LEHDET.

Ne koettavat, kylmät ja tuulet, tehdä voitavansa lehtiä
lakastuttaakseen ja puista maahan karistaakseen.

Kaiken kesää ne niitä ahdistavat, öillä kylmä kouristaa, päivällä tuuli
tuivertaa. Ei saa lehti lepoa, ei saa hentoinen hetkenkään rauhaa. Niin
pian kuin voimansa hiukankaan väsähtyvät, niin pian kuin tarmonsa
tuokioksikaan pettää, irti heidät raastetaan, maahan sirotetaan.

Lopuksi lehti uupuu, kalpenee, kellastuu. Silloin on aika syysmyrskyn
tulla, tuon suuren telottajan, joka laumoittain lehdiltä kauloja
katkoo. Sitä haaskauksen riemua, sitä nujerruksen nautintoa! Pilvenä
pakenee turvatonten parvi, kinoksittain makaa kuolleita ja kidutettuja
maassa. Paljaina seisovat puut, raunioina on lehtoinen rinne. Ja pian
tulee lumi ja hautaa kaikki alleen. Ei näy enää ainoatakaan lehteä, ei
puussa, ei maassa. On niinkuin ei niitä koskaan olisi ollutkaan
olemassa. Ja voittaja luulee ne ainiaaksi hävittäneensä. Valtoineen
raivoo viima kenenkään estämättä, kenenkään häntä kulussaan
häiritsemättä.

Viikot vierivät, kuukaudet kuluvat. Jo puhkee taas lehti, jo herää
uuteen elämään kuolemaan tuomittu. Lehto tuoksuu niinkuin ennen, puut
vihertävät vanhassa puvussaan.

Ne eivät ole väriään vaihtaneet, eivät muotoaan muuttaneet. Ne eivät
ole vähenneet, niitä on yhtä paljon, on enemmänkin kuin oli ennen.

Kylmät ja tuulet eivät ole mitään voineet, kaikkivaltiaat eivät ole
mitään mahtaneet.

Vaikka lakastuivatkin lehdet, eivät lakanneet, vaikka kuihtuivatkin,
eivät kuolleet.

1899.