XII.

Kolme hyvän hiihtomiehen päivämatkaa kirkonkylästä koillisia ilmoja
kohti oli Korpivaaran suuri karjalaiskylä ison selän pohjukassa.
Kahtaalta tulevat ylimaiden vedet muodostivat korkean vuorisen niemen,
jonka juuressa mantereen puolella kaitaa kannasta oli Panulan kaikkia
muita isompi talo. Kesällä meni kaikkien koskia myöten kulkevain tie
siitä sivu, ja talvella toivat siihen kaikki suksenladut ja porotiet.
Kaikki liike, mikä Venäjältä ja Vienasta kulki Suomeen, kävi tästä
ohitse.

Korpivaaran kylä oli ammoisista ajoista ollut kaiken pohjoisen Karjalan
keskusta ja yhtymäpaikka. Siinä he keskinäiset kauppansa kävivät ja
siihen kokoontuivat jokavuotisia uhrejaan viettämään. Vasta sitten, kun
kirkko Kontojärvelle rakennettiin, siirtyi kaupan keskusta sinne, ja
paikan merkitys väheni. Mutta uhripaikkana pysyi se yhä niinkuin
ennenkin.

Tietäjäsuku, joka niemen talossa asui, oli niin vanha, ettei sen
alkujuurista vanhimmatkaan miehet tainneet selvää saada. Arveltiin sen
siinä asuneen satoja vuosia aina siitä alkaen, kun lappalaiset järven
rannoilta karkoitettiin ja karkoittajat vakinaisen asumuksen laativat.
Se oli rikastunut metsän käynnillä ja turkisten kaupalla, mutta
maanviljelykseen ei vielä ollut suuremmassa määrin perehdytty, kun maat
olivat vuorisia ja soisia. Siellä täällä rusotti jokin pieni kaski
vaaran rinteellä, mutta peltoa ei ollut ollenkaan, ei Panun talon
ympärillä eikä muuallakaan. Suurimman rikkautensa ja mahtavuutensa
olivat Panut kuitenkin hankkineet tietäjäammatillaan. Panulan isäntä
oli aina niin kauan kuin muistettiin ollut taikuri. Kaikki olivat he
olleet kuuluja noitia, muutamat kuuluja kautta koko Karjalan.
Kotipuolessa kerrottiin lukemattomia taruja vanhain Panujen taidosta.
He osasivat sairaita parantaa paljaan sanan voimalla ja, jos
tarvittiin, myöskin terveet ihmiset tai eläimet sairaiksi saattaa.
Metsästys-, kalastus-, karja- ja kauppaonnea he jakoivat kaikille
tarvitseville, eikä kukaan viisas ja mielevä mies lähtenyt pitemmälle
matkalle käymättä vaaroja vastaan varautumassa Panunniemessä. Tulevia
asioita tiesivät he arpaseulan ja taikarummun avulla ilmoitella,
varkaita ilmiantaa ja varastettuja tavaroita takaisin tuottaa. Silmä
oli Panuilla terävä ja sen luonti niin voimakas, että kerrottiin sitä
rohkeimpainkin vavahdelleen. Mutta kuta kauempana heistä kerrottiin,
sitä suurempia sanottiin heidän tehneen. Sanottiin heidän osaavan oma
haamunsa muuttaa, tekeytyä karhuiksi, susiksi, kotkiksi, käärmeiksi,
jopa ankeriainakin järvien poikki uiskennella. Lapin kuuluisimpiin
noitiin heitä verrattiin, vaikkeivät voineetkaan loveen langeten ja
tainnoksiin heittäytyen antaa hengen ruumiista irrallaan vaeltaa ja sen
sinne aikansa oltua taas palata näkemiään kertomaan. Mutta loihduissa
ja sanainsa voimassa olivat he Lapin noitia etevämmät. Monet olivat ne
tarinat, joita kerrottiin Panujen ja lappalaisnoitain välisistä
taisteluista. Kerrankin olivat muuan vanha muinainen Panu ja
lappalainen olleet kalassa toinen toisella puolella järven. Lompsalo
oli lappalaisen nimi, ja hänellä oli seita niemen nenässä, jossa
kalasti ja jota palveli. Mutta Panulla ei ollut seitaa, eikä hän
semmoisia lähitienoillakaan suvainnut, kun tiesi pilaavan kalaonnea.
Silloin meni Panu salaa yöllä ja särki seidan. Lompsalon kalaonni
katosi, mutta nyt sai Panu kaloja niin runsaasti kuin ottaa tahtoi.
Uuden rakensi Lompsalo seidan ja paransi onnensa, pilasi toisen. Vielä
senkin repi vihollinen. Mutta silloin suuttui Lompsalo ja vaati Panun
taisteluun korkealle vuorelle, jossa sanan voimalla tapeltaisiin,
loihtuja ja taikoja tehden. Panu suostui vaatimukseen ja varasi parhaat
sanansa ja tietonsa terävimmät. Mutta Lompsalo pukeutui porohäräksi ja
aikoi sillä tavalla yllättäen säikäyttää luonnon Panulta. Mutta Panu
seisoi jo vaaran laella valmiina, ja kun näki poron juoksevan vuoren
rinnettä ylös, huusi hän: ”Sinä olet Lompsalo!” Silloin muuttui
Lompsalo siitä manauksesta takaisin omaksi itsekseen ja tunnusti
itsensä voitetuksi, eivätkä lappalaiset sen kerran perästä rakentaneet
seitojaan sinne, missä panulaiset liikkuivat.

