Aamiainen oli syöty, väki työntyi tuvan ovesta ulos.
”Jäähän, Olavi!” virkahti Koskelan isäntä peräpenkiltä. ”Olisi hiukan
puhumista.”
Olavi tunsi korviensa kuumenevan. Hän tiesi mistä isä tahtoi puhua — oli
vain odottanut milloin se tapahtuisi.
He olivat nyt kolmen, äiti uunin luona seisoen.
”Istu!” tömähti peräpenkiltä kylmästi.
Olavi totteli. Sitte ei kuulunut kotvaan muuta kuin könniläisen harvat
iskut seinällä.
”Minä tiedän missä äitisi kävi yöllä. — Ettet sinä häpeäkkään!”
Olavin pää painui alas.
”Sietäisit korvillesi, äläkä ole kovin varma ettet vielä saakkin!”
Olavi ei uskaltanut nostaa katsettaan, mutta tunsi äänestä että isä oli
kiihtymään päin.
”Mitä sinä oikein aijot?” jyrähti taasen peräpenkiltä. ”Ruveta piijoille
lapsia laittamaan — vai?”
”Isä!” kuului uunin luota ja äidin kasvoilla oli sellainen ilme kuin hän
pelkäisi onnettomuuden lähenevän.
Peräpenkiltä kimmahti kylmä, vihainen silmäys uunia kohti.
”Ja tuoda ne tänne, vanhempiesi ruokittaviksi?”
Harmin puna lensi nuorukaisen kasvoille. Hän pelkäsi veren tipahtavan
poskistaan: onko se hänen isänsä tuo, joka tuollalailla puhuu? Vai joku
raaka, vieras mies, joka on tunkeutunut heidän tupaansa?
Ja samassa hänen sisässään alkoi myllertää outo, raivoisa tunne — hän ei
oikein tiennyt mitä se oli, mutta tunsi kuinka se sakeni ja levisi
kaikkialle. Hän kohotti päänsä ja aikoi vastata, mutta nousikin ylös,
ikäänkuin joku olisi häntä kädestä vetänyt, ja alkoi astua ovellepäin.
”Minne nyt?” jyrähti peräpenkiltä.
”Pellolle!”
”Vai pellolle —?” Ääni oli sellainen, kuin se olisi tahtonut karata
häntä kaulukseen. ”Sinä et mene minnekkään, vaan vastaat — ja paikalla!
Sitäkö sinä aijot?”
Nuorukainen oli kahden vaiheilla. Vielä äsken hän oli hävennyt ja
tuntenut olevansa valmis millaiseen sovitukseen tahansa, mutta nyt
tuntui niinkuin kaikki olisi silmänräpäyksessä muuttunut ja hänen
täytyisi iskeä vastaan sen puolesta, mikä oli viime päivinä levotonna ja
salaperäisenä hänen veressään kuohunut. Hän kääntyi äkkiä ympäri ja
vastasi pää koholla, ylpeästi ja varmasti:
”En! Minä aijon naida hänet!”
Ukon kasvot vetäytyivät ensin ivan väreisiin, mutta katsahtaessaan pojan
silmiin, hän kävi epätietoiseksi miltä kannalta oikein asian ottaisi.
”Naida?” ärjäsi hän ja kuuristausi eteenpäin, ikäänkuin olisi äsken
väärin kuullut.
”Niin!” tuli oveltapäin taannoistakin varmemmin.
Ja sitte tuntui niinkuin hänen pitäisi kostaa äsken kärsimänsä häväistys
ja sekä omasta että tytön puolesta vielä kerran viskata tuolla samalla
aseella, jonka tiesi teräväksi kuin partaveitsen.
”Ja minä nain hänet!” kuului kuin salpaan menevän lukon helähdys.
”Nulikka!” räjähti peräpenkiltä kuin haavotetun otuksen karjahdus. Ukko
syöksähti tuulispäänä ovellepäin, riuhtasi ohimennessään tukin vierestä
luudan, tarttui nuorukaisen kaulukseen ja tempasi hänet lattialle
polvilleen, niin että palkit tömähtivät. Kaikki kävi silmänräpäyksessä.
”Nulikka!” kuului vielä kerran ja luuta kohosi.
Mutta se huojahti samassa kuin poikki-isketyin polvin — ukko lensi
pallina keskilattialta aina perälle saakka, jotta seinä jysähti.
Niinkuin ukkonen olisi iskenyt alas. Isän valtasi kamala tunne, hän
tunsi seisovansa kuin vararikon tehnyt hovinherra torpparijoukon
keskellä. Ei ollut enää valtaa tuon ”nulikan” yli, ei isällistä eikä
käsivarren voimaan perustuvaa. Ja tuo toinen ovenpuolella seisoi pää
pystyssä, täydessä nuoruuden jäntevyydessä ja silmässä paloi uhman
lieska.
