11.

Mutta ei ainoastaan näin maantien varsilla, vaan aikaa myöten kaupungin
kaduilla me aloimme olla kaikille tuttu pariskunta, aivan ihanteellisen
erottamaton ja siis hymyilyillä suosittu. Sillä me kävelimme paljon
kaupunginkin paikoissa ja monessa elokuvateatterissa olimme
säännöllisiä ensi-illan kävijöitä, me urheilimme potkureinemme
kaupungin kaduilla kuin kotonamme, ja suksemme tunsivat Kaisaniemen ja
Töölön mäet ominansa.

Harras urheilu oli saanut Martan kasvot ja koko olennon täyteen
kukoistukseen. Hän ei enää käyttänyt mitään ihovärejä, hänen poskensa
loistivat kellanpunervina ruusuina, hänen katseensa uhkui terveyttä ja
ulkoilman karaistusta. Hän herätti kaikkialla suurta huomiota
ulkonäkönsä vuoksi, ehkä suurempaa kuin milloinkaan ennen.

Minä olin kaiken katuyleisön silmissä tietenkin mitä kadehdittavin
onnenpoika. Useimmat katututtavamme kaiketi kaupungissakin pitivät
meitä onnellisina vastanaineina.

Jos joku olisi meidän suosijoillemme sanonut: nuo kaksi eivät ole edes
kihloissakaan — niin hän olisi saanut vastaukseksi hämmästyksestä
äimistyneen katseen ja ankarat sanat: mahdotonta! Kenenkä tyttö se
sellainen olisi! Vai eikö hänellä vanhempia olekaan, jotka hänen
käytöstänsä valvoisivat!

Ikävintä oli, että tämä arvostelu ei rajoittunut kaduille, vaan oli
täydessä hapatuksen käynnissä seurapiireissä, jotka nauroivat Martan
yrityksille muka laasta entiset jälkensä umpeen. Minä olin hänen
lyhytnäköinen ”uhrinsa”, jonka hän muka oli paremman puutteessa
löytänyt maalta ja tuonut kotiinsa ja jota hän nyt kaikin keinoin
varjeli saamasta tietää, mitä kaupungissa kaikki tiesivät.

Tähän tuli lisäksi hämärät huhut siitä, että minä olin muka
viattomuudessani noussut haarniskaan Martan kunnian tahrattomuuden
puolesta ja vaatinut Taulerin kaksintaisteluun.

Sanoin, että tämä oli ikävintä, mutta vielä sitäkin ikävämpää oli, että
tyytymättömyys meidän kihlautumisemme viipymisen johdosta näyttäytyi jo
omassa asunnossammekin, asessorin harvasanaisuudessa aterioilla
ollessamme, silmäluomien pysymisessä painuksissa, asessorskan
pisteliäisyydessä ja lautasten kiivaanlaisessa jakelemisessa, ynnä
monessa muussa aivan vähäpätöisessäkin seikassa.

Tämä alkava tyytymättömyys oli minulle erikoisen kiusallista sen
vuoksi, että minun täytyi ehdottomastikin pukea asessorskan salattu
ajatus seuraaviin sanoihin:

”Vai niin, miekkoinen, sinä asetut asumaan tähän kotiin, sinua
kohdellaan täällä kuin kodin luonnollista jäsentä, sinä osoitat meille
rakastavasi tytärtämme, sinä annat meidän luulla aikovasi kosia häntä
... mutta vielä mitä! Vietettyäsi täällä makean leivän päiviä,
vetelehtien laiskana koko talven, syötyäsi, juotuasi, sinä jätät koko
asian, ja vielä enemmän: sinä teet tämän, hyvin tietäen, että
auttamatta meitä rahtuakaan olet päinvastoin käytökselläsi auttanut
tyttäremme maineen pilaantumista yhä entistäkin enemmän. Hitto sinun
eteesi lautasia asetelkoon!”

Tästä asiasta meillä oli totinen keskustelu Martan kanssa, nimittäin
minun puoleltani totinen, sillä ihmetellä täytyy, miten kevyesti Martta
otti saman asian. Hän purskahti nauramaan.

— Mutta sanotaan heille, että me olemmekin kihloissa! — sanoi hän
aivan kuin kysymys olisi ollut maailman yksinkertaisimmasta asiasta.

