XXV.

Mielissään siitä vaikutuksesta, minkä oli tehnyt, astui Martti-pappi
jään poikki takaisin Ilpolaa kohti. Hän oli tahtonut poistua parhaimman
vaikutuksen aikana ja jättää kuulijansa keskenään miettimään sitä, mitä
olivat kuulleet. Ja hän oli varma siitä, että he tulisivat huomenna
hakemaan häntä lisää kuullakseen.

Mutta kun Martti-pappi ja Reita tulivat Ilpolaan, olivat ovet kiinni,
ulkoapäin teljetyt, ja tuvan porstuaan suljetut koirat haukkuivat ja
ulvoivat, nousten vihaisimpaan vimmaan, kun pastori lukon ripaa
kosketti.

— Menemme saunaan odottamaan, kunnes talonväki palaa.

Mutta saunankin ovi oli samalla tavalla suljettu, ja kun he taas
palasivat pirtin edustalle, huomasi Reita, että heidän suksensa ja
konttinsa oli nostettu nurkkajuureen. Se oli selvä merkki siitä, että
heitä ei enää tahdottu ottaa vastaan.

— Odotamme sitten tässä, — ja pastori istahti ovikivelle tuvan porstuan
eteen.

Äänettöminä istuivat he molemmat katsellen lahden yli Panulaan, mutta
ei ketään näkynyt eikä kuulunut tulevaksi. Panula ja muut talot lahden
rannalla olivat kuin autiot ja kuolleet, ei hiiskahdusta mistään päin,
ja taivas vetäytyi tuulen liikahtamatta yhä paksumpaan pilveen. Silloin
tällöin leijaili lumihiude pilvistä alas. Oli kuin olisi salaisia
uhkaavia voimia ilmassa liikkunut.

Hetken kuluttua käski pastori Reidan hiihtämään muihin taloihin
katsomaan, eikö siellä olisi ovet auki. Itse jäi hän tähän vielä
talonväkeä odottamaan.

Odottaessa alkoi ilta pimetä ja yhä enemmän lunta heittää. Metsänranta
talon takana mustui ja tuli kuin lähemmä. Vaara toisella puolen lahden
suureni ja suli yhdeksi ainoaksi möhkäleeksi. Hän oli ottanut kontin
selkäänsä ja asettanut sukset maahan eteensä. Koko ajan hän kuulosti
teroittaen korvansa pienimpäänkin ääneen, mutta ei hiiskahdustakaan, ei
liikahdustakaan lähellä eikä kaukana. Ja kuitenkin oli hän varma siitä,
että oli jotakin tekeillä.

Reita tuli ja ilmoitti, että hän oli käynyt kolmessa talossa, mutta
että jokaisessa oli ovet pantu säppiin hänen nenänsä edessä.

— Täytyykö meidän sitten taivasalle yöpyä keskellä kylää?

— Ei tarvinne. Tuoss’ oli poukaman pohjassa sauna, jota kun asutuksi
luullen kävin tarkastamaan, näin sen autioksi, vaan kun lämmitämme,
saatamme yötä olla.

Pastori ja Reita hiihtivät sinnepäin, mistä Reita oli tullut, ja
löysivät ahon alla lähellä rantaa matalan huoneen, jonka seinämällä
resotti vanha kaatunut halkopino. Vähän ylempänä näytti olevan palaneen
huoneen paikka ja muutamia mustia tulensijoja. Reita seisoi vähän aikaa
ajatuksissaan saunan kupeella, katseli ahoa ja metsänreunaa ja loi
siitä silmänsä jäälle ja taas takaisin, ikäänkuin miettien ja mitellen
jotakin. Sitten astui hän suksiltaan ja otettuaan sylyyksen halkoja
meni saunaan.

Sauna oli rapistunut, mutta lämmitettävässä kunnossa. Sill’aikaa, kun
uuni lämpisi, kävivät pastori ja Reita noutamassa havuja vuoteiksi.

— Tässähän voimme olla niin kauan kuin haluttaa ja odottaa, kunnes
Herra meille uskottomien ovet avaa, virkkoi pastori iloisin mielin,
heittäytyen uunin eteen pehmeälle havuvuoteelle, johon katossa
lainehtiva savu ei ulottunut.

— Jos eivät meitä täältä nälällä karkoittane, sanoi Reita. Kontti on
tyhjä, ovat koirillaan syöttäneet eväämme, ei ole muuta kuin tämä
leipäpalanen kontin pohjalla.