Könniläinen seinällä korotti äänensä ja teki painokkaita kysymyksiä,
mutta kukaan ei vastannut.
”Vai niin?” kuului vihdoin isän masentunut, läähättävä ääni.
”Niin!” karskahti ovenpuolelta toinen, liikutuksesta väräjävä, mutta yhä
vieläkin uhkaava.
Isä heitti luudan nurkkaan, astui askeleen taaksepäin ja istahti
raskaasti penkille.
”Jos sinussa on minun vertani”, virkahti isä hetkisen päästä ”niin
tiedät myöskin mitä tämä merkitsee.”
”Tiedän!” kuului ovenpuolelta. ”Minä lähden paikalla!” Äiti väänsi
tuskaisesti yhteenpuristettuja käsiään, astui askeleen eteenpäin ja
avasi suunsa jotain sanoakseen, mutta katsahti samalla molempia silmiin
ja jäykistyi kurotettuun asentoonsa katkenneen aikeen äänettömäksi
ajatusviivaksi.
Könniläinen seinällä korotti taasen äänensä.
”Minä tarkotin sinusta jotakin”, puhui kylmä ääni perältä.
”Mutta sinusta ei kelvannut tulla herraa eikä oppinutta miestä, vaikka
päätä olisi kyllä ollut. Piti tulla muka talonpoika, ja niin heitit
parin vuoden päästä kirjasi nurkkaan. Mutta talonpojallakin on kirjansa,
ja ne kirjat sinä näyt heittävän — piikaletukan sängynolkiin!”
Nuorukainen suoristausi ja silmästä tuikahti kipenöivä lieska.
”Jätä sanomatta!” huusi isä. ”Se on parasta!”
Sitte hän nousi ylös, seisoi silmänräpäyksen tuumien ja astui avoimesta
kamarin ovesta sisään. Avasi kaapin ja otti sieltä jotakin.
”Ei Koskelan poikaa kerjuulle ajeta!” sanoi hän ylpeästi, ojentaen
ottamansa poikaa kohti.
”Pankaa ne vaan takaisin!” kuului yhtä ylpeä vastaus. ”Ei niillä eväillä
pitkälle päästä, ellei ole parempia omasta takaa”, lisäsi hän olkansa
yli, kääntyen syrjin tarjoojaan.
Isä pysähtyi paikkaansa ja loi pitkän katseen.
”Hyvä on, jos on jotain omasta takaa!” sanoi hän painokkaasti, pikemmin
tyytyväisenä kuin harmistuneena.
Poika seisoi hetkisen mietteissään.
”Hyvästi, isä!”
Isä ei vastannut, katseli vain kiinteästi kokoonpuristettujen
silmäkulmien alta.
Äiti oli istuutunut penkille ikkunanpieleen. Hän istui syrjin, katse
ulos käännettynä — ikkunanpenkille tipahteli kuumia pisaroita.
Nuorukainen läheni hitaasti, ikäänkuin kysyen. Äiti kääntyi päin, heidän
katseensa kohtasivat ja molemmat astuivat peräkkäin ulos.
Peräpenkillä istuva näki katseitten yhdynnän ja tunsi viiltävää pistosta
rinnassaan. Loukkautumisen ja suuttumuksen puna lensi ohimoille ja
huulet vavahtivat, mutta hän tunsi samassa ikäänkuin näkymättömän
jänteen sitovan kieltänsä ja jäi lattiaan tuijottaen paikalleen
istumaan.
Eteisessä tarttui äiti tuskaisesti nuorukaisen käteen: ”Olavi!”
”Äiti!” vastasi poika liikutettuna. Ja peläten ettei jaksaisi kauvemmin
itseään pidättää, hän lisäsi kiireisesti: ”Minä ymmärrän, äiti; älä sano
enempää.”
Mutta äiti tarttui hänen molempiin käsiinsä ja upotti hänen silmiinsä
läpitunkevan katseen.
”Minun täytyy sanoa — siitä, mikä jäi silloin kesken. Olavi! Sinä olet
isäsi poika, ja te ette paljon välitä mitä teette, hajotatteko vai
rakennatte.” — Ja sitte hän ikäänkuin kärjistyi yhdeksi ainoaksi
katseeksi ja puristausi yhdeksi ainoaksi vannottavaksi ääneksi: ”Älä
petä ketään, ja mitä lupaat, se täytä — olkoon ihminen mitä säätyä
tahansa!”
Nuorukainen puristi tuskaisesti hänen molempia käsiään, voimatta sanoa
sanaakaan.
”Jumalan haltuun!” sanoi äiti. Ääni horjahti. ”Älä unohda kotiasi — palaa
kun...”
Nuorukainen puristi vielä kerran ja kääntyi nopeasti. Hän tunsi että
ellei hän nyt lähde kiireesti, niin hän ei voi ensinkään lähteä.