XXIII.

Ei ollut ainoatakaan panulaista näkynyt Kontojärven kirkolla sitten
markkinain. Pyryilman kanssa kerran lähdettyään olivat salolaiset
jäljettömiin kadonneet kuin villipeurat, jotka asutuille maille jonkin
kerran eksyttyään oikaisevat kuin viivalla vetäen takaisin synkille
sydänmaille.

Lukusilla kulkiessaan pitäjänsä asutummissa osissa tiedusteli
Martti-pappi Panusta ja hänen hankkeistaan. Ei kukaan sanonut hänestä
mitään tietävänsä, ei kukaan mitään hänestä kuulleensa. Mutta vaikka
Panu miehineen pysyi poissa, lumeen peittyneiden, laduttomien korpiensa
takana, tuntui hänen läsnäolonsa kuitenkin kaikkialla, mihin pastori
tuli. Jos hän otti hänet puheeksi, vaikenivat miehet kuin yhteisestä
sopimuksesta, loivat silmänsä maahan ja koettivat kääntää puheen
toisaalle. Hän heitä siitä nuhteli, mutta he vaikenivat yhä, ja silmään
ilmaantui pelonalainen, välttelevä, kaihtiva katse. Se oli yhä sitä
samaa, salaperäistä pelkoa, jonka hän heti tultuaan oli huomannut, ja
markkinamessun jälkeen se oli yhä ollut kasvamassa. Vähitellen alkoi
hänelle selvitä syykin siihen. Tuon tuostakin tiedusteli häneltä
salamyhkäisesti ja kautta rantain milloin yksi, milloin toinen pitäjän
mies, eikö ollut mikään vaara häntä uhannut, eikö ollut huomannut
minkään onnettomuuden häntä väijyvän. Kun hänen vaimonsa kerran
sairastui, ilmaisi Rampa-Riitan äiti vihdoin kaikkien ajatukset,
selittäen taudin panentataudiksi, Korpijärven suuren tietäjän
nostamaksi. Muutkin merkit osoittivat, että Panu oli ollut liikkeessä.
Koko talven oli vuoroin pyrynnyt, niinkuin olisivat kaikki Lapin
lumiseulat yltä kuohuneet, vuoroin ollut viikkomääriä niin ankara
tulipalopakkanen, ettei muistettu miesmuistiin moisia ilmoja olleen. Se
ei ollut enää oikeata jumalanilmaa ... pahan nostamaa oli ... ei olisi
pitänyt noitaa kirota, se kiroo vastaan kahta kipakammin.

Reita toi nämä tiedot ja kertoi vielä kuulleensa miehiltä, jotka olivat
saloilla hirven hiihdossa olleet, miten Panu oli kirkkoa kironnut ja
miten kirkko siitä kirouksesta oli kumolleen ilmassa keikahtanut, ja
olivat miehet asiasta Panua ihmetellen puhuneet.

— Jos on kirkko ollut kumollaan, niin on se pantava kohdalleen jälleen,
virkkoi Martti-pappi.

Ja siitä päivästä hankki hän lähtöä Korpijärven perukalle. Niin kauan
kuin ei hän sinne mene eikä osoita uskaltavansa käydä sutta hänen
omassa luolassaan uhkaamaan, ei se lakkaa hänen karjaansa vaanimasta.

Mutta ei ollut retki Korpijärvelle helppo tehdä. Harvat olivat ne
miehet, jotka siellä olivat liikkuneet ja jotka sinne tien osasivat.

Eivät auttaneet uhkaukset, eivät houkutukset ja lupauksetkaan.
Korpijärven perukka oli kuin manala, jonne monta oli mennehiä, harva
sieltä tullehia. Oli nähty, että tietäjä, kun tahtoi, taisi jäljet niin
sotkea, ettei kotiinsa osannut, vaan talvikauden korpia harhaili,
samoja jälkiään kiersi, kunnes nääntyi ... niin oli monelle käynyt.

Niin kului talvi puolilleen, ja jo oli pastori vaimonsa kieltelyistä
huolimatta päättänyt Reidan kanssa ja ilman opasta lähteä umpimähkään
kesäpäivän nousua kohti hiihtämään, kun tuli tieto, että vouti hankkii
karhun ajoon Korpijärvelle.