Tuhannet vastasyyt töytäsivät parvena eteeni, ja luulin olevani vaiti
vain siksi, etten voinut heti löytää niistä tärkeintä. Mutta Martta
selitti vaikenemiseni omalla tavallaan.

— No näetkö nyt — sanoi hän — et siihen voi mitään vastata; sehän on
luonnollisinta kaikesta, olen jo kauan asiaa ajatellut.

Varmaan minä tosiaankin hain vastasyitä vain senvuoksi, etten ollut
aavistanut näin helppoa pääsyä yhä kasvaneista vaikeuksista. Itse
ehdotusta vastaan en voinut keksiä vähintäkään väitettä. Ja lopulta
minusta alkoi tuntua, että oikeastaan minä se olinkin koko ehdotuksen
keksinyt. Sillä miten olisi ollenkaan mahdollista, että minä en olisi
sitä keksinyt! Voiko minulle mieluisempaa ehdotusta edes ajatellakaan?
Kiinnittää Martta itseeni julkisen kihlauksen siteillä! Ja mikä selvä
todistus siihen, että Martta todella on ajatellut yhteytemme yhä
edelleen jatkuvan! Mikä pässi minä olin, kun en itse ensimmäisenä tätä
ehdottanut!

Jos täytyikin myöntää, että ehdotus oli lähtöisin Martasta eikä
minusta, niin minun olivat ainakin sen käytännöllisen toteuttamisen
suunnitelmat. Asiasta oli minun mielestäni vanhuksien vuoksi tehtävä
niin suuri numero kuin mahdollista. Oli otettava huomioon, että he
elivät vielä vanhojen aikain traditioissa, ja heihin nähden oli siis
kihlaus tapahtuva, niinkuin se ”silloin” olisi tapahtunut.

Martta hyväksyi kaikki suunnitelmani, ja nyt saattoi huoletta esittää
asian kenelle tahansa, niinkuin se olisi ollut minun aloitettani alusta
loppuun, toisin sanoen, niinkuin minä tosiaan olisin kosinut Marttaa ja
kysynyt: rakastatko sinä minua, ja Martta olisi vastannut: rakastan, ja
me olisimme menneet käsi kädessä hakemaan vanhempien siunausta
liitollemme.

Sovittuna päivänä oli Martan muka tunnustaminen äidilleen, että me
olemme jo kauan olleet salakihloissa ja että minun oli aikomus
seuraavana päivänä muodollisesti pyytää Martan kättä hänen isältään.

Niin tehtiinkin.

Martan ilmoitus oli käynyt muuten kaikitta kommelluksitta, paitsi että
hän isälle ilmoittaessaan oli taaskin purskahtanut nauruun, ja vain
selittäen sen tapahtuneen sulasta onnesta hän oli saanut annetuksi
asialle jälleen totisuuden leiman.

Määräpäivänä minä pukeuduin juhla-asuun, kaikkein parhaimpaani. Martta
kielsi minua panemasta valkoista kaulahuivia, sanoi, ettei se sovellu
tähän tilaisuuteen. Mutta ilman sitäkin antoi pukuni tarpeellisen
muodollisuuden ja vanhanaikaisuuden tunnelman.

Minä astuin juhlallisesti saliin ja jäin odottamaan. Jumalankiitos
Martta ei ollut mukana, sillä hän olisi naurullaan tehnyt pannukakun
koko juhlallisuudesta, joka kuitenkin liikutti minua kyyneliin asti.

Nyt kuulen supatusta salin sisäoven takaa, vähän hätäistä, mutta
tärkeää. Arvaan, että siellä keskustellaan, miten on meneteltävä,
astuako molempien yhdessä saliin, vai aluksi vain asessorin.

Ovi avautuu.

Asessori astuu yksin sisään — ei sinisenharmaassa yönutussa, vaan
pitkässä, mustassa verkatakissa, siis parhaissa juhlatamineissaan
hänkin.

Me tervehdimme toisiamme, kättelemme. Asessori, kohteliaasti, aivan
kuin ensikerran näkisimme toisemme, viittaa minut istahtamaan
nojatuoliin vastapäätä häntä itseänsä.

Mutta minä jään seisaalleni, kumarran syvään ja lausun, samassa kuin
liikutus kouraisee kurkkuani ja ääneni on katketa, seuraavan edeltäpäin
valmistetun tiradin:

— Herra Asessori, kiittäessäni siitä ansaitsemattomasta, rajattomasta
suosiosta ja ystävyydestä, jota olen saanut tässä kodissa alati
nauttia, uskallan — tähän suosiollisuuteen luottaen — jännittää
joustani äärimmilleen ja pyytää Teiltä tyttärenne Martan kättä...

