8.

Seuraavana päivänä, ennenkuin vielä olin Marttaa tavannut, menin kolmen
aikaan jälleen esplanaadille. Olin ostanut itselleni pyöreän kovan
hatun maalaislakkini sijaan ja olin minä ainakin hattukaupan peilissä
näyttänyt mielestäni aika mahdolliselta esplanaadiritarilta.

Kohta näinkin Taulerin.

Hän oli saman herran seurassa kuin joitakuita päiviä sitten.

Hänen omaa tervehdystänsä matkien minä kohautin jäykällä
kädenliikkeellä hattuni ja pysäytin hänet samalla ”anteeksi” sanalla
kuin hänkin oli tehnyt.

— Minulla olisi vähän kahdenkeskistä — sanoin.

Vieras herra kumarsi kohteliaasti ja jatkoi kävelyään, jättäen meidät
seisomaan vastakkain.

— Miten voin olla hyödyksenne? — kysyi Tauler hattu koholla.

Minä sanoin:

— Valitsemalla aseet siihen kaksintaisteluun, johon teidät vaadin.

Hän ymmärsi asian kohta.

Niinkuin kaksi koiraa, jotka joutuen vastakkain ja tuntien toisensa
veriviholliseksi ensin vain pysähtyvät liikkumattomiksi ja niskakarvat
koholla hampaat irvessä varovasti kiertävät toisiansa iskeytyäkseen
vastustajan heikoimpaan kohtaan, niin me seisoimme silmänräpäyksen
vastakkain.

Tauler painoi hattunsa röyhkeästi päähän. Hänen kasvonsa katosivat
hetkeksi sakeaan sikarinsavuun. Syljeskellen terävästi suustansa
tupakinmuruja ja painellen rillejä paikoilleen hän ilmeisesti tahtoi
voittaa aikaa miettiäkseen vastaustansa. Sitten hän sanoi:

— Roistoja olen kyllä ennenkin kaadellut revolverillani, ja pidän siis
tätä asetta sopivimpana teihinkin nähden.

Minun täytyi itsekseni pakostakin myöntää, että hänen vastauksensa oli
kadehdittavan naseva. Mutta vähääkään hätkähtämättä minä jatkoin:

— Suvaitkaa siis ehdottaa, milloin ja missä voidaan asiasta lähemmin
sopia.

Iva väreili Taulerin huulilla.

— Minun täytyy — sanoi hän — saada mietintäaikaa ratkaistakseni,
kumpi olisi tarkoituksenmukaisempaa, ilmaistako teidät poliisille vai
tilaisuuden tullen nostaa teidät polvilleni ja persoonallisesti
pamputella teitä.

— Milloin saan odottaa ratkaisuanne?

— Sopivana hetkenä minä itse ilmoittaudun — sanoi Tauler. Me nostimme
kumpikin hattumme. Minä sanoin:

— Toivoakseni teillä on silloin ratkaistuna myöskin kysymys, kumpi on
tarkoituksenmukaisempaa, taistellako kanssani vai tulla ammutuksi
niinkuin koira. Odotan kolme päivää.

Nyt Taulerin suupielet vähän jäykkenivät ja kalpenivat.

Pelästyikö hän vai raivostui, en voinut päättää. Me erosimme.

Olin lukenut kyllä hyviäkin kaksintaisteluromaaneja, ja mieltäni oli
aina kiinnittänyt — enemmän kuin itse taistelu — se kaamea
mielentila, jossa asianomaisen täytyi olla, kun kaksintaistelu oli jo
peruuttamattomasti päätetty, sekundantit määrätyt, mutta itse
tilaisuutta vielä odotettiin. Täytyi olla kaameata nähdä
auringonpaistetta, tai kuulla linnunlaulua, tai vastailla ihmisten
huolettomiin kysymyksiin, kun oli sydänalassa tieto, että silloin ja
silloin me ammumme toisiimme täydellä aikomuksella tappaa.

Mutta omituista, että nyt en tuntenutkaan mitään kaameutta, vaikka
sydämessäni tiesin kaiken peruuttamattomasti päätetyksi. Päinvastoin
tunsin ihanaa rauhoittumista. Nautin auringonpaisteesta ja varpusten
vikinästä esplanaadin ruohikossa.

Tuntui kuin olisin odottamatta ja vaivattomasti päässyt suureen
vapautukseen mahdottomasta, tuskastuttavasta umpikujasta, löytänyt
ratkaisun ratkaisemattomalle, astunut pimeästä jälleen valoisaan
elämään.

Vielä merkillisempää, että olin suorastaan jonkinlaisessa onnellisuuden
tilassa, ja onnellinen erittäinkin Martan tähden.

Minä menin suoraa päätä tuttuun urheilukauppaan ostamaan revolveria, en
siksi, että olisin aikonut kohta ampua Taulerin, vaan koska en ollut
tottunut käyttämään revolveria ja minun siis oli sen käyttämiseen
harjoittauduttava.

Urheilukaupan isäntä, vanha koulutoverini, ensin pani jyrkästi vastaan
tätä kauppaa, sillä hänellä ei ollut oikeutta myydä aseita ilman
asianomaista lupaa. Mutta kuinka siinä tarinoitiin, hän lopuksi keksi
keinon millä täyttää pyyntöni.

Hänellä oli hallussaan vanhakuosinen, jossakin historiallisessa
tapauksessa käytetty revolveri, jonka hän sanoi voivansa minulle myydä
historiallisena arvoesineenä. Sellaisia revolvereja ei enää Englannissa
valmisteta eikä myöskään niihin soveltuvia patruunia, joten hänellä
olevan patruunavaraston loputtua oli revolverikin melkein arvoton.

