XIII.

Korpivaaran Panulassa oli pidetty pitoja ja kestejä jo useampia päiviä
markkinamiehiä kotiin odoteltaessa. Paitsi lähiseudun heimolaisia
järven rannoilta ja jokivarsilta oli sinne kokoutunut kauempaakin
kansaa metsäin sisästä ja ylävesien varsilta. Eivät kaikki, joilla
olisi ollut nahkoja markkinoille vietäväksi, sinne lähteneet hiihtämään
ummessa kelissä, vaan antoivat ne Panun kaupittavaksi, joka niistä sai
korkeamman hinnan kuin kukaan muu, ja jäivät siksi ajaksi hänen
taloonsa, jossa heitä kaikkia vanhan tavan mukaan kestitettiin ja
vieraina pidettiin. Talossa oli teurastettu härkä ja olutta tehty
tynnyrittäin. Kukin oli tuonut eväitä mukanaan. Kahdessa suuressa
tuvassa pidettiin iloja päiväkaudet, toisessa kisaten ja laulaen,
toisessa juoden ja aterioiden, sill’aikaa kun vanhat saunassa turisivat
ja pikkupojat pihalla melakoivat rantatörmältä jäälle laskien. Talon
takana olevan kallion laella oli mies aina tähystämässä antaakseen
sieltä luikulla muille merkin kohta paikalla, kun tulijat järven
selälle ilmaantuivat.

On juuri kisaloma, ja uutta tanssia odottaessa kiertelee oluthaarikka
etupuolella tupaa miehestä mieheen, sill’aikaa kun tytöt karsinan
seinämällä vaatteitaan järjestelevät ja tukkanauhojaan sitelevät.
Ikkunaluukut on sysätty auki, ja ulkoa kuuluu poikain temmellys, jotka
leikkivät siellä Pohjolan isännän ja Lemminkäisen kaksintaistelua
vanhan poronnahkan päällä.

Uunin kyljessä karsinanurkassa hurisee jauhinkivi, jota orjatytöt
aamusta alkaen ovat toisten tanssiessa vääntäneet. Hajamielisinä ja
ympäristöstään välittämättä kiertävät uupuneet tytöt kampia, silmät
ajatuksettomina ja tuntemattomina laimeasti ikkunanvaloon tuijottaen.
Ainoastaan silloin, kun toinen heistä kiven silmän tuohisesta täyttää
ja toinen siivellä pyyhkäistyään jauhot vakkaseen kiven kupeelta menee
niitä toiseen tupaan emännälle viemään, herkeää kivi hetkeksi
pyörimästä.

Tanssin tauotessa on nyt kivikin pysähtynyt. Toinen orjatytöistä ottaa
vakkasen ja vie sen, uunin kylkeen painautuen, ettei tanssityttöjen
vaatteita tahraisi, porstuan yli toiseen tupaan.

Siellä on lieden päällä haahlassa riippumassa suuri musta pata, jota
emäntä hämmentelee. Emäntä on pieni, lempeän näköinen ihminen, kasvot
pienet ja kalpeat, silmissä kärsivä ilme ja ruumiissa alakuloinen
raukeus.

— Johan nuo nyt riittänee. Käyhän nyt sinäkin, Annikki, pukusi
muuttamassa, niin saat mennä muiden kanssa karkelemaan, sanoo hän
tytölle, joka jauhoja toi.

— Mitäpä minä heidän karkeloistaan. Käyn kynimään nuo metsot?

— Käy, ja käy pian, saattaa sieltä Panu millä hetkellä tahansa palata,
ja parasta pitää urhoille olla!

Sen sanoo Ilpotar, naapurin emäntä, joka apumiehenä häärii niinkuin
kotonaan tietäjän talossa ja on ottanut puolet emännyydestä omiin
käsiinsä.

— Antaa heidän nyt näiden levätä, koko päivän ovat kiveä vääntäneet,
onhan täällä muitakin, — uskaltaa talon emäntä virkkaa.

Mutta Annikki on jo ottanut linnut ja lähtee kotaan.

— Liian hyvänä orjiasi pidät ... vai vielä karkelemaan! kivahtaa
Ilpotar.

— Ihminen se on orjakin.

— Lieneekö puolikaan, mokoma lappalaiskakara.

— Annikki ei ole orja enemmän kuin muutkaan ... kasvattina on pidetty,
sukulaisena hoidettu, vaikk’ on työtäkin tehdä saanut.

— Orjaksi ennen sodassa saatu katsottiin, lienevätkö nyt ajat
muuttuneet. Orjaksi tiedän vainen Panunkin tyttöä tähän saakka
sanoneen.

— Tietänetkö, Ilpotar, Panun mielen paremmin kuin minä, vaan minä en
orjankaan selkää katkaise.