Tosin oli minulla mielessä liittää tähän vielä koko joukko lauselmia,
mutta liikutuksen vuoksi sain vaivoin sanotuksi nekin sanat, jotka nyt
olivat sanotut.

Asessori nousi ja tahtoi hänkin kai lausua jotakin edeltäpäin
valmistettua, mutta ei saanut sanotuksi muuta kuin:

— Poikani...

Liikutus otti hänestä vallan. Liikutuksesta velttona hän vain avasi
minulle sylinsä ja puristi minua molemmin käsin, samalla takoen minua
selkään vilpittömyytensä merkiksi.

— Minä tiesin, että sinä olet jaloluontoinen mies — sai hän sanotuksi
korvaani aivan kuin salaisuutena.

Asessorska astui nyt vuorostaan sisälle. Varmaan hän ei liene ollut
aivan tyytyväinen siihen, että päänäytös oli jo suoritettu ja me
asessorin kanssa kaulatuksin. Hän teki lievän hämmästyksen ilmeen
kasvoihinsa. Asessori ojentui ja sanoi juhlallisesti:

— Tämä nuori mies, jota meidän on onni niin edullisesti tuntea, pyytää
tyttäremme kättä ja odottaa vastaustamme.

— Ah, todellakin? — sanoi asessorska kohauttaen silmäkulmiaan —
minun osani rajoittunee enää vain onnittelemiseen.

Ja hän tarjosi minulle kreivillisesti kätensä, jota minä syvään
kumartaen suutelin. Hän tuskin osasi salata riemuansa.

Nyt ilmestyi myös Martta saliin.

Asessori otti häntä kädestä, johdatti luokseni ja juhlallisesti yhdisti
kätemme.

Minä olin kuin hehkuvilla hiilillä pelosta, että Martta purskahtaa
nauruun. Mutta kaikki kävi hyvin.

Meitä Martan kanssa vaadittiin istuutumaan sohvaan vieri viereen ja
ihailtiin erinomaisen onnistuneena morsiusparina. Asessorska vaati
istumaan käsi kädessä. Hän tuli hyvin puheliaaksi, tahtoessaan antaa
meille heti alussa kihlautumisen oikeat periaatteet. — Ei mikään ole
ikävämpää — sanoi hän — kuin pitkät kihlausajat, ja hän nimitteli
suuren joukon esimerkkejä semmoisista, sanoen: — suudellaan ja
suudellaan loppumattomasti, kunnes vihdoin puretaan koko kihlaus ja
siinä sitä ollaan. Ei, vaan jos naimisiin, niin naimisiin!

Martan posket alkoivat punoittaa, emmekä me uskaltaneet katsahtaakaan
toisiimme.

Asessori toimitti samppanjaa pöytään, ja kun lasit olivat täytetyt
nousimme kaikki seisaalle. Hän pyysi meitä ottamaan lasit käsiimme ja
ryähdellen valmistui puhetta pitämään.

Silloin tapahtui se, mitä nähtävästi ei mikään voima maailmassa olisi
voinut tapahtumasta estää.

Martta asetti nopeasti lasinsa takaisin pöydälle ja peittäen kasvonsa
käsiin, omituisesti, aivan kuin nikotuksessa äännähdellen juoksi ulos
salista.

Minä tajusin kohta, että tuo oli itkua eikä naurua. Hänen oli käynyt
niinkuin joskus katsojan naurattavassa komediassa, kun sen traagillinen
pohjasävel paljastuu. Nauru muuttuu itkuksi.

Mutta asessori ja asessorska rupesivat kilvan selittämään sitä
nauruksi. Asessorska väitti Martalla olevan oikein naurutaudin ja hänen
puolustuksekseen vilkkaasti kuvasi monta tapausta, joissa Martta oli
samalla tavalla nauranut sopimattomalla hetkellä.

Puhe jäi tietenkin pitämättä. Mutta me maistelimme kolmisin sittenkin
samppanjaa poskiemme punoitukseen asti, ja vanhukset näyttivät vain
vilkastuvan Martan lähdettyä. Todellako he luulivat hänen nauraneen
eikä itkeneen, vai tahtoivatko vain minun luulevan, sitä en mene
päättämään.

