XIX.

Otettuaan Joukon mukaansa lähti Panu, aseitaan kantaen, pyhälle
vuorelle päin hiihtämään. Tultuaan sisään pyhästä veräjästä, jonka
pielissä oli karhun kallo kussakin, ei hän lähtenyt vuorelle
kiipeämään, vaan liukui sen sivua pitkin rantaa myöten, noudattaen
entistä suksenjälkeä. Kun oli tultu niin kauaksi talosta, etteivät
tulet sieltä enää näkyneet, kääntyi Panu poikansa puoleen ja alkoi
hänelle puhua ja asioita selittää, niinkuin hänen tapansa oli aina nyt,
kun oli alkanut häntä taikamatkoilla muassaan kuljettaa.

— Nyt vien sinut paikkaan, missä et ole ennen käynyt, ja neuvon
tietoja, joista et ole ennen oppia saanut. Huomaa tarkkaan, mitä näet,
ja pane visusti mieleesi, mitä kuulet. Taika on yhdellä erällä
opittava, tiedon on mieleen painuminen kuin jalan jäljen tuoreeseen
lumeen: jos monesti kuljet, sotkeutuu, etkä tiedä, mistä on tullut ja
minne mennyt. Älä kysy äläkä puhuttele. Minä tiedän, mitä ajattelet, ja
selitän sen, mikä sinun tarvitsee tietää.

Äänetönnä hiihtää lipitti poika isänsä jäljessä, joka, vaikka olikin
hänellä raskas kuorma olallaan, pitkissä ponnahduksissa luisutteli
suksiaan tasaisella maalla jyrkän kallion rinnettä.

— Olet taikoja oppinut, puheli Panu, mutta parhaat ovat oppimatta.
Taioista suurimmat ovat ne, joilla ihmisiä lumotaan, mutta niitä
lähinnä on otsotaiat, sillä otso on tietäjä eläinten joukossa ja monet
haltijat ovat hänellä hallussaan, myyrä häntä talvella elättää ja
hunajaa mehiläispesästä kantaa, palokärki kesällä hänen iloikseen
viheltää ja edellään lentää. Mutta vaikka taikoja koko joukon tunnet,
et tiedä vielä, mikä on taika, ja mikä on sen tarkoitus. Taika sitoo ja
päästää, sulkee ja avaa. Taika on tiirikka, jolla salaa oven
umpilukkoon panet ja jolla sen siitä salaa avaat. Se on kuin pyydys
pahan haltijan polulle pantu, lanka aidan raossa, loukku tiellä, rauta
lumessa jäljen alla. Ennen, kun haltijat hyviä olivat, tottelivat
kolmea sanaa, loihdulla heidät hillitsit. Jorma luulee, ettei vieläkään
muuta tarvita. Mutta sitä pitäen, kun Ristin-Kiesus Karjalaan tuli,
ovat pahat haltijat irti päässeet, jotka ennen Kipuvuoressa vangittuina
olivat taikka kahden puun välissä tuulisella säällä ruikuttivat. Ne
eivät sanasta säikähdä, vaan ne pitää tekotempulla voitettaman. Kuta
kummempi temppu on, sitä vaikeampi on sen sitä välttää, kuta ovelammin
osaat sen tehdä, sitä helpommin se siihen lankee. Ne ovat vainajia
kaikki pahat haltijat. Vainaja kun haltijaksi pääsee, on paha
kiusaamaan, sitä pahempi, kuta läheisempi. Reita on tätä nykyä
vainajista vainolaisin. Joka paikassa se piilee ja väijyy, ole varma
siitä, että otson ajossa huomennakin kantapäillämme hiihtää. Missä
sauvattoman suksen jäljen näet, joka on nietoksien harjoja hiponut,
siitä on hiihtänyt. Jos ei minulla ollut sen tietoja, monta kertaa olin
hukassa.

— Millä lailla sait Reidan tiedot, isä? kysyi Jouko ponnistellen Panun
perässä, joka hiihti sitä kiivaammin, kuta enemmän puhui.