— Välipä tuolla vähävoimaisella. Taidat vielä Reita vainajan taikoja
pelätä. Turhaan niitä pelkäät, ne taiat on nyt paremman miehen käsissä.

Emäntä ei vastannut, jätti hierimen apulaisen käteen ja pistäytyi ulos.
Ilpotar raotti ikkunaluukkua ja katsahti hänen jälkeensä. Emäntä näkyi
menevän pihan yli kotaan ja alkoi siellä Annikin kanssa lintuja
siivota.

— On siinä askareissa tietäjän nainen, orjan töille työnteleikse,
naurahti Ilpotar. Mitähän olisi näistäkin pidoista tullut, jos en minä
olisi auttamassa ollut! Kädestä pitäen tuli Panu itse noutamaan oluen
panoon. Nahjukseksi sanoi naistaan. Arvaatteko, tytöt, mitä minä siihen
sanoin... ”Sitäpähän lähdit sieltä kaukaisilta mailta noutamaan ... ei
olisi tainnut likempänä olla.” — Ei virkkanut siihen mitään, mutta
tiedän hänen jo kauan katuneen mokomia kauppojaan.

— Lieneekö mitkä lumot käyneet?

— Rahalumot. Ahne se on Panu, perso tavaralle. Mutta sinne menivät
ennenkuin osansa sai. Yksin jäätyään kääntyi isänsä Ristin-Kiesuksen
oppiin, vei kultansa, hopeansa Valamoon ja antoi munkeille talonsa. Sen
sai, kun lähti merta edemmä kalaan.

— Mutta eihän nyt omastakaan suvusta ole naiden.

— Minkä tähden ei? Toiselle puolen Rajavaaran se on jo tapana. Silloin
tietää, minkä saa, eikä käy niinkuin Panun.

— Onhan tuo hyvä ihminen emäntäkin.

— Parempi ilki paha kuin liian hyvä. — Laiskoittelette täällä kaikki
orjat. Pöytää kattamaan!

— Kun ei tuo teitä ottanut?

— Hyvät olisi kaupat tehnytkin, mutta oli kieliä välissä. Ei ole
osannut lapsiakaan tehdä kuin tuon yhden poika ruikaleen. Sekin on
tullut äitiinsä. Saas nähdä, mikä tietäjä siitäkin tulee. — Mitä siinä
naurattelette? Sitäkö, etteihän minullakaan ole kuin ainoa tyttö. Mitäs
semmoisen ukko rahjuksen kanssa ... hyväksikin luulin, mutta ei ole
mihinkään.

— Olihan Ilpottarella poikakin.

Kovakasvoisen ja ravakkaluontoisen naisen muoto muuttui yht’äkkiä. Se
heltyi. Suussa värähti, mutta sitten hän taas voitti mielensä ja
kivahti:

— Suunne kiinni ja hämmennä pataasi, ettei pohjaan pala!

Ei sallinut Ilpotar siitä asiasta puhuttavan, ja arkaan paikkaan siinä
aina sana sattui.

Annikki ja emäntä istuivat kodan kynnyksellä lintuja kynien.

— Annahan nyt olla, sanoi emäntä. Saan minä nämä yksinkin
höyhennetyksi. Käyhän nyt siistiymään... Karikin on täällä ... nämä on
sen tuomia lintuja ... etkö nähnyt häntä tuvassa?

— Istuvanhan tuo siellä näkyi.

— Älä huoli siitä, mitä mieron hampaat hakkaa, tiedäthän Ilpottaren. Se
tahtoo Karia tyttärelleen, muttei Kari Ilpon naiseen suostu, vaikka
kaikki kullat saisi. Puhui kanssani äsken ja toi lunnaitasi taas kolme
komeata ilvestä ja sinulle äitinsä laittamat uudet vaatteet, ne ovat
nyytissä ullakolla, käy siellä pukemassa yllesi ja mene sitten
karkelemaan.

Annikin totiset kasvot välähtivät ilosta, mutta sitten taas
synkistyivät, ja hän painautui takaisin istumaan.

— Alkavat taas toiset tytöt herjata, sanoi hän itku kurkussa.

— Eivät nyt uskalla Karilta, ja niskan nakkeluista älä välitä. Silmäisi
sirkeyttä ja poskiesi puhtoisuutta kadehtivat, mutta se on sinulle vain
maineeksi. Saatan sanoa, mitä Kari minulle äsken uskoi. Sanoi aikovansa
Panun tultua sinua uudelleen pyytää. Jos Panu suostuu, ei tiedä, ehkä
täällä karkeloissa vielä morsiamena keikut.

— Ei suostu Panu, kun ei ole lunnaat vielä täydet.