Reita ojensi kannikan pastorille, pastori taittoi sen kahtia ja tarjosi
Reidalle toisen puolen.

— Sen syömme tänään ja annamme Jumalan pitää surua huomisesta.

Ja tuskin oli hän sen sanonut, kun Reita, joka koko ajan näytti olevan
varuillaan, teki nopean merkin kädellään, ja molemmat kuulostivat.
Saunan seinämältä kuului liikettä ja ääni niinkuin suksensauvan lumeen
narahtaessa. Reita hyppäsi ulos ja näki suksimiehen pyyhältävän alas
rantaan. Saunan edessä oli mytty, joka oli juur’ikään siihen heitetty.
Reita huusi menevän jälkeen, mutta tämä ei pysähtynyt, vaan hävisi yhä
tihittyvään illan hämärään.

Kun mytty uunin edessä tarkasteltiin, huomattiin, että se sisälsi
leipää, voita ja suuren kimpaleen karhunlihaa ja muutamia nauriita.

— Meillä on täällä salaisia, tuntemattomia ystäviäkin, sanoi pastori, —
mutta Reita katsoi häntä ihmetellen; oli, niinkuin olisi se tiennyt sen
äsken sanoessaan, niinkuin olisi odottanut sitä.

— Ei tullut sisään tuoja ... ken mahtanee olla?

Mutta Reita oli päästänyt auki mytyn ja katseli uteliain silmin
vaatetta, johon ruoka oli kääritty. Hän levitti sen lieskaa vasten,
käänteli sitä ja tarkasteli huolellisesti sen reunaompeluksia.

— Äidillä oli samanlainen huivi, sanoi hän sitten arvellen. Katsokaa,
täss’ on poron sarvet kirjailtu ja tässä vinoristi. Se merkki oli
kaikissa hänen vaatteissaan ... tämä on äiti vainajan huivi!

— Mutta miten olisi se tänne joutunut?

— Panu tuhosi isäni ja poltti talomme ... muistan vielä, kun lieska
nousi taivaalle ja me olimme äidin kanssa kätkössä metsässä. Tavaratkin
anasti, mitä oli, niin äiti kertoi. Tämä ruoka on Panulasta! päätti hän
sitten yht’äkkiä. — Ja ennenkuin pastori ennätti lausua epäilynsä siitä,
kuka heille Panulasta ruokaa lähetti, huudahti hän yhä kasvavalla
liikutuksella:

— Se on Annikin, sisareni laittama! Se on Panulassa orjana! Sisko hellä
on veli velloaan muistanut ... muistanut on totisesti, on ... voi sisar
hopea!

Ja Reita suli kyyneliin, suuteli huivia, hyppäsi ylös ja riensi ovelle.

— Näitkö hänet? Tunsitko?

— En nähnyt, vaan siellä lienee ollut. Lähden kohta hänen luokseen ...
haen hänet tänne ... viemme kirkolle siskon ... otatko hänet?

— Mene! sanoi pastori. Minä täällä sill’aikaa levähdän.

— Paistan sinulle nauriit ensin!

Mutta kun Reita kohenteli puita saunan uunissa ja puhalsi pois arinalta
tuhkan, nauriita siihen kivelle asettaakseen, huudahti hän taas:

— Ja tämähän on meidän sauna! Täss’ on vinoristi ... katsokaa ... tähän
se on kiveen hakattu. Saunan sanoi polttamatta jääneen ... isän pyhä
sauna, tässä taikojaan teki ja sairaita paranti ... muualla eivät
paranneet, sanoi äiti...

— Olisiko tämä siis vanha kotisi, ja sen rauniotko tuolla aholla?

— On tämä, niin on. Sitä jo äsken silmäni aavisteli...

— Ihmeellistä, että sen näin löysit... Reita, se oli Herra, joka meidät
tänne toi, tästä hänen sanaansa julistaaksemme ja valtakuntaansa
levittääksemme. Tämän huoneen ovea ei kukaan voi meiltä sulkea!

Reita kantoi puita tulen vireillä pitämiseksi ja lähti. Pastori jäi
saunaan pehmoiselle vuoteelle ja nukkui pian sikeään uneen kiukaan
tulen häntä lempeästi selkään lämmittäessä.