— Sen sinulle tänä yönä ilmaisen. Ilmaisen sinulle kerran kaikki
tietoni ja kaikki taikani siirrän. Vielä en sitä tee, et jaksa kaikkea
muistaa. Mutta seuraa nyt tarkoin ja näe, miten otsoa vastaan varaime.

Panu pysähtyi suunnattoman suuren muurahaiskeon luo, joka oli tuuhean
kuusen ympärille rakennettu. Yhden toisensa perästä pisti hän keihäät
ja nuolet kekoon, keihäät sen juureen ja nuolet huippuun ja käänteli
niitä kuin rautaa ahjossa, kuulumattomia sanoja hymisten. Sen tehtyään
otti hän hopeaisen uhritankonsa tuluslaukusta ynnä sitä varten tehdyn
pienen veitsen, käski Joukon tekemään samoin ja astumaan hänen
askeliinsa, kun hän kekoa kiersi. Kolme kertaa kiersi hän keon
myötä- ja vastapäivään, vuolaisi joka kerralla murusen hopeata kekoon
ja loihti:

”Ota teräs tenhojasi,
ime muuraisen mujuja,
väkeviä, vihavia
myrkkynesteitä nenähäs.
Kerran raapaisen kärellä,
ihon auki irtautan,
verisuonet puhki pistän, —
Jo on verissä vihani,
kuolon kalma kalvamassa,
et kuin kerran kellahtanet
hangen päällä hengetönnä.”

Otettuaan aseen itsekunkin nopealla nykäisyllä pois keosta ja
pistettyään ne hankeen ikäänkuin niitä siinä terästääkseen antoi hän ne
Joukolle ja käski viemään ladulle suksien luo. Itse nyhtäisi hän keolle
jääden vasemmasta pohkeestaan, vasemmasta kainalostaan ja vasemmalta
puolen rintaansa kolme karvaa kustakin ja ripotteli ne uhriksi kekoon.
Sitten taittoi hän oksan kuusesta, ripsui sillä aseiden jäljet umpeen
ja lakaisi lumenkin askelilleen, peräytyessään takaperin suksien luo.

— Nyt on aseet varattu, omamme ja muiden. Itse olemme vielä varaamatta.
Jätämme aseet tähän ja otamme ne palatessa. Käymme pajanväen avuksemme
ottamaan. Ne otamme sijasta siitä, jota et ole ennen nähnyt, mutta
jonne sinut nyt saatan. Hiihdämme tässä nyt pyhän vuoren rinteelle.
Tämän laella tai tämän ympärillä, mutta paras kaikista, jos tämän
niemen kärjessä, ovat taiat tehtävät. Täällä kaikki haltijat asuvat,
täällä ne ovat lumottavat, lepytettävät ja sidottavat. Täällä ne
parhaiten rukouksia ja taikoja tottelevat. Monet luulevat, että saman
tehon tekee, missä rukoilit, uhrasit tai taikasi toimitit. Saattaahan
joskus muuallakin haltija asua, mutta yhtä hyvin sattuu, että on
poissa. Mutta uhrivuorella hänet aina tapaat. Tänne pitäisi kaiken
kansan uhraamaan saapua, tänne antimensa kantaa. Ei kunkin kotoinen
uhri ole aina tarpeen, ei ole aina hyväkään. Ei tiedä tavallinen mies,
milloin uhri on otollinen, tietäjä yksin sen tietää ja uhraa muiden
edestä. Hän on haltijoihin tottunut ja haltijat häneen. Uhri, olipa
kuinka oivallinen tahansa, ei vaikuta sopimattomalla ajalla: kuusta,
auringosta, tähdistä, tuulista tietää arvata tietäjä ajan oikean. Kun
on aika oikea, ei tarvitse kovinkaan paljon uhrata, saatat vasken
kullasta, tinan hopeasta vuolaista... Mutta nyt olemme perillä.