— Sanoi olevan itsellään takausmiehet, että vuoden kuluessa maksaa sen,
mikä puuttuu. Menehän nyt vain ilotupaan, ei ole sitten aikaa, kun
markkinamiehet tulevat.

Annikki nousi, puhdisti kätensä, pesi kasvonsa ja meni pihan poikki
aittaan.

Emäntä jäi loppulintuja höyhentelemään ja alkoi sitten kärvennellä
niitä tulen lieskassa. Annikin naittaminen oli hänen lempiaatteitaan.
Itse oli hän tytön metsästä löytänyt, kuullut korvesta ruikutuksen,
mennyt luo ja kotiin kantanut. Panu olisi tahtonut salaa tuhota, mutta
vaimo ei antanut. Siitä pitäen, kun tyttö taloon tuotiin, oli hän
kohdellut häntä niinkuin omaa lastaan, sikäli kuin voi, mutta vähän oli
hänellä valtaa talossa ja sanomista sen asioissa. Miksi oli hän
lähtenyt tänne tulemaan kaukaisesta kodista, jossa oli kukkana
kulkenut? Toiselle olisi hän tahtonut, mutta toiselle työnnettiin,
kaukaa tulleelle pohatalle. Ynseää oli ollut olo täällä, raskasta
elämä, ei paljon orjan osaa parempi. Olisi parempi ollut veteen juosta,
Kaatrakosken aaltoihin, joka kodin alaitse kuohui. Toiset olivat täällä
ihmiset kuin kotona Laatokan ihanilla rannoilla, toiset tiedot, toiset
tavat. Siellä mehevät maat, vihertävät lehdot, aukeat ahot, täällä
soita ja karuja kankaita ja rotkoisia vaaroja. Jöröjä ja kovasydämisiä
olivat miehet, naiset kateita ja ilkeäkielisiä. Vieraat naiset tunkivat
hänen ortensa alle emännöimään. Ja ainainen pelko rinnassa ... jos Panu
tietäisi, huonosti hänen kävisi.

Nyt hän uskalsi, nyt ei kukaan joutanut hänen askeliaan vaanimaan. Hän
nousi, meni navettaan, piilousi sen pimeimpään parteen, lankesi siellä
polvilleen ja rukoili. Ei itselleen mitään rukoillut, Annikille onnea
anoi, kumarsi lattiaan, vaikkei ollut toivoa liioin, että Jumala
kuulisi, kun ei tuohusta sytyttää tohtinut...

Mutta tuvassa oli uusi karkelo alkamassa, ja kanteleen soittaja pöydän
päässä juohatteli sormiaan kieliä myöten alkusoitoksi. Annikki oli
pukeutunut ullakossa, pistäytynyt tupaan ja hiipinyt pankon nurkitse
toisten tyttöjen taa uunin syrjään ja istuutui jauhinkiven laidalle.
Mutta hänen uudet vaatteensa olivat huomiota herättäneet.

— Katsohan orjaa, aikoo tanssiin tarjoutua, sanoi Kylli, Ilpottaren
tyttö, joka tyttöjen parvessa ylinnä keikkui.

Poikain puolella valittiin kisain johtajaa.

— Kari kisakuninkaaksi! huudettiin.

— Ei minusta, valitkaa joku toinen.

— Ketä tytöt tahtovat?

— Karia! Karia! huudettiin karsinan puolelta, ja tytöt harvensivat
rivinsä niin, että jokainen tuli näkyviin.

Karin täytyi suostua. Heittäen pois helähtelevän miekkavyönsä ja
riisuen pitkän valkean sarkakauhtanansa astui hän esiin lattialle. Hän
oli heimon kauneimpia poikia, solakka, pitkä, puhdasmuotoinen, vähän
vaaleata partaa leuassa ja ylähuulessa, mutta ruskeasilmäinen,
hartioille ulottuva liinatukka keskeltä jakauksella, oli uljas, urhea
metsämies ja tunnettu nopeaksi hiihtäjäksi, josta sanottiin, että
hiiden hirvellekin tulisi kiire hänen edessään.

— Tytöt riviin! käski hän.

Kisakuninkaan oli etuoikeus ennen muita valita tanssitoverinsa, ja
tytöt seisoivat odotellen, kenen Kari ottaisi.

— Soitto soimaan! komensi Kari, ja kun kannel helähti iloiseen alkuun,
liukui hän notkuvin polvin karsinanurkkaa kohti, jossa Annikki seisoi,
tempasi hänen vasemman kätensä oikeaansa ja vei hänet kisakuninkaan
kunniapaikalle peräikkunan alle.

— Orjan otti! tirskahti Kylli palmikoitaan heitellen, ja nurinaa kuului
muidenkin tyttöjen joukosta.