Otettuaan suksensa saunan seinämältä ja piilotettuaan pastorin sukset
lumeen vähän matkaa saunasta, josta hän ovea raottaen kävi
ilmoittamassa, lähti Reita noudattamaan sitä jälkeä, jonka outo
ruuantuoja oli tehnyt jäälle laskeutuessaan. Kun täysikuun valo kajasti
pilvien läpi, oli Reidan helppo jälkiä seurata. Se vei ensin rantaa
myöten IIpolan alle, nousi pihaan, tuli takaisin ja yhtyi toisiin
latuihin, joita nyt oli useampia Panulaan päin, vaikka aamulla ei ollut
yhtään. Ollessaan lahden keskellä luuli Reita huomaavansa hiihtäjän
edellään. Hiihtäjä pysähtyi ja lähti sitten taas liikkeelle, mutta
hiljennettyä vauhtia, niin että Reita oli Panulan nuottakodan luona
hänet saavuttamaisillaan, kun näki sen suojasta tulevan esiin olennon,
joka näytti naiselta. Hän pysähtyi ja kuuli naisen kysyvän:

— Joko veit? — Mitä hiihtäjä vastasi, sitä ei Reita kuullut, mutta
silloin virkkoi taas nainen: — Voi hyvänen aika, Jouko! — Mutta samassa
keksi hän Reidan ja kysyi: — Kuka se tuolta tulee?

— Vieras on! virkkoi Reita ja oli parilla ponnahduksella nuottakodan
edessä.

— Tästäkö menee tie Panulaan? kysyi hän.

— Tästä menee! Mutta kuka se on? kysyi nainen.

— Ketäs te olette? kysyi Reita vastaan. Oletteko Panulasta?

— Emäntä olen ... tulin vain vedelle ... tämä on Jouko ... mutta eikö
se ole Reidan poika?

— Se on, vastasi Reita.

— Meillekö aiot?

— Tulin siskoani tapaamaan.

— Annikkiako?

— Annikkia tulin hakemaan ... se meille ruokaa toi.

— Joukohan se ... tämä Jouko ... voi, armias auttajani ... veli tuli
siskoa tapaamaan ... et häntä nyt voi tavata.

— Miksen?

— Jäikö pappi saunalle? Mene pian takaisin ... tuhoja hankkivat hänelle
... vaan en soisi.

— Mitä, äiti, hätäilet? kysyi Jouko.

— Isäsi on tuhotoimissa ... Ilpon kanssa hankkeita hijoi ... lähdin
vastaasi, Jouko, että kääntyisit ja veisit sanan... Älä tule meille,
Reita, ei ole siskosi meillä ... vouti rekeensä reutoi, ja Annikki
koskeen juoksi, — ja Panun emäntä pillahti itkemään ja lyykistyi
kelkkaan, huojutellen ruumistaan. — En uskalla kotona itkeä, tässä
itken, itke, velikin, siskosi surmaa.

— Ainoan siskoni ... tapaili Reita.

— Sinutkin vielä tuhoavat ja papin ... puhui niin kauniisti ... joudu
sanaa viemään! Rakastin Annia kuin omaa lastani... Heittäykäätte
suksillenne, ette kotianne näe, jos viivytte!

— Eivät papille mitään voi!

— Voivat, voivat! Ensin aikoivat vilulla ja nälällä ... ei kukaan olisi
huoneisiinsa uskaltanut ottaa, mutta kun Reidan saunan lämpiävän
näkivät ... muita tuumia pitänevät...

— Ei meihin pysty!

— Ei ole sitä taikaa, johon ei terä pysty ... mene, tiedä, millä lailla
aikonevat.

— Mikä tulenrusko se tuolta nousee? virkkoi Jouko yht’äkkiä järvelle
päin osoittaen.

Heikko, mutta yhä kirkastuva tulenloimo valaisi taivasta sieltäpäin,
mistä Reita oli tullut.

— Reitalan aholla palaa!

— Mikä siellä palaisi?

— Sauna palaa! Joutukaa apuun! Hirmuja tekevät. Näitkö isääsi, Jouko?
huusi emäntä.

— Ilpolassa oli ollut, mutta yhdessä lähteneet, vastasi Jouko.

— Vie sinä, Jouko, sana Kuismalaan ja ... minä juoksen Jorman tuvalle!

— Pappi jäi saunaan nukkumaan! sanoi Reita.

— Auta armias, elävältä korventavat ... yhä yltyy!

Emäntä työnsi heidät menemään ja riensi itse pihaan.