Isästä poikaan kulki tieto, ja oli yhä karttumaan päin, sillä he
hankkivat sitä muiltakin tietäjiltä läheltä ja kaukaa anastamalla
heidän haltijansa joko väkivallalla tai ostamalla ottaen. Ei ollut
tietäjän toimi perinnöllinen, mutta heimon yhteisissä käräjissä
valittiin kuitenkin aina isänsä seuraajaksi Panulan vanhin poika, jolle
isä parhaat ja salaisimmat tietonsa antoi perinnöksi. Mutta vaikka
vanhin poika sai parhaat tiedot, pirahteli siitä muruja nuoremmillekin,
jotka suvun kasvaessa eroilivat emätalosta ja rakensivat itsekseen
talonsa sen läheisyyteen, niin että vähitellen kasvoi kylä toisensa
perästä järven rannoille kalaisimpien lahtien pohjaan. Yhtä heimoa
olivat kaikki, mutta eivät etäisimmät talot enää pitkiin aikoihin
olleet sukulaisuuden polvekkeista osanneet lukua pitää. Mutta
pikkutietäjiä olivat kaikki panulaiset. Kannustaan osasi jokaisen talon
isäntä kotitarpeikseen päristää, osasi kysyä arvalta neuvoa
yksinkertaisemmissa asioissa ja loihtia ja vihoja parannella. Suvun
vanhemmilla miehillä oli vielä useammilla oma määrätty tehtävänsä
jokavuotisissa suurissa uhrijuhlissa; mutta ylimmäisenä uhripappina
toimi aina Panulan isäntä.

Muissakin asioissa oli hän kansansa ensimmäinen mies ja sen johtaja.
Jokatalviset karhun tapot, suden ja hirven hiihdännät ja suuremmat
kaupparetket hän järjesti ja ohjasi. Käräjissä hän oli ylimmäinen
tuomari ja tuomion toimeenpanija.

Eikä missään talossa ollut soitto- ja laulutaito niin viljelty kuin
Panulassa. Siellä ne enimmät laulut taidettiin, ja siellä oli parhaat
soittajat ja soittokoneet. Tuvan seinämällä riippui vanha kannel, jota
sanottiin samaksi, minkä Wäinämöinen heitti rannalle Suomesta
lähtiessään; toiset arvelivat sitä vain sen mukaan tehdyksi. Pitkät
talvipuhteet suurissa tuvissa laulettiin ja soitettiin ja kisailtiin,
sillä yhtä varakas kuin oli talo, yhtä vieraanvarainen se myöskin oli.

Mutta suurimman maineensa ja merkityksensä olivat panulaiset saaneet
siitä, että he uhripaikkaa hoitivat ja pyhää vuorta vartioivat.
Korpivaaran korkeimmalla kukkulalla oli tuuhean näreikön ympäröimänä
tasainen kenttä ja sen keskellä suunnattoman suuri koivu, mikä näkyi
penikulmien päähän etäisimpien vaarojen harjanteille ja yli aavojen
ulappain. Koivun oksille ripusteltiin jumalalle uhratut turkikset,
kalliit ostokankaat ja helyt kiitokseksi metsästyksen onnistumisesta ja
onnistuneista kaupparetkistä, mutta sen juuresta pulppuavan kiiltävän
lähteen pohjaan upotettuun hopeakattilaan heitettiin kullat, hopeat,
vasket ja tinat. Koivun alla oli kivinen alttari, jonka edessä teuraat
tapettiin ja jonka päällä ne paistettiin; alttarin ympärillä oli suuri
kehä tasaisia kiviä, joiden päällä istuen tietäjät uhriateriansa
nauttivat, mutta muu väki asettui niiden ulkopuolelle. Samain kivien
päällä istuttiin käräjätkin.