— Entäpä orjastakin kerran kuninkaatar koituu! virkkoi hyväntahtoinen
kanteleensoittaja, Jorma ukko, jonka sormet nyt kuin virman sorsan
sorkat alkoivat kieleltä toiselle hypellä.

Mutta pää pystyssä ja otsa korkeana, nurinasta ja syrjäsilmistä
huolimatta alkoi Kari tuvan lattiaa pitkin neitoaan kuljetella, joka
alla päin ja silmät maahan luotuina häntä nöyrästi seurasi, hiukan
mustanpuhuvat poskensa tummasti punoittaen. Kierrellen, kaarrellen,
maanitellen eteen ja peräytyen taa kiertelivät parit laattiaa sanaakaan
toisilleen sanomatta, niinkuin tapa oli. Mutta penkillä istuivat
vanhemmat miehet ja miehet keski-ikäiset, ja naiset tunkeutuivat
toisesta tuvasta oven suuhun karkeloa katselemaan. Huulet
hyväntahtoisessa hymyssä seisoi siinä pankon nurkalla Panun emäntä
suosikkiensa tanssia seuraten. Hyvin sopivat Annikin uudet vaatteet,
somasti vilahti uusi valkea kenkä. Ja miksei olisi sopinut, kun oli
Annikin mitalla tehty, emännän omasta toimesta, salaa tytön
arkivaatteiden mukaan. Kohta ei Annikkia enää orjana pidetä, kohta saa
pää katettuna nuorten emäntäin arvossa astella ... varmastikin Panu nyt
suostuu, kun on lunnaat tiedossa, ja upeat häät heille vietetään.

Ei uskaltanut Annikki silmiään maasta nostaa eikä niitä Kariin luoda.
Ei muistanut häntä vielä milloinkaan oikein kasvoihin katsoneensa,
kaukaa vain oli hänen käyntiään seurannut, vartaloaan ihaellut,
kuunnellut hänen puheensa sointua ja hänen laulujaan, kun toinen
paimenessa kulki, toinen metsälle meni. Olihan kerran kuitenkin
silmiinkin katsahtanut sinä kuutamoisena syysyönä, kun oli eksynyttä
lammasta korvesta etsinyt ja Kari tullut tiellä vastaan. Oli hän ensin
säikähtänyt, oli luullut ryöstäjän tulevan ja oli häntä metsään
paennut, mutta ei poika pahaa tehnyt, hellästi puhutteli, seuraan
yhtyi, ja yhdessä he vuonan jälkiä noudattivat ja sen näreen juuresta
määkimästä löysivät. Kari kantoi lampaan pihaan, erosi veräjällä ja
katsahti erotessaan niin oudosti, että tytön sydäntä sykkyrälle veti.
Miekka oli hänellä vyöllään, jousi olalla, kupeella viini, ja siitä
katosi hän metsään kauniina kuin Tapion poika, sanaakaan sanomatta
poistui. Olisi Annikin häntä metsän neitona seurata mieli tehnyt, ajaa
riista hänen eteensä, hänet hilpeille, viljaisille maille houkutella ja
siellä viileässä viidassa päänsä hänen rinnoilleen painaa.

Ei ollut hän alussa uskaltanut luottaa siihen, mitä emäntä tuli
kertomaan, että Kari oli häntä Panulta kosinut ja luvannut lunnaita
maksaa, niin paljon kuin Panu tahtoo. Mutta kun Kari aina omakseen
kutsui ja kaivotiellä tavatessaan karitsakseen nimitti, jonka kerran
olallaan kotiinsa vie, niin herahti ilokyynel silmästä, ja monet yöt se
ajatus ullakossa valvotti. Vähät siitä, saisiko Kari lunnaansa
kootuksi, kunhan häntä lempi! Se lempi, otti niin hellästi kädestä nyt
ja luokseen kohotti, pää tuolla ylhäällä, jonne ei uskaltanut silmiään
nostaa. Ja ikäänkuin autuaassa unessa hän nyt Karin rinnalla karkeli ja
tunsi rohkeutensa ja luottamuksensa kasvavan eikä enää huolinut
välittää niistä, jotka häntä halveksivat ja pitivät liian huonona
Karille.

Tanssi taukosi, ja Annikki tapasi itsensä taas karsinassa, josta
kiireen kautta pujahti pirttiin ollakseen apuna emännälle. Porstuassa
seisoi Ilpotar kädet puuskassa ja loi häneen pahansuovan katseen,
sähähtäen korvaan: — Keiku, mitä keikut, vaan oksalla et keiku! — Entäpä
kerran keikkuisin minäkin, ajatteli Annikki, mutta ei huolinut vastata,
solahti mahtavan emännän sivuitse pirttiin, tempasi siellä piakan
toisen naisen kädestä ja alkoi sillä riemuavin mielin piiraita uuniin
kiidätellä.