Jouko näki tuuhean kuusikon edessään häämöttävän. Sen läpi tungettua
oltiin aukealla, jossa Panun taikamaja seisoi. Vaikka oli mieltään
karaissut, vapisivat vähän hänen sydämyksensä tätä salaperäistä
huonetta lähestyessään, jonka jokaisesta nurkasta petoeläinten
avonaiset luukidat ja silmäkuopat vastaan irvistivät, näyttäen kuutamon
valossa kahta kamalammilta ja suuremmilta.

— Et heitä huoli pelätä, eivät ne ihmisille mitään mahda. Haltijoita
vastaan ovat siihen asetetut, kuolleet kuolleita peloittamaan. Koko
saunakin on itsestään metsään kuivaneista ja ukonnuolen tappamista
puista tehty. Semmoiseen eivät pysty maan vihat, eivät ilman eivätkä
vedenkään vihat. Se on tehty satoja vuosia seisomaan, ja niin kauan,
kun saanee tulen vihoilta säilyä, ei häviä, vaan pysyy Karjalan
tietojen tukena ja turvana.

Astuttuaan alas suksiltaan oven edessä ja nostettuaan ne seinää vasten
kahden puolen ovea otti Panu kynnyksen alta lumesta keppiin pistetyn
koiran kallon ja pystytti sen oven alle hankeen. Sitten hän veti pienen
metsäkirveensä huotrastaan, iski sen oven kamanaan ja virkkoi:

— Anna onni ollakseni,
rauha rakas asuakseni
tässä koissa kultaisessa,
petäjäisessä pesässä,
honkaisessa huonehessa.

Ovi oli matala ja ahdas, niin että sisäänmenijän täytyi kumartua siitä
kulkiessaan, ja sen kynnys oli korkea kuin riihen kynnys. Sisästä oli
huone puoleksi paja, puoleksi sauna. Katon rajassa oli lauteet ja
kiukaan kupeessa ahjo. Palje, alasin, vasarat, pihdit ja muut pajakalut
olivat kaikki pienoiskokoa kuin leikkikaluja.

Kun tuli oli viritetty takkaan, näki Jouko tarkemmin katsella
ympärilleen. Seinillä oli nauloissa riippumassa tai rakoihin pistettynä
kaikenlaista tietäjän tavaraa suuret varastot: käärmeennahkoja,
petoeläinten hampaita ja kynsiä, ketunhäntiä, kiviaseita ja joukko
valmiita ja keskentekoisia kannuksia. Kaikkia näitä taikakaluja keräsi
ja valmisti Panu ja möi tarvitseville.

— Nyt käymme pajan väkeä mukaamme ottamaan, sanoi hän. Metsämies kun
metsään lähtiessään ottaa pajan väen mukaansa, eivät pysty
minkäänmoiset kateet eivätkä lointeet. Seuraa tarkkaan, mitä teen,
kerran näytän, en monesti.

Jouko näki isänsä veitsen kärjellä kaivavan palkeen pohjaläpän kautta
tomua ja vuolevan hopeata sijaan kolme sirua. Pajapölkyltä alasimen
kannen alta hän otti samalla tavalla raudan kuonaa ja niinikään ahjosta
hormin suun kohdalta, vuollen aina hopeaa sijaan ja joka kerta
loihtien:

”Tulen tyttö, tuima neito,
nouse huonoa hoitamahan,
voimatonta vaalimahan,
varten vastuksen väkeä,
noidan nuolia kovia;
ettei noidat kyllin saisi,
velhot viljalta vetäisi.”

— Nyt minä sekoitan nämä tomut ja panen tähän myttyyn ja mytyn
tuluksiini, niin eivät pysty mitkään noitumiset, vaikka olisi kontio
itse haltijan oma. Siinä on sinun osasi. Anna tänne tuluksesi. Näytän
sinulle nyt ja annan omaksesi yhden kutakin tehoavaa taikakalua ... ja
tämän kissannahkakukkaron, jossa ne säilyvät.