Paikka oli pyhä, ja pyhitetty oli koko laaja niemi kärjestään alkaen
aina siihen, missä metsä loppui nuolen ampuman päässä Panulan talosta.
Ei saanut niemen rannoilla kalaa pyytää, ei vaaran rinteiltä
metsällistä ampua. Hiljaa, airoja kolistelematta soudettiin sen
rantoja, eikä metsässä saanut huhuta eikä tulta virittää muuta kuin
uhritulen uhrien aikana. Sillä vuori oli haltijain asuma ja
Tapiolaisten käymäpaikka, ja he tahtoivat siellä häiritsemättä
lepäillä. Sinne ajoi Tapio karjansa, minkä tahtoi metsämiehiltä
säilyttää. Kun hirvi ui lahden poikki tai ilves jään yli niemeen
juoksi, turvautuen sen rotkoihin ja louhuihin, jotka yhdeltä puolelta
veitsiviilo-kallioina veteen putosivat, tuli ajomiehen jättää riista
rauhaan ja avopäin astua pyhän puun juurelle uhraamaan ja lepyttämään
metsän haltijata siitä, että oli hänen elukkaansa ahdistellut. Siellä
kukutteli Mielikki kaunisäänisimpiä käkösiään, ja sinne vihelteli
Tellervo pikkukarjansa: oravat, teiret ja pyyt. Mutta kun salon väki
sattui simasuulle, ajoi se vuorenrinteiltä linnut lentoon ja pani
kiirettä neljän jalan juokseville, joita silloin kaikki läheiset metsät
vilisi. Itse olivat jumalat vuoren asunnokseen pyhittäneet. Vanha
tarina näet kertoi, että kun ensimmäinen Panu tähän asettui ja kysyi
arvalta, mihin haltija tahtoisi uhrilehdon asettaa, niin vastasi arpa
ja neuvoi valjastamaan nuoren poron, joka ei ennen ollut pulkan edessä
ollut, ja ajamaan sillä, kunnes pysähtyi. Kuhun poro pysähtyy, siihen
tehköön Panu karsikon. Valjasti Panu poronvarsan ja hyppäsi pulkkaan.
Hihnaton varsa kiiti kuin myrskytuuli ulos järven jäälle, laukkasi
niemen vartta ja sen nenän ympäritse ja kun oli kierroksen tehnyt,
heitti tiukan mutkan ja kiisi jyrkimmästä kohti vaaran rinnettä ylös.
Jo luuli ajaja tuhonsa tulleen ja viimeisen päivänsä valjenneen; kivet
kipenöitsivät ja kaarna puista sinkoili. Mutta päästyään vaaran
korkeimmalle kukkulalle pysähtyi poro korkean koivun alle, särpäisi
vettä sen lähteestä ja kaatui kuoliaana sen partaalle. Siitä tiesi Panu
vaaran ja niemen pyhitettäväksi ja pyhitti tässä lähteen ja koivun, ja
uhrasi joka vuosi poronvarsan sillä sijalla, missä haltijat olivat
omansa ottaneet.

Häiritsemättä olivat Panulaiset saaneet hallita heimoaan, ja
vapaaehtoisesti taipuivat muutkin heimot kuuluisain uhripaikan
hoitajain hengellisen johdon alle. Syntyi silloin muutamia miespolvia
takaperin Panulan tietäjälle, joka oli sukunsa voimakkaimpia ja
taitavimpia, kaksoispojat, joista toiselle pantiin nimeksi Panu,
toiselle Reita. Yhtä suuria tietäjiä tuli molemmista, yhtä hyviä
laulajia, metsämiehiä ja kaupantekijöitä he olivat. Vuorovuosin
toimittivat he isänsä kuoltua uhripapin tehtäviä, vuoroin hoitivat he
heimon ja talonsa asioita kylässä ja kotosalla, ja heimo oli
mahtavimmillaan ja sen maine korkeimmillaan. Panu oli ehkä voimiltaan
väkevämpi, mutta Reita oli terävämpi tiedoiltaan ja taitavampi loihtuja
lukemaan, mutta seppiä olivat he yhtä mainioita molemmat, niinkuin
kaikki Panulan miehet aina ammoisista ajoista olivat olleet. Mutta
naiset häiritsivät veljien välin. Lapinretkiä vielä käytiin, ja joka
talvi samoilivat Panun heimon miehet pohjoisissa seuduissa verottamassa
ja nahkoja ostamassa. Eräänä talvena, kun Panu oli itselleen naisen
naapurista ottanut, iski Reita sukset jalkaansa ja lähti Lappia kohti
hiihtämään. Mieli apeana hän lähti, ei enää veli veljelle tuntunut,
joka yöt päivät naisensa kanssa eleli. Kauan oli hän retkellään ja
hyviä huomenlahjoja, joita oli sanonut lähtevänsä hankkimaan, häneltä
nuorikolle odotettiin, sitä parempia kuta viikomman viipyi. Kului
sydäntalvi, tuli hankiaisten aika, mutta ei kuulunut Reitaa tulevaksi.
Olisiko Turja tuhonnut miehen? Suuri oli levottomuus Panulassa, kun
lumet sulivat eikä miestä vieläkään kotiin kuulunut, ja kovin alkoi
tulla veljellekin ikävä. Hän uhraili, kysyi tietoja taikarummulta,
helisteli, ravisteli, mutta aina pysähtyi arpanappula lappalaiskodan
kohdalle eikä kotitietä koskaan tavoitellut. Luultiin Lapin hänet jo
tuhonneen ja varustauduttiin retkelle häntä etsimään.