— Tule kuulemaan, kun Kari laulaa ... sinulle laulaa! kuiskasi hänelle
hetken päästä korvaan toveri, toinen orjatyttö ... minä vartioin
piiraita, etteivät pala ... käy pian! — ja tyttö työnsi hänet pois
pankon äärestä porstuaan.

Karkelojen välillä helskytteli Jorma kanneltaan ja hyräili
säestykseensä. Nuoren väen iloksi lauloi hän Lemminkäisen lemmentöistä
ja hänen seikkailuistaan saaren impien iloissa, kassapäiden
karkeloissa. Vähän aikaa laulettuaan työnsi hän kanteleen Karille, joka
hänen vieressään istui, ja virkkoi:

— Käheä on ääneni ja virteni vanhat ... laula nuoremmuuttasi, paremmin
osaat.

— Hyvät on laulusi, kauneimmat Karjalassa...

— Laulahan nyt kuitenkin.

— Laula, Kari, kehoittivat muutkin.

Kari oli jo laulamassa, kun näki Annikin oven suussa. Lopetettuaan
lyhyeen ensimmäisen laulunsa, vaikeni hän vähän aikaa, juoksutteli
vanhaa säveltä ylitse uuteen ja alkoi:

— Yks on ystävä minulla
tämän ilman kannen alla,
yksi armas ainokainen
koko kolmessa kylässä.
Muut ne mustaksi sanovat,
kekäleeksi kellertävät;
minun on silmästä simana,
mesimarja mielestäni,
vaan on vaiva vuottaessa,
yksin ollessa ikävä;
harvoin yhtehen yhymme,
harvoin näemme toisiamme,
vesi on virtainen välissä
mieron vihat virtaisemmat,
vihat voitan, virrat kierrän,
kannan kotihin omani.

— Semmoinen oli se laulu!

— Laula vielä!

— Laulakoot nyt muut.

Mutta kaikki Karilta vielä toista laulua vaatimaan, Taas juoksutteli
hän säveltä suruvoittoisesta ilonvoittoiseen ja lauloi:

— Konsa istuit, maa iloitsi,
kun kävit, käki kukahti,
kussa seisoit, seinä paistoi,
kussa tanssit, tanhut keikkui,
tuost’ olet tullut, tuosta mennyt,
tuossa istunut kivellä,
tuossa astunut aholla,
kivi on tullut kirjavaksi,
paasi on toistansa parempi,
korpi kuutta kukkelampi,
lehto viittä lempeämpi.

— Kenestä on Kari laulunsa tehnyt? kysyi Panun emäntä.

— Eihän ole kuin yksi musta tyttö kylässä, pisti Ilpotar.

— Mutta se onkin virtensä veroinen, virkkoi Jorma. Mutta Annikki oli
luikahtanut tiehensä, liikutustaan pakoon.

— Laula vielä! Ei kahta kolmannetta! kehoitettiin yhä, ja Kari oli jo
aikeissa kolmatta lauluaan aloittaa, kun kuului toitahdus tuvan seinän
takaa ja pojat alkoivat ulkona huutaa:

— Markkinamiehet tulevat! markkinamiehet tulevat!

Soitto keskeytyi, ja kaikki väki pullahti tanhualle tulijoita
vastaanottamaan. Järven päässä näkyi musta joukko lähenevän. Pian
huomattiin kuitenkin, etteivät tulijat olleetkaan Panun väkeä, vaan
reitalaisia poroineen.

Missä panulaiset ja reitalaiset vastakkain sattuivat, siellä oli aina
tappelu valmis, ja nyt olivat oluet ja hyvät ruuat mieliä
kiihoitelleet.

— Annetaanko vähän tuliaismaistiaisia! huusi Taru, nuorista miehistä
suurisuisin, ja kohta oli vanhempain miesten ja Karin kiellosta
huolimatta hurjimmilla sukset jalassa ja jouset olalla. Koirineen
karkasivat he jäälle tulevia vastuuseen ja piiloutuivat pienoisen
saaren suojaan, jonka taitse tie kulki.