Tie oli auki ja voudin jälkiä noudatellen lähtivät Martinus Olai ja
Reita Reidanpoika kirkkaana kevättalvi-aamuna retkelleen. Voiton
varmuus rinnassa pappi hiihtää, on niinkuin metsästäjä, joka on otuksen
jäljille päässyt ja seuraa sitä selvää jälkeä myöten, kunnes varmassa
piilopaikassa tavoittaa. Kuta kauemmin hän hiihtää, sitä kauemmaksi hän
tulee kotoaan, mutta ajon päämaali ei tulekaan sitä mukaa lähemmä. Tuon
vaaran rinteellä hän sen saavuttaa, mutta kun sinne saapuu, jatkuu
jälki yhä ja uppoo yhä synkemmille saloille.

Kolme päivää hiihtivät pastori ja Reita, yöt aina nuotioilla väristen.

Mutta kuta kauemmaksi tulivat kirkolta, sitä turvattomammaksi kävi
mieli. Se, mikä kotona, kirkon turvissa, joka oli kuin hyvin varustettu
linnoitus, tuntui varmalta saavuttaa, se oli täällä sen piiristä
poistuessa sitä epätietoisempaa, kuta edemmä tultiin. Voisiko hän
siellä mitään saada aikaan? Eikö ollut mieletöntä mennä takamaita
kylvämään, kun rintamaatkin vielä raakaa metsää kasvoivat? Eikö olisi
ollut tarpeeksi työtä kirkon ympäristössä ja eikö otollisempaa jo ennen
avatulla vainiolla viljelystä parantaa? Milloin tuntui näihin
kysymyksiin yksi vastaus oikealta, milloin toinen — mutta viimeinen oli
aina se, että hän heitti konttinsa uupuneeseen selkäänsä, tarttui
sauvaansa ja lähti Reidan jälkeen ponnistamaan. Korpiahan hän oli
tullut aukaisemaan, ja korpea kohti piti hänen kulkea ... muut asutuita
maita viljelkööt. Vaimo oli ollut alakuloinen hänen lähtiessään, oli
silmissä ollut pyyntö, jota ei suu ilmaissut. Mutta ei saanut Jumalan
käskyjä täyttäessä muiden mieliä kysyä ... ja tarpeen oli hänellekin,
että uskonsa vahvistuu, että turha pelko hänestä poistuu ja että hän
kerran käsittää, ettei ihmisen henkikään mihinkään saa kuulua, kun vain
Isän tahto täytetään. Mitä hän pelkäsi? Minunko henkeäni? Mutta
silloinhan hän ei luottanut suojelijaani ja siihen täytyi hänen oppia
uskomaan. Omaa henkeäänkö? Mutta kukapa sitä pyytäisi, ja samahan oli
suojelija hänelläkin.

Lieneekö Reita arvannut hänen ajatuksensa, vai muutenko ne lienevät
samaa jälkeä juosseet, niinkuin he samaa latua hiihtivät. Mutta heidän
kolmantena iltana nuotiolla levätessään ja vielä valvoessaan virkkoi
hän:

— Etkö pelännyt jättää naistasi yksin!

— Miksi pelkäisin?

— Isä kun taikamatkoillaan kulki, jätti aina miehen kotiin äidin
turvaksi. Kun noidan nuoli taloon kiitää, miehen karvaisesta rinnasta
kilpistyy, mutta kun ei miestä karvarintaa talossa, naisen sydämeen
uppoo.

— Älä sinä usko, Reita, semmoisia ... eivät noidat mitään mahda, kun
vahvasti uskot, etteivät mahda.

Koetti Reita vakuuttaa itselleen vahvasti uskovansa, mutta kuta
kauemmaksi korpiin painuttiin, sitä aremmaksi kävi hänkin, vavahtaen
tuulen huokauksia hongikossa, säikähtäen puista putoilevaa lunta,
kuvitellen peikoiksi kaatuneiden puiden juurikkaita ja hiipiviksi
haltijoiksi ohi pyryäviä lumipilviä. Kirkon seinien suojassa oli
hänestäkin ollut turvallista, mutta täällä oli, niinkuin ei Jumalan hengellä,
sillä kaikkia kastetuita suojaavalla hyvällä haltijalla,
olisi ollut enää mitään vaikutusta eikä valtaa. Alkumatkasta se oli
tuntunut mukana olevan, edellä kulkevan, kupeella hiihtävän, mutta
sitten oli kuin vähitellen jäljelle jäänyt ja viimeisestä yöpaikasta
Rajavaaran alla lopullisesti takaisin kääntynyt. — Jos meidät tuhoovat?
ajatteli hän, vaikkei uskaltanut sitä pelkoaan ilmaista. Ja salaa pisti
hän aapisen kontistaan povelleen tuntien siitä vähän mielensä
rohkenevan.

