IV

1. UNISSAKÄVIJÄ
   
   Hän oli unissakävijä, vaikkei hän uskaltanut sitä itselleenkään
   tunnustaa.
   
   Sillä unissakäynnissä on jotain salaperäistä ja kammottavaa.
   
   Levoton sielu nousee ja lähtee omille retkilleen. Ruumis seuraa mukana,
   mutta tajutonna. Silmät ovat avoinna, mutta näkevät ainoastaan sen
   verran, kuin omia teitään hiiviskelevä henki tahtoo niiden kautta
   kurkistaa. Se kiipee katoille kuin orava, se kulkee kapeilla
   harjalaudoilla huimaavassa korkeudessa. Se avaa ikkunoita ja istuu
   niiden kaltaalla kuilujen päällä, se pitelee teräaseita kuin lapset
   lastuja leluinaan. Ja syrjäinen, joka havahtuu ja sellaista näkee,
   kavahtaa koko olennossaan, sillä hän ymmärtää että se on sielu, joka
   hiipii öisillä retkillään.
   
   Olavi oli käynyt unissaan jo pitemmän aikaa — lähes siitä pitäin, kun
   Kyllikki hänen toverikseen liittyi.
   
   Hääyö oli unohdettu, siihen ei kajottu koskaan viittauksellakaan. He
   olivat koettaneet sulautua toisiinsa kaiken sen kauniin ja syvän
   pohjalla, jolla kummankin olemuksessa oli niin vankat juuret, ja kaiken
   sen eteenpäinpyrkivän ja rynnistävän pohjalla, joka aukoi heidän
   tulevaisuudensarkojaan ja -viemäreitään.
   
   Olavi oli vaimostaan ylpeä, sillä hän liikkui kuin kesäinen sunnuntai
   heidän uuden mökkinsä palkeilla — tyyneenä ja kirkassilmäisenä, angervon
   tai katajan tuoksu aina ympärillään. Ja hän tunsi kiitollisuutta,
   kunnioitusta ja rakkautta häntä kohtaan — että hän oli niin hellä ja
   uskollinen toveri.
   
   Mutta sitte tuli unissakäynti — hiljaa, hiipien kuin yölintu.
   
   Hän oli kulkenut jo pitkät ajat siitä itse mitään tietämättä. Eikä hän
   tahtonut sitä vieläkään uskoa, vaikka oli jo muutamia kertoja ollut
   vähällä havahtua täyteen selvyyteen. Ja hän oli iloinen ettei ainakaan
   Kyllikki mitään epäillyt, koskei ollut mitään virkkanut. Sillä hän ei
   pelännyt mitään niin kuin sitä hetkeä, jolloin vaimonsa havahtuisi ja
   virkkoisi väräjävin äänin: eikö minun käsivarteni ole kyllin lämmin
   sinua luonani pidättääkseen, ja eikö minun henkeni ole kyllin joustava
   sinun sieluasi syliinsä sulkeakseen?
   
   Aivan viime aikoina hän oli tuntenut itsensä levottomaksi pelkästä tuon
   mahdollisuuden pelosta. Ja hän pureutui vastapainoksi työhön, raataen
   kuin hurja Isonsuon rantamaa mökkinsä ympäriltä. Eikä puuhaillut
   ainoastaan omalla suo-osallaan, vaan juoksi ja hääri koko laajalla
   suolakeudella — siitä paisui lopulta suurenmoinen, koko kyläkuntaa
   koskeva kuivaus- ja raivaussuunnitelma.
   
   Siitä huolimatta hän yhä unissaan käveli.
   
                                                     ⸻
   
   Oli muuan noita hiljaisia hämyhetkiä, jolloin Olavi oli juuri palannut
   työmaaltaan ja mökin seinähirret kuiskailivat ja odottivat.
   
   Kyllikki hiipi hiljaa kuin hämärä hänen luokseen, pujottautuen hänen
   avautuvaan syliinsä, kysellen katseillaan hänen kuulumisiaan ja
   kertoillen omia mielialojaan.
   