Ja Panu otti esille uuden nahkapussin, johon sitten noukki seinältä
seuraavat esineet ilmoitellen, mihin niitä mitäkin tarvittiin: ukon
taltan ilman vihoja vastaan, hiiren pään maanväen vihoja vastaan,
kiisken kuivuneen evän veden väen vihoja vastaan, sitten vielä kotkan
kynnen, murusen kääpää pyhästä uhripuusta ja lopuksi palasen puuta
kirkon seinästä kirkonväen vihoja vastaan.

— Nämä on tehoavia kaluja kaikki muut paitsi kirkonväen taika. Ennen
auttoi kirkonseinästä otettu lastupala, ottipa sen mistä paikasta
tahansa, mutta nyt on uusi herra kirkolla, ja pitäisi olla sen oman
paidan lievettä taikka rippiöylätti, ennenkuin sait kirkonväen vihat
torjutuksi. Minä en niitä saa käsiini, mutta sinun ne on hankittava,
kun kerran tietäjäksi tulet.

Hajamielisesti oli Jouko kuunnellut isänsä selityksiä, huomio
kiintyneenä seinällä oleviin esineihin, joista hän kaikista uteliaimmin
tarkasti nurkassa riippuvaa outoa pukua. Ensin siinä oli naulassa
suippopäinen lakki, joka oli punaisella veralla päärmetty ja josta
riippui monenvärisiä silkkisiä ja samettisia nauhoja. Hatun alla oli
peurannahkainen peski, jonka kauluksesta, hihoista ja kainalojen alta
riippui koristeina helmiä, näkinkenkiä, rahoja ja pieniä tiukusia.
Peskin alla oli pienoinen kolmijalkajakkara, ja kahteen sen jaloista
oli pistetty pukuun kuuluvat peurakkaat. Ne olivat Joukosta tutut
vaatteet, jossakin oli hän ne kauan sitten nähnyt, mutta ei muistanut
missä.

— Mitä nämä ovat? kysyi hän nostaen kauhtanan lievettä. Mutta samassa
hän hiljaa huudahtaen pudotti sen takaisin ja peräytyi äkisti. Liepeen
alla oli hän nähnyt tuohisen ja tuohisessa ihmisen pääkallon, jonka
irvistelevien ikenien välistä näkyi elävän käärmeen kiemuroita.

Panu naurahti poikansa säikähdystä, kaivoi kontistaan pullosen, nosti
kauhtanan lievettä ja kaatoi maitoa tuohiseen. Silloin alkoi kiemura
kallon sisässä liikkua, ja pistäen päänsä vasemmasta silmän reiästä
lakki käärme maitoa astiasta suuhunsa.

— Ei tämä mitään tee, tämä on lumottu. Ei ole oikea käärme, vaan
käärmeeksi muuttunut ihmisen henki.

— Kenen ihmisen? kysyi Jouko, huulet ja ääni vielä vavisten.

— Pitänet nyt takanasi, ilmoitan sinulle tiedoistani salaisimman.
Reidan ovat vaatteet, sen on pääkallo, ja sen henki on käärmeeksi
muuttunut. Kun kuolemata teki ja henkensä lähtöään, manasin minä: —
Henkesi mua palvelkoon! — Sen kuuli vielä ja kirosi: — Käärmeeksi henkeni
maan alle matelemaan ja kantapäähäsi puremaan! Ja sinne meni, henkensä
heitti ja kaikki haltijansa mukanaan vei. Kaiken ikäni olisi minua
vainonnut, ellen ottanut vaatteitaan, joita tietäjänä toimissaan piti,
ja kaivanut kalloaan haudasta ja niitä tänne talteeni tuonut. Mutta
käärmeen kera henkensä kuljeksi.

— Miten sait sen?