Aina oli arpa totta puhunut, ja totta se puhui nytkin. Kotiin Reita
kyllä tuli, viiletteli koskia myöten ensimmäisillä avovesillä, mutta
toi tullessaan nuoren Lapin naisen, jonka oli omakseen ostanut, ja
venheellinen tavaraa seurasi mukana, ynnä saattoväkeä suuri seurue.
Pahastui veli vierasta väkeä, ja Panun vaimo vieroi halveksitun heimon
naista tuvastaan, eikä olisi suku suvainnut outolaisia omalle
alueelleen. Reita kokosi tavaransa isänsä vanhasta talosta, niinkuin
olivat nuoremmat veljet ennen häntä tehneet, souti järven yli ja teki
sinne oman tupansa, mutta vaimonsa heimolaisille oli hän luvannut
kotopaikan, kalavedet ja oravimetsät järven etäisimmässä pohjukassa,
jota siitä pitäen alettiin Lapin pohjaksi kutsua. — ”Miksi riista on
vähennyt, miksi karhut kaikkoavat ja hirvet korpimaille kiertävät?”
kysyi hän käräjissä, jossa hänen veljensä ja muut miehet häntä
koettivat taivuttaa lupauksestaan luopumaan. ”Siksi”, vastasi hän,
”että Lapin mies ne luokseen lumoo. Mutta nyt se tuo ne takaisin.” Ei
saatu häntä hyvällä luopumaan, eikä veli suostunut veljeä vastaan
väkivaltaankaan ryhtymään. Ja alussa näyttikin siltä kuin olisivat
oravat sakeammassa juosseet ja niinkuin olisi suurta riistaa: karhua,
hirveä ja ilvestä ja ahmaa ollut enemmän kuin pitkään aikaan ennen.

Ilmiriitaa ei veljesten välillä syntynyt, vaikkei ollutkaan väli niin
lämmin kuin ennen ja vaikka molemmat omaan aittaansa kokosivat.
Yhteistä oli tähän asti ollut metsänpyynti, kalastus, kaskenpoltto ja
kauppa koko heimon. Nyt käytiin kahtaalla kalassa ja metsällä, kaskessa
ja kaupalla, ja kohta kulki joka talo omia asioitaan. Ja Panun pojat
haukkuivat Reidan poikia ”Lagin kissoiksi”, ja Reidan pojat kostivat
toisten ansoja hävittämällä ja onkipaikkoja pilaamalla, josta syntyi
tappeluja ja alituisia naisten kielien kanteluita.

Reita oli luopunut uhripapin toimesta, ja Panu sai silloin hoitaa
vuorta ja sen haltijoita. Mutta vanhimmasta pojastaan Reidasta hän
tietäjätä kasvatteli ja antoi hänelle kaikki viisaudet, mitkä oli
isältään saanut, ja paljon vielä lisää, mitä oli lappalaisilta oppinut.
Vaan kun ei isän mielestä sekään riittänyt, sanoi hän pojalle
kuollessaan: ”Ota sukseni”, sanoi hän, ”ja kun minut olet pyhän vuoren
rinteelle haudannut, niin lähde hiihtämään ja hiihdä viikko pohjoiseen
ja toinen luoteeseen, niin näet huimaavan vaaran ja sen alla kuohuvan
kosken, jossa äitisi taatto asuu. Se neuvoo sinulle, mitä ei neuvonut
minulle.”

