Penikulma vuolasta, miltei suoraan vierivää virtaa. Penikulma tasaista,
metsäreunaista niittypalstaa sen molemmilla rannoilla.
Se on uljas ja mieltätenhoava näky — mieltätenhoava joka aika. Syksyllä
syyssateitten hedelmöittämä virta kuin kuohuva runsaudensarvi, talvella
kaupungistapalaajat kilpa-ajosilla sen jäätyneellä pinnalla, keväällä
niityille levittäinnyt kymi tempaa maamiehen mietteet faaraoiden maahan,
ja kesällä heinäväki sirkkain laulaessa ja heinän tuoksuessa uneksii
paratiisista, jossa ihmisen yhä vieläkin on suotu viettää muutamia päiviä vuodessa
.
Penikulma virtaa, penikulma niittyä — vain eräässä kohti kaksi niityn
vartijaa.
Toinen seisoo aivan virran rannalla, jalat vilpoisessa vedessä, ja
katselee eteenpäin kurottuneena haaveillen vastakkaisella rannalla
olevaa naapuriaan. — Neitokallioksi sitä haaveilijaa sanotaan.
Se toinen on kylmempi ja ylpeämpi. On väistynyt hiukan rannasta, pitää
päätään karskisti pystyssä ja silmäilee pitkien jouhimäntyjen latvain
kautta koko lakeutta. — Sitä Välimäeksi mainitaan.
Välimäen rinteessä lekotti punerva nuotio. Nuotion ympärillä viettivät
tukkilaiset sydänyön hetkeä — kuka käsivarren varassa loikoen, kellä
eväsreppu päänsä alla, ken naapuriinsa nojaten. Kymmeniä sinisiä
savupilviä nousi piippunysistä ilmaan.
Punainen nuotio lekotti ja väliin korkeaksi lieskaksi leimahti, punaten
mäenrinteessä seisovien mäntyjen kyljet ja leikkien salaperäisenä
loimona virran tummalla pinnalla. Miehet äänettä piippujaan imivät.
”Katsokaapas, pojat, tuonne kallionlaelle!” huudahti vihdoin joku
joukosta. ”Aivan kuin se neiti nytkin siellä istuisi ja katselisi
virtaa.”;
Useita päitä kohoutui yhtaikaa.
”Mutta eikös siellä istukkin joku...?”
”Katajapensas se vaan on, joka siellä nyt istuu. Mutta juuri niillä
paikoin se kuuluu se neitikin istuneen.”
”Niin, se on semmoinen tarina...?” kysyy joku ’härkämies’, joka kulkee
vasta ensi kertaansa Nuolijoen varsia.
”Vai tarina —? Oletkos sinä ainoa muukalainen Jerusalemissa?” huudahtaa
eräs vanhanpuoleinen mies. ”Kyllä se tämä Antti tietää, ettei se mikään
tarina ole. Eikä siitä maailman aikoja olekkaan, kun se tapahtui.”
”Täsmälleen neljätoista vuotta”, sanoo Antti ja kopauttaa tuhkan
piipustaan. ”Kyllä minä sen muistan niinkuin eilisen päivän. Jaa-a,
kaikkea sitä pitää maailmassa nähdäkkin!”
”Oikeinkos te sen itse näitte?”
”Kyllähän minä sen näin ja näinkin niin, etten ole vieläkään saanut
niitä kasvoja silmistäni — enkä taida saadakkaan. Tuossa kalliolla minä
sen ensi kertaa näin ... ja silloin sen vieressä istui nuori herra.”
Osa miehiä oli noussut istumaan ja lataili uudelleen piippujaan.
”Olikos se sen sulhanen?”
”Sulhanenhan se oli, taikka ainakin sen nimellinen — vaikka en minä sitä
silloin tiennyt. Minä vaan lykiskelin tällä rannalla tukkeja ja näin kun
ne siinä istuivat rinnakkain. Minäkin istahdin ja panin tupakaksi, ja
ajattelin itsekseni että kaiken näköistä, vettä kuin vettä, mitäs se
katselemisesta paranee! Vaan jotainhan niidenkin pitää kötistä, mitenkäs
ne muuten saisivat aikansa kulumaan.”
”Entäs sitte? Entäs sitte?”
”Mitäs sitte, ne tietysti istuivat aikansa ja menivät. Mutta kun minä
sitte seuraavana päivänä lykiskelen tällä samalla kohdalla, niin se
neiti taasen istuu tuolla samalla paikalla — mutta herraa ei enää
olekkaan...”