Minä sanoin tahtovani ostaa koko patruunavaraston, ja sain häneltä
kauppamme päätyttyä niin paljon laatikoita, että vaivalla kannoin.
Kyllä nyt oli harjoittamisen varaa!

Sitten hain koko iltapäivän asuntoa itselleni, ja vihdoin löysinkin
sopivan. Ainoa vika oli huoneen pimeys, joka minua vielä epäilytti.
Minä kielsin vuokraamasta toisille huomenaamuun asti.

Vasta hämärissä pääsin menemään Mariankadulle, missä Martan vanhemmat
asuivat.

Lieneekö hän odottanut minua ja ikkunasta nähnyt minun tulevan,
porrasovesta hän ainakin oli ulos kadulle tulossa, kun minä siihen
saavuin. Hän ei salannut suurta iloaan minut nähdessään.

Menemättä sisälle me jäimme siihen juttelemaan.

Hän sanoi odottaneensa minua koko päivän ja nyt illalla istuneensa
ikkunan ääressä jo valmiiksi ulosmenoon pukeutuneena, niin varma hän
oli tulostani ollut.

Lähtiessämme kävelemään sanoin vihdoinkin löytäneeni huoneen.

— Mutta kuulepa, rakas — ehätti hän siihen — minäkin olen juuri
löytänyt sinulle huoneen.

— Kuinka niin?

— Katsopa, vanhempani ovat juuri aikeessa vuokrata luotansa yhden
liian huoneen; se on suuri ja rauhallinen — etkö sinä aiokin lueskella
— se olisi juuri sopiva siihen, ja hyvät huonekalut ... ehkä voisit
saada ruoankin meillä ... mitä? Sano!

Minä hain ympäri päätäni, mikä se saattoi tämän odottamattoman
ehdotuksen tuntumaan ikäänkuin sopimattomalta, mutta en voinut löytää.
Vihdoinkin ymmärsin, että sen täytyi tuntua semmoiselta vain
”ihmisistä”.

— Ovatko vanhempasi lehdissä ilmoittaneet? — minä kysyin. Silloin
minusta olisi tuntunut sopivammalta.

— Onneksi eivät ole vielä ehtineet, sinä saat sen varmaan — vakuutti
Martta ilmeisesti ilahtuen, etten minä sanonut vastaankaan.

Minä kysyin nyt, luuliko hän, että hänen vanhempansa tuntisivat minut,
jos ilmaantuisin huonetta tiedustamaan sittenkun ilmoitus on ollut
lehdissä. Sillä olinhan minä kouluaikana parikin kertaa ollut heidän
luonaan Martan toverikutsuissa.

Martta sanoi tähän:

— Mutta rakas, minä olen heille jo puhunut asiasta, ja he tietävät,
että sinä olet suuren maatilan omistaja ja nyt tahdot lukea
yliopistossa. He muistivat sinut ja he odottavat sinua huomenna.
Tulethan?

Minä lupasin puolinaisesti, ja tultuamme eteläsataman aukealle rupesin
puhelemaan muusta. En kajonnut mihinkään niistä asioista, jotka olivat
meidän kummankin sydämellä, vaan koetin ylläpitää hauskuutta
antautumalla päivän yleisiin puheaineisiin, joista lehdet tiesivät.
Mutta Martta palasi aina vain siihen huoneasiaan. Me kävelimme kauan ja
kiertelimme kaikki Kaivopuiston rannat, istuimmepa alkavassa kuutamossa
valleillakin. Martta vastaili lyhyesti ja kuunteli aina vain puolella
korvalla, ja pakottaessani hänet sanomaan mielipiteensä jostakin
asiasta hän puhui nopeasti, katsellen haikailevasti ympärilleen, ja
pienenkin loman syntyessä keskustelumme jo taas oli huoneasiassa.

Saatettuani hänet takaisin heidän asunnolleen ja jo hyvästellessämme
hän tuli totiseksi ja sanoi:

— Lassi rakas, ymmärräthän miksi minun täytyy pyytää sinulta tämmöistä
uhrausta, näin mahdotonta palvelusta ... ettei se ole suinkaan ihmisten
tähden, vaan ainoastaan oman itseni...

— Martta! — sanoin minä ja tartuin kiihkeästi hänen käteensä —
oletko voinut hetkeäkään epäillä, ettei saman katon alla asuminen olisi
suurinta onnea minulle!

Martta veti kätensä pois ja sanoi hiljaa:

— Älä sano noin, Lassi; rupean pelkäämään, että teen jotakin
ajattelematonta.

Niinkuin olisin hänelle pyhän valan vannonut minä sanoin totuudessa:

— Luota minuun, Martta!

— Lassi, Lassi — huudahti hän ja tarttuen minun käteeni aikoi taas
suudella sormiani, niinkuin oli tehnyt Tähtitornin vuorella.

Siihen en minä enää voinut suostua, vaikka silloin ensi
hämmästyksissäni en ollutkaan malttanut estää. Siinä tuntui melkein
maassa ryömivän kiitollisuuden ja nöyrtymyksen ilmausta, jota en ollut
kelvollinen vastaanottamaan.

— Tulen huomenna — sanoin iloisesti, ja me kohosimme syvyyksistä
pinnalle.

Pää samalla tavalla kallellaan kuin ensinäkemällämme Töölön tiellä hän
hymyillen nyykäytteli minulle hyvästiä. Sitten hän meni sisälle
katuovesta.