Pahaa aavistamatta ja luottaen markkinarauhaan, jota pyhänä pidettiin,
ajoivat reitalaiset hölkkäjuoksua suurta selkää pitkin. Saarta
lähetessä höröstyivät porot, päät nousivat pystyyn, ja jalat
notkahtelivat levottomasti. Vaan eivät ennättäneet ajajat, jotka
oudostellen tarkastelivat väen paljoutta Panulan kartanolla, pyöräyttää
porojaan takaisin, kun mieslauma haukkuvine koirineen huutaen ja
kiljuen karkasi saaren suojasta heiltä tietä tukkeamaan. Koiria
pillastuneet porot puhalsivat hurjaan laukkaan ja etumaiset ehtivätkin
ohi, mutta kahdesta viimeisestä pulkasta putosivat ajajat, Hilappa ja
Aslo, lumeen ja estivät, käsivarsistaan hihnoissa kiikkuen, porojaan
pakenemasta. Heidät saavutettiin, heitä mukuroitiin jousien ponsilla ja
lumessa ryveteltiin, porojen kimpuroidessa ja koirien niiden ympärillä
häristessä. Pienet lappalaiset puolustivat itseään, minkä taisivat,
koettivat pujahtaa pakoon ja hypätä pulkkiinsa, mutta aina syöstiin
heidät suulleen lumeen. Sen saivat kuitenkin puolustautuneiksi, ettei
hihnoja heidän käsistään saatu.

— Ei saa syyttä repiä ... älkää, hyvät miehet, repikö! vaikeroi Hilappa
ollen armoille antauvinaan.

— Saa syyttäkin reitalaista repiä! huusi Taru. Tänne tievero! Anna
viinasi, niin pääset!

— Riisutaan poro ja viedään pulkka pihaan!

Toiset reitalaiset olivat telmeen kestäessä tehneet kierroksen jäällä,
mutta eivät saaneet vauhkoutuneita porojaan menemään päin, apuun
päästäkseen. Ahdistelijat usuttivat koiriaan heidän kimppuunsa ja
ammuskelivat heitä tylsillä nuolilla. Mutta silloin kuului vihainen
vingahdus ilmassa ja samassa parahdus.

— Voi lempoa, kun rautanuolella ampui! huusi Taru.

Kaikki kokoontuivat Tarun ympärille ja unohtivat hetkeksi
ahdistettavansa. Hilappa ja Aslo käyttivät tilaisuutta hyväkseen,
nakkautuivat vikkelästi kuin kissat pulkkiinsa ja ehtivät toisten luo,
ennenkuin heidät uudelleen saavutettiin. Ja pyrypilvenä kiisi
lappalaisseurue tiehensä.

Taru kirkui ja kiroili niin, että sanat säkeniä iskivät. Hänen vasen
kätensä riippui hervotonna, ja olkapäästä, jonka pitkä, terävä nuoli
oli lävistänyt, valui verta virtanaan valkoiselle sarkakauhtanalle.

— Jälkeen joka mies niiden riettojen! huusi hän hammasta kiristäen.

— Ette niitä enää saavuta! virkkoi Kari, joka useiden muiden kanssa oli
rientänyt jäälle tappelua asettamaan.

— Raukkoja teitä! kähisi Taru, — mutta vielä minä kerran sen...

— Näitkö, kuka ampui?

— Lie ampunut kuka tahansa, mutta sen vannon, että maksa höyryää, missä
heistä yhdenkään tavannen ... ja täss’ on ase, — ja samassa kiskaisi hän
nuolen haavasta ja pisti sen verta tippuvana viineensä.

— Siinä sen nyt näette: viha vihasta kytee, virkkoi Jorma taloon
noustaessa.

— Eikä sammu ennenkuin joka sauna Lapinpohjassa taivaalle lämpiää,
vastasi Taru toista kättään toisella hihasta kannattaen.

— Ei saa sotaan yllyttää, nuhteli Jorma. Reitalaisten kanssa on rauha.

— Mitäs ampui!

— Itsehän ensin menitte, huomautti Kari.

— Suus kiinni, salareitalainen!

Kari kuohahti, ja hänen silmänsä välähtivät. Taru väisti päätään kuin
iskua välttäen. Mutta Kari hillitsi suuttumuksensa ja virkkoi
rauhallisesti:

— Eto haavasta aikamies kiukuttelee.

Vähitellen miehet pihaan noustessa tyyntyivät, ja kun huudettiin
ruualle suureen tupaan, unohtuivat reitalaiset ja äskeinen kahakka
höyryävän naurispuuron ja piirakkain ääressä.

Syötyä pantiin taas karkeloksi ja lauluksi. Mutta Kari oli ottanut
pitääkseen vartiota vuorella, kun luultavaa oli, etteivät
markkinamiehet enää metsään yöpyisi, vaan painaisivat pimeänkin tultua
kotia kohti. Miehet laskivat, että he jo iltayöstä ja ennen kuun nousua
saapuisivat. Sitä varten, että markkinamiehet pimeän aikana
saapuisivat, oli tervaisia tuohuksia varattu pinollinen tuvan nurkkaan,
jotka sytytettäisiin niin pian kuin vartija merkin antaisi, ja
mentäisiin sitten miehissä vastaan ja riemukulussa tulijat kotiin
tuotaisiin. Vartijalla oli hänelläkin tuohus mukana, jonka hän
sytyttäisi, kun näkisi järven päästä tulen, jolla miehet tulonsa
ilmaisisivat.