Olavi, joka oli siihen saakka maannut kädet pään alla ja katsellut
pilviin, kohoaa äkkiä lyngälleen ja katsoo jännittyneesti kertojaan.
”Aika lippari tytökseen, ajattelen minä ja panen taasen tupakaksi. Annas
kun viipsii yksinään viisi virstaa kaupungista tänne — olisihan niitä
ollut kallioita lähempänäkin! No no, ajattelen minä, mitäs se sinuun
kuuluu. Ja sitte se tuli joka päivä — juuri siinä puolenpäivän rinnassa,
ja istui ihan samalla paikalla.”
”Mitäs se oikein teki?”
”Ei se mitään tehnyt, istui vaan ja katseli.”
”Taisi Anttia omakseen katsella!” joku nuorukainen ilvahtaa. ”Tehän
olitte siihen aikaan vielä nuorimies?”
”Paneppas, poika, kuolaimet suuhusi — ei tämä ole mikään pilajuttu!”
Miehet katsahtavat hyväksyen toistensa silmiin. Männyt mäellä ikäänkuin
huokasevat vienon tuulenleyhkän väräyttäminä ja kahden rinnakkain
kasvavan petäjän yhteenhankautumisen vieno valitus juoksee kuin orava
runkoa myöten alas maahan — piiput ailahtavat miesten hampaissa.
”Niin, siinä se istuu, ei puhu eikä laula — mitä lie ajatellut, sen yksin
Jumala tietää. Minä sitte eräänä päivänä menen joen yli ja ajattelen
lähteä Metsämantilasta voita ostamaan. Tuosta juuri menen ja oikasen
tuon kallion vieritse Mantilaa kohti. — Se siellä kallion takana tulee
minua vastaan, ja on puettuna ihan mustiin.
”No...?”
”No sitä minäkin ensin hämmästyn — kasvoillakin on musta harso. Mutta voi
ihme kuinka kaunis se on, niinkuin herran enkeli ikään! Minä nostan
lakkia, ja silloin se nostaa kerran silmänsä ja nyökäyttää päätään. Ja
se tekee minuun niin kummallisen vaikutuksen, että minä käännyn ympäri
ja jään katselemaan hänen jälkeensä.
”Olikos se nuori?”
”Nuori, nuori — liekkö ollut vielä kahtakymmentä. Ja minä katselen ja
katselen, kunnes se katoo puiden sekaan. No nyt minä ymmärrän! ajattelen
minä. Siltä on isä kuollut, taikka äiti, siksi se noin mustissa käy ja
kulkee täällä suruaan haihduttamassa. — Minä Mantilaa kohti oikasemaan.
”Mutta kun pääsen kallion ohi, niin toinen tukkimies tuolla alempana
tältä rannalta kirkasee että ’nyt se vältti!’
Niinkuin kivellä olisi minua rintaan jysäyttänyt.
’Mikä tuli?’ huudan minä ja juoksen rantaan.
’Se viskautui kalliolta!’ huutaa kumppanini ja juoksee kuin hullu
rannalla.
Me juostaan molemmat, mutta mitään ei näy. Ja odotetaan, mutta ei nouse
pinnalle. Minä kylään, toverini kaupunkiin.
Pian se saadaankin ylös, jo ensi naarauksella — oli painunut kuin kivi
pohjaan ihan siihen paikkaansa. Henki vaan ei enää palaja, ei millään
kurilla. Mutta kaunis se oli vielä kuolleenakin, voi voi kuinka kaunis!
Meidän täytyi virvotellessa sitä vähän riisuakkin, ja niin oli iho kuin
valkoinen silkki, niin että ihan synniltä tuntui edes koskettaa
tällaisilla jätkänkourilla.”
Kukaan ei virka hetkiseen mitään.
”Sen surun tähdenkös se itsensä lopetti?” joku vihdoin kysyy.
”Surunpa tähden niinkin — vaan se oli se rakkaus, se rakkaus!”
”Niinkö —? Olikos sen hullusti käynyt?”
”Ei, ei mitään semmoista. Se vaan oli niin kiintynyt poikaan — siihen
herraan, jonka kanssa silloin istui — ja poika jätti.”