— Ikävystynytkö lie henki erillään ruumiista harhailemaan, kun käärmeen
nahkaan kätkihe, taikojakin lienee totellut, päivänä muutamana tämän
huoneen kynnyksellä loikoi ja sähisten päätään kohotti. Maidon kotoa
juoksin, houkuttelin, kesyttelin, sain kalloon solahtamaan, ja siinä on
siitä päivin lämpimissä valkeissa villoissa asuntoaan pitänyt entisessä
sijassaan, ja hallussani on minulla Reidan haltijat ja turva kaikkia
Lapin taikoja vastaan, ellen käärmettä tapa ja ellei kukaan muukaan
talossani sitä tee. Kolmella suurella uhrilla sen lupasin ja jos lupaus
rikottanee, katoaa käärme ja Lapin nuolena näkymättömän kaaren päällä
minua ja sukuani väijyy. Muista tarkkaan, ettet käärmettä koskaan tapa,
missä hän sinua vastaan tulleekaan.

— En tapa.

— Ettet erehdyksestäkään sitä tekisi ja aina muistaisit, annan Reidan
käärmeen tästä päivästä hoitoosi. Maitoa hänelle tänne kanna.

Ei uskaltanut Jouko pyytää tästä toimesta päästäkseen, vaikka häntä
kammotti lähestyä sen henkeä, jonka hänen isänsä oli surmannut,
niinkuin puhuttiin. Olisi tehnyt mieli sitä kysyä, vaan ei tohtinut. Ja
outoja ja tukalia olivat hänestä kaikki nämä mutkat ja menot. Siitä
pitäen, kun hänen isänsä häntä taikoihin neuvoi ja tietojensa
salapoluilla kuljetti, seurasi hän häntä kammo käärönä rinnan alla ja
mielessä alituinen ahdistus. Tietäjää tahtoi hänestä isä, mutta ei
tuntenut Jouko kykyä siksi tullakseen eikä voimaa henkiä hallitakseen.
Isä oli sanonut: jos taian opit ja unhotat, itseäsi vastaan se kääntyy.
Päiväkaudet kulki hän alituisessa pelossa, että jotakin tärkeää
unohtaisi, ja unensa yöllä oli täynnä sekavia taikoja ja haltijain
lähettämiä outoja näkyjä. Eikä ollut ketään, jolle huolensa haastaisi,
sillä kielto oli ankara isältä kenellekään niistä mitään puhumasta.
Pyysi hän nyt ulos päästäkseen, kun näki Panun uusien taikain tekoon
valmistauvan.

— Yövymme tänne, vastasi Panu. Perehdyttävä on sinun haltijoihin ja
haltijain sinuun. Jos sinulle Maahinen unessa ilmaantunee, tietää se,
että sinulle alamaiseksi tarjoutuu. Ellet häntä nähne, kerran kuun
vaiheessa on sinun täällä yö nukuttava, kunnes nähnet. Nouse lauteille,
ummista silmäsi ja nuku.

Jouko totteli, sydän vapisten. Kauan askaroi hänen isänsä vielä
alhaalla taikoja tehden, loihtuja hymisten ja täytellen taikakaluilla
pienoisia pusseja, samanlaisia kuin se, jonka oli Joukolle antanut.
Mutta Jouko ummisti silmänsä, veti kauhtanansa korvilleen, ettei tulisi
tuhoa, jos näkisi eikä muistaisi, ja siihen nukkui, kun kuuli aikainsa
päästä isänsäkin lauteille nousevan.

Pimeä oli huone ja tuli takassa sammunut, kun Jouko kiljahtaen ylös
kavahti heräten uneen, jonka oli nähnyt.

— Haltijanko näit? kysyi hänen isänsä.

— En nähnyt.

— Etkö mitään nähnyt?

— Näin.

— Mitä näit?

— Näin papin.

— Tuliko sisään?

— Ei, vaan ikkunasta katsoi.

— Ei uskaltanut, kun koiran kallo ulkona irvisti.

Mutta paha oli se merkki, että Jouko sinä yönä, jonka taikamajassa ensi
kerran vietti ja jolloin olisi ollut haltijain tuttavuuteen saatettava,
oli papin nähnyt.