Karkelossa oli Kari saanut Annikille kuiskatuksi menevänsä vartijaksi
ja pyytänyt häntä tulemaan toverikseen. Annikki ei ollut mitään
vastannut, puristanut vain heikosti Karin kättä suostumukseksi. Mutta
karkelon jälkeen oli tyttö kadonnut. Ei häntä näkynyt tuvassa
kummassakaan, ei ollut saunassa eikä aitoissa, joista Kari häntä
katseli. Ehkä oli mennyt edeltä yhtymäpaikalle. Mutta ei hän ollut
sielläkään. Kukkulalle tultuaan Kari istuutui korkean kiven kylkeen,
jonne oli tuotu poron nahka lattiaksi. Hän istui ja kuulosti metsän
rantaa. Huurteiset, jäiset puut nasahtivat tuon tuostakin hänen
takanaan, tuulen hengen niitä silloin tällöin liikauttaessa. Alhaalla
oli talo, josta kuului koirain haukuntaa, ovien käyntiä ja hoilotusta
ja välistä kanteleen helähdys. Taampana kohosi kuun neljänneksen ja
tähtien sitä heikosti valaistessa korkea uhrivaara avopäine
kallioineen, joiden lumiset laet erotti rinteillä olevan metsän
mustasta. Kari ei tahtonut saada paikallaan pysytyksi, ja yhä
levottomammaksi hän kävi, kuta kauemmin Annikki viipyi. Jos se oli jo
ollut täällä ja mennyt pois, eikä taaskaan saisi kahden kesken tavata.
Hän nousi ylös, meni metsän rantaan, kuulosti, palasi taas kiven luo ja
pudisteli lumen poron nahkasta levittäen sen siististi hangelle. Siihen
hän sen istuttaa, kun se tulee, siinä häntä katselee ja kuuntelee hänen
äänensä liritystä, sitä kaikkea sitten taas moneen kertaan jälkeenpäin
muistellakseen.

Siitä pitäen, kun Kari hänet ensi kerran tapasi ja kietaisi kätensä
hänen vyötäistensä ympäri, oli Annikki yksinäisillä metsäretkillä aina
hänen mielessään väikkynyt, hiihtänyt hänen edellään tai vierellään ja
öitä hänen nuotiollaan istunut. Mutta harvoin hän oli saanut häntä
nähdä, vielä harvemmin puhutella. Usein hän tästä kulki ja taloa
kierteli. Välistä näki tytön saunapolulla, välistä kaivotiellä, silloin
tällöin rannalla poukkujen pesussa. Lumotuksi hän välistä luuli
itsensä, lumotuksi sanoi häntä äitikin. Ja sen jälkeen lienee hän
ollutkin lumottu, kun tytön lehdossa tapasi lehdeksiä taittamassa ja
kiersi kätensä hänen ympärilleen. Oli, niinkuin olisi tyttö siihen
sulanut, huvennut hänen käsivarsiensa väliin puhtoisena ja notkeana
kuin talvinen orava. Tummat olivat sen silmät ja mustat kulmat, ja ne
loistivat niin toisin kuin muiden tyttöjen. Se meni hetkeksi kuin
tainnoksiin, heräsi sitten ja pujahti nopeasti kuin lumikko puiden
väliin. Mutta siitä pitäen oli Annikki Karin edessä niin ilmielävänä,
että hän ojensi kätensä häntä tavoittaakseen ei ainoastaan unessa
yöllä, vaan ilmisissä päivälläkin. Ja Kari oli vakuutettu siitä, että
joku hyvä haltija hänelle näytti sitä, mitä tiesi hänen toivovan
näkevänsä — eikä hän pyrkinyt pois lumoista, vaan tahtoi mielessään sen
suojeluksessa kulkea.

Ensi kerran, kun Kari Annikkia Panulta pyysi, sanoi Panu: — ”Millä sinä,
tyhjä mies, semmoisen tytön ostat?” — ”Paljonko tahdot?” kysyi Kari
jouseensa nojaten, sillä he olivat tavanneet toisensa metsässä. Panu
määräsi kaksi karhun nahkaa, kolme ilvestä ja viisi rihmaa oravia.
Mutta kun Kari ne vei, vaati lisää vielä kaksi karhunnahkaa, sanoen
olevan tytöllä muitakin tahtojia. Mutta kun nekin oli saanut, ei
sanonut antavansa ennen kuin vuoden päästä tytön nuoruuden takia. Nyt
oli vuosi kulunut, eikä hän niin paljon voisi lisätä, ettei Kari niitä
hankkisi. Johan oli Annikkikin kihlavaatteet yllensä pukenut.