Martta ei tullut enää esille.

Kun pikku juhlajuominkimme oli päättynyt ja me olimme vielä kerran
katelleet toisiamme ja eronneet kukin puolellemme, koputin minä
eteisessä Martan huoneen ovelle ja astuin sisälle. Ensimmäisen kerran
tämä tapahtui. En ollut vielä hänen huonettaan nähnytkään. Semmoisia
armaita etuoikeuksia antaa kihlautuminen!

Martta oli itkenyt silmänsä turvoksiin, ja vaikka hän ojentaessaan
minulle tuoliltaan kätensä paheksivasti pudisti itselleen päätänsä, ei
hän voinut vieläkään olla itkunsa jäljiltä lyhyissä hengenvedoissa
nytkähtelemättä.

— Mikä sinuun tuli? — minä kysyin ja panin käteni hänen pehmeiden
hiustensa päälle. Mutta kohta huomattuani, ettei minun ole hyvä edes
säälistä koskettaa Marttaa, vedin käteni pois ja istuin ikkunan ääreen
parin metrin päähän hänestä, katsellen ulos.

Martta ei vastannut mitään ja minä päätin säästää enemmät kyselyni,
kunnes hän rauhoittuu.

Tämän toiskerros-huoneen ikkunasta näkyi monien uudinten välitse alas
kadulle. ”Talvisena pakkasyönäkin hän tietää, milloin minä uudinten
takana odotan...” — kulki minussa sana sanalta kerran kuultu
unohtumaton lause. Tuolla, tuolla alhaalla siis se mies on itseänsä
piilotellen vaaninut uhriansa, ja tuon kulman takaa viheltänyt! Voi
sinua katalaa onnemme hävittäjää! Jokohan sinä nyt pysyt ainiaaksi
piilossa ja viet minulta nautinnon tehdä sinut olemattomaksi!

Näin minä kiihoittuneena ajattelin, mutta Martalle en sanonut mitään,
sillä rauhallisina hetkinäni olin ruvennut ajattelemaan, että Marttaa
ehkä vaivaa ja rasittaa tämä ratkaisun lykkäytyminen yhä pitemmälle,
tämä Damokleen miekan alituinen riippuminen päittemme ylitse. Välistä
ajattelin niinkin pitkälle, että Marttaan nähden saattaisi olla
onnellisinta, jos minä en milloinkaan enää löytäisi Tauleria enkä
koskaan tulisi tuottaneeksi Martalle sellaista mielenjärkytystä. Mutta
toiselta puolen tiesin aivan hyvin, että jos minä nyt ilmaisen hänelle
sen vihan ja tappamisen valmiuden, jonka äsken tunsin, niin Martan suru
heti vaihtuu iloksi. Se oli ainainen kokemukseni, ja sillä keinoinhan
minä melkein hallitsin hänen mielialojansa. Olin kahden vaiheilla,
käyttäisinkö sitä nytkin. Mutta ennen sitä Martta itse alkoi puhua.

— Välistä aivan kauhistun, kuinka itsekäs minä olen — sanoi hän —
kuinka minä käsittelen muita niinkuin he olisivat vain välineitä minua
varten, niin nyt sinuakin, Lassi.

— Minua?! — huudahdin hämmästyneenä.

— Sinua, sinua, Lassi. Olenhan sitonut sinut tähänkin kihlaukseen.
Välistä en itse ymmärrä kuinka minä voin...

Minä sanoin:

— Tähän kihlaukseen olen kai minä itse itseni sitonut. Tuuma oli
alusta loppuun minun.

— Paitsi että minä annoin sinulle ajatuksen. Minullehan se oli
välttämätön, eikä sinulle. Minä hukun ilman sinua. Ei, älä puolusta
minua. Olen käyttänyt sinun elämääsi välineenä omille tarkoituksilleni,
olen omavaltaisesti sitonut sinut itseeni...

Minä nostin tuolini lähemmäksi ja, ikäänkuin laskun alkamiseksi painaen
oikean käden etusormella vasemman pikkusormen alas, sanoin:

— Ensiksikin: sen sinä olet voinut tehdä vain siksi, että olet
syvimmässä itsessäsi luottanut minun tunteisiini. Tietämättäsi tiedät,
että minä rakastan sinua enkä toivo muuta kuin asua sinun kanssasi
saman katon alla.