   Olavi hymyili, mutta hän ei etsinyt Kyllikin silmien sisintä, eikä
   hetkisen päästä enää edes häntä katsellut, vaan tähysti kauvas eteensä,
   ikäänkuin yhä vielä päiväisiä työmaitaan katsellen.
   
   Kului hetkinen.
   
   Olavin toinen käsi kohosi kuin uneksien ja irrotti Kyllikin
   hiussykeröstä luuneulan, päästäen hänen pitkän tukkansa vapaaksi alas.
   Ja hän silitteli hänen silkkihienoja hiuksiaan — yhä hymyillen ja
   etäisyyteen katsellen — kiersi niiden latvat hyväillen kätensä ympäri ja
   puristi käden hiuksineen hänen vyötäisilleen.
   
   ”Oma tyttö!” kuiskasi hän katsahtaen Kyllikkiin kuin harson läpi ja
   etsien hänen huuliaan.
   
   Ja Kyllikki tunsi kesken suutelon kuinka Olavin hiuksiahyväilevä käsi
   värisi hänen vyötäröllään. Hän katsahti liikutettuna Olavin silmiin,
   mutta hämmästyi nähdessään niiden oudon ilmeen.
   
   Niinkuin ne olisivat harhailleet jossain kaukana.
   
   Ja se hämärä, aavistuksentapainen levottomuus, joka oli jo pitemmän
   aikaa häntä ahdistanut, syöksähti nyt kuin suuri hätä hänen sieluunsa.
   Ja kuta kauvemmin hän katsoi, sitä suuremmaksi hänen hätänsä
   kasvoi — kunnes hänet äkkiä valtasi kamala tunne.
   
   Niinkuin se, joka silmien kautta katseli, olisi paennut pois ja jälelle
   jäänyt ainoastaan syleilyyn jäykistynyt sieluton ruumis.
   
   Hän alkoi väristä kauttaaltaan, tuntien valahtavansa kylmäksi kuin jää.
   Ja hän riistäytyi äkkiä irti, vaipuen hervotonna pienelle puusohvalle.
   
   Olavi seisoi paikkaansa kivettyneenä, voimatta jäsentäkään liikauttaa.
   
   Heidän välillään oli yhdessä silmänräpäyksessä tapahtunut jotain
   kauheata, johon ei kumpainenkaan uskaltanut kajota, mutta joka kuvastui
   sanattomana selvyytenä heidän katseissaan.
   
   Niinkuin heidän allaan olisi äkkiä auvennut syvä meri, paljastaen
   sinervän vaippansa alta mutaisen pohjan levämetsän ja sen oudot
   asukkaat kurottavine tuntosarvilleen ja suurine kummituksensilmineen.
   
   Se lamasi voiman ja hyyti veren.
   
   Ja ikäänkuin tätä näkyä torjuen nuori vaimo vihdoin kätki kasvot
   käsiinsä, nyyhkyttäen ja väristen.
   
   ”Sinun sielusi, sinun sielusi, Olavi!” vaikeroi hän kuin pieni lapsi.
   
   Olavi seisoi kuin unen ja valvonnan rajalla. Mutta nähdessään toisen
   värisevän ja nyyhkyttävän, hän ikäänkuin havahtui, koettaen irtautua
   tuosta kauhun lumouksesta.
   
   ”Kyllikki...?” pyysi hän rukoillen.
   
   Kyllikki katsahti häneen nyyhkytystensä keskeltä kuin outoon, josta ei
   tiedä mikä hän on.
   
   ”Kyllikki-rukka...” sanoi Olavi tukehtuneella äänellä, istuutuen sohvan
   toiseen päähän. Mutta hän pelästyi omaa ääntään eikä saanut sanaakaan
   enempää esiin — niinkuin hän olisi ollut aave, joka ei uskaltanut puhua
   tuon toisen kanssa, joka oli ihminen.
   
   Kun Kyllikki näki hänen sanattoman tuskansa, niin hänen oma
   onnettomuutensa rynnisti epätoivon voimalla esiin.
   