Mutta missä hän viipyy? Taas kavahti Kari ylös luullen kuulleensa
kahauksen lumessa. Jos ei uskalla tulla esiin metsän rannasta näkijöitä
peläten? Kari meni metsän rantaan ja vihelsi hiljaa. Ei kuulunut
vastausta. Mutta kun hän taas palasi tähystyskivelle, istui Annikki
poron nahkan päällä sukset vierellään.

— Missä olet niin kauan viipynyt?

Annikki oli hengästyksissään, ettei ensin kyennyt vastaamaan.

— Tuollahan minä ... reitalaisten puheilla, sai hän viimein sanotuksi.

— Mitä sinä heistä ... ja missä heidät saavutit?

— Mikä se oli?

— Tuuli se vain...

— Hiihdin perästä ja saavutin vasta yönuotiolta. Veljestäni kävin
viestiä. Veli on tullut näille maille, Reita veli, mutta emo on
kuollut.

— Mistäpä tiesivät veljestäsi?

— Tapasin heidät markkinoille mennessään ja sanoivat hakevansa häntä
kostamaan ... mutta ei ole Reidasta kostajaksi ... Ristin-Kiesusta
kumartaa ... niin kertoivat ... ei ole meidän suvussa miehiä.

— Älä sitä sure.

— Hukka minut perii, jos tietävät heimolaisteni puheilla olleeni ja
siitä Panulle puhuvat. Ilpotar väijyy minua joka askeleella ... sinua
tytölleen toivoo ja minua vainoo.

— Älä pelkää hänen vainojaan, ei sinulle mitään tehdä, ja kohta olet
omani.

— Minua peloittaa väliin, ettei anna minua lunnailla millään.

— Silloin otan sinut lunnaitta.

— Sitä älä tee. Panu saavuttaa meidät, vaikka minne paennemme. Tuhoo
taioillaan. Sillä on isäni taiat. Saa vaikka kivet taivaasta päällemme
putoamaan.

— Ei ne taiat sinuun pystyne.

— Mutta sinuun pystyvät. Parempi, kun vielä varrotaan.

— Huomiseen varron, jos ei silloin pidä puhettaan, niin tiedän, mitä
teen.

— Nyt minä menen, alkavat kaivata.

— Älä mene, istu vielä hetkinen. Istu tähän polvelleni, niin on
lämpimämpi.

— Istuisin ikäni, kun saisin. Sinua öillä unelmoin, sinua päivät
päästänsä ajattelen, — ja painuen Karin syliin pillahti Annikki
katkeraan itkuun.

— Mitä itket?

— Itken sukuni surkeutta, ja oman mieleni aavistuksia itken. Kun niin
isot lunnaat tahtoo, mihin vielä aikonee myydä, toiselle eikä sinulle.

— Toteutukoon aavistuksesi, silloin tartun tapparaani ja isken, vaikka
kehen sattunee.

— Älä uhkaa, ehkei äitisikään minusta tahdo, mustasta tytöstä.

— Äitini ovat tekemät ne vaatteesikin, jotka toin. Hän vuottaa sinua
hartaasti ja kysyy, etkö jo tule. Tupani vuottaa sinua, aittasi
vuottaa.

— Vuottaneeko Karikin?

Ihastuksissaan kietaisi Kari hänet väljään kauhtanaansa ja painoi hänet
rintaansa vasten, eikä Annikkikaan pyrkinyt irtautumaan.

Mutta samassa tuikahti kaukaa järven päästä tuli, jonka molemmat
yht’aikaa näkivät. Annikki hyppäsi suksilleen ja katosi siitä kuin
maata pitkin lentävä yölintu mäen alle. Kari sytytti soihtunsa ja
pystytti sen hankeen heilautettuaan sitä kolme kertaa päänsä päällä.
Sitten riensi hän alas taloon ilmoittamaan, että kauan odotetut
markkinamiehet olivat saapumassa. Nuoret miehet tempasivat sanoman
kuultuaan tuohuksensa sopelta, sytyttivät ne uunin lieskasta ja
kiirehtivät ulos, toiset mennen jäälle vastaan, toiset muodostaen
käytävän tuvan rappujen edestä saunalle saakka. Koirat hulakehtelivat
iloissaan, ja kesy karhunpenikka, joka oli päivällä maannut
havumajassaan, kömpi sieltä outoa tulitusta oukailemaan ja juosta
ruhvelsi rantatörmästä alas jäälle isäntäänsä vastaanottamaan.