Nuori Reita oli kauan kateissa, ja kun tuli takaisin, ei kenellekään
kertonut, missä oli ollut. Mutta hänen tulostaan kerrottiin kohta kumma
tarina. Pitkäksi oli alkanut käydä aika oudoilla mailla ollessa, mutta
pitkä oli matka, eikä osannut tietä kotiin. Kutsuu kyytimiehet ja lupaa
parhaan lehmänsä palkkioksi. Munan sanoi kulkevansa kuin teiri, mutta
ei siitä huolinut, toinen kuin metso, mutta ei metsokaan kelvannut;
mutta kolmas tuli kotkana, ja sen selkään istui. Tuskin oli liikkeelle
lähdetty, niin jäi hattu taipaleelle. — ”Pysäytä, hattu putosi!” pyysi
hän. — ”Ei ole aikaa kääntyä, jo on seitsemän kirkon ohi tultu”, sanoi
kokko, ja samassa oltiin kotona. Kokko iski kyntensä lehmään ja kantoi
uhrivuorelle, ja siellä ovat sen luut vieläkin. — Eikä kertonut Reita
sitäkään, mitä oli oppinut, mutta pian nähtiin, että hänellä oli henget
hallussaan. Milloin hän tahtoi, saattoi hän tiedottomaksi heittäytyä,
hengen ruumiistaan irtauttaa ja vaelluttaa sitä kaukaisissa maissa ja
tulevissa ajoissa vast’edes tapahtuvia asioita tiedustelemassa. Toi hän
myöskin aivan uusia salaisia tietoja tullessaan: oli oppinut taikain
taidon ja alkoi niitä apunaan käyttää ja tarvitseville neuvoa. Ei
sanonut metsällä, kalassa, taudeissa, matkoilla eikä missään enää
loihtuja ja lukuja ja kolmen sanan salaisuutta tarvittavan. Ken taisi
taian, käsitempun tenhon, sekä taian salaisen avaimen, joka saattoi
olla kivi, hammas, luu, ukontaltta tai sen semmoinen, tietäjältä
lunasti, hän saattoi sillä haltijat sitoa tai päästää, miten milloinkin
tarkoituksiinsa soveltui, eikä siihen sen parempaa viisautta tarvittu.
Loihtu ja laulu oli tietoa, jota ei joka miehellä ollut, taika oli
taitoa, jonka jokainen voi oppia.

Kummana Reitaa ensin katseltiin ja kummia hänen taioistaan kerrottiin.
Mutta vähitellen tuli Reitala kansan käymäpaikaksi, sekä oman heimon
että kaukalaisten. Panulan veljesten tietoja alettiin pitää pikku
tietoina Reitalan taitoihin verraten, niissä oli salaperäisyyden ja
uutuuden viehätys, ja niitä pidettiin Lapin tietojen vertaisina.
Panulan miesten mielestä, joita oli kaksi veljestä Panu ja Jorma, oli
heidän setänsä poika houkko ja haaveilija, jolle totisten miesten sopi
naurahtaa. Ruumiin heikkoutta ja hengen sairautta olivat hänen loveen
lankeamisensa ja naisten tietoja taikatiedot. Missä ei syntysana ja
miehen manaus auttanut, siinä eivät auttaneet käsitemput eivätkä
taikakalut. Ne olivat heistä yhdenlaista hulluutta kuin ristinmerkit ja
kaulassa kannettavat helminauhat ja ripit ja sen semmoiset, joita
olivat toisia matkoillaan rajan takaisissa Venäjän maanpaikoissa,
toisia Kontojärven kirkolla nähneet. Yhtä mielettömiä olivat heistä ne,
jotka tuommoisten jäljessä juoksivat. Olisihan sitä ollut estettävä
tuota uutta menoa, ja johan välistä käräjissäkin oli kysymys tuon uuden
Lapin vallan vähentämisestä ja sen tuottaman villityksen poistamisesta,
mutta kun siitä olisi saattanut heimosota syttyä eivätkä Panun miehet
tahtoneet sen johtoon ryhtyä, ei siitä mitään tullut.

Panu kuoli aikaisin, vanhimman poikansa vielä lapsena ollessa, ja
uhripaikan hoito, uhrien toimitus ja tietäjän ammatti siirtyi Jormalle.
Jorma hoiti näitä toimiaan niinkuin taisi, mutta kun hän oli enemmän
soittaja ja laulaja kuin tietäjä, joutui Panulan tietäjäin vanha maine
yhä heikompaan huutoon sitä mukaa kuin Reidan maine kasvoi. Johan
olivat muutamat tietävinään, että tieto oli Panulasta kokonaan
Reitalaan siirtynyt ja haltijat muuttaneet toiselle puolelle järven.