Kolmannen päivän iltana he eivät enää nuotiota tehneet, vaan päättivät
yötä myöten hiihtää, kun jo oli puolilta päivin alkanut näkyä korkea
luminen vaara, jonka Reita luuli lapsuutensa muistolta tuntevansa
kuuluksi uhrivuoreksi. Kuta enemmän he sitä lähenivät, sitä
korkeammaksi se kohosi, ja Korpijärven päähän tultua se oli, kuin olisi
siinä ihan edessä ollut.

Voudin rekien jälki vei suoraan vuorta kohti, mutta vaistomaisesti
kampesi Reita illan pimetessä siitä pois, loitoten järven toista rantaa
hiihtämään. Raskasta oli nyt hiihto nuoskeutuneessa lumessa ja voimain
väsähtäessä. Suksia paattoi, ja jalkaa livetti varpaallisesta.

Sanaakaan vaihtamatta kulkea nujersivat he järveä pitkin, joka näytti
ulottuvan loppumattomiin. Vasemmalla kädellä oli matala metsänranta,
oikealla yhä uhkaavamman näköiseksi kohoava vaara.

— Miksi poistut täältä? kysyi pastori nähtyään, ettei Reita enää jälkeä
seurannut.

— Ei ole hyvä tuota lähestyä, virkkoi Reita, osoittaen vaaraa.

Ei tuntenut pastori tarpeeksi voimaa rinnassaan pannakseen vastaan,
vaan seurasi Reitaa, vaikka tunsikin sen heikkoudeksi.

— Millä puolen järveä tietäjä asuu? kysyi hän pitkän aikaa ääneti
hiihdettyään.

— Vuoren puolella muistelen hänen asuvan ja niin olen kuullutkin.

— Sinne täytyy meidän mennä, — ja hän ponnisti viimeiset tahdonvoimansa
rinnassaan kasvavaa epämääräistä pelkoa vastustaakseen.

— En lähde yöllä noidan taloon.

— Heikko on uskosi, Reita.

Reita ei vastannut, vaan kuulosti outoa ääntä edestäänpäin järveltä.

— Mitä se on? Mikä siellä huutaa? Näetkö mitä?

— On, niinkuin naisen ääni huutaisi.

Tuon tuostakin kuului kuutamon hämärästä kuin tukahdettu uikutus ja
väliin parkaisu ja sitten ajavain meteliä.

— Auttakaa! Autt...! kuului nyt selvään, ja jonkin matkaa heistä näkyi
saaren takaa täyttä laukkaa karkaava hevonen rekineen, kadoten samassa
toisen saaren taa ja sinne häipyen näkymättömiin ja kuulumattomiin.

Pääsemättä selville siitä, oliko se harhanäkö, vai olivatko silmät ja
korvat totta puhuneet, ei Martti-pappi enää pyrkinyt Panulaa kohden,
vaan seurasi vastausta saamatta Reitaa, joka yhä enemmän loittoni
tuolta epäilyttävältä rannalta. Yksi ainoa halu heitä enää elähytti:
päästä suojaiseen paikkaan lepäämään. Ja päämäärä näytti tällä hetkellä
olevan niin kaukana ja voimat sen saavuttamiseen niin vähissä, että hän
tunsi pyrkivänsä sitä kohden vain siksi, ettei tiennyt muutakaan
suuntaa, minne mennä.

Silloin tuikahti tuli jostakin edestäpäin näyttäen olevan hyvin kaukana
taivaanrannan rajassa. Se sammui kohta. Mutta kun he sen viittaamaa
suuntaa olivat vähän aikaa hiihtäneet, ilmaantui yht’äkkiä eteen asuttu
ranta ja rannalla talo. He olivat Ilpolassa, toisella puolen järven,
vastapäätä Panulaa.

Talossa vielä valvottiin. Koirain äkäistä haukkua katsomaan tulleelta
emännältä pyysivät he saada yösijaa ja ruokaa. Soihtu kädessä vei hän
heidät suureen lämpimään tupaan. Kysymättä, keitä vieraat olivat ja
millä asioilla kulkivat, kantoi Ilpotar pöytään syötävää ja levitti
kaislapahnat uunin kylkeen lattialle. Oli tapa saloilla semmoinen,
ettei ennen vieraan syötyä kysytty, kuka oli ja mitä kulki. Ja jos oli
vihamieskin vaikka mimmoinen, ei häntä sinä saanut kohdella, jos kerran
oli tarjouksen vastaan ottanut ja jos ei omasta ehdostaan riitaan
käynyt.