Reita ja Jouko lähtivät voimainsa takaa potkimaan loimoa kohti, joka
välistä väsähti, mutta sitten taas kasvoi. Reita riensi vanhaa latuaan,
mutta Jouko kampesi Ilpolaan päin ja katosi pian näkyvistä. Jos tuli
oli isän sytyttämä, oli isäkin siellä. Ei ikänä uskaltaisi hän mennä
sitä sammuttamaan ... ei edes sanaakaan viemään.

Ei Reita edes huomannut Joukon eroamista hiihtäessään tulta kohti. Outo
tunne kantoi häntä, kuin ei olisi ollut suksia alla, niinkuin sauvat
eivät olisi maahan sattuneet ja niinkuin ei hänen matkansa olisi
edistynyt ja hän itse ei ollut oma itsensä, vaan joku toinen, vieras,
joka käsin ja jaloin ilmassa huitoi. Hänhän se oli kuitenkin,
vakuutteli hän itseään epäselvästi, vaikka joku koetti häntä lumota,
vaikka Panu koetti estää apuun pääsemästä ... hänelle tuli kurkkua
kuristava hätä, hän pakeni petoa, joka kintereillä läähätti ...
yht’äkkiä tuli metsä vastaan lumisateen sisästä ja suksen kärki
töksähti rantakiveen. Hän kaatui, nousi ylös, tointui siitä, oli taas
oma itsensä, mutta tuli oli kadonnut ja tiheä näreikkö oli edessä. Hän
tempasi suksensa, paarusti näreikön läpi, huomasi taas tulen ja riensi
taas hiihtäen metsän läpi, jonka tunsi edessä olevaksi niemeksi, minkä
äsken oli kiertänyt. Ja kaitaisen kannaksen poikki tultuaan oli hän
taas lahden rannalla, ja vähän tuonnempana lahden pohjassa paloi sauna
täydessä tulessa liekkien hulmutessa mustalle lunta tuiskuttavalle
taivaalle. Saunan ympärystä, aho ja metsän ranta olivat valaistut, iso
kanki oli saunan oven edessä, mutta ei ainoatakaan ihmistä näkynyt.

Mutta ahon reunassa tuuhean suuren kuusen alla, jonka oksat maahan
ulottuvat, kyyröttää mies väijyksissä, mustat pienet silmät välkkyen
harmaiden kulmien alta ja huulet irvistellen tulta vasten. Hän
tuijottaa kuin lumottuna tuleen, jonka on nähnyt seinäviereltä
tuohirykelmästä syttyvän, tarttuvan kuivaan seinään, lahonneisiin
räystäisiin ja hienon lumen peitossa olevaan tuohikattoon, joka nyt
rätisten hulmahtaa kolmelta taholta isoon liekkiin ja paukahtaa kuin
kasken keskessä yhtyvä palo. Tuli huikaisee hänen silmiään, hän ei näe
muuta kuin liekit ja niiden keskessä palan mustaa seinää ja pönkitetyn
oven ja odottaa vain, milloin se alkaa liikkua ... mutta on se niin
lujassa, ettei sisästä aukea, sinne palakoot, pappi ja Reidan poika ...
sitä tulivat täältä hakemaan... Ja hän nauraa hiljaa ja äänettömästi
työnsä menestystä ja kiitosta, jonka on saava Panulta. Katsohan, minkä
keksi ... voi viisasta miestä, voi tietäjää mainiota ... otapas
vastaan kuin parasta vierasta, ettei kukaan aikeitasi aavista ...
panetapas ovet kiinni ... ja sitten lumoo vanhaan saunaan, sikeään
uneen nukuttaa ... sitten polttaa kuin hiiret kasken lahokantoon ... ei
kukaan aavista täällä olleenkaan. — ”Kun ovat porona, vie luut
avantoon!” — ja nostaa vielä tuiskun jälkiä peittämään...

Ilpo tuijottaa tuleen yhä suuremmalla jännityksellä ja riemulla, seuraa
silmillään liekkejä ja odottaa joka hetki katon putoamista. Yht’äkkiä
kuulee hän huutoa ja ryskettä, mutta ei saa selkoa, mistä se tulee,
ennenkuin savupilvi, joka on tuprahtanut saunan ympäri ja peittänyt
ovenkin, väistyy tuulessa ja hän näkee miehen tempaavan pönkät, ovi
potkaistaan auki, ja kaksi miestä karkaa nyt silmiään suojellen ahon
poikki pois näkyvistä jäälle päin. Samassa putoo katto, ja musta savu
ja pöly peittää hetkeksi tulen, ja kauhistuneena ja piiloansa peläten
syöksee Ilpo metsään ja rientää kotiinsa.