Sattuivat vielä huonot riistavuodet, eivätkä järvetkään kalaa antaneet
niinkuin ennen, ja siitä syntyi kuiskeita ja nurinaa. Kun miehet
päiväkauden metsiä samottuaan eivät puoltakaan rihmaa oravia kotiinsa
tuoneet tai kun tyhjän nuotanperän nostettuaan kalasaunassa nurein
mielin istuivat entisiä aikoja muistellen, silloin otettiin
tuumittavaksi, mikä mahtoi syynä olla kaikkeen tähän haltijain
nurjuuteen. Ja syyksi saatiin se, että uhreja ei enää hoidettu samalla
huolella kuin ennen, eikä puhdasta isäin tietoa arvossa pidetty, vaan
turvauduttiin kaikenlaiseen sekatietoon, joka oli kotoisin mistä lienee
ollut. Saihan Reita kulkea vainajain henkiä häiritsemässä, saivathan
hänen vaimonsa heimolaiset puisia jumaliaan pystytellä ja niille
uhrejaan tehdä; alkoivathan muutkin niihin turvata. Toiset taas
turvasivat yhä enemmän Ristin-Kiesukseen, veivät lapsensa sen nimeen
kastettaviksi eivätkä enää pyhässä lähteessä pesettäneet pois papin
panemaa nimeä, niinkuin ennen oli ollut tapana. Taioillaan pilasivat
kalavesiä ja riistaa lumosivat. Olipa heitä välistä tavattu pyhällä
vuorellakin metsästelemässä. Se olisi ollut tietäjän estettävä, mutta
ei olut hänessä miestä siihen. Tieto näkyi kadonneen Panulasta. Hyvähän
siellä oli elää vanhoilla saaliilla, mutta mitäs niiden, joilla oli
metsä vuosittain varana. Uusi olisi tietäjä valittava, uusi uhripappi.
Kun ei liene kotikylässä, ulkoa hakekaamme! Niin arvelivat muutamat,
mutta toiset arvelivat, että Reita suojelee omiaan ja auttaa niitä.
Miksei tässä Reitaan turvata? Valitaan hänet uhripapiksi. Onhan se
lappalaissukua. Olkoon, kun ei oma suku auta. Usein on nähty sen
salataikain taudeissa ja muissa tehoavan, kun ei Panujen loihduista
mitään apua. Eikös kaatanut karhu viime kesänä Panulan karjaa ja monen
muun, mutta niiden lehmät, jotka Reita varasi, säilyivät? Taika on
salainen tieto, hiipii kuin käärme sammalessa, eikä tiedä, milloin se
jalkaasi pistää. Ei osaa paha haltija sitä vastaan varautua, ei tiedä,
missä se väijyy, sen tähden se karttaa ja pelkää sitä, jonka luulee
taikoja taitavan. Loihtua ei enää paha haltija pelkää; ennen pelkäsi,
kun oli voimaa miehissä, mutta nyt on voima miehistä poissa, ei ole
terää silmässä, heikkoja ovat hengeltään.

Ja yhä useammat hylkäsivät vanhan tiedon ja liittyivät Reidan väkeen.

Jorma oli hiljainen ja hyväluontoinen mies, ja raskaasti painoivat
häntä ne velvollisuudet, jotka hän veljensä kuoleman johdosta oli
saanut. Ei hän ollut tietäjäksi valmistautunut, ei hänestä ollut
loihtijaksi kaiken kansan; metsissä oli hän ikänsä kaiken samoillut,
kesäkaudet kalassa kaukaisilla saarilla asustellut ja sillä välin istui
hän mieluimmin kantelonsa ääressä soitellen ja laulua laatien. Joutuisi
edes nuori Panu siihen ikään, että hänestä uhripapiksi olisi. Olihan
hän hammas suussa syntynyt ja suurta tietäjää hänestä äitinsä odotti.
Mutta suotta aikojaan oli tainnut hammas suussa syntyä. Ei ollut
hänessä sitä vakavuutta, joka olisi tietäjäksi tulevalla olla pitänyt.
Hurjaluontoinen oli, tappelunhaluinen ja riiviö, ei jumalisista
menoista välittänyt, pilkkasi haltijoita, uhreja ja vanhoja pyhiä
loihtuja ja lauluja. Ei ollut hänessäkään Jorman mielestä miestä
parempain aikain alkajaksi.