— Lassi, Lassi — äänteli Martta tuskaisesti ja hiljaa valitellen —
minä olen turmellut rauhasi murha-ajatuksilla ... mitään kokonaista ei
sinun elämästäsi voi enää milloinkaan tulla...

— Suo anteeksi — minä sanoin — jo ennen, kuin puhuimme Tähtitornin vuorella,
olin päättänyt hänet tuhota, se asia on ainakin kokonaan
minun aloitettani.

Ja nyt minä käytin tuota pettämätöntä keinoani saada Martta elpymään
synkistä ja toivottomista ajatuksista. Minä sanoin:

— Äskenkin, kun katselin tuosta ikkunasta, olisin toivonut, ettei hän
enää olisi piilossa, vaan jossakin tuossa ja minä saisin tuhota hänet
siihen paikkaan...

Aivan oikein, Martan kasvot kirkastuivat, Hän katsahti minuun
kiitollisena ja entisessä luottamuksessa.

Nyt käytin tilannetta hyväkseni ja johdin puheen leikkisämmille
aloille.

— Mutta onhan tästä kihlauksestamme toki suuret etunsakin — sanoin,
— etkö huomaa, että olen huoneessasi?

Martta rupesi nauramaan, entiset kyyneleet vielä silmissään.

— Ajattelepa — jatkoin minä — melkeinpä voisin istahtaa tuohon
vuoteellesi, eikä se olisi edes mikään skandaali! Voimme lukea
toisillemme iltaisin sinun tai minun huoneessani. Huomaatko, minkä
voiton olemme voittaneet!

Martta kuivatti lopullisesti kaikki kyyneleensä. Minä jatkoin täydellä
höyryllä:

— Tulepa nyt minun huonettani katsomaan.

Ja minä johdin hänet sinne kädestä vetäen, johdin ja istutin omaan
pyörivään ja vähän keinuvaan pöytätuoliini.

— Ajattelepa vielä yhtä asiaa — sanoin minä — kihlattuina voimme
elää näin mukavasti yhdessä kuin veli ja sisar vaikka kymmenen vuotta,
ellen sitä miestä ennen löydä. Tapahtuuhan usein, että ollaan kihloissa
kymmenen vuotta ja vielä enemmänkin, eikö tapahdukin?

Martta sanoi, että Delian vanhempi veli oli ollut kihloissa kaksitoista vuotta,
ennenkuin menivät naimisiin.

— No näetkös nyt — sanoin minä — kaksitoista vuotta elää sinun
veljenäsi saman katon alla, onko se mikään halveksittava onni! Mutta
asia täytyy järjestää ja laajentaa. Meidän täytyy voida olla ja liikkua
vapaasti kuin veli ja sisar myös ulkopuolellakin tätä kotia, joka
paikassa. Sanalla sanoen, meidän täytyy julkaista kihlauksemme.

Martta ensin hämmästyi, mutta sitten sanoi epäävästi:

— Kahlitsisit vapautesi vielä lujemmilla siteillä.

— Mutta etkö ymmärrä, Martta, että minä en ollenkaan tahdo olla
sinusta vapaa? Jos — niinkuin sinä aina sanot — meidän on mahdoton
tulla mieheksi ja vaimoksi niinkauan, kuin tuo mies elää, niin
tulkaamme veljeksi ja sisareksi, sehän ei ole mahdotonta.

— Ja sinä lupaat?!

Tämän huudahti Martta kavahtaen seisaalleen. Hänen silmänsä säkenöivät
suurta tarmoa, hänen hengityksensä oli syvää, hänen katseensa
haltioitunut. Hän oli kuin jonkin pyhän päätöksen tehnyt.

Mikä se oli aiheuttanut tämän valtavan mielenliikutuksen hänessä, ja
minkä päätöksen hän oli tehnyt, sen ymmärsin vasta pitkien aikojen
kuluttua.

Kaikissa tapauksissa meidän ei ollenkaan tarvinnut ryhtyä itsemme
järjestämään ja laajentamaan tätä kihlausasiaamme.

Sillä jo muutaman päivän kuluttua näin asessorskan ruokasalin suuren
pöydän ääressä kirjoittelevan osoitteita kymmeniin kirjekuoriin,
sulkeakseen niihin kihlauskortit, jotka hän oli painattanut. Ja
asessori oli vienyt ilmoituksen kihlauksestamme kaikkiin pääkaupungin
lehtiin.