   ”Minä tiesin että kärsimystä oli tuleva”, puhui hän vavahtelevalla
   äänellä. ”Sillä sinun sydämesi kammioissa oli asunut niin moni, etten
   minä voinut toivoakkaan saavani siellä aluksi kuin pienen nurkkakamarin
   osalleni. Mutta minä rakastin sinua niin palavasti ja tunsin itsessäni
   niin suuria voimia, että luulin voivani vallottaa vähitellen kamarin
   toisensa perään, kunnes minulla olisi koko talon avaimet
   hallussani — vaan minä en voinutkaan...” Hän ratkesi jälleen
   nyyhkytyksiin.
   
   Olavi tunsi pakottavaa tarvetta puhua, mutta hänen sydämensä oli kuin
   sulettu kammio.
   
   ”Se on niin kauheata, kun minä sen nyt kokonaisuudessaan ymmärrän ja
   näen voimattomuuteni”, valitti taasen Kyllikki.
   
   ”Sinä olet yhä vieläkin kulkija ... ja minä olen heikko ... ja sinä
   karkaat minun luotani ... niiden luo, jotka sinua odottavat...”
   
   ”Voi Jumala!” vaikeroi Olavi tuskissaan. ”Älä puhu semmoista — tiedäthän
   sinä etten minä tahdo olla kenenkään muun kuin sinun, sinun ainoan
   luonasi!”
   
   ”Mutta sinä menet kuitenkin, tahtomattasi! Ja ne tulevat hymyillen sinua
   vastaan! Minä olen yksin, vaan heitä on monta. Ja he voittavat minut,
   sillä minä en voi antaa enemmän kuin yksi voi. Mutta he kuiskailevat
   sinulle lakkaamatta siitä, mitä nainen voi vaan kerran elämässään antaa,
   kukin omalla tavallaan...”
   
   ”Kyllikki!” katkasi Olavi hänen kiihtyneen puheensa, katsoen häntä
   rukoilevasti silmiin.
   
   Mutta Kyllikki jatkoi kuin jäitään purkava puro:
   
   ”Ja he kostavat minulle sen, että minä tahdoin sinut yksinäni omistaa!
   Ja kun sinä lepäät minun sylissäni, niin he tulevat hymyillen ja
   kuiskaillen, ja pujottavat käsivartensa väliin, ja ojentavat huulensa
   ja...”
   
   ”Kyllikki!” huusi Olavi, tarttuen kuin hukkuva hänen käteensä.
   
   ”...ja sinä hetkenä sinä syleiletkin heitä ja suutelet heidän
   huuliaan!” päätti Kyllikki epätoivon kiihkeydellä, vääntäen kätensä
   kiivaasti irti ja ratketen itkuun.
   
   Olavi istui tyrmistyneenä. Nyt se oli sanottu — se, joka hiipi kuin
   kirous hänen kintereillään ja levisi kuin näkymätön myrkky kaikkialle.
   
   Kyllikin onnettomuudentunto kasvoi kuin vierivä lumipallo. Millaista
   petoselämää he olivat eläneet — luulotelleet ja toivoneet, vaikka alaston
   toivottomuus ammotti kaikkialta.
   
   ”Kun minulla olisi edes se, jota minä olen jo toista vuotta ikävöinyt ja
   odottanut, niin minä olisin osaani tyytyväinen. Sillä sitä ei kukaan
   voisi minulta riistää, ei mikään voima maailmassa! Mutta ... ja nyt
   minä ymmärrän syyn — minulla ei ole enää koskaan mitään toivoa!”
   
   Hän rupesi ääneensä valittamaan.
   
   Niinkuin veitsenterä olisi viiltänyt Olavin sydämeen — arkaan, kivusta
   värisevään kohtaan. Hän oli koettanut lohduttaa vaimoaan, vaikka hänen
   omaa mieltään oli jo pitemmän aikaa painanut epätoivon kylmä jää.
   Kenenkä muun kuin hänen voisi olla syy — nyt sen ymmärsi tuo toinenkin!
   Hän tunsi jähmettyvänsä kiveksi tuskansa painon alla ja jäi sanaa
   sanomatta synkästi eteensä tuijottamaan.
   