Mutta kahteenkymmeneen päästyään oli Panu kerran hirven ajossa. Hirven
oli hän nähnyt järven poikki loikkivan ja paikalla jälkeen puhaltanut.
Nopeajalkainen oli hirvi, teki pitkiä taipalia, juoksi suuria mutkia,
välistä näyttihe, mutta katosi taas niin, että lumi vain kuin savuna
pölähti. Kerran luuli Panu päässeensä ampumamatkan päähän ja laukaisi,
mutta löysi nuolen edestään pökkelöstä, jota oli ampunut. Talvisen
päivän Panu ponnistelee, alkaa lunta sataa, keli takkaloituu, eikä
tunne ajaja maita, joita hiihtää. Silloin alkaa korkea vaara edestä
häämöttää, jäljet katoavat vuoren rintaan kuin olisivat siitä sisään
menneet. Yö on pilvinen, pehmoista lunta putoilee ilmasta, metsässä
kuiskahtelee ja hiiskahtelee niinkuin haltijat haastelisivat, ja
ylempää vaaran laelta kuuluu tohauksia, heikompia ja kovempia. Mutta
Panu ei löydä tietä takaisin ja alkaa eksyksissään harhailla. Kiipee
ylös vuoren rinnettä, laskeutuu alas, kulkee poikki ja pitkin, mutta
kun aamu koittaa, seisoo hän avonaisella vuoren laella, suuren koivun
alla, jonka tuntee kotoisen uhrivuoren laeksi, ja tuolla alempana näkyy
Panula, ja siellä haukahtelee koira. Tapion hirveä oli hän tietämättään
ajanut sitä tappaakseen, ja pyhälle vuorelle oli se hänet kuljettanut.

Siitä yöstä alkaen oli Panu muuttunut ja hänen tehtävänsä hänelle
selvinnyt. Talon asiat huostaansa otettuaan ja tehtyään onnistuneita
kaupparetkiä toimitti hän kevään tullen Jorman apuna uhrit ja toimitti
ne niinkuin vanha tietäjä. Silmäänkin oli ilmaantunut se terävä kiilto,
joka oli synnynnäinen Panujen suvussa, eikä aikaakaan, kun alettiin
kuulla hänen tehneen tekoja, jotka osoittivat, että hän oli valmis
tietäjä. Hänen loihdussaan oli voimaa, ja hänen manauksensa sai
vapisemaan, ja pian oli taas moni tauti parantunut Panulan saunassa
niinkuin entisinäkin aikoina. Ja kun olivat seuraavat käräjät,
valittiin Panu heimon ylimmäksi tietäjäksi Jorman sijaan, joka siitä
toimesta mielellään luopui.

Otettuaan haltuunsa uhrivaaran hoidon vartioi hän sitä entistä
tarkemmin eikä koskaan laiminlyönyt haltijoita lepytellä. Haltijan puun
juurelle rakensi hän puisen aitan hänen asunnokseen, josta ei koskaan
saanut puuttua sitä, mitä oli talossa tuoreinta. Esikoiset kaikista
antimista hän sinne omasta talosta kantoi ja sai muutkin tuomaan.
Haltijakin tahtoo huoneessa asua niinkuin ihminen, sanoi hän, kun syytä
tuohon uuteen laitokseen kyseltiin. Mutta muutamille uskotuilleen
selitti hän, että kun haltija on saatu perehtymään ihmisten tekemään
huoneeseen, katoo siltä oma voima, ja se tottuu kuin kesytetty
kotieläin ihmistä tottelemaan. Ristin-Kiesuksenkin palvelijat olivat
tehneet samoin, ja heidän jumalansa oli heille aina hyvä. Mistä oli hän
nuo tiedot saanut? Sitä ei hän selittänyt, mutta niin kuului vain
pitävän olla. Hyvä olisi, jos kotihaltijoillekin kunkin talon
karsikkoon samanlaiset asumukset tehtäisiin. Ihmiset alkoivat noudattaa
hänen neuvojaan, ja jo näytti siltä kuin olisi niistä apua ollut.
Riistaa alkoi taas juoksennella viljemmältä metsissä, ja kalat alkoivat
kutea vanhoilla apajillaan.

Ennen tietäjäksi tuloaan oli Panu ollut jotakuinkin hyvissä väleissä
Reidan kanssa ja välistä seurustellut hänen kanssaan, niin että
luultiin jo opissa käyvän.

Mutta kun tuli tietäjäksi, kielsi hän heimoltaan kaiken seurustelun
reitalaisten kanssa ja julisti vihamiehekseen jokaisen, joka Reitalasta
apua haki. Ilmivainoksi muuttui väli, kun Panu tapasi lappalaisen
pyhällä vuorella metsästämästä. Kuin sutta ajoi Panu häntä takaa ja
iski keihäällään hänet hengiltä keskellä Reidan pihaa, jonne kurja
turvautui. Kun Reita juoksi joukkoineen hätään, häpäisi hän Panun
kunniattomaksi siitä, että oli rikkonut kotirauhan. Panu uhkasi
tappavansa jokaisen, joka pyhää vuorta saastutti. Reita puhui pilkkaa
Panulan tietäjistä, jotka eivät tienneet mitään muuta kuin mitä
silmillään näkivät ja korvillaan kuulivat, jotka olivat kuin
vainuttomia koiria ja joiden tieto maata myöten kulki kuin siipisato
lintu. Paljon kokoontui kansaa kuulemaan, Panu ei saanut sanaa
suustaan, kun viha hänessä kuohui ja hidas oli hänen kielensä, hän
sydämistyi yhä enemmän ja julisti mennessään tuhoavansa Reidan, missä
ikinä hän hänen tiellensä sattui. — ”Olisit oikea tietäjä, et aseihin
turvaisi, vaan sanaiseen sotaan vaatisit, jos vihasi hyvitystä
haluaa.” — ”Suohon sinut laulan, jos edestäni tavoitan!” huusi Panu. —
”Milloin tavataan?” huusi Reita. — ”Milloin edestäni tavoitan!” — ja
sillä uhkauksella hän meni reitalaisten pilkatessa häntä siitä, että
aikoi vanhan Lapin tietäjän kanssa sanataistosille ruveta.