Ilpolassa odottavat häntä Panu ja Ilpotar, seisoen pirtin perässä ja
tulen loimoa katsellen. Siinä tapaa heidät Ilpo ja saa hengästykseltään
vaivoin kerrotuksi, mitä on tapahtunut.

— Voi kuhnusta mieheksi, voi raukkaa, kurjimusta!

— Pönkän panin, mutta en tiennyt toisen ulos lähteneen! — puolusteli
Ilpo.

— Ja itse pakoon juoksit?

— Niinhän käski Panu, etten näyttäytyisi, jos pääsevät.

— Näkivätkö sinut? kysyi Panu.

— Eivät nähneet ... jäälle katosivat.

— Ole vaiti, sanoi Panu Ilpottarelle, joka taas alkoi sadatella
miestään. — Mitä ei tuli tehnyt, sen tekee pyry ja pakkanen.

Tuuli tuntuikin yhä kiihtyneen ja ulvoi jo myrskynä nurkkajuurissa
pyrytellen lunta isoissa pyörteissä. Loimo Reitalan aholla oli
sammunut, pieni tuikahdus silloin tällöin vain vielä ruiskahti
taivaalle.

— Mitä ei tuli tehnyt, sen tekee pyry ja pakkanen, uudisti Panu vielä
pirttiin tultuaan.

Pirtissä seisoi Jorma keskellä lattiaa ja Jouko pankon kupeella. Jouko
ei ollut uskaltanut mennä palopaikalle eikä Ilpolaan, vaan oli jäänyt
rantaan tulen loimoa katsomaan ja odottamaan, kuulisiko kenenkään
rientävän paloa kohti. Siellä tapasi hänet Jorma, jonka Panun emäntä
oli ajanut liikkeelle. Molemmat kuulivat he Panun sanat ovessa.

Panu säpsähti ja kysyi tiukasti:

— Mitä sinä täällä, Jouko?

— Tulen näin palavan ... mutta johan taisi sammua, sopersi poika.

— Paloiko pappi saunaan? kysyi Jorma.

— Mistä minä tiedän...

— Tiennet, kun sytytit.

— Ja entä, jos sytytinkin! Parempi polttaa kuin palaa. Uhkasi polttaa
minutkin.

— Pois pääsivät, virkkoi Ilpo.

— Ei ollut miestä miehessä, tuhkasi pilkallisesti Ilpotar.

Mutta silloin astui Jorma Panun eteen kädessä päre, jota oli ollut
pihtiin panemassa, ja surumielisesti päivitellen ja päätään pudistaen
virkkoi hän:

— Ei ennen näin vihamiestä vastaan käyty, eivät totta tosiaan Kalevan
urhot nukkuvaa vierasta saunaan salvanneet ja elävältä polttaneet ...
ilmiotteluun vaativat, miekkansa mittasivat ja vuorotellen iskivät...
Häpeän sukuani!

— Aika aikaa kutakin...

— Etkä sittenkään saanut surmatuksi ... katsoin miestä ja kuulin hänen
mielensä. Suurempien suojassa on ... ei tulesi tehonnut.

— Mitä ei tuli teknyt, sen tekee pyry ja pakkanen.

— Et saa sitä miestä koskaan surmatuksi sinä.

— Vaan sinäkö!

— Minä hänet pelastan, vaikka viimeiset voimani menkööt. Älkööt
Panulassa käynyttä ja Panun olutta juonutta saako Panun miehet tuhota.

Ja sen sanottuaan otti Jorma rukkasensa ja lähti.

— Mene kotiisi, Jouko! karjaisi Panu syösten vihansa ja pettymyksensä
poikaansa; ja nyrkki vapisevan Joukon leuan alla sähisi hän:

— Ja muista se, että jos tästä hiiskahdat sanankaan, niin niskasi
nujerran.

Jouko katseli isäänsä pelosta jäykistynein silmin. — Jos tietäisi, niin
tappaisi ... ei tiedä vielä ... mutta jos saa sen tietää!

— Lähden papin jälkeen, — päätti hän. — Tappaa äidinkin, jos saa
haltijaltaan tietää, — johtui hänelle sitten mieleen. Ja hän survaisi
suksensa jäälle, mutta kadotti sauvansa hankeen, ei kääntynyt sitä
ottamaan ja hiihti sauvattomin suksin, kaatuen ja nousten, kotiinsa
päin.