Miehet istuivat vaiti. Olavin rinta jyskytti niin, että hän pelkäsi
syrjäistenkin kuulevan. Silmät räpähtivät tuon tuostakin ja hän tuijotti
huulet lujasti yhteenpuristettuina ja syvä ryppy kulmien välissä tuleen.
”Se on sitä herrasväen rakkautta!” hymähti joku.
”Ja tyttöväen erittäinkin”, jatkoi toinen teeskennellyn hilpeästi,
ikäänkuin yhteistä alakuloisuutta karkottaakseen. ”Se on niiden sydän
niinkuin niiden taskukellotkin: puistat pikkusen, niin rattaat sekasin!”
”Sano herrastyttöväen rattaat — ei ne talonpojan tytöt sillälailla
hupsuile! Talonpojan rakkaus on kuin taalalainen seinäkello. Jos se
rupee konstailemaan, niin sano ’top tykkänään’ ja pysäytä tunniksi pariksi,
ravista sitte hiukan ja ärjäse lujasti että ’no’ ja pukkaa
käymään, niin käypi vaikka takaperin.”
Se tuntui oikein hyvältä. Jotkut nauroivat ääneen, toiset hiljaa
hihittivät.
”Sen sinä oikein sanoit!” tarttui puheeseen muuan lihavahko, isoääninen
mies. ”Minunkin muijani oli tyttönä pihkaantunut muutamaan
maitovellinaamaiseen nulikkaan, ja lujasti olikin. Ei sitä maitovellillä
pitkälle potkita, meinasin minä, nostin vellikupin syrjään ja otin
tytön. Ja hyvästi on mennyt, ei ole sen koommin sitä vellikuppiaan
muistellut.”
Voimakas, vapauttava naurunremahdus joukosta.
”Oman vellinne kehnoutta taidatte nauraa”, sanoi muuan vanha mies,
kaataa solauttaen väärävarteensa kertyneen piipunöljyn maahan. ”Kyllä
niitä on talonpoikaiskellojakin, joidenka viisarit eivät siedä näissä
asioissa peukaloimista, ja sekä miehiä että naisia, jotka eivät tyydy
mihin vellikuppiin tahansa.”
Äänessä värähti sellainen liikutuksensekainen totisuus, että nauru kuoli
miesten kasvoilla. Olavi kääntyi hämmästyneenä ja katsoi puhujaa
tutkivasti silmiin — joku mies ukon takana teki salaperäisiä viittauksia
osottaen häntä sormellaan.
”Tunnen ainakin yhden talonpojan”, jatkoi vanha mies, ”joka rakasti
nuorena tyttöä, jota ei saanut naida. Ei se kyllä sentähden itseään
tappanut, vaan kolinat ne kävi hänenkin kohdallaan: möi talonsa, joi
rahat, ja on kulkenut kaiken ikänsä kuin Jerusalemin suutari, eikä ole
voinut sitä tyttöä koskaan unohtaa.”
Ukko vaikeni.
”Ja taitaa paraillaankin sitä muistella, vaikka on jo vanha mies”, sanoi
se, joka äsken sormellaan viittoili.
Vanha mies painoi päätään alas ja veti lakkia silmilleen, niin että
suuri lippa varjosti kasvot kokonaan — näkyi ainoastaan kuinka
harmaasänkinen leuka nytkähteli ja käsien väliin puristettu
messinkihelainen väärävarsi tärisi.
Miehet katsahtavat ymmärtävästi toistensa silmiin, kukaan ei jatka
keskustelua.
”Eihän se taida olla leikkiä sekään, kukin tuntee vaan oman kohtansa”,
sanoo lopulta muuan arvokkaan näköinen keski-ikäinen mies.
Männyt kummulla huokasevat ja vieno valitus juoksee taasen oravana
runkoa myöten. Aamunsarastus heittää Neitokallion rintaan vaalean
häiveen — kaukaa niityltä kuuluu ruisrääkän huuto.
”On jo aika lähteä!” sanoo Olavi ja nousee.
Mutta miehiltä nouseminen unohtuu, he vain kääntyvät päin ja katsovat
hämmästyneinä Olaviin: ’mikä sen nyt tuli — sehän puhuu samalla
väräjävällä, tukehtuneella äänellä kuin tuo ukko äsken?’
”No pojat!” virkkoo Olavi uudelleen miltei tuimasti, kääntyy nopeasti ja
astuu rantaanpäin.
Miehet katsahtavat vielä kerran hänen jälkeensä, sammuttavat nuotion ja
rientävät jälessä.