Taistelu siitä tuli, jossa Reita sai surmansa, vaikkei kukaan tietänyt
kuinka. Ruumista ei mistään löydetty, ja Panu kertoi hänet suohon
laulaneensa, kun metsässä tuli vastaan ja koettelemaan vaati. Mutta
reitalaiset väittivät karjanpaimenen nähneen, kuinka Panu Reidan jälkiä
vainusi ja häntä nuolella selkään ampui. Reidan talo poltettiin, ja
joukko hajosi, ja vaimo pakeni lapsineen. Yksi tytöistä oli eksynyt
muista ja tuotiin Panulaan, jossa otettiin orjaksi.

Kun Reita oli tuhottu, oli Panu yksinvaltias Korpijärven ympärillä. Hän
oli anastanut Reidan vallan, ja puhuttiin niin, että hän oli hänen
haltijansa ja kaikki taitonsakin omakseen ottanut. Se ainakin nähtiin,
että hän uhriaitan eteen pyhälle vuorelle pystytti puujumalan,
samantapaisen kuin ne, joita lappalaiset rakentelivat uhripaikoilleen,
mutta suuremman ja tukevamman. Ja sen sanoi hän sitä varten tehneensä,
että jos haltija ottaa ihmisen muodon ja siihen suostuu asettumaan, se
ei koskaan pääse siitä haahmostaan pois, vaan pysyy ainaisena
palvelijana ja tulee mukaan, mihin tahtoo.

Panun hallitus osoittautui heimolle yhä hyödyllisemmäksi, kuta enemmän
hän itse varttui. Panula muuttui taas vuosien kuluessa kaiken Karjalan
keskustaksi. Siellä käytiin uhraamassa, siellä saamassa neuvoja ja
uutta oppia pulmista päästäkseen ja taudeista paratakseen. Laittautui
Panu vielä Kontojärven voudin hyväksi ystäväksi ja sai häneltä aikaan
kiellon semmoisen, etteivät savolaiset saaneet itäpuolella Rajavaaran
olevia maita ominaan pitää, ei kasketa niitä, ei metsällä kulkea eikä
yläjärvissä kalassa, jonne yksi ja toinen jo oli alkanut tunkeutua.
Vielä nimitti vouti hänet käräjäin istujaksi, antoi hänelle luvan
ylläpitää kuninkaan valtaa salomailla ja käski kaiken kansan totella
häntä niinkuin itseään.

Oli kuitenkin metsissä niitä vanhan Reidan mukanaan tuomia lappalaisia,
jotka eivät alistuneet. Rauhan vuoksi oli voudilta kielto heitä
ahdistamasta, kun eivät mitään pahaa tehneet. Köyhiä olivatkin ja
vähävoimaisia ja harhailivat milloin missäkin. Oli myöskin taika heitä
suojelemassa: pelättiin riistan metsistä katoavan, jos lappalaiset
karkoitettaisiin tai sukupuuttoon hävitettäisiin.

Oli joitakuita muitakin, jotka eivät Panun menoa hyväksyneet. Niitä oli
vanha Jormakin, ja heidän suurin nurinansa oli siitä, että Reidan tuoma
taikausko oli uudistettu ja rehoitti entistä enemmän ja että pyhälle
vuorelle oli palveltavaksi pystytetty inhoittava puujumala. Eikä ollut
heistä Panussa oikeata henkeä eikä sisäistä voimaa. Liiaksi pani painoa
ulkonaisiin temppuihin, niitä joka tilassa vaatien. Mutta näitä
nurkujoita oli harvassa. Kaikki muut ylistivät Panua siitä, että oli
heimo taas koottu yhteen johtoon ja yhteen tietoon. Eikä nyt ollut
pelkoa siitäkään, että Ristin-Kiesus salaa rajan yli tunkisi ja
puoleensa viettelisi.