Mutta kun Ilpotar vierasten syötyä ja siitä kiitettyä sai vastaukseksi
kysymykseensä kuulla, että toinen heistä oli Kontojärven kuulu pappi ja
toinen Reita-vainajan poika Reita — niin sanattomaksi jäi hän pöydän
päähän seisomaan ja sai vasta hetken kuluttua esille vavahtelevan
kysymyksen, mitä täällä kulkivat?

Hän näki pitkän, solakan, korkeaotsaisen ja tuimasilmäisen miehen
nousevan pöydän päässä seisoalleen, niin että päälaki miltei orteen
ulottui, näki hänen luovan häneen vakavan, voimakkaan, miltei käskevän
katseen ja kuuli hänen sanovan:

— Kuljemme täällä julistamassa ainoan oikean iankaikkisen Jumalan pyhää
sanaa ja kutsumme kaikki sitä kuulemaan ja hänen opistansa osaa
ottamaan. Kutsumme tänne heidät kaikki, heimonne miehet, jotka sanot
koolla olevan, huomenna, kun yömme ensin matkan vaivoista levänneet
olemme, saapumaan luoksemme tänne jumalanpalvelukseen tähän paikkaan,
minne Herra meidät ensin johdatti, kun luulimme jo erämaahan
eksyneemme. Tulkoot aviot tänne vihittäviksi ja tuotakoon lapset tänne
kastettaviksi. Sano heille se!

— Sanotaan, sopersi Ilpotar tietämättä oikein, mitä lupasi. Mutta sen
hän vain tunsi, että hänen vastustelematta täytyi totella ja tehdä,
niinkuin käski tuo outo mies, ja viedä se sanasta sanaan perille.

Ilpottaren mentyä heittäytyivät pastori ja Reita vuoteelleen ja
nukkuivat kohta.

Herättyään aamulla eivät he huomanneet talossa ainoatakaan asukasta.
Talo oli kuin autio. Likainen, kalpea orjatyttö pilkisti vain navetan
nurkan takaa. Ei näkynyt muita eläviä kuin koirat, jotka äreästi heidän
ympärillään haukkuivat.

— Koska he eivät tule luoksemme, on meidän mentävä heitä hakemaan,
virkkoi pastori. Tiedätkö, missä on Panula?

— Äiti sanoi sen olevan vaaran juurella, suuri uhrikuusi saunan edessä,
vastapäätä Ilpolaa, ja jos tämä lie Ilpola, niin tuossa lienee Panula,
— ja Reita osoitti lahden toisella puolella olevaa taloa, johon merkit
sopivat.

— Uskallatko seurata minua?

— Seuraan, vaikka minne vienet.

— Hyvä on. Lepo ja uni ovat uskoasi vahvistaneet.

Itsekin tunsi hän niin voimistuneensa, että oli kuin olisi
valmistautunut omaan kirkkoonsa lähtemään. Voimakas varmuus häntä
kantoi, ja hänen rintansa täytti tunne, ikäänkuin hän nyt vasta olisi
tehtävänsä oikealla tiellä.

Haettuaan esille kontistaan papinkauhtanansa, vedettyään sen
sarkapukunsa päälle ja pistettyään kainaloonsa Uudentestamentin ja
virsikirjan lähti hän, Reidan yksiin jälkiin astuessa, kulkemaan jäätä
myöten Panulaa kohti, jonne muutamat lumeen pistetyt näreet osoittivat
heille tien.

Heti Ilpolasta lähdettyään näkivät he, että heidät Panulasta
huomattiin. Väkeä pullahti piha täyteen heitä katsomaan. Mutta heidän
taloa lähestyessään katosivat kaikki huoneisiin kuin kärpät kiviensä
koloihin, katosivat kuin itseensä vuoreen, jonka rinteessä talo
Ilpolasta päin katsellen näytti olevan kiinni, rakennettuna siihen
mustine ovineen ja ikkunoineen kuin vuoren sisäänmentävää vartioimaan.
— Vuori itse kohosi nyt kaikessa uhkaavassa komeudessaan kirkastuen
kirkastumistaan pakastavassa aamuilmassa, hajoitellen vain vielä
viimeisiä suvisen sään sumuja kaljun lakensa ympäriltä. Oli kuin olisi
ollut sitä vastaan käytävä, sitä valloittamaan ryhdyttävä. Yksinkö hän
oli sen tekevä? Yksin — Jumalan kanssa!