   Kun Kyllikin mielenapeus hetkisen päästä hiukan vaimentui, niin häntä
   lähes kammotti ympärillään vallitseva hiljaisuus, jonka hän nyt äkkiä
   huomasi.
   
   Hän kääntyi nopeasti Olaviin ja näki hänen hämärän varjostamat kasvonsa
   niin surun murtamina, että hän pelästyi ja tunsi syvää katumuksen
   tunnetta.
   
   ”Olavi, Olavi rakas!” sanoi hän tarttuen hänen käteensä. ”Mitä minä
   olenkaan tehnyt? En minä sinua moittia tahtonut. Syyhän voi olla yhtä
   hyvin minun ... ja aivan varmaan onkin, enemmän minun kuin sinun.”
   
   Mutta Olavi oli kuin kivettynyt, ainoastaan voimakkaat puistatukset
   kulkivat hänen lävitsensä.
   
   Kun Kyllikki näki hänet sellaisena, niin hänen oma surunsa hiukeni ja
   hänet valtasi ääretön mielipahan ja hellyyden puuska.
   
   ”Älä ole niin surullinen, Olavi!” sanoi hän sellaisella lämmöllä kuin
   hänen täytyisi sovittaa suuri rikos. ”Kuinka minä olinkaan
   sellainen — niin ajattelematon ja tuhma, niin heikko ja itsekäs...”
   
   ”Ei”, sanoi Olavi. ”Sinä olit se kuin sinun pitääkin olla: minun
   omatuntoni — muuten sinä et oikea toveri olisikaan.”
   
   ”Älä sano niin, Olavi, sillä juuri sen minä unohdin! Ne kaksi sanaa,
   joille kaikki perustuu: kärsiä ja ponnistella — yhdessä, kuuletko sinä
   Olavi: yhdessä!”
   
   Hän pujottautui hiljaa hänen syliinsä ja kietoi käsivartensa hänen
   ympärilleen.
   
   ”Ymmärräthän sinä?” puhui hän kuohuvalla äänellä. ”Se tuli siitä, kun
   minä sinua niin rakastan! Minä tahdon sinut kokonaan! Minä en päästä
   sinua irti, en en, vaan pakotan sinun katsomaan silmiini. Ja minä ajan
   ne pois, jotka tahtovat tulla meidän väliimme, sillä minä olen taas
   vahva. Ja sinä olet ainoastaan minun ... kuuletko sinä Olavi, minun,
   minun! — Mutta miksi sinä olet tuollainen, puhu minulle jotain!”
   
   Ja tuo suuri lämpö leimusi kuin valtava nuotio Olavin ympärillä, niin
   että hän tunsi jäykistyneiden jäseniensä jälleen sulavan ja sydänalansa
   lämpenevän.
   
   ”Kuinka hyvä sinä oletkaan, Kyllikki!” sanoi hän kimaltelevin silmin.
   ”Sinä olet minulle kaikki kaikessa — ilman sinua minä hukun. Kunpa minä
   vaan tietäisin yhden asian?”
   
   ”Minkä...? Sano se, Olavi!”
   
   ”Ettet sinä halveksisi minua, vaan luottaisit minuun — siihen että minä
   tahdon olla ainoastaan sinun.”
   
   ”Luotanhan minä!” puhui Kyllikki. ”Minähän tiedän että me tarkotamme
   samaa. Mutta meillä on vihollisia, jotka meitä vainoovat. Vaan me
   voitamme ne, aivan varmaan! Ja sinä otat minut — kokonaan ... niinkuin
   silloin sinä kesäiltana, kun sinä Kohisevasta läksit...! Ja minä saan
   sinut — kokonaan ... ja — kuuletko Olavi — silloin minä saan senkin...
   sen, jota ilman minä en voi elää...!”
   
   Mökin seinähirret huokasivat syvään: ”Sen sinä oikein sanoit, siitä se
   riippuu. Kirsi ja sammal — me ne kyllä tunnemme!”