tavallisuuden mukaan ja lähettää lastin vasta viimeisellä hetkellä.
Kapteeni on vanha siivo nahjus, joka ymmärtää paremmin kauppa-asioita
kuin merenkulkua. Molemmat perämiehet pyrkivät hänen sijalleen,
kadehtivat toisiaan, koettavat tehdä toisilleen salaista kiusaa
kaikissa satamissa, kallis aika kuluu joutavissa kajuuttakiistoissa, ja
sitten täytyy lähteä yön selkään, olipa ilma millainen tahansa. Onhan
luotsi laivalla, valan tehnyt ruunun luotsi, luotetaan häneen ja —
syytetään häntä. Jos laiva ajaa karille, maksaa vakuutusyhtiö lastin ja
laivan, pelastusyhtiö saa hyvää ansiota, päällystö kirjoittaa kauniin
meriselityksen, jossa jokainen pesee kätensä, mutta luotsi erotetaan
virastaan, ja laivan miehistö menettää leipänsä.

Yhä kiihtyy myrsky! Tuossa oli taas kari. Kaikkialla murtuu meri
vedenalaisiin matalikkoihin. On ihme, jos tästä kunnialla selvitään...

Kun voisi edes hiljentää vauhtia, voidakseen tarpeen tullessa pikemmin
pysähyttää! Mutta silloin kantaisi myrsky maihin. Lienee sittenkin
parasta... (Hän puhelee jotakin ruorimiehen kojuun, asettuu sitten
keskelle komentokantta, puristaen kahden käden kaiteesta.) Hän luulee
olevan parasta kääntää vastatuuleen, suoraan ulapalle. Hän on ehkä
oikeassa ... niillä on mainio vaisto noilla vanhoilla merimiehillä,
vaikka eivät ole mitään tutkinnoita suorittaneet. Enhän tunne tätä
väylää paremmin kuin sitäkään: vaara on siellä sama kuin täälläkin.
Siellä on kyllä merenkäynti suurempi, mutta onhan etu se, että kokka on
tuulta vasten.

Saattaahan siellä mastot ja lipputangot mennä, ja kansilasti, nuo
tyhjät tynnyrit, ehkä täytyy uhrata, mutta (hymähtää ivallisesti)
saavathan jotakin mantereen rantalaiset — pahimpaan nälkäänsä! Laiva
kyllä kestää, kokka on lujaa tekoa, laidat ovat sitkeät ja kone
voimakas. Turvallisempaa on jyskyttää aallokossa vaikka paikoillaankin
kuin ajaa täyttä vauhtia salakarien keskessä. Kunniakkaampaa on upota
selvällä vedellä kuin ajautua oudoille rannoille. Ehkä saamme
aamupuoleen jonkin tähdenkin näkyviin, niin että taas saamme suunnasta
vihiä. Tähdet ovat aina olleet merenkulkijain varmimpina viittoina.
Huomenna kierrämme Pahantahdon niemen ja ohjaamme Hyväntoivon saaren
majakkaa kohti. Minä luulen, että ruorimies on oikeassa... Ruori
ympäri! (Laiva kääntyy hiljalleen vastatuuleen. Aallot huuhtovat sitä
kokasta perään. Välistä vaipuu se näkymättömiin, välistä keikkuu
korkealla laineiden harjalla. Masto murtuu, lipputanko taittuu.
Kansilasti vyöryy mereen, joka raivoisasti nielee sen kiljuvaan
kitaansa. Taivas kirkastuu hetkeksi, ja tähti tuikahtaa pilvien
lomitse.) — Minä luulen, että pahin vaara on torjuttu — täksi kerraksi.

1899.